Ensimmäinen luku, jossa syntyy tuplasti vääränlainen lapsi.

Tämän blogin aloittamiseen on kaksi syytä. Ensimmäiseksi, rakastin ennen kirjoittamista, kirjotin 7-23-vuotiaana orjallisesti päiväkirjaa, mutta myös tarinoita ja runoja. Tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää. Toisekseen tiedän myös, että toisten elämäntarinoiden lukeminen tekee myös toisille hyvää. Tämä on minun tarinani.  

En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, peruskouluikäinen kuitenkin, kun äiti kertoi minulle totuutensa siitä, miksi ja miten olin tähän maailmaan syntynyt. Totuus oli, ettei hän olisi halunnut minua, ei ehkä lapsia ollenkaan. Tähän saattoi vaikuttaa, että maatilalla kasvanut äitini oli saanut hoitaa 11 vuotta nuorempaa siskoaan paljon. Mutta kahdeksan lapsisessa perheessä kasvanut isäni halusi lapsia ja etenkin pojan, isosiskoni ei riittänyt. Joten, kesken menneiden yritysten jälkeen, heille syntyi vielä toinen tytär, keskonen, CP-vammainen, minä. Muistan lapsena kuulleeni tarinaa, että äiti oli ollut pesemässä ikkunoita, kun lapsivesi oli mennyt. Sain aikuisena äidin minulle antamista papereista kuitenkin tietää, että hän ehti olla sairaalassa pari päivää, ennen kuin minä keisarileikkauksella synnyin. Sain myös tietää, että minunkin elämäni oli meinannut mennä kesken jo maaliskuussa ja huhtikuussa, ja äiti oli viettänyt useita päiviä sairaalassa molemmilla kerroilla, jo ennen kuin toukokuun puolen välin paikkeilla näin ensimmäistä kertaa päivänvalon.

Synnyin keskosena 32. viikolla. Vietin elämäni ensimmäisen viikon yksin happikaapissa ja muistan myös lapsuudesta tarinan, että olin ollut vähän aikaa hengittämättä ja meinasin kuolla, kerroin ainakin tällaista tarinaa ylpeänä kavereille. En kuitenkaan ollut erityisen pieni keskonen, painoin 2109g ja olin 45cm pitkä. Kun pääsin happiletkuista olin kuitenkin ehtinyt laihtua ja harjoittelinkin keskolassa vielä kaksi ja puoli viikkoa syömistä, ennen kuin pääsin kotiin. Minun liiallisesta innokkuudestani syntyä puhuttiin paljon sekä naureskellen että moittien. Vauvakirjassani lukee mm. "kaikki tulivat katsomaan kuinka pieni "rääpäle" sinä oikein olet, kun niin kiireellä piti tulla maailmaan." Opin, että liian aikaisin syntyminen oli minun syyni ja ensimmäinen virheeni.

 Ensimmäinen kuva minusta on vasta pariviikkoisena. Kun kymmenisen vuotta sitten näin Facebookissa kuvia vanhan koulukaverini juuri syntyneestä keskosesta, purskahdin itkuun. Tästä vauvasta ylpeästi ja julkisesti iloittiin. Tajusin siinä hetkessä, kuinka olin tulkinnut sen, ettei minusta ollut valokuvia ensimmäisiltä viikoilta niin, ettei minusta tykätty, että olin vääränlainen, hävettävä, ehkä rumakin syntyessäni ja myöhemmin kasvaessanikin. Muistan kuinka jo hyvin pienenä koin kateutta siitä, että isosiskostani oli paljon enemmän valokuvia kuin minusta, sen näki ihan konkreettisestikin albumien määrästä jo silloin kun en varsinaisesti osannut laskea. 

Kuten kuvasta näkyy, puolivuotiaana olin kuitenkin ihan normaalin näköinen pyöreäposkinen vauveli, vaikka minua kiusasikin jatkuva yskä, nuha, kuumeilu ja korvatulehdukset ja korvia jouduttiin ensimmäisen elinvuoteni aikana jo useasti puhkomaan. Olin myös puolivuotistarkastuksessa "vähän veltto", joten fysioterapeutit tulivat kotiin 15 kertaa mm. kutittelemaan varpaitani lääkintävoimistelun nimissä. 

Nousin istumaan vuoden ja viikon ikäisenä, konttasin 14 kuukauden ikäisenä ja lähes heti nousin myös seisomaan tukea vasten. 2-vuotistarkastus viivästyi pari kuukautta lääkärilakon takia. Lääkäri ihmetteli suurta sanavarastoani mutta spastinen CP-vamma diagnoosini varmistui, en vieläkään halunnut kävellä ilman tukea ja vasen jalka varvasti herkästi. Lonkat kuvattiin ja EEG otettiin uudestaan. Aivot oli kuvattu jo vastasyntyneenä varmistaen, että niissä oli muutoksia, muttei esimerkiksi taipumusta epilepsiaan. Minulle määrättiin jumppaa kaksi kertaa viikossa ja tukikengät sekä sisä- että ulkokäyttöön. Sairaalasta tulleissa papereissa on järkyttävän vähän tietoa. Yleensä niissä lukee vain latinaksi diagnoosi "Diplegia Spastica". Kuinka vanhempieni olisi pitänyt muistaa, mitä kaikkea lääkärit olivat sanoneet? Vuosikaudet vanhempani kertoivat minulle, että minulla on kehitysvamma, joka johtuu siitä, että synnyin liian aikaisin. CP-vamma ei ole kehitysvamma tai edes sikiön kehitykseen liittyvä vamma, vaan aivojen kertavaurio sillä alueella, joka säätelee mm. lihaksia, motoriikkaa ja liikettä ylipäätään, ja sen voi saada muistakin syistä kuin keskosuuden seurauksena, usein syynä on hapin puute synnytyksen aikana. Edes CP-vammasta ei meillä puhuttu lapsuudessani koskaan, minulla oli vanhempieni mukaan jalkavika tai lievä liikuntavamma.    

2-vuotissyntymäivälahjaksi sain lähes itseni kokoisen vauvanuken. 

Äitini vanhojen sairaalapapereideni joukkoon sujauttamistaan muistiinpanoista löysin tiedon, että hän näki minut ensimmäistä kertaa vasta pari päivää syntymäni jälkeen. Millaiset nuo runsaat kaksi vuorokautta ovatkaan olleet äidilleni? Nykyään keskosetkin annetaan mahdollisuuksien mukaan syliin kokemaan ihmiskehon lämpö, ja etenkin lapsen ja äidin yhteyttä kannustetaan ja tuetaan ensi hetkestä lähtien. 1982 näin ei ollut ja voin sanoa, että keskosuuteni trauma on vaikutanut suhteeseeni äitini kanssa koko elämäni ajan. Äitini pelot, huoli ja ahdistuneisuus suhteessa minuun on toisaalta näkynyt sekä ylenpalttisena huolenpitona että toisaalta sekä henkisenä että fyysisenä etäisyytenä. Muistikuvissani äitini oli aina toisessa huoneessa tekemässä kotitöitä, leipomassa, laittamassa ruokaa, siivoamassa tai ompelemassa vaatteita, tai maalla ulkotöissä, ei ainakaan koskaan ottamassa minua syliin. 

Nykyisin tutkimusten perusteella tiedetään, että keskoset, joiden alkutaipaleeseen liittyy aina kipua, mikä jo itsessään muuttaa aivoja, ovat muita todennäköisemmin mm. introvertteja ja hermostoltaan herkkiä sekä haluttomampia ottamaan riskejä. Nämä piirteet yleensä vaikuttavat niin keskosena syntyneen ihmissuhteisiin kuin vaikeuttaen työllistymistä. Olen kokenut koko elämäni ajan akuuttia halipulaa, mutta koska en vuosiin ymmärtänyt, mistä läheisyyden kaipuuni ja hylkäämiskammoni kumpuaa, olen yrittänyt tyydyttää näitä tunteita mitä vääremmillä tavoilla. Vaikea työhistoriani on myös ihan oma lukunsa, tässä blogissa ihan kirjaimellisesti.

Olen myös aina ollut huolissani itsestäni. läheisistäni, kaikesta  ympärilläni, ollut herkkä eri ihmisten energioille. Olen ollut huolissani maapallosta, sen luonnosta ja ihmisestä, sodista ja ympäristöstä niin kauan kuin muistan. Piirsin jo ala-asteella apokalyptisiä kuvia maailmasta, missä mikään ei enää kasva, elä. Minulla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja masennus ensimmäistä kertaa vasta lähes 30-vuotiaana, mutta olisin saanut diagnoosin varmasti jo lapsena, jos olisin uskaltanut ja osannut tuntemuksistani jollekin asiantuntijalle puhua, jos olisin sellaisen saanut tavata. 

Vaikka kuinka luulee, ettei suuren maailman murheet vaikuta pieneen Suomessa kasvavaan tyttöön, ei tarvi kuin hiukan vilkaista wikipediaan, ja näkee kuinka historia taustoittaa elämäämme koko ajan, meidän sitä yleensä huomaamatta. Synnyin Suomeen, jossa Mauno Koivisto oli juuri valittu presidentiksi ja Kekkoslandian kulttuurista pyristeltiin eroon. Tämä oli meillä kotona iso juttu, äiti kuin oli keskustalainen ja isä sosiaalidemokraatti, mutta sen aiheuttaman taustavireen olen ymmärtänyt vasta vuosia myöhemmin. Puolassa oli poikkeustila, mutta Euroopan yhteisö ei ollut saanut päätettyä Neuvostoliiton vastaisista talouspakotteista. Halli rauhoitettiin, Koijärvijuttu oli oikeudessa ja kampanjoitiin ydinaseettoman maailman puolesta Suomessa ja muualla. Myöhemmin samana vuonna päätettiin ympäristöministeriön perustamisesta. Kuukautta ennen syntymääni Kanandan uusi perustuslaki määräsi täydellisen itsenäisyyden Yhdistyneestä kuningaskunnasta. Saksan liittotasavalta voitti Euroviisut, joissa Kojo ei saanut pistettäkään. Libanonissa sodittiin. Falklandissa sodittiin. Myöhemmin kesällä Helsingin metro virallisesti avattiin ja Keke Rosberg voitti ensimmäisenä suomalaisena F1 maailmanmestaruuden, äidinäidin eli mamman uusi kissanpentu sai nimen Keke. Suomessa väritelevisiot alkoivat yleistyä ja Japanissa otettiin käyttöön ensimmäinen CD-levy. Michael Jacksonin Thriller julkaistiin joulukuussa. Sään puolesta elämäni ensimmäinen vuosi oli erikoinen; kesäkuu oli poikeuksellisen kylmä, nähtiin jopa yöpakkasia ja satoi lunta. Alkualvi oli taas lämmin, vesisade sulatti lumen aina kun sitä oli vähän ehtinyt tulla, kunnes tammikuun lopulla paukkupakkaset tulivat.