41. luku, naiseudesta

 Suvi 2025 on yleensä aina ilman meikkiä, ja mahdollisimman vähissä vaatteissa kotona.

Mikä siinä on, että nykypäivän Suomessa naiseus huomioidaan usein negatiivisena asiana, olit sitten nuori tai vanha, keholtasi millainen tahansa? Naisten ulkonäköä ja kehollisuutta kommentoidaan usein paljon tylymmin ja henkilökohtaisemmin kuin miesten. Ja sitä kommentoidaan etenkin silloin, kun naisella on jotain painavaa asiaa. Varsinkin julkisessa tilassa etenkään naisen keho ei ole naisen oma, vaan kuin koko yhteiskunnan omaisuutta. Vammaisena naisena en ole koskaan saanut niin paljon utelua lasten hankkimisesta kuin naiset ilmeisesti yleensä, mutta kyllä minunkin pömppömahastani ovat aikuiset ihmiset ikävästi raskausmahana vitsailleet, mikä ei ollut hauskaa teini-Suvista. 

Kyllä minäkin olen joskus ajatellut, että äitiys toisi elämääni merkityksellisyyttä, mutta tätiys sopii minulle paremmin. Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton. Itsemääräämisoikeuden näkökulmasta on tärkeää, että nainen saa päättää omasta kehostaan, ja esimerkiksi abortista. Tiedän monia lapsia, jotka eivät olisi olemassa, jos heidän äitinsä ei olisi päätynyt aikaisemmin aborttiin. On myös järkyttävää, että Suomessa sterilisaation saa vasta kolmekymmentävuotiaana tai kolmen lapsen äitinä, kun esimerkiksi Islannissa sen voi saada jo 18-vuotiaana. 

Kasvoin ajattelemaan, että naiseuteen liittyy shoppailu ja kuluttaminen, naiselliset ja seksikkäätkin vaatteet, meikki ja korut. Kampaamossa pitää käydä ja hajuvedeltä tuoksua. Opin tämän niin naistenlehdistä kuin isosiskoltani ja sukuni naisilta, toki myös koulukavereilta ja televisioista. Olemme tässä viime aikoina katsoneet Juhon kanssa Yle Areenasta Lista top 40 ohjelmaa, lähtien vuodesta 1994. Nyt olemme kolmannella kaudella, olin siis alkuperäiseen esitysaikaan 11-14-vuotias. Esiintyjien seksikkäitä asuja osasin odottaa, mutta en muistanut, kuinka paljon stondiksista, lersseistä ja seksistä ohjelmassa puhuttiin, etenkin sitten kun Sami Aaltonen tuli juontajapariksi Ninan rinnalle, joka pukeutui itsekin välillä hyvin seksikkäästi. Mutta sellaisessa maailmassa siis kasvoimme. 

Vaikka en koskaan kokenut kaupoissa pyörimistä ja shoppailua omakseni, toki minäkin halusin joitakin muotivaatteita, kukkamekkoja ja trumpettitrikoot ainakin 1994, hauskaa että ne ovat taas muodissa. Kengät ovat aina olleet enemmän mun juttu, on pitänyt saada karvareunaiset talvisaappaat (vaikka ne eivät tukeneet nilkkoja) ja läskipohjakenkiä (vaikka niillä oli raskas kävellä). Äiti teki minulle paljon muotivaatteita, ainakin takkeja, ruutuhousut, pillerihatun, lierihattuja ja virkatun pipon, kukikkaat shortsit ja kellohelmajakun. Kukkakangasta lisättiin myös farkkujen ulkosaumaan ja puntteihin, chokerinkin äiti keksi tehdä samettinauhasta kaulaan. Ylpein olin ehkä röyhelöpaidasta ja liiveistä, joissa oli niin cool limudiscossa ysärillä tanssia, kuin Kaija Koo ikään. Yhdistelin myös vaatteita aika ennakkoluulottomasti, etenkin siskoni kauhuksi. Tykkään vaatteista, en shoppailusta, en rahan käyttämisestä, en kaupoissa kävelystä ja pukukopeissa hikoilusta. Kun en ole juuri koskaan voinut kuluttaa rahaa miettimättä tarkasti mihin sen käyttää, olen aina yrittänyt ostaa vain tarpeeseen. Ostan uutta tilalle kun on pakko heittää pieneksi jääneitä, kuluneita ja rikkinäisiä pois tai kun johonkin tapahtumaan pitää saada jotain tiettyä. En ole ostanut muita kuin alusvaatteita, sukkia ja kenkiä viiteen vuoteen. Yritän ostaa vain vaatteita, mitä voi käyttää vuosia. Näin tein Lontoossakin, vaikka siellä saattoi ostaa vaatteita sekä kaupoista että netistä paljon halvemmalla kuin Suomessa. Kuten olen ennenkin kertonut, kuljen paljon siskoni vanhoissa vaatteissa. Tällä hetkellä syystakkina minulla on Juhon kansitakki ysäriltä. Hyvä näin. En yhtään välitä siitä, miltä näytän, tärkeämpää on mukavuus. 

En koskaan ole tykännyt oikein muista meikistä kuin ripsiväristä, siitäkin vain ns. antamaan lisää ilmettä, koska minulla on vaaleat ja lyhyet ripset ja vahvat silmälasit. Herkät silmätkään eivät oikein meikistä tykkää, viimeksi ostin lentokentältä Lumenen Blueberry sensitive volume mascaran ja Lumenen CC light foundationin, kun olimme vuosi sitten matkalla häihin. Saatoin käyttää niitä viimeksi tuossa reissussa, tai ehkä jouluna. Ripsarin lisäksi käytin foundationia ja kulmakynää Lontoossa säännöllisemmin, mutta en kumpaakaan niistä enää vuosiin muuta kuin kuin töissä tai erityistapauksissa juhlissa tai reissussa. Miksi yhteiskunta tuntuu vaativan meikkaamista jopa nuorilta tytöiltä? Onneksi jotkut kuuluisuudetkin, kuten Pamela Anderson, antavat iän näkyä ja esiintyvät nykyisin meikittä. Ihailen kyllä myös kauniisti meikkaavia sometähtiä, se ei vaan ole koskaan ollut oma juttuni. 

Tykkäsin ennen käydä parturissa säännöllisesti, etenkin silloin, kun värjäytin hiuksiani 2007-2017. Rakastan parturin saksien ääntä ja niiden aikaansaamaa nopeaa muutosta, mutta kävin viimeksi kampaajalla keväällä 2023, sen jälkeen olen itse leikannut hiukseni.

Vuosia minulla oli sormissa useampi sormus ja aina vähintään yksi koru kaulassa sekä korvikset korvissa. Koruistani olen antanut lähes kaikki pois, kavereiden ja siskon lapsille ja ystävilleni. Joskus kun muistan, on kiva laittaa persoonaani kuvaavat korvikset korviin, usein joko kiviä tai kissoja.  

Shoppailu, naiselliset vaatteet, hajuvedet, korut, meikki ja hiusten värjäys oli tietenkin osa maskausta, yritystäni olla normaali, samanlainen kuin muut, ei vääränlainen nainen. Peitin ulkokuoren alle huonoa itsetuntoani ja olematonta itsetuntemustani, halusin vain olla hyväksytty, kuulua joukkoon. Mutta ympäristööni verrattuna en lukiossakaan meikannut tarpeeksi, ollut tarpeeksi muodikas tai tyylikäs, enkä kyllä myöhemmin ikinä Lontoossakaan. Toksiset miehet, joita noihin aikoihin riitti elämässäni, toki haluavatkin, että nainen keskittyy itsensä, oman ulkonäkönsä ja käytöksensä murehtimiseen, ei miehen toimintaan. 

Viime vuodet olen kerros kerrokselta ottanut maskeja pois. Viimeisin "maski" lähti, kun kaulani alkoi loppukesästä kutista ja otin kaulaketjun pois kaulasta. Nykyisin olen täysin koruton, kotona mieluiten ilman rintsikoita, mukavassa paidassa ja rönttöcollareissa. Julkisestikaan en enää yleensä ole naiselliessa, avokaulaisessa  mekossa, mikä oli vuosikaudet suorastaan tavaramerkkini. Kun lonkkani ei ole koskaan antanut minun istua naisellisen sievästi sääret yhdessä tai vasen jalka oikean päällä, on, vaatteitani usein paheksuneen äitinikin mielestä, varmasti parempi, että olen nykyisin useimmin verkkareissa kuin hameessa. Elämäni on paljon helpompaa nyt, kun kuuntelen kehoani ja sisintäni, ja olen niin kuin minun tarvitsee olla, enkä mieti sitä, millaiselta minun muka pitäisi naisena näyttää.  

Olen myös ymmärtänyt, että se miltä näytin ja miten käyttäydyin ennen, toi myös huomiota sellaisilta ihmisiltä, millaisilta en olisi koskaan huomiota halunnut. 16-vuotiaasta asti myös luulin olevani kovinkin kypsä ja fiksu ajatellessani, että naisen rooli on antaa seksiä aina kun mies haluaa, että se on hyvää naiseutta. Suostuin miesten pyynnöstä asioihin, mitä en oikeasti olisi halunnut tehdä, koska luulin, että niin sitä "peliä" pelataan, kun ollaan miehiä ja naisia. Vasta 2021 tajusin vihdoin, että ei tarvi pelata ollenkaan, oikean ihmisen kanssa voi olla ihan oma itsensä. Nykyisin koen, että tykkään näyttää edelleen naiselta, mutta muuten sukupuolella tai seksuaalisuudella ei ole minulle mitään merkitystä. 

Nyt kun olen lihonut parikymmentä kiloa, enkä kulje ulkona naisellisissa vaatteissa, ainakaan ilman Juhoa, minulle ei olla enää ehdoteltu tai yritetty myydä seksiä keskellä katua. Näin on oikeasti tapahtunut useasti, mm. puoli kymmeneltä aamulla, vielä kolmisen vuotta sitten. Naisena on oppinut kestämään kaikenlaista, sitä vaan on yleensä hymyillyt ja yrittänyt päästä epämiellyttävistä, uhkaavastikin tilanteesta mahdollisimman nopeasti, kohteliaasti ja ehjänä pois. 

Juuri kansainvälistä tyttöjen päivää edeltävänä iltana minua somessa sekä tytöteltiin, tarkoituksena vähätellä tietämystäni, että epäiltiin menopaussissa sekoilevaksi akaksi toisessa somekeskustelussa. Naisvihaa somessa syytävät niin miehet kuin naiset. Nuorempia naisia holhotaan tai haukutaan tyhmiksi. Me mm. yleisiä ja yhtäläisiä ihmisoikeuksia puolustavat naiset olemme suvakkihuoria ja  kukkahattutätejä. Kun nainen avaa suunsa, konservatiivisessa persumiehessä herää tarve väittää, että nainen on vähintäänkin menkkapäissään, joko nälkäisinä tai muuten hormonaalisina raivoava akka, joita ei tarvi ottaa tosissaan. Ongelma on, että meille on yhteiskunnan taholta opetettu, että naisen ilmaisema aggressio on tuhmaa, että kunnon tyttö on hiljainen, kiltti ja säyseä. Tästä seuraa aikuisenakin, että isot, etenkin vihaiset, tunteet ovat niin pelottavia ja epämukavia, että usein meille naisille herää tarve sovitella, vaikka toinen onkin ollut väärässä tai se loukkaava osapuoli. Konfliktin välttäminen ja sen loppuun saaminen on naisille usein liiankin tärkeää, omien rajojen ja äänen kustannuksella. Kun yritämme argumentoida jotakin järkevästi, tuleekin hätääntynyt olo ja häpeä isosta tunteesta voikin nostaa kyyneleet silmiin, jolloin fiksu argumenttimme kirjaimellisesti vesittyy. Usein naisen viha muuttuukin suruksi, koska se on vihaa hyväksyttävämpää. 

Nyt kun ymmärrän neuroepätyypillisiä piirteitäni entistä paremmin, on kaikki edellä mainittu ymmärrettävämpää, en ole naisenakaan niin yksin, kuin joskus kuvittelin. Yllä on kuva autismikirjon ilmenemisestä tytoillä, ja tunnistan piirteistä kaikki. Olen puhunut isoista tunteistani, joita en aina pysty hallitsemaan. Olen edelleen jatkuvasti ahdistunut ja liiankin huolissani maailman epäreiluudesta. Tykkäsin pienenä paljon roolileikeistä, ja jatkoin esittämistä kyllä vanhempanakin, kuten kuvasin edellä. Muutuin seuran mukaan, omalta energialtanikin, jotta minusta tykättäisiin. Pelkäsin hylkäämistä ja sitä että vääränlaisuuteni paljastuisi. Tarkkailen mielelläni muita, etenkin isommassa porukassa yleensä kuuntelen ja havannoin enemmän kuin puhun. Toisaalta, kun puhuin, usein puhun liikaa, siis liian nopeasti ja liian paljon ja olen liiankin avoin, se on se ADD minussa. Viihdyn yleensä tosi hyvin myös yksin, lapsena leikkien tai tarinoita vain päässäni kuvitellen, nyttemmin etenkin lukien. Huumoriani ei välillä tajua kukaan muu, Briteissä uskottelin itselleni, että se on kulttuurinen ongelma, mutta ei kukaan kyllä Suomessakaan naura jutuilleni. Katsekontakti on ollut minulle aina vaikea juttu, aina liikaa tai liian vähän, on se hyvä että paras ystäväni on sokea, ja Juhon kanssa istumme aina vierekkäin niin, ettei silmiin katsomista tarvi ajatella!