27. luku, jossa juhlitaan häitä Englannissa
Schengen-alueen ulkopuolelle lähtäviä oli aamulla aika vähän. Tarkan turvatarkastuksen jälkeen (jossa tarkastajatyttö sai tosissaan taistella kenkäni takaisin jalkaan, en voi sille mitään, että spastisuus lisääntyy erikoisessa tilanteessa), etsimme Juhon kanssa hallin hämärimmän seinänvierustan istuskeluun, oli ihana saada jalat suoraksi ja kengät hetkeksi pois jalasta. Nukutti kiitettävästi, muttei lentokoneessa enää yhtään, joten luin Star Trek Voyager-pokkaria koko matkan.
Kolme tuntia myöhemmin olimme Manchesterin lentokentällä. Siellä avustajapalvelun, Pakistanista pari vuotta aikaisemmin Britteihin muuttanut, nuorimies vei meidät lentokoneelta suorinta, ja pitkää, tietä bussiasemalle. Olin onnellinen, etten joutunut kävelemään vaan sain istua pyörätuolissa Juhon huolehtiessa matkalaukkumme vetämisestä!
Seikkailumme pohjois-Englannissa alkoi paikallisbussin kyydissä vajaan tunnin maisemia katsellen, kätevästi suoraan päivän kohteellemme, Manchesterin yliopistolle ja museolle! Migreeni toki alkoi hiipiä oikealle puolelle, mistä aurinko paistoi, mutta oikea-aikainen lääke sai oireet katoamaan.
Manchesterin yliopistosta haaveilin lukiossa, ja kirjoitin aiheesta englanniksi esseenkin, vihdoin sentään pääsin kampuksella käymään! Museon kahvilan hinnat olivat opiskelijahintoja, mikä ilahdutti meitä budjettimatkalaisia. Olin jo etukäteen katsonut, että haluan kahvia ja köyhiä ritareita, enkä kyllä pettynyt!
Museon tavallinen vessakoppi oli niin ilahduttava, että oli pakko ottaa kuva. Koppi oli ensinnäkin niin suuri, että sinne olisi hyvin mahtunut äiti lapsen kanssa tai vaikka rollaattorin kanssa. Pöntön molemmin puolin oli järkevät tukikaiteet ja seinässä oli tarjolla kuukautissuojia merkinnällä: "me uskomme, että kaikilla on oikeus kuukautistuotteisiin, ota mitä tarvitset."
Olin netistä tarkistanut, että museolla olisi sekä lainattavia pyörätuoleja, että lokeroita tavaroille. Yksikään lokeroista ei vaan ollut tarpeeksi iso laukullemme. Mutta ei hätää, ystävälliset työntekijät pitivät laukkuamme silmällä infotiskin takana sillä aikaa, kun kiersimme museota. Koko upean, ilmaisen museon sai kierrettyä esteettömästi hisseillä.
Minua nauratti, että "elämä" hyllykkö oli täysin tyhjä ja vieressä oli luurankoja, ei sentään ruumiita.
Aina pitää löytyä kissoja!
Velociraptorilla taisi olla sulat, toisin kuin mitä näimme esim. Jurassic Park-elokuvissa.
Ylimmässä kerroksessa oli sitten eläviäkin eläimiä, Uppo-Nallen fanina olin erityisen ilahtunut, että näin livenä Uppo-Nalle eksyksissä-kirjan mansikkasammakon.
Aurinko paistoi, 15 asteen lämmössä oli mukava katsella kaupunkia kävellessämme Oxford Roadia pitkin paikalliselle ratikkapysäkille, jolla ajelimme Manchester Victoria -rautatieasemalle. Ratikassa oli erittäin hyvin saavutettavia penkkejä hyvällä korkeudella, sekä kädensijoja. Matkaliput ostimme pysäkillä olleesta automaatista.
Päivän ensimmäinen kohde oli Rail Story, vapaaehtoisten harrastajien ylläpitämä junamuseo Keighleyssa (lausutaan Kiifli). Asiakaspalvelu oli ihanaa, sain vammaisena alennuksen, ja pyörätuolejakin olisi ollut taas tarjolla. En ottanut tuolia käyttöön, koska yllätykseksemme museo olikin yksi parhaista museokokemuksista koskaan, sillä eri vuosikymmeniltä olevissa eri luokkien vaunuissa sai istua ja kuunnella tarinoita! Esimerkiksi kuulimme sodista ja hevosten käytöstä rautatiellä Sherlock Holmesin ja Watsonin keskustelun lisäksi. Vaunujen ikkunoissa oli tarroja kertomassa, missä elokuvissa ja sarjoissa niitä oli käytetty. Ykkösluokassa oli erittäin mukava istuskella, mutta kolmannen luokan matkustajillakin oli hämmentävän mukavat penkit.
Maisemia: kiviaitoja, viaduct ja paljon lampaita, joukossa usein jokunen lehmä.
Päivä oli taas pitkällä, ennen kuin pääsimme taas syömään, ja sen kyllä huomasi fibromyalgiakivun aktivoitumisesta. Mutta odottaminen kannatti, Heathfield Farmin ruoka oli hyvää, vaniljainen raparperilimonadi aivan ihanaa, ja sitruunajuustokakku oli niin hyvää, että siitä ei ole kuvaa!
Ceparille riitti porrastreeniä näissä Viktoriaanisen talon portaissa. Välillä sain ylöspäin mentäessä vasemmallakin ponnistettua vuorostaan, enimmäkseen meni kyllä oikea edellä. Hiukan piti ottaa ylemmistä portaista tai seinästä tukea mennen tullen kaiteen lisäksi. Mutta mikä ensimmäsenä iltana ylös kömpiessä tuntui mahdottomalta, oli jo ihan rutiinia torstai-aamuun mennessä.
Mutta Leedsin rautatieasema on asia erikseen, ystäväni kutsuukin sitä helvetiksi, ja olen muutaman käyttökerran jälkeen samaa mieltä. Se on sekava, monitasoinen ja junien laiturit vaihtuvat yhtenään, pitää myös osata olla oikeassa kohtaa pitkää laituria, kun juna tulee paikalle, sillä samalla laiturilla voi pysähtyä useita junia samaan aikaan. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta koska junamme oli myöhässä, se vaihtoi viime tingassa laituria ja asiasta tiedotti mies laiturilla, eikä edes megafoniin tai kuuluttimessa, vaan jumalattoman taustamelun yli huutaen. Tulihan tieto taulullekin, mutta sitten piti kiireesti ensin mennä hissillä ylös ja toisella hissillä alas oikealle laiturille, hissit olivat hitaita, ja kun saavuimme puolijuoksua paikalle, vihellettiin jo junan lähtöä. Eri asia niille ihmisille, jotka eivät ole vammaisia, tai joilla ei ole lastenrattaita tai isoja matkatavaroita, mutta ei mukavaa kenellekään. Onneksi juna ei ollut täynnä ja löysimme istumapaikat, vaikka emme olleet lähelläkään sitä vaunua, missä paikkamme oli.
Alakerrassa oli yhteinen olohuone sekä keittiö, joita emme kyllä muuten käyttäneet kuin jääkaappia juuston ja kauramaidon säilyttämiseen, mutta tärkeäähän sekin oli!
Kävelimme lähelle todella kivaan pubiin syömään parmot, kyllä sitä nyt paikallita herkkua pitää kerran lomassa syödä, ja oli kyllä elämäni maukkain parmo!
South Parkissa ei näkynyt piirrettyjä kaveruksia, mutta monta koiraa kylläkin.
Paikallisen Sainsbury's-supermarketin parkkihallissa oli kunnolla tilaa sekä invapaikkojen että perhepaikkojen ympäristössä, sivuilla ja takana.
Päivän retkikohteemme oli kunnon curry-ravintola, sekin kuuluu Pohjois-Englannissa asiaan. Masala Art -ravintolan asiakaspalvelu, ruoka ja tunnelma olivat juuri sitä, mitä haimme. Jopa oluttuopit olivat kauniit! Syömäni lammas chettinaad oli ihan täydellistä, Cobra-olut hyvää ja niiin myös valkosipulinaanleipä.
Ylenpalttista oli kaikkialla muuallakin, ja kuuli historian havinoita.
Talossa oli neljä huonetta, kolme yläkerrassa, yksi alhaalla ja viides erillinen asunto entisessä autotallissa. Kylpyhuoneita oli yksi alhaalla ja toinen ylhäällä. Voin suosistella taloa ja sen sijaintia, hinta-laatusuhde oli loistava ja asiakaspalvelu hyvää. Tuohon etuoven matalaan portaaseen oli helppo iltahämärässä melkein kompastua, ennen kuin siihen tottui.
Päivän ensimmäinen juna vei meidät Yorkin asemalle, missä vaihdoimme Doncasteriin menevään junaan. Siellä ihailin, kuinka monitorin tiedot kerrottiin myös viittoen.
Viimeinen lähtö rautatieasemalta Englannissa tällä reissulla, Manchester Oxford Road.
Lentokentän päässä äkkäsin heti junasta alas astuttuamme pyörätuolin, ja istuin siihen. Muutaman metrin päässä lentokentän ovilla meille kuitenkin kerrottiin, että se tuoli oli rautatieaseman omaisuutta, ja meille tuotiin lentokentän tuoli. Selvä. Ovista vasemmalta oli avustuksen kutsupiste, juttelimme sen kautta jollekin sedälle, mutta kuuluvuus oli huono, eikä paikalle ilmestynyt kentän avustajaa, joten jatkoimme keskenämme check-in -tiskille, ja siitä laukun jättämisen jälkeen avustustiskille. Minulta kysyttiin toistuvasti, voinko kulkea portaita, voin. Myöhemmin selvisi, miksi tätä kysyttiin, mutta toki olisi ollut hyvää asiakaspalvelua kertoa, miksi portaista niin innokkaasti kysyttiin. Portaathan voivat olla kentän sisällä, portaat ulos tai kentältä koneeseen, ja nämäkin portaat voivat olla hyvin erilaisia erilaisine kaiteineen, pituuksineen ja järjettömyyksineen, kuten myöhemmin huomasimme. Joka tapauksessa jatkoimme matkaa keskenämme turvatarkastukseen, jollaista en ole ennen nähnyt, vaikka olen lentänyt säännöllisesti viimeiset 23 vuotta. Kaoottinen hullunmylly on kuvaavinta, mitä keksin. Minun piti nousta seisomaan, mutta sain siihen avuksi kepin kentältä, omani meni läpivalaisuun. Piti ottaa kengät pois jne. minun yli huudeltiin ja puhuin harvinaisen usean ihmisen kanssa ennen kuin pääsin kengät jalassa takaisin pyörätuoliin. Ja sitten keppini unohtui ikuisuudeksi röntgenkoneen pääälle seinustalle ja työntekijät palvelivat vain muita ihmisiä. Saimme toki kepin lopulta ja pääsimme jatkamaan matkaa, lähinnä etsimään vesipistettä, jossa täyttäisimme vesipullomme. Eipä löytynyt ilman vartijan apua sekään.
Seuraavana maanantaina, kun palasimme syyslomalaisia täynnä olevissa junissa Manchesteriin, tuli ikävä tällaista erillisiä vaunua, missä laukut ennen matkustivat.
Jatkoimme päivää kuuluisien, nuorena kuolleiden Brontën sisarusten kotimuseoon. Tämä museo ei ollut esteetön, portaita piti kiivetä. Lipun hintakin oli paljon korkeampi, vaikka museo oli aika pieni, tunnetussa turistikohteessa kun olimme. Sain kuitenkin taas vammaisena EU:n vammaiskortilla alennusta.
Haworthin vanha koulu, jossa Charlotte juhli myös häitään.
Pyhän Mikaelin & kaikkien enkelten kirkko oli vain muutaman metrin päässä talosta ja ovi oli kutsuvasti auki.
Paahtoleivistä tehty taideteos
Haworthin kylä oli kyllä varsinainen turistirysä, mutta Hannah ja Juho löysivät herkkuja karkkikaupasta.
Torstaina seikkailumme jatkui Juhon kanssa paikallisbussilla kohti Leedsiä.
Kuten Bradfordin, Leedsinkin keskustaa on uudelleen rakennettu kävelykeskustaksi, ja autoja ei joka paikkaan päästetä. Kivetykset olivat tasaisia. Pidän jo nyt muista kaupungeista Englannissa enemmän kuin Lontoosta.
Mutta olimme junassa ja nautimme paikallista rentouttavaa yrttijuomaa, jota on eri mauissa, puolitoista vuotta aikaisemmin Liverpoolissa nauttimaamme kahvinmakua ei tosin enää valikoimasta löydy.
Darlingtonissa oli Tom meidän, lähes puoli tuntia myöhässä ollutta, junaa vastassa. Kävelimme loppureissun majapaikkaamme Geneva Gottageen ja asetuimme sen huoneeseen numero 2 yläkerrassa. Portaat ja kaiteet olivat kyllä todella hyvät.
Koska Suomen ajassa olevat mahat olivat kivasti pakottaneet meidät pubiin jo ennen paikallisten kiireisintä supper-aikaa, siirryimme ulos kun pubissa alkoi hälinä, juttelimme ja kävelimme lähikaduilla. Hämmennys oli suuri, kun eteen tuli sekä kortilla että käteisellä toimiva puhelinkoppi (tosin ilman ovea), joka ei todellakaan ollut edes rikki! Oli pakko ottaa kuva. Ilta kului vanhan ystävän kanssa aivan liian nopeasti.
Perjantaina, kuten joka perjantai, aamujoogasin Fiiliksellä Siirin kanssa instaliven välityksellä, kello yhdeksän sijaan Briteissä vaan seitsemältä. Huilattuamme jalkojamme, ja paljon uusia virikkeitä saaneitä mieliämme, pitkälle iltapäivään ja fiilistelimme Juhon kanssa mahdollisuutta katsella huonessamme paikallisia musiikkivideokanavia: That's 70's, That's 80's, That's Dance jne. tosin niiden lähetysajat olivat pääosin erikoisia painottuen aamuyöhön, mutta toimivat meille. Muun muassa Päättymätön tarina -elokuvan tunnari soi, ja monta muuta klassikkoa.
Kävelyllä kohti keskustaa menimme mm. junaradan ali. Tunneli oli niin kapea, että tuo auto jäi siihen kiinni. Varmaan tapahtuu nykyautojen kanssa aika usein.
Silta Skerne-joen yli, joki laskee Tees-jokeen, joka puolestaan laskee Pohjanmereen.
Tuo kuvassa näkyvä kellotorni on vanhan kauppahallin.
Kävelystä väsyneet jalat olivat kiitolliset, että asuinpaikkaamme pääsi kätevästi paikallisbussilla 13a tai 13b. Lontoota pienemmissä kaupungeissa en ole nähnyt busseissa muita ovia kuin etuoven, mikä esimerkiksi hitaasti liikkuvalle vammaiselle on kätevää, koska kuljettaja näkee liikkeeni, osaa ennakoida lattian niiamisen jne.
Kuvissa ainoa suklaa, jota Briteistä ikävöin, Terryn suklaaappelsiini.
Lauantaina oli sitten vihdoin se päivä, jota varten olimme reissuun lähteneet: Tomin ja Nicolen hääpäivä Stockton-on-Teesissä. Päivä oli tuulinen mutta poutainen. Pyhän neitsyt Marian anglikaaninen kirkko on 1200-luvulta.
Tilaisuus alkoi yhdeltä. Ennen morsiamen saapumista harjoittelimme papin johdolla parin virren laulua. Tomin veli oli bestmanina.
Käytävä vanhassa kirkossa oli todella lyhyt, Nicole käveli sen rakastamansa Green Dayn kappaleen tahdittamana, kaksi kaasoa edellä, isänsä kynkässä. Toisin kuin Suomessa, Nicolen isä seisoi vielä tovin tuolla edessä tyttärensä toisella puolella, ennen kuin luovutti hänet Tomille.
Pari ei esimerkiksi polvistunut alttarille missään kohtaa, vaan kuunteli mm. saarnan tuolla sivulla tuoleilla istuen.
Tomin veljen lapset olivat morsiustyttönä ja sulhaspoikana.
Juhlapaikalla oli kunnolla lääniä, häät vietettiin 1700-luvun Wynyard Hall -kartanolla.
Eteisessä juotiin maljat.
Koska huoneita oli vapaana, ja niistä piti joka tapauksessa maksaa osana hääpakettia, saimme yöpyä yläkerran sviitissä nimeltä Vane Tempest. Huudahdin kyllä järkytyksestä huoneen kokoa ja prameutta, kun astuimme ensimmäistä kertaa sisään. Sänkykin näytti niin pieneltä, vaikka ihan kunnollinen se oli!
Lähempänä viittä saimme vihdoin ruokaa eteemme, suomalaiset olivat syöneet aamupalansa tietenkin jo tuntikausia aikaisemmin. Onneksi pöytiin tarjoiltu ruoka oli herkullista, ja viiniä kaadettiin lisää sitä mukaa, kun lasi tyhjeni!
Morsiamen isä piti tunteikkaan puheen, sitten oli Tomin vuoro, ja viimeisenä vielä bestmanin. Sulhanen jakoi myös puheensa aikana lahjat hääparin äideille, kaasoille, bestmanille sekä morsiusneidolle ja sulhaspojalle.
Earth Angel oli häätanssina myöhemmin illalla.
Bändi, ja myöhemmin DJ soitti sen verran kovalla, että vaikka loppuillan istuimme parin salin päässä, silti musiikki kuului hyvin. Nepsyinä olimme kaikesta erilaisesta ja erikoisesta aika nopeasti aika väsyksissä, vaikka juuri tätä silmällä pitäen olimme edellisenä päivänä enimmäkseen levänneet. Onneksi yhdeksän jälkeen saimme vielä herkullista buffetiltapalaa: pizzaa, miniparmoja, koftavartaita, kanavartaita, salaatteja jne.
Hääkakkua on tapana tarjoilla näin.
Sulhanen ehti kiireiltään kuvaan ulkomaisten vieraidenkin kanssa. Otin päivän aikana useita selfieitä, tässä näytämme sentään vähän vähemmän väsyneiltä! Puoli kahteentoista paikallista aikaa juuri ja juuri jaksoimme.
Sunnuntai valkeni kuulaana, lomamme viimeinen päivä, tuulinen +8. Aamupalaa tarjoiltiin puoli yhdeksästä eteenpäin, joten suomalaiset ehtivät hyvinkin juoda ensimmäiset aamukahvinsa huoneessa ennen sitä.
Totta kai menusta oli valittava English Breakfast
Aamupalan jälkeen tilasimme taksin ja ajelimme kääntymään Darlingtonissa, vielä oli yksi turismipäivä jäljellä!
Darlingtonissa minua ilahdutti apuvälinekappa pääkadulla, ja sen iskulause: saa vapautesi takaisin Edenin avulla. Vapaudestahan apuvälineissä on kysymys, vapaudesta mennä ja tehdä itse, silloin kuin haluaa. Lontoon ulkopuolella näkee todella paljon sähkömopoja ihmisten käytössä, mikä aina ilahduttaa.
Darlingtonin Pyhän Cuthbertin kirkko.
Kaupungintalon edestä lähti paikallisbussi kohti Barnard Castlea, ja millainen huikea rallireitti pittoreskien pikkukylien läpi se olikaan! Jo pelkästään se oli matkan arvoinen!
Ensimmäisenä etsimme hyvän sunnuntailounaspaikan, ja taas osuimme oikeaan valintaan! Raby Armsissa oli mahdollista valita Sunday Roastin kooksi pieni, ja se oli juuri sopiva Englantilaisen aamupalan jälkeen ja museota ennen.
Reissumme viimeinen turistikohde oli Bowes-museo. Avustaja pääsi sisään ilmaiseksi, ja taas saimme pyörätuolin käyttöön, eri kerroksiin pääsi hissillä.
Täälläkin oli katossakin nähtävää.
Modernimman taiteen puolella oli pakko ottaa kuva tästä vammaisuutta käsittelevästä taulusta. Taiteilija on kertonut, ettei ole tietenkään nähnyt koskaan näin montaa vammaista kerralla, mutta paljon heitä kyllä, etenkin sodan jälkeen. Teksti käsittelee myös entisten haukkumasanojen, kuten "cripple" eli rampa, nykykäyttöä vammaisia voimaannuttamaan.
Rakastan nukkekoteja
Kissoja löytyi taas, tällä kertaa porsliinien puolelta.
Tuulinen sää ja epäsäännöllinen aikataulu sai aikaan sen, että fibromyalgiakivut taas aktivoituivat, ja keppikädenkin hermot hermoilivat tavallista enemmän. Otin matkan kolmannen kipulääkkeen museon jälkeen. Kiireesti bussille, niitä kun kulki kaupunkien välillä niin harvoin etenkin sunnuntaisin, ja kaupan kautta paikallisbussilla kotiin. Olin niin väsynyt, että nukahdin väkisin paikallista aikaa kahdeksan jälkeen, toki heräsin sitten viideltä. Herkuttelimme vielä illalla että aamulla juustolla ja sandwich fillereillä, oma suosikkini on edelleen Coronation Chicken, currykastikekanaa rusinoilla.
En ehtinyt käydä kunnon kylvyssä, mutta olipas taas hauska taiteilla itsensä kylpyammeeseen suihkua varten. Mikään ei ole niin brittiläistä kuin odottaa, että jääkylmä vesi ensin muuttuu lämpimäksi, sitten yrittää säätää sitä sopivaksi, ja vihdoin kun lämpötilä on sopiva, se saattaa muuttua joko kylmemmäksi tai kuumemmaksi täysin arvaamatta. Eikä vedenpainekaan koskaan missään Briteissä päätä huimaa.
Darlingtonin asemalla on hienoja historiallisia yksityiskohtia. Maailman ensimmäinen julkinen raideliikenne alkoi täällä 27. syyskuuta 1825.
Vielä viimeiset maisemat: lampaita, lehmiä, hevosia, laaksoja ja kukkuloita.
Kaikki minut tuntevat tietävät, että tykkään tulisesta kanasta. Viikon olin syönyt vähemmän tulista ruokaa, onneksi Manchesterissa ollaan yhtä kanafriikkejä kuin Mansessa! Ai että, oli kyllä niin hyvä hampurilainen, että tuonne voisi mennä vielä joskus uudestaankin!
Niin, kaikki muut näkemämmä portit olivat esteettömästi saavutettavissa, mutta meidän portti oli sitten 22, siinä se oli lasiseinän takana, esteettömästi, mutta seinän taakse esteettömästi päästäkseen olisi tarvinnut työntekijän avaamaan oven, eikä sellaista näkynyt mailla halmeilla, eikä avustuspuhelimeen vastattu. Joten, ei kun tuolista ylös portaita alas, ja sitten seinän toisella puolen toisia portaita ylös lasiseinän taakse portille. Älytöntä, mutta minkäs teet.
Portilla pyöri nainen avustajanauha kaulassa, heilutin hänelle, näytin keppiäni, josko hän etsi minua. Hän katsoi minuun, hymyili ja kääntyi pois. Kun lähes kaikki matkustajat olivat siirtyneet portilta koneeseen, hän tuli luokseni, kysyi nimeäni ja huudahti: "sinä tarvitset pyörätuolin!" ja käveli pois. Näytimme maihinnousukorttimme ja passimme ja menimme ihan omin jaloin muutaman metrin loivaa, mukavaa ramppia koneeseen. Voi hyvänen aika, kommunikointi avustusta mahdollisesti tarvitsevan ihmisen kanssa olisi tärkeintä, ei oletukset!
Lentomme oli Suomessa 22.45, kivasti ennen illan viimeistä junaa Tampereelle, ehdimme ostaa evästä Alepasta. Piti taas kaivaa takit matkalaukusta, kun ulkona oli +4, Manchesterissa oli olut +16.
Kotona sängyssä olimme noin 2.30, Veeran pussauksen ja puskemisen jälkeen tietysti. Toki, Veera sitten kaipasi lisää paijausta neljältä, viideltä, kuudelta, varttia vaille seitsemän siirryin sitten olohuoneeseen nukkumaan, ja sainkin sitten paijauksen jälkeen nukuttua vielä pari tuntia. Vasta kahden aikaan päivällä Veera vihdoin rauhoittui nukkumaan kiipeilypuun kuutioonsa, ja minäkin nukuin vielä 15-17. Uupumus iski ja itse asiassa vasta tänään, puolitoistaviikkoa loman jälkeen on ollut ensimmäinen vähän normaalimpi päivä olon suhteen. Vammaisuus ja fibromyalgia eivät tee matkustamista aina nautinnolliseksi tai helpoksi, mutta matkustaminen kannattaa aina!
Onnea vielä Tom ja Nicole ja kiitos, että saimme olla mukana juhlassanne!
Kommentit
Lähetä kommentti