44. luku, jossa häpeän, siis olen
Häpeän, siis olen. Siitähän tämän blogin nimikin kertoo, koen suurimman osan ajasta itseni vääränlaiseksi. Harvoin koen olevani hyvä sellaisena kuin olen, fyysisesti varsinkaan. Yllä olevassa kuvassa ovat pää, olkapää ja lonkka linjassa, en kenota ceparimaisesti eteenpäin peppu takana. Kehoni ei tietenkään osaa olla tällaisessa asennossa pitkiä aikoja vielä, mutta se että olen tässä asennossa kertoo, että voin seistä näin suorassa, huojumatta, tästä on hyvä jatkaa. Tällaisia hetkiä, kun olen ylpeä itsestäni, kehostani ja saavutuksistani on elämässäni aika vähän, ja vielä vähemmän siitä on kuvia, joten kiitos tästä fyssarini Heli.
Osana viime luvussa mainittua ilmaista työttömän terveystarkastusta sovin terveydenhoitajan kanssa, että varaan ajan omalle terveyskeskuslääkärille, koska minulla on hänen kanssaan jo vahva hoitokontakti (lääkärini on ollut myös Voice of Finlandissa, mutta se ei liity tähän!). Tuo aika hänen kanssaan minulla on ensi kuun alussa. Aikaa varatessani kerroin myös omista neuroepätyypillisyysepäilyistäni, ja aikansa minua tentattuaan sairaanhoitaja laittoi minut mielenterveys- ja päihdetyöntiimin jonoon, ja käski täyttää kyselyt terapianavigaattori -sivustolla. Kyselyt eivät lainkaan liittyneet neurokirjoon vaan olivat tavanomaiset alkoholinkäyttö (Audit-C) - ahdistus (GAD7)- ja masennuskyselyt (PHQ-9). Edelleenkin, alkoholinkäytöstä 1 piste ja olen lievästi sekä ahdistunut (8/21) että masentunut (11/27). Masennuskyselyssä "ansaitsin" huutomerkin, koska myönsin, että minulla oli edellisen parin viikon aikana ollut "Ajatuksia, että olisi parempi, jos olisin kuollut." Maailman tila on tällainen kun se on, yhteiskuntamme ja hallituksemme on tälläinen kun se on, olen köyhä sekä kipee työtön vammainen, joka on tehnyt elämässään virheitä. Fakta on, että tunnen itseni aika usein hyvin turhaksi ihmiseksi ja kuoleman ajattelu tuntuu toisinaan oloa helpottavalta vaihtoehdolta, ei kuitenkaan niin, että haluaisin tehdä tai suunnittelisin tekeväni itselleni jotain lopullista.
Vääränlaisuuden kokemukseen liittyen mielenkiintoista oli, että minun piti vastata myös kahteen testiin, mihin en ole koskaan ennen vastannut. Vastaukseni eivät viitanneet traumaperäisen stressihäiriön riskiin (TSQ 5/10) mutta viittaavat voimakkaaseen sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen (SPIN-FIN 35/68). Kiva nähdä tuokin ns. virallisen testin tuloksena, vaikka tieto ei tietenkään yllätä ketään, joka on blogiani lukenut.
Tajusin testiä tehdessäni, että niin, tästäkin aiheesta olisi ehkä ollut hyvä puhua terapeuttieni kanssa jo vuosia sitten. Vaikka usein osaan pitää häpeän tunteen aisoissa, on se edelleen iso osa minuuttani, olen nolo, häpäsy, kuten lapsena oli tapana sanoa. Totta kai jokainen ihminen on omasta mielestään vajavainen, mutta vammaiselle se on usein erityisen kipeää. Etenkin nuorempana minua vaivasivat Epärealistisetkin tavoitteet ja vääristynyt minäkuva. Nyttemmin minua on lähinnä hävettänyt tekemiseni ja tekemättä jättämäni, kyvyttömyyteni tiettyihin asioihin ja pitänyt minua joskus öisin hereillä. Välillä tekemisen estää keho, välillä mieli, ja se hävettää.
Lapsena jännitin tiettyjä sosiaalisia tilanteita niin, että oksensin niitä ennen (niin teki muuten myös Miki Liukkonen, joka myös puhui sosiaalisesta jännittämisestä podcastissaan, useassakin jaksossa, suosittelen Miki Liukkosen maailma). Nykyään en enää oksenna, mutta ruokaa en välttämättä saa nieltyä ja minun pitää käydä vessassa monta kertaa ennen kuin lähden kotona, ahdistaa, hikoilen. Tajusin kyselyä täyttäessäni, että jännitän aina kun lähden pois kotoa ja joudun olemaan muiden ihmisten seurassa, etenkin ilman Juhoa. Jännitän ensinnäkin sitä, teenko jotain noloa. Saatan kaatua, tai vähintäänkin horjua nolosti asennon vaihtuessa, liikennevälineissä, kynnyksillä, ovissa ja muissa siirtymissä, etenkin liukkaissa tai muuten hankalissa tai vieraissa maastoissa tai ihan vain koska keho väsyy ja johonkin sattuu. Olen kömpelö, en kävele suoraan ja heilun kävellessäni, joten varsinkin ahtaissa tiloissa olen toisinaan ihan norsu posliinikaupassa, kävelen tömistellen, askeleet kaikuen, tönin ihmisiä ja tavaroita, tavarat saattavat tippua käsistä, ja olen useamman kerran lyönyt ihmisiä laukullani tai kävelykepilläni ihan vahingossa. Joudun aina vähänkin pidempiaikaisen liikkumisen jälkeen häpeämään hikisyyttäni ja fibromyalgian puhjettua etenkin hien valumista hiusrajastani kaulalle ja niskaan. Noloa ja ällöttävää. Vaikka tiedän, että hikoilu johtuu kehoni lämmönsäätelyjärjestelmän toimimattomuudesta, mikä liittyy sekä spastiseen CP-vammaan että fibromyalgiaan, pelkään, että ihmiset luulevat että hikoilen koska olen niin huonossa kunnossa ja lihava, noloa sekin. Puhuminen vieraille jännittää, oikeastaan ihan sama puhunko yhdelle ihmiselle vai isommalle joukolle, puhelimessa tai livenä. Mahaa nipistää, tulee hiki, keho alkaa jännittyä, keho ja ääni alkavat täristä tai ainakin puhun nopeammin. Kun odotin puhelua psykiatriselta hoitajalta tänä aamuna, tuli hiki ja maha pyörähti. Vaikka puhelu sinänsä ei ollut pelottava, minä vaan jännitän, aina. ADHD tutkimusten alkuun voi mennä kuukausia, kerron tutkimuksten etenemisestä toki täällä.
Edellä oli vasta osa niistä ulospäinkin näkyistä kehollisista asioista, joita olen jännittänyt ja hävennyt läpi elämäni. Nyttemmin, fibron puhjettua, on pitänyt ruveta jännittämään myös sitä, reagoiko keho fatiikilla, fiborokivulla tai migreenillä sosiaalisiin tilanteisiin, säähän, valoon, mihin tahansa. Jos olen vaikka menossa kummilapsen synttäreille, alan jo päiväkausia ennen murehtimaan, että saatan sanoa jotain tyhmää. Sitä tapahtuu etenkin, kun on paljon taustamelua, tai usea henkilö puhuu samaan aikaan, ja kehoni on jo tilanteesta jännittynyt ja ylivirittynyt. Tällöin on joskus käynyt niinkin, että kuulen tai ymmärrän väärin mitä joku sanoo, taas niin noloa.
Sisäinen puheeni on välillä hyvin kriittistä ja vääränlaisen kehollisuuteni lisäksi häpeän syvästi erityisesti sitä, että olen ollut elämästäni yhteensä yli 10 vuotta työttömänä työnhakijana. Tuona aikana olen tehnyt vuosia myös vapaaehtoistyötä ja työkokeiluja huimalla 7,50-9 euron "päiväpalkalla" työkkärin päälle, mutta eihän se minusta oikeaa, kunniallista työntekijää ole tehnyt. Yksi vanha tuttuni sanoi minulle julkisesti Facebookissa viime viikolla, että "menisit töihin." Se sattui, hävetti, suututti, osui vyön alle. Tuota kommenttia edelsi keskustelu mm. ulkona syömisestä, köyhyydestä ja mielenosoituksesta, jonka järjestin Tampereen Amnestyläisten kanssa ystävänpäivänä, ja josta kerroin viime luvussa. Jos minä olenkin työtön, on meissä miekkareita järjestävissä ja niissä käyvissä myös satoja työssäkäyviä ihmisiä. Huoli perus-, ja ihmisoikeuksista pitäisi olla kaikkien yhteinen, mutta juuri nyt kärsitään niin suuresta empatiavajeesta, että sydämeni särkyy maailmamme puolesta päivittäin. Jos minulla ei olisi ihmisoikeusaktivisimia, minulla ei olisi toivoa, minulla ei olisi mitään. Tuokoon alla olevat kuvat Oikeus unelmoida -mielenosoituksesta teillekin edes hitusen sitä toivoa, mitä tunsin Oras Tynkkysen sanoja kuunnellessa ja sen jälkeen ihmisketjussa käsi toisen ihmisen kädessä huutaessani, "Ihmisoikeudet kuuluu kaikille!"
Kommentit
Lähetä kommentti