46. luku, jossa pohdin kiintymyssuhteita kivun lähteenä

Uusin (3/2026) Voi hyvin -lehti sai minut ajattelemaan taas parisuhteitani. Harva suhde vanhempien ja lapsen välillä on tietenkään pelkästään turvallinen, pääosin turvallisissa suhteissa vanhempiini koin minäkin välillä turvattomuutta.  Ristiriitainen kiintymyssuhde, jonka opin varhaislapsuudessani isältä ja välttelevä kiintymyssuhde, jonka opin äidiltä, ovat värittäneet kaikkia parisuhteitani aina nykyiseen asti. Isäni ei ollut aina saatavilla, vaan kolmivuorotöissä tai kokouksissa, äiti ei ollut aina saatavilla, vaikka olikin kotona, vaan uppoutunut kodinhoitoon. Välttelevän kiintymyssuhteen taustalla on usein se, että molemmat tai toinen vanhemmista on ollut tunnekylmä ja etäinen. En aina kokenut, että olin rakastettu ja hyväksytty omana itsenäni, enkä aina saanut lohdutusta ja tukea silloin kun olisin sitä tarvinnut. Minua ei aina haluttu kuulla tai nähdä silloin kun kaipasin huomioita. Kun lapsen tunnetarpeisiin ei vastata, lapselle syntyy olo, ettei surun, pelon, vihan tai avun tarpeen näyttäminen ole hyväksyttyä. Lapsi oppii pärjäämään yksin, mikä voi näkyä myöhemmissä suhteissa vaikeutena tukeutua toiseen ja avautua, sekä toisaalta takertumisena. 

Vuosikymmeniin en uskonut, että rakkaus voi olla kestävää, vaan luulin, että sen pitää ansaita uudestaan ja uudestaan. Pelkäsin, että minua petetään, että minut jätetään. Usein pelot toteutuvatkin, olinhan valinnut miehiä, joiden kiintymyssuhde oli välttelevä. Pelkäsin hylkäämistä ja koin taarvitsevani varmistelua, että olin heille tärkeä ja rakas ja he taas kokivat tarpeeni ja tunteiluni ahdistavina. Elin vuodet 1997-2011 ja vielä pari kertaa nyttemminkin "suhteissa", joissa mies vältteli sitoutumista ja läheisyyttä, ei oma-aloitteisesti pitänyt juuri yhteyttä ja oli saatavilla vain silloin ja siellä, missä hän halusi, eikä juuri koskaan silloin ja siellä, missä minä olisin halunnut ja häntä tarvinnut. Ahdistuin viestejä odotellessani, mutta olin kotona oppinut, että on normaalia, että miehillä oli omia menojaan ja kiireitään, että sen piti vain hyväksyä, nainen odottaa kiltisti ja kärsivällisesti kotona. Toki nykysuhteessani vallitsee luottamus, kunnioitus, rentous ja turvallisuus, mitä en ole aikaisemmin parisuhteissa kokenut, mutta silti olen edelleen välillä epävarma, koen olevani huono tyttöystävä ja mietin, miten Juho jaksaa olla kanssani. Edelleen kaipaan läheisyyttä, halittelua ja sanallista varmistelua Juhoa enemmän.  

Kuuntelin juuri Tiedeykkösen jakson joka käsitteli sitä, miten "häiriö biologisessa stressijärjestelmässä johtaa sairauden pitkittyneisiin oireisiin", uupumukseen, lihassärkyyn, aivosumuun yms. eli selittää mm. long covidia, fibromyalgiaa, CSF/ME:tä yms.. Tärkein pointti jaksossa itselle oli, että näitä toiminnallisia sairauksia on hankala hoitaa, koska ne liittyvät  ihmisien kiintymyssuhteista kumpuavaan epäluottamukseen ihmissuhteissa." Kuten edellä kuvailin, lapsuuden kodin kiintymyssuhdemallien mukaan, 15-vuotiaasta 38-vuotiaaksi en muissa ollutkaan kuin huonoissa, epävakaissa ja luottamukseni toistuvasti pettävissä ihmissuhteissa. Kun lisätään tähän perus cp-vammasta johtuvat kivut, yksin arjessa pärjääminen ulkomailla, työttömyys ja köyhyys, niin ei mikään ihme, että fibromyalgiahan minulle puhkesi. 

Nyt kun olen ollut viisi vuotta Juhon kanssa, hermostoni on selvästi rauhoittunut. Vielä viime keväältä ja kesältä muistan kovat fibrokipukohtaukset ja toistuvat migreenit. Vuosi sitten pelkästään se, että puin päälleni enemmän vaatteita mennäkseni ulos tai vaikka kuntosalille, sai aikaan kehon kuumenisen ja hikiryöpyn, siis jo ennen varsinaista liikkumista. Nyt pääsen salille asti ja vasta ensimmäisen crosstrainer-pätkän jälkeen tulee jälkihiki. Periaatteessa joka kerta, kun lähdin vielä viime vuonna kotoa, sain sen jälkeen kärsiä fibrokipukohtauksesta, ihan sama mitä kodin ulkopuolella tein. Tämän vuoden puolella olen huomannut, etten ylihengitä enää niin usein kuin ennen, joten liikkuminen ei ole niin raskasta. Saan myös yöllä painajaisesta herätessäni rauhoitettua itseni ja ajatukseni meditoimalla Reikin avulla, joten en valvo pitkään, enkä tarvi pääni ja hermostoni rauhoittamiseen esimerkiksi äänikirjaa. Ennen kaikkea, en ole herännyt migreenin esioireeseeseen fibrosärkyisenä kuin tammikuuun kolmantena päivänä. 22. tammikuuta tarvitsin vielä vahvan kipulääkkeen etenkin oikean olkapään ja käsivarren kipuun fyssarin jälkeisenä päivänä, se on tänä vuonna toistaiseksi viimeisin Voltaren. Suhteeni Juhoon on siis ollut kirjaimellisesti parantava, niin hermoston kuin psykologisellakin tasolla, olen siitä varma. Luulen, että traumojen ja tunteiden käsittely tässä blogissa on myös auttanut. 

Vanhempieni Roni-kissan kanssa selfie, Roni täytti nyt pääsiäisenä 17 vuotta.

Näin torstaina ennen pääsiäistä omaa terveyskeskuslääkäriäni työkykyasioissa. Lääkärini kanssa keskustelu sujuu, ja hän totesi mm. että: "pää näyttää toimivan," mikä toki on aina ilahduttavaa kuulla ammattilaisen suusta. Koska hän oli kirjoittanut minusta lausunnon työkkäriin osatyökykyisyydestä jo kaksi vuotta sitten, olimme yhtä mieltä siitä, että se oli hyvä ja sitä ei tarvinnut juuri muuttaa. Kerroin, että päiväunia olen tarvinnut viime aikoina vähemmän, eikä migreenejä ole ollut. Masennus- ja ahdistusoireetkin ovat lievimmät ainakin yhdeksään vuoteen. On ihanaa, kun saa nähdä samaa lääkäriä silloin kun sille on tarve! Hoitavan ja hoidettavan luottamuksellinen suhde on todella tärkeä, kun ajatellaan ihmistä psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena. Tätäkin korostettiin tuossa Tiedeykkösen jaksossa. 

Kyllä minä niin mielelläni tekisin töitä! Mutta missä niitä on? Juuri sain tietää, että sekin yhdistys, jossa olin töissä 2017-19 on joutunut luopumaan toimitiloistaan helmikuun lopussa yhdistyssektorin leikkausten takia. Voihan vahva ja välittävä Suomi.