43. luku, jossa pohdin vähemmistöriemua ja lihavaa kehoa

Otsikon käsite ei ole omani, vaan sitä käytti Tuuve Aro omasta asemastaan lesbona tässä Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanainen -jaksossa, missä on muutenkin makoista ja tarkkanäköistä analyysiä taas patriarkaatista ja mm. heteroista. Suosittelen kuuntelemaan ihan koko sarjan. Vaikka jaksot ovat vanhoja, aiheet ovat mitä ajankohtaisempia, tasa-arvo ei todellakaan vielä toteudu ja feminismiä tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin pitkään aikaan. 

Vähemmistöriemun käsite ilahduttaa minua, koska sitähän peräänkuuluttamani  disability pride -, tai vammaisten pride -liikekin ilmentää. Koen riemua vammaisuudestani, koska se antaa minulle ainutlaatuisen ja mielenkiintoisen  näkökulman maailmaan ja elämään. Vammaisuus ei aiheuta pelkkää vähemmistöstressiä vaan on esimerkiksi tutustuttanut minut upeisiin tyyppeihin ympäri maailmaa, keitä en olisi muuten varmasti tavannut. Lisäksi, jos on yhdenkin vähemmistön jäsen, on mahdollisesti helpompaa ymmärtää muidenkin vähemmistöjen kokemaa syrjintää ja haasteita, ystävystyä ja olla liittolainen yhteisessä taistelussa kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Yhdessä olemme vahvoja. 

Viime aikaiset somekeskustelut ovat saaneet minut miettimään, miksi terveydenhuollon ammattilaiset ilmaisevat niin usein vammaisvihaa. Ehkä siksi, koska vamma ei pääsääntöisesti parane, vaikka yleensä niin kaikkivoipa lääkäri mitä tekisi. Vammaisuuden tutkimukseen ei myöskään käytetä läheskään niin paljon rahaa kuin sairauksien tutkimiseen, eikä aikuisten ja ikääntyvien vammaisten tutkimiseen sitäkään vähää. Etenkin me keski-ikäiset vammaiset  olemme monine vaivoinemme lääkäreille mysteeri, jonka he mieluusti vierittävät jonkun muun niskoille. Usein tämä joku on vain fysioterapeutti, jonka taikavoimat ovat rajalliset, kuten tiedämme. Olemme hankalia etenkin, koska toimintakykymme voi vaihdella paljonkin, jos ei ihan päivittäin kaikilla, niin ainakin vuosien varrella. Lisäksi me vammaiset olemme vähemmistö, jonka jäseneksi lähes kaikki päätyvät elämänsä aikana, kuka tahansa voi vammautua koska tahansa. Sen ajatteleminen on epämiellyttävää vammattomille, etenkin jos heidän lähipiirissä ei ole näkyvästi tai äänekkäästi vammaisia ja vaivaisia. 

Viime aikoina on riemastuttanut, että Helsingissä on perustettu Disability Pride ry, on hienoa, että tähän teemaan alkavat muutkin tarttua Suomessa. Kerron lisää, kun kerrottavaa on! Kuulutaan ja näytään aina vain enemmän, otetaan oma tilamme yhteiskunnassa!

Koen riemua ihmisenä olemisen moninaisuudesta useinkin, kunpa sitä osaisivat arvostaa myös päättäjät meillä ja maailmalla. Mutta ei, uudenvuoden yönä itkin tunnin, kun oli niin epätoivoinen olo maailman tapahtumien suhteen. Suomessa ollaan EU:n ykkösiä työttömyydessä, maailmassa sodat jatkuvat, eikä luonnosta, kansainvälisistä laeista eikä sopimuksista välitetä. Meillä on siis syytä osoittaa mieltä parammen Suomen ja maailman puolesta. Amnesty Tampereen vapaaehtoisten kanssa järjestämme Oikeus unelmoida -mielenosoituksen 14.2. kello 14, marssi lähtee Hämeenpuistosta! Linkki taphtumaan: Oikeus unelmoida

Kävin työkkärissä vuosittaisessa tapaamisessa tammikuun alkupuolella. Työkkärin setä ei löytänyt minulle haettavia töitä (yllätys) ja ehdotti työkokeiluja (taas). Minä kysyin tuesta osatyökykyiselle, mihin hän ei sanonut mitään, joten ehdotin edes työttömän terveystarkastusta. Sain lähetteen ennen kuin hänen tietokoneestaan katosi nettiyhteys, ja tapaaminen loppui siihen. 

Hyvällä työttömällä on paljon työkokemusta sekä keho joka jaksaa kokoaikatyötä. Minulla ei ole kumpaakaan. Ceparina ja etenkin viime vuosina fibromyalgikkona saan olla kehoni kanssa suorastaan jännän äärellä joka päivä: mitäs tänään? Onko kipuja, päässä, nivelissä tai lihaksissa vaiko kenties suolisto-ongelmia tai fatiikkia? Vain osan päivää vai aamusta asti? Mä en aina haluaisi olla näin vammainen, vaivainen ja lihava mutta toisaalta, mä tykkään nykyisin mun kehosta todella. Tällä hetkellä mä jaksan selvästi enemmän kuntosalilla hengästymättä kuin aikaisemmin, hermostoni ei hermostu samalla lailla kuin ennen enkä tunne sellaisia rasituskipuja kuin vielä muutama kuukausi sitten juostessani crosstrainerilla. Pulssini ei myöskään nouse enää rasituksesta pilviin, mikä on ihan huikeaa edistystä! Fyssarissa olen kokeillut mm. sellaista hurjaa asiaa kuin vikuroivaa ratsastussimulaattoria, ja selvisin, vaikka edelleen pitää harjoitella lantion hallintaa ilman että jännittää koko muunkin kropan jalkapohjista kaulaan! Hyvä lihava ja hyvä vammainen kehittyy kuntosalilla ja fyssarilla, pyrkii mahdollisimman normaalia liikkumista ja kehoa kohti. Hyvä minä!

Muistan kuinka hirveltä se tuntui, kun eka kerran kaverin vessassa vaaka näytti yli 90 kiloa, muistaakseni silloin kun fibromyalgia oli puhjennut ja masennuspisteet olivat taas vaikean puolella. Mutta miksi se oli niin hirveää? Tajusin tätä miettiessäni, että minulle oli aina ollut tärkeää, että olin ollut laiha tai normaalipainoinen, vaikka muuten olin epänormaali. Vammainen kävelyni, vaatteeni, musamakuni, haluni meikata mahdollisimman vähän, elämänvalintani jne.. olivat kaikki erikoisia verrattuna tuttuihin ja lähipiiriini. Mutta sentään painoni oli ollut melko normaali! Painoni nousi ensi kertaa ylipainon puolelle, kun masennukseni syveni noin 18 vuotta sitten. Vaikka välillä laihduin, olen kuitenkin lähes koko aikuisikäni ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen, nyttemmin BMI:n mukaan sairaalloisen lihava. Näin sanottuna se kuulostaa kamalalta, vaikka tiedän, ettei BMI kerro ihmisen terveydestä tai elämänlaadusta varmuudella yhtään mitään.  

Terveydenhoitaja oli aivan ihana ja hänellä oli kaulassa kivikoru! Harmi kun nähtiin vain tämän kerran. Osana terveystarkastusta piti täyttää alkoholinkäyttölomake, sain yhden pisteen, eli ei huolta. Diabeteslomakkeesta sain pisteitä vyötärönympäryksestä, BMIstä (39,5) sekä siitä, etten liiku arjessani tarpeeksi. Paniiikkiin ei ole vielä syytä, mutta testissä voin käydä, jos haluan. Nukun ja syön säännöllisesti ja melko järkevästi, mutta juustoa lupasin vähentää, ja liikuntaa lisätä. Masennustestistä sain 16, mikä on edelleen lievän masennnuksen puolella, mutta kuitenkin olen vähemmän masentunut, kuin koskaan sen runsaan seitsemän vuoden aikana, joista minulla on muistiinpanoja. Totta kai työttömyys ja köyhyys masentavat, mutta pitkäaikaisina niihin on näemmä jo tottunut. Ensi kuussa vuokra nousee niin, että vuokran jälkeen tilille jää kolme euroa. Ei ku jäähän enemmän, vammaistukihan nousi vuoden alusta melkein kaksi euroa!

Kuvassa mm. aikuisten terveystarkastuksiin johtava ramppi yläpäästä kuvattuna. Joku voisi kysyä, kuinka mielekäs tuo on itse kelata. Ai niin, eihän vammaiset ikinä itsenäisesti mihinkään mene.