Heinäkuu on virallinen Disability Pride -kuukausi. Me Amnesty Internationalin Tampereen paikallisryhmässä päätimme kuitenkin viime vuonna, ensimmäistä tapahtumaa järjestäessämme, että otamme varaslähdön jo kesäkuussa, sillä tapahtuma sopii alkukesään aloittamaan Manse Pride -tapahtumien viikon. Pride on tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vaatimista, oikeutta olla juuri sellainen kuin on, oikeutta näkyä ja kuulua yhteiskunnassa. Suomessa on paljon erilaisia vammaisryhmiä, jotka ovat tottuneet ajamaan vain oman porukkansa asioita. Vammaisten Pride tuo moninaisen vammaisyhteisön yhteen iloisella tavalla.
7. kesäkuuta oli minulle kesän odotetuin päivä, eikä siis siksi, että oli Suvin nimipäivä, vaan koska koko kevään amnestyläisten kanssa valmistelemani tapahtuma oli täällä.
Vaikka saimme juhlia tänäkin vuonna aurinkoisessa poutasäässä, lämpömittari näytti kymmentä astetta vähemmän kuin vuotta aikaisemmin ensimmäisillä Vammaisten Pridella, asteita oli vain 16. Puuskainen tuuli tarttui banderolleihin sekä Tampereen kaupungin jakamiin ilmaisiin "Vammaisten Pride - Kaikkien Tampere" -ilmapalloihin, mutta ei se tunnelmaa haitannut, oli itseasiassa helpompi hengittää ja marssia. Väkeä mielenosoituksessa oli noin puolet enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mikä oli upeaa, ja tunnelma oli loistava, vaikka meillä ei ollut tällä kertaa edes rumpuryhmää tahtia antamassa.
Amnestyn Eve huudatti marssijoita iskulausein "YHTEISKUNTAMME KUULUU KAIKILLE!", "IHMISOIKEUDET KUULUU KAIKILLE!", "PALKKATYÖ KUULUU KAIKILLE!", sekä englanniksi "JOBS FOR ALL, ABLEISM NOT AT ALL!".
Marssimme Keskustorilta pitkin Hämeenkatua, kauniin Hämeenpuiston halki, Kirjastotalo Metson takaa Puutarhakatua Kumppanuustalo Arttelille.
Ohjelma alkoi noin 20 minuuttia myöhässä, lähinnä siksi, että sisäänkäynnin tuplaovia ei saatu auki, joten ovelle syntyi pullonkaula. Ensi vuonna osaamme varautua tähänkin!
Avajaissanoissani, ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin jäsenenä, halusin nostaa esille oikeuksiamme:
Olen ennen kaikkea ihmisoikeuksien puolustaja, mutta niin kauan, kunnes vammaisia näkyy kaikkialla yhteiskunnassa arkisesti, vammaisten oikeuksia täytyy nostaa erikseen esille.
Tämän vuoden teemana täällä on työelämä.
Ihmisoikeuksien yleismaallisen julistuksen 23. artikla: 1. Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan. 2. Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä. 3. Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.
YK:n Vammaisyleissopimus tarkentaa 27. artiklassa mm. vammaisten henkilöiden oikeuden tehdä työtä yhdenvertaisesti muiden kanssa, työympäristössä, joka on avoin, osallistava ja vammaisten henkilöiden saavutettavissa.
Osallisuus yhteiskunnassa määrittyy paljon palkkatyön kautta. Me vammaiset emme ole pääsyyllisiä siihen, miksemme työllisty. Me emme ole vääränlaisia. Yhteiskunta ja työmarkkinat on suunniteltu vammattomille heidän ehdoillaan. Työllistymisen mekanismeissa on paljon muutakin vammaisia ulossulkevaa, kuin se, ettei nykyhallitus arvosta osatyökykyisiä. Yhteiskunnan rakenteissa, normeissa ja asenteissa on paljon muutettavaa. Tänään ja joka päivä haluan kannustaa ihmisiä näkymään, kuulumaan ja vaatimaan muutoksia moniäänisesti, yhdessä olemme enemmän ja voimme muuttaa maailmaa yhdenvertaisemmaksi.
Minun jälkeeni puheenvuoron piti, juuri toiselle kaudelle valittu, Tampereen vammaisneuvoston puheenjohtaja Katja Metsävainio. Hän kertoi omakohtaisen tarinansa eriarvoistavasta maailmasta, missä meidät vammaiset yritetään usein sivuuttaa ja missä vammaisten pitää usein tehdä valtavasti töitä, ennen kuin saamme töitä. Katja kertoi, kuinka hän oli 30 vuotta tehnyt vapaahtoistyötä, kunnes kolme vuotta sitten olin vihdoin saanut oikeita töitä, siis palkkatyön. Myös Katja kannusti meitä kaikkia muutosvoimaksi, me emme ole riski, me olemme voimavara ja me kuulumme yhteiskunnassa kaikkialle, missä muutkin ovat.
Seuraavaksi Eleanora Mäkinen luki Elina Nykyrin puheen, koska Elina ei itse päässyt paikalle tultuaan kipeäksi. Elina korosti puheessaan, että vammaiset ovat maailman suurin vähemmistö, kuka tahansa voi koska tahansa vammautua ja liittyä joukkoomme. Meitä vammaisia on Suomessa ainakin 850 000. Työikäisistä vammaisista vain joka viides on työelämässä ja moni vammaisista elää köyhyydessä. Elina korosti sitä, kuinka päättäjien tulisi pitää kiinni ihmis-, ja perusoikeuksista ja noudattaa YK:n vammaissopimusta, jonka Suomi on ratifioinut kesäkuussa 2016.
Eleanoran omassa puheenvuorossa hän kertoi omakohtaisesti siitä, kuinka vammaisuutta tai pitkäaikaissairautta ei yleensä liitetä nuoreen aikuisuuteen, vaihtoehtokulttuuriin saati aktiivisuuteen. Me vammaiset ja pitkäaikaissairaat joudumme edelleen piilottelemaan ja vähättelemään rajoitteitamme työelämässä. Siksi tarvitsemme Vammaisten Pridea, representaatiolla on väliä, tarvitsemme näkyviä ja kuuluvia esimerkkejä siitä, mitä kaikkea voimme olla.
Myös Tieto-Finlandialla palkittu Riikka Leinonen muistutti siitä, että saamme olla ylpeitä vammaisuudestamme ilman että tarvitsee parantua tai tulla muutoin vammattomien kaltaisiksi. Hän korosti sitä, että vammaispalveluiden tehtävä on mahdollistaa vammaisten täysmääräinen osallistuminen yhteiskuntaan, mutta palvelujärjestelmämme ei mahdollista yhdenvertaista työelämää. Esteellinen ympäristö on yksinkertaisesti syrjintää ja esteettömyys on oikeus, mikä meille kuuluu. Lopuksi Riikka pyysi meitä ottamaan kaikki mahdolliset tilat haltuun tänä kesänä!
Julianna Brandt-Smal inspiroi meitä lisää puhumalla sisäistetystä ableismista ja toisaalta kunnianhimoisista unelmista. Eihän vammaisuuden pitäisi liittyä ihmisen pätevyyteen. Valta ja johtajuus voivat kuulua myös vammaiselle, ja mekin voimme ansaita hitosti rahaa!
Viimeisenä puhui Niko Halminen, joka kannusti meitä löytämään omat porukkamme, josta käsin muuttaa maailmaa yhdenvertaisemmaksi.
Sitten siirryimmekin ohjelman musiikkiosuuteen. Sokea ystäväni Eve ja hänen avustajansa Veera ovat kumpikin tahoillaan laulaneet jo vuosia ja yhdessäkin jo jonkin aikaa. Meille he lauloivat yhdessä ja erikseen enimmäkseen suomenkielisiä tuttuja kappaleita, Stand by me oli poikkeus. Pieni merenneito -elokuvasta tuttu Even tulkitsema Unelmiin mä jään sai minut purskahtamaan itkuun.
Pävän päätähtenä esiintyi kazakstanilainen Aizhan Sultan, jonka upea ääni ja karisma häkellytti meitä kaikkia. Kuten tapahtuman jälkeen muotoilin Facebookkiin Aizhanin uusimman biisin lyriikoita mukaillen:
Tartun unelmiin, menen kohti, ääreen, kuten kaikki vahvat naiset tälleen teen! Periksi en, en antaa voi! Näin on! Thank you Aizhan Sultan your spirit gave our community something that will carry us in our fight towards equality! Kiitos myös kaikki muut inspiroivat puhujat tänään ja muut mukana olleet, jotka tekivät Vammaisten Pridesta parhaan koskaan! Vammainen ei vääränlainen #disabilitypride #vammaistenpride
Laittakaa 6.6.2026 kalentereihin, silloin Vammaisten Priden teemana on näkymättömät vammat, vammauttavat sairaudet, neuromoninaisuus ja kaikki se näkymätön, kuten fatiikki ja aivosumu, mikä vammaisuuteen liittyy!
Kommentit
Lähetä kommentti