52. luku, jossa olen keski-ikäinen nainen
Olin melkein 35-vuotias kun muutin takaisin Suomeen huhtikuussa 2017. Tutkijoiden mukaan 35-vuotiaana alkavat naisen terveyshuolet lisääntyä. Elämäni ja mm. ruokavalioni muuttui paljon seitsemän ja puolen Lontoon vuoden jälkeen. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja oireilin muuttoni todella kokonaisvaltaitaisesti. Stressi lisääntyi etenkin koska tuloni pienenivät. Minun ei tarvinnut enää arjessa liikkua yhtä paljon, portaita ylös ja alas kotona tai pitkissä metrokäytävissä ja muuten kaupungilla asioita hoitamassa, Suomessa hoidetaan netissä paljon enemmän asioita kuin Briteissä. Seurauksena nukkumisongelmat lisääntyivät, paino alkoi nousta nopeammin, fibromyalgian oireet lisääntyivät. Pian olin taas myös kliinisesti masentunut ja söin masennuslääkkeitä. Edelleen syön masennuslääkkeitä, mutta merkki on vaihtunut sellaiseen, joka auttaa fibrokipuihin. Kun oivalsin olevani erityisherkkä, oli jotenkin helpompi alkaa muuttaa elämääni. Fysioterapia, jooga ja hetkeksi myös Kalevalainen jäsenkorjaus tulivat positiivisena lisänä elämääni ja ovat todellakin parantaneet ja lähentäneet kehosuhdettani ja psykofyysistä hyvinvointiani.
Myös sosiaalinen elämäni väheni, ei vielä ensimmäisinä Suomen vuosina, silloin minulla oli vielä halua ja energiaa käydä tapahtumissa ja kavereilla ja järjestää illanistujaisia kotonani. Olin myös sinkku, joten oli ymmärrettävää, että kaipasin välillä seuraa, vaikka introvertti olenkin. Ensin tuli korona joka vei tapahtumat sekä mahdollisuuden matkustaa. CP-vammaisena olen riskiryhmää enkä pariin vuoteen paljon uskaltanut lähteä kodin ulkopuolelle muualle kuin fysioterapiaan.
2021 toi elämääni vihdoin todellisen rakkauden. Juhon ja minun kumppanuus alkoi tammikuussa ja olemme jo asuneet yhdessäkin monta vuotta. Parhaan ystävän ja ymmärtäjän kanssa on niin mukavaa ja seesteistä jakaa kaikkea arvoista arkeen, ettei ole tarvetta nähdä kavereita mistään valittaakseni, niin kuin aina ennen on parisuhteissani ollut. Elän hyvin eri näköistä elämää ja prioriteettini ovat hyvin erilaiset kuin vanhoilla ystävilläni. Uudenpien ystävieni kanssa näen taas harvoin livenä niin, että puhuisimme jostain muusta kuin aktvisimista, yhteiskunnan tilasta yms.. Ystävyys on myös sosioekonominen kysymys, sosiaaliseen hengailuun tarvitaan usein rahaa, mitä minulla ei Lontoosta Suomeen muuton jälkeen juuri ollut. Onneksi online voi jakaa asoita myös ystävien kanssa, jotka asuvat kaukana.
Sosiaaliseen elämään tarvitaan myös energiaa. 2021 oli kamala fibromyalgiakipuvuosi, migreenejä oli usein, vähintään kerran viikossa. Jos rasitin itseäni, vaikka fysioterapialla tai saunassa käymällä, niin suolisto reagoi ja palelin peiton alla hirveissä säryissä muutaman tunnin päästä. Kun hermosto protestoi myös kaikista muutoksista arkeen ja rutiineihin, ja fatiikki iski myös kivojen asioiden jälkeen, oli pakko alkaa kuunnella kehoani entistä paljon tarkemmin. Fibromyalgiaksi en tätä vieläkään tiennyt ja tietysti sekin oli stressannut jo vuosia, kunnes sain diagnoosin ja lääkityksen alkuvuodesta 2022.
Olen löytänyt sellaisen rauhan ja turvallisuuden elämääni Juhon kanssa, että nyt on ollut myös ensimmäistä kertaa rohkeutta pohtia vammaisuuttani, herkkyyttäni ja nepsyyttäni, sitä millainen persoona minä oikeasti olen, siitähän tämä bloginikin lähti 2023 liikkeelle. Lääkärin aikaa odotellessa alan taas käydä psykiatrisen hoitajan juttusilla. Ensimmäistä kertaa mielen päällä eivät ole ihmissuhteeni tai edes vaikea äitisuhteeni vaan minä, ADHD ja autismipiirteeni sekä vammaisuuteni. Ensimmäinen tapaaminen oli viime viikolla, seuraava on ensi kuun alussa. Odotan innolla omahoidollisia tehtäviä.
Millaista on olla minä, nainen, 44-vuotta? Ekana, näin risti-istunnassa sohvalla istuessani, tulee mieleen, että olen lopettanut sheivaamisen. Kuka välittää karvaisista sääristäni? Ei kukaan. Viime kesänä taisin vielä ajella säärikarvat ja kainalot kerran. Muistan kuinka sheivaamisen joskus teininä aloitin, koska kaverinikin niin tekivät. En tiedä onko äitini koskaan ajellut karvojaan, ei kiinnosta. Ihmisillä on karvoja, se on luonnollista ja se, että niiden ajelusta ja muotoilusta on tullut bisnestä, on ihan järjetöntä, mutta niin on moni muukin asia tässä kapitalistisessa maailmassamme. Toinen keski-ikä juttu: minulla on yksi partakarva leuassa! Toinen kasvaa luomesta leuan alla, mutta hitaammin. Näitä kyllä välillä leikkaan, koska muuten räpellän niitä koko ajan!
Seuraavaksi tuleekin mieleen iho. Kasvoissani oli teinininä aika paha akne, johon käytin Clerasilia ja muita hirveitä aineita 7 vuotta ja ramppasin lukioiässä kosmetologilla. Muuten ihoni on ollut todella helppo, sitä ei ole tarvinnut rasvata tai muuten hoitaa juurikaan. Nyttemmin koen kyllä tarvetta rasvata kasvojani lähes päivittäin, mutta en edes pese ihoani päivittäin! Tämä liittyy luultavasti siihen, että en ole koskaan pitänyt vedestä, nepsyjuttu tämäkin. Joskus, vaikka saunan jälkeen suihku tuntuu taivaalliselta, muutoin peseytyminen on epämiellyttävä pakko. Nykyään vähennän veden kanssa lutrausta suihkussa niin, että hieron päänahkaharjalla shampoon päähän ja laitan seuraavaaksi hoitoaineen pituuksiin. Sitten pesen kropan. Lopuksi huuhtelen kaiken pois kerralla. Tämä säästää aikaa ja ekologisesti myös vettä, mistä tykkään.
Veden lisäksi en tykkää auringostakaan iholla ja palan helposti. Poltin käsivarteni vietettyäni päivän Fest Afrikan Afrikkalaisella torilla Nekalassa kuun alussa. Onneksi en palanut kovin pahasti, iho kesii, mutta on jo rauhoittunut. Voisi kuvitella, että punapää jolla on paljon luomia osaisi jo tässä iässä suojata ihonsa, mutta aina välillä se aurinkorasva unohtuu jonnekin.
Olin lapsena liiankin laiha, ainakin äitini mielestä. Olen kuitenkin aikuisiällä ollut ylipainoinen lähes viimeiset 20 vuotta. 2009-2011 masennuksessa hetkeksi laihduin, mutta lihoin sitten taas. Kun muutin takaisin Suomeen aloin lihoa lisää, kävelen Suomen arjessa paljon vähemmän kuin Lontoossa, ikä vaikuttaa, stressi vaikuttaa, lääkkeet vaikuttavat. Niin, ja se, että Juho on ihan huippukokki! Vanhempieni ikäiset kiinnittävät omaan ja muiden painoon ihan järjettömän paljon huomiota. Jos ihminen on onnellinen ja suhteellisen terve, mitä väliä koolla on? Olen yrittänyt muistuttaa vanhempiani kehorauhasta, mutta itsekin syyllistyn kehojen kommentointiin, viimeksi viime kuussa, kun Juho oli sairaalassa 8 päivää ja siinä reissussa häneltä putosi 12 kiloa. Minä olen nyt häntä painavampi, vaikka hän on minua 25cm pidempi. Minulta putosi vain 2kg sillä välin, kun Juho oli sairaalassa. Kehon muutokset ovat mielenkiintoisia. Häpeän kehoani vähemmän, mutta välillä ahdistaa ison, vanhenevan, vammaisen kehon ja ympäristön suhde, koska ympäristö, mm. tuolit, monet vaatemallit jne. on tehty sopiviksi pienemmille kehoille.
Painooni ja kehosuhteeseen liittyvät myös isot rinnat. Olen teinistä asti saanut hyvää palautetta rinnoistani, ja kyllä se jotenkin kompensoi sitä, kun minua muuten haukuttiin CP-vammaisena. Olen siis teini-iästä lähtien itsekin rinnoistani tykännyt, luultavasti ainoana kehoni osana. Hiukset rasvottuivat nopeasti, naamassa ahdistivat kierot silmät, silmälasit ja huono iho, maha pömpötti, jalat olivat vammaiset, reidet liian paksut, sääret liian ohuet, pidin itseäni hyvinkin rumana. Mutta tissit olivat nätit, ja tykkäsin niitä myös pukeutuessa korostaa vuosia, kohdistakoon ihmiset katseensa mieluummin niihin, kuin mihinkään muuhun minussa!
Nyttemmin isot tissit myös rasittavat, kun niiden alla kertyy hikea ja liikkuessa pitää olla hyvät liivit päällä. Olen kuitenkin kotona nykyisin aina ilman liivejä, en enää välitä niiden ulkonäöstä suuntaan enkä toiseen, enkä ajattele rintoja enää seksikkäinä. Viimeksi isot tissini ja kurvini tulivat puheeksi, kun olin mukana järjestämässä Fest Afrika -festivaalia, ja olimme tilaamassa t-paitoja festivaalin 25 vuotta juhlistamaan. Totesin, että mahtuisin ehkä 2XL paitaan ja hyvä se onkin. Myyntipöydän takana piti välillä ihmetellä ihmisiä, jotka selvästi luulivat, tai toivoivat, olevansa pienempiä kuin olivatkaan. No, toiset tykkäävät löysistä paidoista toiset ihomyötäisemmistä. Valmisvaatteita ei ole tehty eri muotoisille ihmisille, vaan sille mahdottomalle keskiverrolle.
Etenkin nuorempana ja Lontoossa asuessa kiinnitin paljon enemmän huomiota siihen, miltä näytin, mutta en ikinä tykännyt shoppailla niin kuin kaikki tuttuni tuntuvat edelleen tykkäävän. Ostaminen on aina ahdistanut, paitsi jos on pakko ostaa rikki tai pieneksi menneen tilalle jotain tai johonkin erityiseen tilaisuuteen. Nykyisin käytännöllinen ja mukava on prioriteetti, ihan sama miltä näytän, julkisilla paikoillakin rönttöverkkarit ja Muumi-pyjamat ovat ihan ok! Köyhänä on pakko yleensä pukeutua siihen, mitä kaapista löytyy, eli siskon vanhaa ja kirppiskamaa, ei siihen, mikä näyttäisi nettikaupassa omalta ja ihanalta. En löytänyt nettikaupoista itseni näköistä kesähattua tänäkään vuonna, olikin tarkoitettu, että ostan Afrikkalaiselta torilta Adran pöydästä hatun, jonka hinta meni suoraan kokonaan ugandalaisille teini-äideille.
Kommentit
Lähetä kommentti