32. luku, jossa pohdin työelämää

Kävin tiistaina viime viikolla työkkärissä, edellisestä tapaamisesta olikin lähes tasan vuosi. Silloin toiveena oli saada tukea osatyökykyisyyteen, mutta sittenhän hallitus lakkauttaakin koko ohjelman, enkä kuullut työkkäristä mitään vuoteen, eli se siitä tuesta. Tämä käynti oli kuitenkin kannustava ja piristävä, työkkärin täti muisti minut vuoden takaa, ja lähes tunnin rupattelimme ja mm. päivittelimme sitä, miten kaltaisellani huipputyypille ei ole töitä. Työmarkkinatorin sivua katsellessamme tartuin saavutettavuusparannuksiin ja kerroin mm. sans serif -, eli hännättömien fonttien tärkeydestä meille, joilla on esimerkiksi pahaa hajataittoa, karsastusta tai lukihäiriö. Esimerkiksi tämä käyttämäni Verdana on hyvä. 

Koska Juho oli kynkkänä kanssani liukastelemassa keväisessä keskustassa, ja koska käymme missään niin harvoin, otimme tilaisuudesta vaarin ja kävimme lounastreffeillä Los Pollos -ravintolassa Tullintorilla. 11. tiistai oli sitä paitsi sopivasti meidän päivän (jota juhlimme aina kuun 10. päivä) ja ystävänpäivän välissä. Ravintolassa oli mukavan rauhallista puoli kahden aikaan, suosittelemme  lounashampurilaista, chili oli oikeasti tulista ja ranut täydelliset, samoin salaatti, mikä on mielestäni erittäin harvinaista. 

Koska olimme niillä kulmilla, poikkesimme myös Tampere-talossa hakemassa liput haaveilemaani synttärilahjaan, Dirty Dancing in Concert esitetään kivasti 16. toukokuuta. Paikkoja olikin enää kourallinen jäljellä, ja päädyimme parvelle, mutta eipä tuo haittane, illan pääosassa on kuitenkin musiikki. 

Keskiviikkona fyssarin jälkeen kävimme vanhempieni kanssa ystävänpäivän lounaalla, äidilleni tällaiset päivät ovat tärkeitä, mutta juhliminen ei ole niin päivän päälle. Ruskon Helmi lounasravintolassa saa hyvää kotiruokaa, tuolloin tarjolla oli keitettyjä perunoita, lihakastiketta, kanaa ja riisiä, sekä tietenkin runsas salaattipöytä, monen laista leipää ja kotikaljaakin. Lounas on myös halvempi kuin Hervannan keskustan ravintoloissa, suosittelen, jos on auto alla ja karttapalvelu  puhelimessa, muuten sinne on vaikea löytää. 

Perjantaina iltapäivällä sain tietää, ettei minua oltu valittu edes haastatteluun unelmatyöpaikkaani vammaisjärjestöön. Kyse olisi ollut Paikka auki -ohjelman  määräaikainen työpaikka vammaiselle osatyökykyiselle. Tiedän, että meitä osa-työkykyisiä ja vammaisia on paljon. Tiedän, että uudeksi työntekijäksi alan olla jo liian vanha,  enkä ole tarpeeksi verkostoitunut, kun en ole koko elämääni pyörinyt järjestökentällä enkä tunne ihmisiä, kun olen vuosia asunut ulkomaillakin. Siinä meni sitten ystävänpäivän iltapäivä ja ilta itkeskellessä, kyynelten valumiselle ei vaan meinannut tulla loppua. Ei saisi koskaan uskoa itseensä ja mahdollisuuksiinsa yhtään, niin ei pettyisikään! 

Pahaa mieltä sain vähän purettua Mielenterveyden keskusliiton kurssin tehtävien parissa. Pohdin mm. miten olla myötätuntoinen itseä kohtaan, kun sisäinen kriitikko muistuttaa, että olet ihan turha, kelpaamaton paska? Kun syyllisyys nalkuttaa, että pitäisi tehdä enemmän työllistymisen eteen ja terveyden eteen ja kysyy, että mitä väliä, jos vaikka kuolisin, kun en tee mitään hyödyllistä potentiaalillani tai kyvyilläni enkä saavuta tavoitteitani. Olen nolo ja häpeäksi myös vanhemmilleni tällaisena. Palasin mietteissäni taas myös äitiini. Äitini sai siitä paljon sisältöä elämäänsä, myös elinikäisiä ystäviä työkavareista, kun hän  meni vihdoin kodin ulkopuolelle töihin, kun minä aloitin kolun. Ehkä hän olisi ollut onnellisempi äiti, jos hän ei olisi kokenut velvollisuudekseen olla kotona vammaisen lapsen kanssa. Jos hän olisi esimerkiksi toteuttanut unelman omasta ompeluliikkeestä. Työ on kuitenkin yhteiskunnassamme iso osallisuutta ja yhteiskunnan täysvaltaista jäsenyyttä määrittävä tekijä. Työ palkitsee, sen kautta ihmiset saavat merkityksellisiä kokemuksia, onnistumisia ja erilaisia sosiaalisia tapahtumia elämäänsä. Työn pitäisi kuulua kaikille ja työmarkkinat vosivat olla paljon joustavammat.  Oikeastihan kaikenlaisille kyvyille ja taidoille löytyisi käyttöä ja tuhannet osatyökykyiset ja -haluiset voisivat ottaa osaa työelämään, jos niin vaan päättäjien ja elinkeinoelämän puolelta haluttaisiin. 

Oloni oli pari päivää kurja, mutta onneksi alakulo ja masennuksen pohjamudisssa rämpiminen menevät nopeammin ohi kuin ennen. Uskonhan siihen, että löydän vielä paikkani. Olenhan arvokas ja merkityksellinen monelle, vaikkei minulla ole palkkatyötä ja vaikka toimijuuteni on puutteellista.  Tiistaina minulla oli taas energiaa hakea seuraavaa työpaikkaa. Peukut pystyyn, ensi kuun alussa haaveilen taas edes haastattelusta.