23. luku, jossa muistelen mennyttä kesää
Ensinnäkin, anteeksi pitkä hiljaisuuteni! Toukokuun puolivälissä minulle iski molempiin ranteisiin jännetupentulehdus, jota podinkin sitten yli kaksi kuukautta, vaikka vielä sain naputeltua nuo edelliset vammaisuutta ja Vammaisten Pridea käsittelevät luvut lähinnä tahdonvoimalla. Toisaalta ei mikään ihme, olinhan kirjoittanut satoja sivuja tätä blogiani noin kymmenessä kuukaudessa! Sitten minua pyydettiin auttamaan isäni sisarusten elämäntarinoiden kirjoittamisessa ja toimittamisessa koneelle, ja tämä projekti alkaa olla nyt paketissa, joten nyt on vihdoin aika palata normaaliin.
14. toukokuuta tiistaina ystäväni Hannah lenteli siis luoksemme Brittein saarilta ja keskiviikkona, sen jälkeen kun olimme käyneet syömässä aina hyvän, ellei Hervannan parhaan, buffetlounaaan Pranzossa lainasimme Juhon äidin autoa ja ajelimme, Hannah ratissa, Ähtäriin. Voihan keväinen Suomi! Emme ajelleet isoimpia teitä ja muuta liikennettä oli todella vähän keskellä päivää, keskellä viikkoa. Poikkesimme Ähtärin K-supermarketissa ostamassa huoneemme omaan jääkaappiin herkkuja, ja synttäreiden juhlintani saattoi alkaa.
Tuuli oli ehkä hiukan liian voimakas, mutta lämpötila +23. Kyllä perillä kelpasi taas Vanha Pappila Hetken terassilla päivää paistatella!
Tällä, neljännellä kertaa varasimme huoneeksemme Romanssin, mikä on pappilan isoin huone. Kolmelle se oli todella hyvä, Hannahilla oli oma rauha ns. nurkan takana, mutta olimme silti kaikki yhdessä, ja hinnaksi kahdelta yöltä tuli vain 330€.
Kävimme laiturilla ennen saunaan menoa, mikä oli ehkä elämäni ahdistavin laiturikokemus ceparina, jolla on sekä huono tasapaino että uintitaito ja joka pelkää vettä! Kun olimme päässeet polkua, jonka laidalla on kyllä osittain huono kaidekin, alas rantaan, tarvitsin kaksi ihmistä tukemaan minua, molemmista käsistä, että uskalsin ponttoonilaiturille. Se heilui ja huojui, eikä siinä ollut kaiteita. Uskalsin kuitenkin istua laiturille ja huljutella varpaitani Oulujärvessä, Hannah teki samoin. Ylös nouseminen epävakaalla alustavalla vasta kamalaa olikin, mutta rakkaiden ihmisten avulla siitäkin selvisin järveen putoamatta tai sydäriä saamatta! Myöhemmin Juhokin kokeili käydä järvessä, ja laskeutui laiturin tikkaita kurkkua myöten, eivätkä jalat yltäneet pohjaan.
Sauna maisemaikkunoilla oli kuitenkin jälleen rauhoittava, ihana elämys, niin kuin aina, vaikka pari kahvaa sinnekin haluaisin kulkemisen helpottamiseksi.
Illalla kuitenkin kaikki tämä jännä, ja luultavasti myös auringossa istuminen, vaikka hattu ja aurinkolasit päässä istuinkin, kostautuivat sen verran, että kärvistelin migreenissä ja fibrokivuissa illan.
Torstaina kiersimme Ähtärin eläinpuiston vastapäivään, kuten olemme hyväksi havainneet. Farmi ensin. Kissan kanssa sain taas leikkiä ja lehmääkin rapsuttaa. Vuohet ja hevonen sen sijaan lähinnä tykkäsivät poseerata kuvissa.
Emme taaskaan nähneet paljonkaan muita ihmsiä, oli ihana vain rauhassa ihastella luontoa ja eläimiä, sieluni lauloi taas. Vaikka lämpötila oli +24, ei puiden siimeksessä ollut liian kuuma. Ei ollut tarvetta ottaa juuri kuviakaan, niitä olin ottanut jo kolmella edellisellä vierailulla. Itselleni tärkein muisto tällä kertaa sattui ilvesten luona. Yleensä ilvekset ovat ylhäällä rinteessä lähellä mökkejään, mutta tällä kertaa Pamela oli aivan aidan vieressä alhaalla ja katsoi minua suoraa silmiin, sähähti ja hetken päästä tassutteli mökille. Voi, niiden oranssiruskeiden silmien katsetta en unohda koskaan! Mieleen jäi myös korppien ruokailuhetki, heille ruoka annetaan aktivointileluista, ja sitä oli hauska seurata.
Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt... Yksi kolmesta nallepojasta kuikuili tähystyspaikalta naapurin puolelle, missä myös Jasperin, Kasperin ja Joonatanin Mimmi-äiti asuu.
Lumia väsytti, Pyry oli levoton, mutta sitten löysikin bambua ulkoa. Juuri tällä viikolla kuulimme, että pandat muuttavat takaisin Kiinaan tämän vuoden lopulla. On ihanaa, että ehdimme nähdä kokonaista neljä kertaa. On suuri vääryys, ettei valtio auttanut Ähtärin kuntaa ja eläinpuistoa pitämään pandoja täällä, kun ne nyt tänne asti oli tuotu. Jos esimerkiksi julkiset liikenneyhteydet olisivat koko ajan olleet paremmat, voisi tilanne nyt olla aivan toinen.
Eläinpuistossa reippailun jälkeen kävimme pizzalla, kuten tavaksi on tullut. Oppo ei petä, syö sitten pizzaa tai kebabia.
Illalla televisoin ääressä Juho tutustutti Hannahin jääkiekon kiehtovaan maailmaan, kun järkytykseksemme Suomi meni häviämään Itävallalle 2-3. Loppukisat eivät tällä kertaa myöskään menneet paljon paremmin.
Syntymäpäiväni aloitin tietenkin upealla Hetken aamiaisella ja jatkoin kello 9 aamujoogalla Siirin kanssa niin kuin joka perjantai (Fiiliksellä live-lähetelykset löytyvät nykyisin Instagramin puolelta, kun ennen olivat Facebook-livejä). Koska huoneeseemme paistoi liian lämpimästi aurinko, siirryin parvekkeelle joogaamaan.
Paluumatkalla kiersimme Tuurin ostoshelvetin parkkipaikan kautta, mutta yksikään meistä ei ole sitä tyyppiä, että olisimme halunneet nousta autosta. Onhan se nyt varsin absurdia, että tuollaisia leegomaisia rakennuksia on Suomessa, lähes keskellä ei mitään.
Fievel matkalla Amerikkaan taas on edelleen yksi suosikkipiirrettyjäni. Ei ole kissaa, Ameriikassa, ja juustoon peittyy maa-aa, ei ole kissaa, Ameriikassa, ja hiiret rauhan saa-aa! Ja: Koskaan, ei koskaan, ei sanoa saa... Ja: Jossain tuolla...
Ja sitten vielä Rain man - Sademies, jonka luin novellina yläasteella ja näin myös huonon sovituksen Tampereen teatterissa taannoin. Miten ihmeessä tätä koskaan piti hyvänä elokuvana? Ehkä vain siksi, että vammaisuutta kuvaavaat elokuvat olivat ja ovat edelleen niin harvassa, että tämäkin huonosti autismia kuvaava vammaisuuden representaatio tuntui virkistävän erilaiselta. Ja kasvoihan se kusipää veli siinä hiukan ihmisenä.
18. päivä kiersimme museokeskus Vapriikin, jossa Hannah pääsi pelaamaan Hugo-peliä aidosti lankapuhelimella. Seuraavaksi kävimme Werstaalla kuulemassa kaksi tärkeää keskustelua Sosiaalifoorumissa. Toinen oli otsikoltaan Resisting Colonialism in Palestine and Beyond, ja toinen Blood berries, marjanpoimijoiden hirvestä hyväksikäytöstä Suomessa.
Kotona saunan jälkeen jatkoimme klassikkoelokuvien parissa ja totesimme, että the Bodyguard on nykyvinkkelistä ja etenkin naisen näkökulmasta hyvin arveluttava ja kehno elokuva, jota ei todellakaan tarvitse enää uudestaan katsoa.
Sunnuntaina ehdimme vielä Hannahin kanssa kiertää Amurin työläiskorttelin, joka on hyvin esteellinen, mutta hyvän avustajan kanssa mukava ja vaikuttava museokohde ihan joka ikinen kerta henkilöityine tarinoineen asukkaista. Sieltä menimme taksilla vielä Muumimuseoon, taas.
Illlalla ohjelmassa oli Jim Carreyn Mask-elokuva, mikä on mielestäni yksi hänen parhaistaan, edelleen. Sää oli suosinut Hannahin loman aikana, joka päivä +23-24, sää viileni vasta, kun Hannah lähti tiistaina kohti lentokenttää.
Meikäläinen tietenkin toipui lomasta migreenillä sekä tiistaina että torstaina. Perjantaina lämpötila nousi jo hellelukemaan +27, ja siinä se keikkui lähes koko seuraavaan viikon, muutamasta ukkos- ja sadekuurosta huolimatta. 16 hellepäivää toukokuussa oli uusi ennätys.
Veeran kanssa nautimme parvekkeesta lähinnä aamuisin, kun sillä puolen taloa oli vielä viileämpää. Minä luin kirjaa, Veera torkkui. Loppupäivästä Veerakin pystyi olemaan parvekkeela vain lattianrajassa.
Torstaina Juho tuli minua VTS:n Asukasedustajiston kokouksen jälkeen vastaan kaupunkiin ja menimme katsomaan Niagaraan Markku Lehmuskallion Minja ja Anna elokuvat. Join pitkästä aikaa hyvän Original Margaritan! Voi onnenpäivää!
Koska edellisessä luvussa kerroin jo lauantain Disability Pridesta, hyppään tässä suorilta sunnuntaihin. Samoilla energioilla kävimme Juhon, ja parin muun Amnestyläisen kanssa, marssimassa Lisää ääntä-ilmastomielenosoituksessa, vaatien ilmastotekoja NYT. Saatiin mukava sadekuurokin niskaamme.
Sieltä jatkoimme Juhon kanssa Niagaraan Markku Lehmuskallion pienoisseminaariin kuulemaan etnografisten elokuvien teosta ja näimmekin Tapiolan ja Seitsemän laulua Tundralta elokuvat. Oli hienoa nähdä 85-vuotias Lehmuskallio, joka 2002 keväällä oli opettanut Alkio-Opistolla minulle ja muille Visuaalisen antropologian-kurssin kumppaninsa Anastasia Lapsuin kanssa.
Vasta tiistaina energiani alkoivat tasaantua, ja sain nukuttuakin, verenpainekin laski lähemmäs normaalia! Kuitenkin, myöhemmin kesällä sain lääkearsenaaliini yhden pillerin lisää verenpainetta hallitsemaan. Nyt jokapäiväinen pillerimäärä on siis 11, plus kipulääkkeet ja murunen unilääkettä silloin tällöin. Täytyy kyllä sanoa, että sain todella hyvää palvelua Hervannan terveyskeskuksen lääkäriltä, asiat selvitettiin puhelimessa, myös se, ettei minun tarvinnut mennä uudestaan lääkäriin saamaan lausuntoa kuntoutusta varten, kun olin käynyt lääkärillä keväällä hakemassa lasunnon osatyökykyisyyslausuntoa varten.
Nimipäiväni 7.6. alkoi fibrokipukohtauksen kourissa, etenkin naamaa ja niskaa särki. Mutta onneksi särky rauhoittui lääkkeillä ja koska oli viileämpääkin, vain +17, jaksoin mennä isän ja Juhon kanssa buffetlounaalle Speakeasyyn.
Illalla oli ohjelmassa vielä Pyynikin kesäteatterissa koeyleisönä nauraminen Karavaanari - kaikkien kaveri -näytelmälle. Voi ihana Heikki Hela, hulvaton Kaisa Hela ja ihan kaikki muutkin huikeat suoritukset, etenkin Lari Halme!
Seuraavaksi ilahdutti Europarlamentin vaalien hyvä tulos Vasemmistolle ja Vihreille, sentään vielä vähän toivoa tässä maailmassa!
Manse Priden marssille ja puistojuhlaan Sorsapuistossa osallistuimme taas Amnestyläisten kanssa. Tunnelma oli hyvä ja +18 lämpötila oli paljon sidettävämpi kuin Vammaisten Priden helle.
19. kesäkuuta keskiviikkona iltapäivällä saimme Veeran menemään kantolaukkuun yllättävänkin sujuvasti. Kissa ja kamppeet taksiin, matkustimme siis Veeran kanssa Loimaalle Juhannuksenviettoon. Yllätykseksemme Veera tykkäsi junalla matkustamisesta, ja rauhottui kopassaan sylissäni täysin. Veeraa ei kiinnostanut ikkuna eikä ympäristö, vaan neiti asettui vain kopassa niin, että kuuli, mitä oikealla puolella istuva Juho-isi jutteli. Autossa Veera aina maukuu protesteja, mutta vain aseman melu sai Veeran maukumaan, kun lähdettiin liikkeelle, ei ollut enää mitään valitettavaa, kai junan meno oli verrattain miellyttävän tasaista.
Äitiä varmaan enemmän jännitti karvalapsen koppaan saaminen ja matkustus, ja se tietenkin aiheutti migreenin ja kokovartalofibrosäryn seuraavana yönä.
Lomailuni koostui lähinnä EM-jalkapallon katsomisesta sekä kirjojen lukemisesta ja podcastien kuuntelusta joko kuistilla tai ulkona. Katsoimme myös Juhon kanssa Markku Lehmuskallion elokuvia Yle Areenasta. Hyvä ruoka ja puusauna myös rytmittivät päiviä. Kroppakin rauhottui, ja koko kropan fibrokipukohtauksen 24.6. jälkeen sain olla yli kaksi viikkoa, yhtä päänsärkyä lukuunottamatta, ilman kipuja.
Veeraa ei alakerrassa juuri näkynyt kuin syömässä. Vintillä ja ullakolla oli pitkästä aikaa niin mielenkiintoista ja ikkunoiden takana lentelivät ja laulelivat moninaiset linnut. Iso naakkaparvikin vietti pihassa kokonaista pari päivää ilmeisesti uusien poikasten lentoharjoituksia valvoen. En ole eläessäni nähnyt ja kuullut moista.
1. heinäkuuta junailimme Juhon kanssa pariksi yöksi Tampereelle. Juholla oli tapaamisia ja siskonikin tuli käymään kylässä, toista kertaa ikinä ilman lapsia. Olipas mukavaa syöpotellä ja jutella ihan naisten kesken! Even kanssa tein myös Reikihoitovaihtarit pitkästä aikaa, tulipa tarpeeseen!
Kun palasimme Loimaalle, Veera puski minua illalla kuistilla varmaan tunnin, ja tämän jälkeen Veera tuli alakertaan ja kuistille joka ilta kanssani hengailemaan. Pusku- ja paijaussession jälkeen Veera torkkui ja minä kuuntelin podcastia, enimmäkseen Radioantroa, ja katselimme yhdessä ulos.
Veera sai myös hiiren. Tai siis, löysi jo kuolonkankean päästäisen, vieritti sen äidille nähtäväksi, ja äiti huusi mummumkin sitä kuistille ihmettelemään ja Veeraa kehumaan, ja Veera siinä sitten päästäisen vieressä kehräsi kuin suurikin metsästäjä.
14. heinäkuuta tähän kuvaan liittyvä päivitys:
Kun herää 3.30, kun lonkkaan sattuu, voi kivasti olla hereillä vielä tuntia myhemmin, kun aurinko nousee. Ja ei, en juuri saanut nukuttua sen jälkeenkään, mikä johti fibromyalgiakivun aktivoitumiseen hartioista varpaisiin ja suolistoon. Ai että #disabilitylife #disabilitypridemonth
Torstaina 18.7. ajelimme Juhon äidin kyydissä hetkeksi Hervantaan. Veeran oli tietenkin kiivettävä ensitöikseen kirjahyllyyn tarkistamaan valtakunta.
Juhon kanssa kävimme Niagarassa katsomassa Lehmuskallion elokuvan Pyhä.
Veera maukui pitkin yötä ja minulla oli seuraavinä päivinä migreeni. Perus paiasta toiseen siirtyminen siis. Kun on herkkä, niin on herkkä.
Aloin käsittelemään isäni sisarusten muistoja, siinä se aika sitten menikin, lukiessa ja kirjoittaessa. Tiistaina kävimme Even ja Jarnon kanssa Kesäteatteri Lystin Jäniksen vuoden katsomassa Haiharassa. Viihdyttävä moderni versio kyllä, hämmentävän paljon kiroilua.
Isä oli tuonut mun rakkaat paperinuket, Nana-nallen ja Kisu-kissan mökiltä. Voi että kun oli kivaa, että noita vaatteita sai itsekin väritellä! Sokerina pohjalla yläreunan Prince William!
Keskiviikkona oli fysioterapiaa pitkästä aikaa, oli kiva huomata, ettei kroppa ollut unohtanut ihan kaikkea ensimmäisen pitkän treenitauon aikana seitsemään vuoteen! Kela myös myönsi minulle kokonaista kolme vuotta fysioterapiaa, ihmeellistä mutta totta.
Sain työtuolin! Fyssarini oli maaliskuussa tilannut minulle Pirhalta aputuolin keittiöön, ja vihdoin sen sain! Pääsin heti tuolin kanssa tositoimiin, kun avustajani oli lomalla, ja tiskailin tuolista käsin tiskimme. Tuoli nousee, laskee, kääntyy ja liikkuu kätevästi, ja on tukeva, turvallinen ja mukava. Aina kun selkä alkaa keittiössä touhatessa väsyä tai kipuilla, istahdan tuoliin, nerokasta!
Niagarassa kävimme torstaina katsomassa Lehmuskallion Tsamon. Maanantaina viimeinen sarjan elokuva oli Anerca - Elämän hengitys.
Taksia odotellessa ehti ottaa selfien ja muraalin osastakin kuvan, kun paluutaksia ei oltu muistettu laittaa järjestelmään, ja sen perään piti soitella parikin kertaa ja odottaa puoli tuntia. Onneksi sää oli hyvä ulkona hengailuun. #disabilitylife #disabilitypridemonth
Kommentit
Lähetä kommentti