50. luku, kolmas Tampereen Vammaisten Pride

 Lauantaina 6.6. Juho lähti jo kymmenen aikaan Arttelille tekemään käytännön järjestelyjä. Minä olin osuuteni Vammaisten Priden hyväksi taas pitkälti tehnyt. Lokakuusta lähtien olin mainostanut, somettanut, pitänyt yhteyttä puhujiin ja Tampereen kaupungin edustajiin sekä yrittänyt kutsua paikalle vammaisjärjestöjä. Kun lähetin yli 360 kutsua ja sain neljä vastausta, joista vain yksi myönteinen, niin en voinut taaskaan olla luottavaisin mielin, että paikalle tulisi ihmisiä. Sääennustekin lupasi epävakaista, jopa ukkosta, joten sekin verottaisi osallistujamäärää. Itku silmässä, vatsan vääntäessä, kyseenalaistin taas omat valintani, miksi väen vängällä halusin olla vastuussa näin isosta tapahtumasta? Kiitos Sari ja Nalle kannustavista sanoista Whatsappissa! Onneksi Juhon äiti tuli kanssani marssille taksilla Hervannasta, seura rauhoitti. 

Onneksi yksi vanha ystäväni ehti tällä kertaa paikalle ihan Helsingistä asti, vaikka muuten vanhat ystävät ja tutut loistivat tänäkin vuonna poissaolollaan. Väkeä marssilla ja myöhemmin tapahtumassa oli kuitenkin taas enemmän kuin aikaisempina vuosina, yhteensä lähemmäs 200. 

Kaikki meni itseasiassa ihan nappiin: Pride -väreihin puettu ratikka ilahdutti meitä ohiajollaan, vaikkei sen pitänyt aloittaa liikenteessä ennen maanantaita. Pisaraakaan ei koko tapahtuman aikana satanut, tunnelma oli loistava, poliisi turvasi kadunylitykset, emmekä kohdanneet ikävää huutelua, vain kannustavia taputuksia ja peukkuja. Tampereen kaupungin lahjoittamat Kaikkien Tampere - Vammaisten Pride -ilmapallot toivat ihanaa värikkyyttä ja iloa marssiimme. Pride on toki protesti, se, etteivät ihmisoikeudet ja vammaisten oikeudet toteudu yhteiskunnassamme ansaitsee kaikkien huomion, mutta voimme kuulua ja näkyä myös toivon ja ilon kautta, mikä oli myös Manse Priden teema tämä vuonna.   

VAMMAINEN EI VÄÄRÄNLAINEN! PRIDE, NO SHAME!

YHTEISKUNTAMME KUULUU KAIKILLE!

 IHMISOIKEUDET KUULUU KAIKILLE!

Lisää kuvia löytyy Amnesty Tampeen Instasta tai Facebookista! 

Tampereen kaupungin tervehdyksen toi Kaikkien Tampere ohjelman koordinaattori Jaakko Laurila. Minä seurasin häntä omalla puheenvuorollani:  

10.6. tulee 10 vuotta siitä, kun Suomi ratifioi YK:n Vammaisten oikeuksien sopimuksen. Sopimus on hyvä, mutta sen noudattaminen ontuu ja samaa voi sanoa  vammaispalvelulaista. Uudessa laissa ei enää ole määrittävänä tekijänä vaikeavammaisuutta, vaan se huomioi yksilöllisemmin ihmisten toimintarajoitteet. Laissa puhutaan myös sosiaalisesta vammasta, minkä alle neuroepätyypillisyyskin kuuluu. Tämä on positiivista kehitystä. Ongelmia on syntynyt, kun säästöjä etsittäessä ei aina haluta nähdä ihmisten yksilöllisiä tarpeita, vaikka lakiin ja sopimuksiin pohjautuvien päätösten pitäisi tukea sitä, että jokainen voi haluamallaan tavalla olla aktiivinen toimija yhteiskunnassa. 

Amnestyn vuosiraportissa Suomi sai nuhteita myös siitä, että sosiaaliturvaleikkaukset ovat kohdentuneet epäreilusti mm. pienituloisiin vammaisiin. 

Joka seitsemäs ihminen on jollain tapaa nepsy ja noin joka viidennellä suomalaisella on jokin toimintakykyyn vaikuttava rajoite. Kaikki vammat eivät näy päälle. Kaikki jotenkin vaivaiset ja liittolaiset ovat tervetulleita yhteisöömme, vammaisuus kuuluu kaikille! Saamme ottaa yhteiskuntaa haltuun muulloinkin kuin tänään. On helpompi huomata, ettei vammaisuus ole häpeän aihe, kun näkee muitakin upeita vammaisia kuin itsensä. Saamme olla ylpeitä itsestämme ja kokea yhdessä vähemmistöriemua! 

Päivän puheenvuorot käsittelivät vammaisuutta upeasti useista eri näkökulmista. Tino Taam-Katajisto puhui mm. fibromylgian värittämästä elämästä, Lilja Heikkilä neuromoninaisuudesta, Meri Hirvoselta saimme kuulla riipaisevasti väliinputoamisen kokemuksesta long covidin kanssa ja Riikka Pöntiseltä läheisen näkökulmasta vammaisuuteen. Seuraavat puhujat Selinä Nera ja Sandra Kurki ovat vammaisvaikuttajina suorastaan voimanpesiä. Juontajamme Evgeni Fomin puhui viimeiseksi meille ms-taudista, rokkitähteydestä ja isyydestä. Julkaisen joitakin puheita pian Facebookin puolella, joten kannattaa ottaa ensi vuoden Vammaisten Pride-tapahtuma jo seurantaan! Vammaisten Pride/ Disability Pride 2027

Yhteiskunnan rakenteet ovat edelleen hyvin ableistisia, yhteiskuntamme määrittää ihmisen hyvyyttä ja normaaliutta erittäin kapean kyvykkyysnormin kautta. Mutta mihin kaikkeen pystymmekään, jos vain saamme mahdollisuuden! Jokaisella vammaisella on hyvä keho ja aivot! Se onkin teemanamme 5.6.2027. Yleisö hurrasi, kun kerroin, että olemme jo varanneet Arttelin myös ensi vuodelle.

Puheiden jälkeen oli yllätysten vuoro, ensin muut Amnestyläiset yllättivät minut liikuttavalla kortilla ja pienellä lahjalla, sitten pyörätuolitanssi yllätti yleisön, siitäkin löytyy näyte Instagramin puolelta, kiitos upeat Hanna ja ja Kalle

Sitten pääsimme me muutkin tanssimaan, ja kyllä tanssimmekin, kiitos Sohvi Spice!

Pyysimme palautetta järjestelyistä ja sitä myös saimme, suurimmaksi osaksi positiivista. Tärkein saamamme palaute on, että myös ne, joilla on näkymättömämpi vamma, saavat tapahtumassa kokea vertaisuutta, ei tarvitse selittää, saa olla täysin oma itsensä. Marssi on tarpeeksi lyhyt ja esteetön, ja huudattajamme Eve sai erityisesti kehuja, huudotkin olivat helppoja. Myös Hyvää pataa -kollektiivin kasviskeitto sai kiitosta. Ensi vuonna parannamme valaistusta niin, että vain lava on kirkkaasti valaistu, emmekä asenna välkkyviä valoja edes discon ajaksi! Haluamme olla alusta loppuun asti ihan kaikkien tapahtuma! Kiitos kaikki osallistujat, kiitos Amnestyn tiimi! Tänään kuvia kahlatessa kyyneleet valuivat, kuvista näkyi, että tapahtumallamme on merkitystä. Pride, no shame!