Kahdeksas luku, jossa löydän introverttiyden ja matkustamisen ilot

 Päiväkirjasta 9.1.1998 perjantai: 

"En tiä mikä muhun muutenki on menny, en yhtään kaipaa frendejä lähelleni, jos free timea on, Must on tullu loner, mä oon elämäni herra ja itseni paras kaveri, mä tykkään selvittää aatoksieni solmut ittekseni! Mä vahvistan, kasvatan ja potkin itseäni eteenpäin melki koko ajan... aina alux, kun joku tulee meille, enkä ookkaan enää vaan itteni kanssa, niin ärryn ensi sairaasti... mä haluun elämääni jonku uuden tyypin, kaikki vanha on jotenki liian tuttua nykysi, se on kai osasyy siihenki, miks tää mun tukka lyheni. Mut sit mä haluisin kauheesti uusia kuteita jne. jopa minä voisin ajatella itseni ehostamista meikeillä, HEUREKA! ...missä mä muka voisin tavata ihmisen, joka liittyis vain mun matoseen elämääni  ...ellei sitten tapahtuis jotain maailman viidettätoista ihmettä ja tämä henkilö, mahd. mielellään miespuolinen, ois heti alux suoraan omalta kohaltaan ainoastaan ja vain kiinnostunut meikäläisen mainiosta persoonasta. Hah joo, sitä ihmettä saadaan aikas varmasti oottaa sitte vaikka siihen, kun heinäkuussa sataa lunta.Voi tinaukot ja tiikerikakut sanon minä, mix elämän pitääkin olla niin monikloppinen juttu, perhe ja koulujutut on totally okei, itteni kanssa oon ollu jo ymmärryksessä ja tasapainossa, mut silti mun aatoksissa on miljoona ja yks juttua itteeni liittyen ja mä oon mitä selvemmin tulossa hullux. Pitäs kyllä päästä muutamaks viikoks eroon kaikista tutuista frendeistä täysin, niin jo tekis tenua, siis terää." 

ja sama fiilis jatkui 30.1.: 

Yllä tulee esiin, että luulen tietäväni jo kuka olen: "et mä osaan jo rautaisin ottein hallita itteeni. Mä halveksin joskus samanlaisuuttakin, mä halveksin massaa enemmän kuin koskaan ennen. ...Mä inhoon ihmisiä, jotka ei tiedä ketä ne on, jotka vetää eri rooleja ite edes tiedostamatta ja myöntämättä sitä." 

Ja ihan vaan hauska ylöskirjattu muisto, ajankuvaa: 

19.1. maanantai:

"telkasta tuli P. Amerikan all-stars vastaan muu maailma all stars lätkäottelu ja kun Teemu Selänne plus muut suomipojut luisteli vuorollaan kentälle, niin kyllä tuli ylpee olo ja kyyneleet nousi silmiin. Vaikka world hävis Amerikalle, niin kyllä suomalaisista sai olla ylpee, Teemu teki hattutempun, Kurri yhen maalin ja Saku Koivu & Jere Lehtinen keräs kumpikin kolme syöttöpistettä. 4 viidestä maailman maalista suomalaisten työtä. Kyllä moinen lämmittää sydäntä ja on syytä olla ylpee suomalaisuudesta." 

 Kyllähän koko Suomi välitti jääkiekosta sen ensimmäisen maailmanmestaruuden jälkeen.  Jääkiekkokortteja keräsin vähän minäkin, mutta keskityin sitten itseasiassa bussikortteihin!!, koska halusin kerätä jotain, mitä kukaan muu ei kerää. 

20.2. kuvasin kirjaimellisen osuvasti, millaista on, kun on huono tasapaino:

"Talvi on mukava juttu, en mä haluais asua maassa, missä ei oo talvee. Mutta liukastelu se vasta hauskaa onkin, sen tietää pylly, lonkka (vasen) ja kädetkin. Liikkaan vakelle liukastelussa meni yli vartti." Tiina oli ottanut varaslähdön hiihtolomalle, eikä minulla ollut kenenkään muun kynkkää, johon tällaisissa tilanteissa tukeutua. En todellakaan siis tiennyt, että olisin voinut saada avustajankin kouluun. Olisihan se ollut parempi ala-asteella liikunnantunneillakin, ettei äidin olisi tarvinnut olla hiihdossa mukana, tai esimerkiksi näkemässä, kuinka melkein hukuin uimahallissa jne. 

Kuukautta myöhemmin: "lensin selälteni meidän pihassa ja löin pääni." 

Helmikuussa yritin, siskoni pyynnöstä, soittaa synttärionnittelut yhteiselle ystävällemme Tiismille. Siskoni itse kun oli syksystä asti ollut Afrikassa vapaaehtoistyössä. Tiismi oli jo vuotta aikaisemmin muuttanut pois Hervannasta, ja oli tätä nykyä toisen entisen hervantalaisen kaverimme kämppis. Muutaman yrityksen jälkeen saimme toisiimme yhteyden. Oli tosi kiva jutella pitkästä aikaa. Sovimme, että näkisimme toisemme ja pojat kävivätkin meillä, mutta koska vanhempani olivat kotona, lähtivät he myös nopeasti. Puhelimessa kuitenkin juttu luisti ja Tiismi kysyi, olinko joskus ajatellut häntä muutenkin kuin veljenä. No, en kyllä rehellisesti sanoen ollut. Mutta 25. helmikuuta, hiihtolomalla, menimme Hannan kanssa Tiismille kylään. Ja niin me sitten aloimme seurustella. Ainoa syy siihen oikeastaan oli, että hän ilmaisi tykkäävänsä minusta, ja sehän riitti, kun oli niin huono itsetunto kuin minulla. En uskonut siihen, että hän ollsi jo pidempään tykännyt minusta sillä tavalla. Me olimme molemmat vain yksinäisiä, ja oli kiva, kun tunsimme toisemme jo ennestään. Ja hei, meillähän oli  samanlaiset villakangastakit ja tykkäsimme molemmat Sunset Beachistä! Onhan siinä jo suhteelle pohjaa! Äiti oli löytänyt käsilaukustani epäilyttävän bussiaikataulun, ja oli sitä mieltä, että minut pitäisi sitoa kettingillä kiinni sängynjalkaan. Olin siihen asti ollut paljon kunnollisempi kuin siskoni, ja oli loukkaavaa, ettei äiti luottanut harkintakykyyni.   

Nopeasti selvisi, ettei tämä nuorempi poikakaveri ollut yhtään Eltsua enemmän läsnä tai minun. Tämä toinen poikakaverinikaan ei halunnut näyttäytyä kanssani missään julkisesti.  Näimme harvoin ja yleensä minulle puhui vain puhelinvastaaja. Tiismikin jakoi itsestään ja elämästään kanssani mahdollisimman vähän, eikä ollut siinäkään täysin rehellinen, joten minun oli aika mahdoton luottaa häneen. Nyt kun ymmärrän herkkyyteni muiden energioille, on helppo tajuta, miksi intuitiivisesti epäilin ja olin varuillani. Vaikka kaikki tuohon aikaan toistelivat, että "Suvi, sä ajattelet liikaa", niin oikeasti en varmaan koskaan ylireagoinut. 

13.3

"Nyt kun kirjotan, niin kyyneleet taas varovasti kutittelee silmien takana. Mä en halua olla heikko tai naivi. Mut en mä halua sitäkään, et onni paljastuis taas kerran näytelmäx tai unelmien hajoavax pilvilinnax, jolla ei oo mitään vastinetta todellisuudessa. Mä en usko enää kohta rakkauteen tai siihen, et mä voisin olla onnellinen. Se on kuin porkkana hevosen edessä. Se juoksuttaa mua eteenpäin, ja aina välillä saan maistaa palan onnee, et mielenkiinto säilyy. Mut jos ei kohta jotain tapahdu, mä menetän uskon. Noh, tää nyt on vaan tällasen epätoivosen teinin, pikkupillun, lässytystä, jolle mä mitä luultavammin viä nauran yhtä makeesti kuin pikkupiru sisälläni tälläkin hetkellä. Kaikessa on vaikeutensa, sehän jo tiedetään, ja se on pakko hyväksyä, jos aikoo olla tällä pallolla pidempäänkin kuin ekaan sydänsuruun asti, mut mix kaiken, ihan kaiken, pitää olla niin monimutkaista? No joo, suurin piirtein kaikkihan sitä on sanonu, et mä ajattelen liikaa. Ihan totta. Kai se on sitten totta. Myönnetään. Moni juttu ois sataverroin helpompi, ellen mä ajattelis näin helvetin paljon, mut en mä voi ittelleni mitään. Enhän mä voi lakata ajattelemasta. Se on osa mua, ja jos joku ei tykkää, niin painukoon helvettiin mun puolestani."

28.3. istuin  ensin ala-asteen pihassa kylmässä kirjoittamassa: 

"...jos tää ois eka kerta, kun se jätkä tekee oharin, mä ylireagoisin nyt, mutta ei tää oo eka kerta. Mä en halua olla tyhmä tai naivi. Mä en välttämättä haluais olla tämmönen tunteellinen hörhö, kun oon. PASKAT, oon mitä oon. Ja se kusipää paskiainen saa olla vaikka Timpuktussa...mun puolesta voi olla vaikka huorissa. Oli se kiva taas istua yksin kokonainen kaunis päivä sisällä odottaen puhelinsoittoo, jota ei tule. Tää on mun elämäni todella huonoo tragikomediaa. Parempi jos hyppäisi kaivoon, ei tarttis murehtia tällee. Tää on niin älytöntä. Mua vituttaa niin sairaasti. Ois ny jotain, mitä lyödä. Pääsis eristettyyn, pehmustettuun huoneeseen, et sais kunnolla huutaa ja potkia, lyödä, vanhat ja jo unohdetut patoumatkin pääsis purkautuun... Mun elämä on ihan perseestä. Ihan okei ja mukavaa yleensä, mut pohjimmiltaan paskaa, pelkkää paskaa. Ihmiset pettää, niihin ei voi luottaa... Oikeesti tää pallo haiskahtaa ja pahasti. Mitä niin pahaa mä oon tehny, et mun polut päättyy aina seinään tai paskaläjään? Who knows. ...Mä oon hullu, istun täällä jäädyttämässä persettäni. Mitä tää muka hyödyttää? ...kukaan ei välitä, kukaan ei kuule kun huudan, toisaalta en kyllä halua kenenkään ees kuulevan, et sillä. RAKAS PASKA MAAILMA, ERÄVOITTO SULLE 10-0." 

Kotona tunnelma jatkui: 

"...HAHAA. Tekis mieli kylllä nauraa paskasesti, kun sitte kävelin sieltä koululta poispäin, niin siinä sillan pielessä oli kaks pikkukiltsiä, moikkas, hymyilin, moikkasin. Toinen kysy, et: "ootko sä vanha pappa?" "en kai" "no mix sä sitte kävelet noin?" No, koska mä synnyin liian aikasin."  "Aijaa.. aika huonosti kävelet!" se toinen huus viä perään. Ja arvaa mitä mun olis huvittanut tehä? Kääntyä, kävellä niitten saatanan pikkupikkupillujen luo, sanoo: "hei pikkuidiootit, eikö äiti opettanut mitään tapoja?Haistakaa paska." Ja mä kattoisin niitten pöyristyneitä silmiä ja mä nauttisin. Ja mä tarttuisin niihin. Kaataisin, löisin, potkisin, tekisin niistä veristä mömmöö siihen tielle."  

"...valitukselle, et on lauta...tekis mieli nauraa tällä hetkellä ihan helvetin paskasesti... Rinnat voi kasvattaa leikkauksella vaikka lolita lollox, mut voiko mun vammasta jalkaa korjailla? No ei helvetissä. Mä oon vammanen kaikille, jotka kävelee mua vastaan kadulla. Vammanen kaikille vauvasta vaariin. Jätkät sitte? Senhän takia me pysytäänkin neljän seinän sisällä, kun ei mun kanssa voi näyttäytyä julkisesti, jos vaikka joku kaveri näkis. Laudax ei sano kun seksistiset paskat äijät, vammasex sanoo mies- ja naispuoliset vanhat ja nuoret tyhmät ihmiset. Ja tyhmiä ihmisiä tällä pallolla onkin sitte miljoonia, seksistisiä miehiä vähemmän anyway. Muhun sattuu you know! SATTUU, tajuux kukaan."

Lämpö puuttui, tunsin nopeasti, että olin Tiismille vielä yhdentekevä, mutta itsetunnolleni oli tärkeää seurustella edes olevinaan jonkun kanssa. Pääsin myös eroon neitsyydestäni. Se ei siis todellakaan ollut mikään menetys! Minulla oli tarve päästä toista ihmistä lähelle, enkä tiennyt, voisinko päästä koskaan ketään seksiä lähemmäksi, olinhan vammainen enkä muutenkaan sellainen nainen, jota näyteltiin ylpeänä muille tai jonka kanssa puhuttiin tulevaisuudesta tai rakkaudesta. Soudimme ja huopasimme kevään aikana. Hanna murjaisi: "Sä vaihdat miestä kuin paitaa, mutta se on aina sama." Meidän puheissa annoin hänelle pari kertaa keltaisin kortin, ennen kuin annoin punaisen. Tosin, poikkesi hän kerran vielä kentällä runsaat pari vuotta myöhemmin. Mutta siitä suloisesta kostosta tuonnempana. 

Ykdeksäs päiväkirjani päättyy tähän runoiluun. 

22.4.1998 lähdimme Hervannasta autolla Ruotsin ja Tanskan kautta kohti Saksaa. Isä ja hänen nuorempi veljensä Make olivat kuskeina, minä ja pari vuotta vanhempi serkkuni Iine takapenkillä. Tarkoituksemme oli kyläillä Leena-tätini luona, joka asui Saksassa saksalaisen Hans miehensä kanssa ja hakea samalla Afrikasta Frankfurttiin lentävä siskoni kotiin. 

Heipat perheryhmäkodilla oli paljon kivuliaaammat kuin tyttökavereille. Matkalla mukana oli kokonaan uusi päiväkirja, koska vanhaan ei olisi kuitenkaan koko matka mahtunut ja olin yli kuukauden jäljessä muistiin kirjoittelussani.

"Jotenki oli lähinnä upee lähtee, jättää ihan kaikki taa hetkeks. Kyllähän sitä sanoo, et tulee ikävä, mutta kun sitä irtautuu siitä tavallisesta ja kokee jotain uutta ja aunutlaatuista, niin ei oo oikein aikaa aatella ja ikövöidä ...nyt mä työnnän kaiken tutun taka-alalle ja keskityn tuntemattomaan."

Suvin lomatyyliä -98. Ruutuhousut olivat in, nämäkin äidin tekemät. Koska minulla oli aina kurkku kipeä, huiveja oli useita.

"Kun tulin koulusta... tai pitänee kaiketi mainita, että siinä varttia vaille kaks mun kroppa alko niinku älyään, et jotain spesiaalii oli jo ihan nurkan takana, ja kätöset rupes täriseen. No, se fiilis meni ohi, tuli takas kun olin menossa suihkuun, epäilin, et pyörtyisin sinne, mut nää... Käveltiin pankkiin hakeen viä töydennystä matkakassaan ja lähemmin mun lompakkooni. 300 Ruotsin kruunua ja satasina tonni [rippilahjarahoja]. Oli niitä kiva katella ja kätösissä pidellä, hyvä kun en alkanu itkeen. (HAHAA!) Oli se niin ainutlaatunen hetki.... ... sitte puol kuuden pintaan Make soitteli, et alhaalla ollaan... Make herjalla kysy, et "onko passit mukana?". EI OLLU! Hyvä joo, isä sitte lähti hakee... Se oli kyllä hieno juttu, hyvin matka ainaki alko!!! Musaa [Yötä patterilla toimivasta mankasta] ja huumoria, Suosikin lukua, hyvin menee, ollaan jo Turussa... Bensaa meidän peltihevolle, sillä on viä pitkä matka juostavana." 

Koska matkaaminen oli meille kaikille vierasta, olimme Turun satamassa varmuuden vuoksi yli puolitoista tuntia etuajassa. 

"Autoo tuli aika pipona tän purkin sisuksista. Hieno homma kun paikat oli aika hiukan puutunu... Oltiin kyllä tasan ihan varmoja, että ei kyllä puolelta (10) lähetä, kun se purkaminen kesti ja meitä (HAA) autoja oli ainakin 50. Mut kun 20 yli 9 kumitassut koski kantta, niin kyllä me melki tasan tarkkaan puolelta lähdettiin." 

Seawind oli pieni ja nukkavieru, mutta kivempi alus kun olin pelännyt. Harmittelin hiukan, Ettei ollut discoa, jossa olisin kohdannut oman Leonardo DiCaprioni. Baarissa kuitenkin miehet joivat oluet, tytöt saivat siiderit. Tax-freestä löysin englanninlakuja ja mikä tärkeintä, aina laivalta, suklaarusinoita. Isäni osti meille tytöille kirskberryä, ja nyt tiedän, mistä asti olen tiennyt inhoavani jälkiruokaviinejä ja kirsikkaa: tästä matkasta alkaen. Koska isäni suku luulee olevansa huumorimiehiä, ilta kului rattoisasti, setäni mm. lähetteli muille veljeksille tekstareita kuten "Näin poron, jolla ei ollut häntää, moro" ja toiselle veljelle hän kertoi isäni jo sammuneen ja tyttöjen olevan tienaamassa. Hehe. 

"Näin majakan, vau, mä oon niin aina tykänny niistä, varsinkin sen jälkeen kun olin nähny sen Pete ja Lohikäärme Elliotin (IHME kun viä muistin sen). Ja sitä paitsi majakkojen vilkuttama valo pimeyteen on jotenki tosi lohduttava. Tosta vois keksiä jonku hienon vertauksen, mutta jos rehellisiä ollaan, mä en tiedä kuka on mun majakkani joka antaa ohjaavaa valoo pimeyteen, paitsi tietenki Jumala, joka antaa elämälle ikuisesti toivoo."

En tietenkään saanut aamiaisella jännitykseltä syötyä juuri mitään, eikä se buffet kummonen ollutkaan kertakäyttöastioineen. Satamasta vähän ajoimme harhaan kun olimme väärällä kaistalla, mutta kyllä se etelään menevä motarikin sitten löytyi ja kumitassa juoksi joutuisasti. Matkalla näkyi tuulivoimaloita, sekä aakeita laakeita, Suomea lumettomampia, maisemia ja tehtaita. Helsingborgin ja Tanskan Helsingörin lautalle ei meinattu päästä, koska matkatoimistovirkailijana toimiva tätimme oli antanut meille vain lippujen kannat, ei lippuja, olimme kuulemma toiset suomalaiset, jotka tulevat pelkkien arvottomien kantojen kanssa. 

"No, lautalle nimeltä Hamlet päästiin. Siö oli muute helvetin hianoo, se oli suurin piirtein paratiisi Seawindiin verrattuna, ois voinu viipyy pidempäänki, kuin sen vartin mitä matka kesti. VAAU! ei voi sanoin kuvailla sitä mahtavaa fiilistä, kun käytiin kannella ja näki Ruotsin jäävän taa ja Tanskan olevan jo lähellä. Wow, tää on tosiaan totta! kumitassu rullaa jo Danmarkin raittia, COOL! Mä en oo koskaan ollu näin kaukana kotoo, tuttua ja turvallista, ja koko ajan tää mieletön, ennen kokomaton vapauden tunne kasvaa mussa, ja jollain tavalla mä en oo koskaan ollu näin onnellinen kuin nyt. Ongelmia, joita on kotipuolessa, ei tarvi pohtia nyt, saa unohtaa hetkeks ja vaan nauttia siitä, että elää. Siä kannella tuuli tarttu hiuksiin ja siä ei kuitenkaan ollu kylmä ja kesä tulee ja mä oon menossa Saksaan, mikä taas on ollu mulla haaveena siitä asti kun Leena & Hans meni naimisiin [1988]. Tosin, tuli siä vähä ontto olo, kun isä meni vessaan ja Make ja Iine oli Tax-Freessä ja mä ootin itekseni niitä, niin ei ollu kiva, kun ympärillä oli vaan vieraita ihmisiä, jotka puhu ihan vieraita kieliä. Noh, kyllä sitä selviäis yksinkin, jos ois pakko ja jos päättäis selvitä, sitte vaan käyttäis reippaasti englantia... Tanskassa on ihania taloja ja arkkitehtuuria muutenki, jotkut talot on vaan kauheen värisiä (yks seinä punanen, yks keltanen, yks sininen jne.) tai joku oranssi talo. Ja jotku hienotki... oli kauheen huonossa kunnossa.... Täällä on kentturat niin ku totally vihteenä, kesä on arskasta ja lämmöstäkin päätellen, nut puissa ei viä pahemmin lehviä näy...taas lantaa, Tanskan maaassa on jotain mätää, sano jo Hamlet."

Päiväkirja kertoo, että kokonaismatka-aika Tanskan puolella oli noin 3h20min (nykypäivän yhteyksillä kartta näyttää alle kaksi tuntia) Rödbyhavnista sitten lautalla Saksan Puttgardeniin. Saksan puolella jatkui vaihtelevasti paskan haju, tuulivoimalat ja saman tyyppiset  maisemat ja  keltaiset kukat motarin laidalla kuin Ruotsissa ja Tanskassa. 

"Tossa noi painelee arvoatoilla. Ykskään auto varmaan vanhempi kuin pari vuotta. Oon torkkunu, en kai ihan nukkunut tässä. Tossa äske matka taittu hitaasti, kun oli edessä tapahtunu joku unfälle... Bremen. Onkohan siä sitte niitä Bremenin iloisia soittoniekkoja, aasia, kissaa, koiraa ja kukkoo... Nyt pysähdyspaikalla ollaan 19.25 kello. Leipää, nakkia, lihapullia, jälkkäriä: mökkänät [eli Kiviseläiset mokkapalat] jokaiselle. Nätti paikka. Ruoho oli vihreetä, liian pitkää JO. Voikukkia oli. Jos edellisellä syöntipaikalla nähtiin iso ruottalainen sitruunaperhonen, niin nyt nähtiin saksalainen kuollut mato.... Siis ei oo pimeetä tää autohomma täällä... 140km ajetaan ja meijän ohi ajetaan noin vaan." 

Yhdeksän jälkeen alkoi olla liian pimeää kirjoittaa tai lukea. Aamuyöllä päästiin sitten perille Montabauriin, yhden lyhyen harhaan ajon jälkeen. Iltapalaa ja pulinaa, ehkä kolmen aikaan päästiin nukkumaan ja 11 aikaan seuraavana aamuna nousin. 

"Joo ja kenkäkaupalle lährettiin. Se oli paratiisi. Se oli enenmmän kuin paratiisi. .. Sitte mentiin siihe viereen vaatekauppaan... ja päädyin ostaan pari t-paitaa... ja mustat housut, niissä oli kivat taskutkin... niissä kaikissa meni .. öö 60 dmk. ... noita kauppoja ennen oltiin kaupunkikävelykierroksella... Ei kauaa menny siihen, että rakastuin tähän kaupunkiin, Rakastuin isolla äRrällä. Maisema pitää kokea, ei sitä fiilistä, minkä se mussa herätti, voi sanoin kuvailla. Ihania ne talot... Niin ihanaa, niin rauhallinen, kaunis ja "kiltti" ilmapiiri. Valokuvat ei anna oikeutta."

Ekstrovertit sukulaisemme painostivat ja juonivat meidät nuorisotalolle alakerran poikien kanssa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun omalla tahdolla ei ole tämän suvun kanssa mitään merkitystä. Iine ja minä olemme molemmat introvertteja ja ainakin meillä luisti vihdoin juttu, kun molemmat olimme paniikissa ja pelkäsimme että mokaamme. Mitä puetaan? Mitä puhutaan? Saatiin sitten jotain pahaa alkoholia tilkat, mikä kyllä auttoi. 8 jälkeen Hans sitten heitti meidät ja alakerran 18v. Davidin. Se ei edes esitellyt meitä muille, eikä meitä juuri noteerattu. Kukaan, paitsi yksi tyttö, nuorista ei puhunut englantia, ja siinä määrin kun olinkin opiskellut saksaa yläasteella, niin onhan kielen opiskelu Suomessa niin kielioppiin eikä arkisiin kanssakäymiseen painottuvaa, että oli vaikea ymmärtää mitään ja vielä vaikeampaa keksiä sanottavaa, kun mikään ei siihen kannustanut. Alhaalta ostettin oluet, seisottiin pihassa ja yritettiin keksiä edes keskenämme juteltavaa, mikä ei ollut helppoa. Sitten meidät kysyttiin mukaan McDonaldsiin käymään: "Möchtest du pommes?", missä ei myöskään puhuttu englantia. Illan aikana puheista ymmärsi ehkä viidesosan, ja kielimuuri harmitti, mutta "se ei estänyt sitä, et mulle kehkeyty sisuksiin aivan IHANA olo." Ilta istuttiin nuorisotalolla ulos kannetuilla sohvilla nuotion lämmössä tähtitaivaan alla, ei sellaista Hervannassa ollut. Parhaimmillaan siellä oli ehkä 15 paikallista nuorta ja oli melkein sääli lähteä nukkumaan, kun Davidin ja Dennisin äiti Jutta kävi meidät hakemassa.  

Kuvassa minä ja "ensimmäinen ulkomaalainen mies, johon olin ihan lovena."  Pienenä tykkäsin, kun Hans nipisti poskesta, pussasi ja tuoksui paremmalle kuin yksikään suomalainen mies ikinä. Ujostelin, mutta aina oli kiva istua Hansin sylissä, ja isompana päästä kainaloon, vaikka emme ole kaikkina näinä vuosina oppineet keskenämme juttelemaan millään kielellä. Kävimme kolmistaan isän ja Hansin kanssa hakemassa Satun Frankfurt am Mainin lentokentältä. 

"nähtiin ihania kaupunkeja laaksoissa ja joka paikassa on kirkko, joka on kyllä lähes poikkeuksetta aina upee. Ja mitä enemmän mä kattelin tätä kumpuilevan vuorista maisemaa, nyt kun päivänvalossa sitä näin, sitä varmempi olin, et tuun tänne uudestaan... vaikka täällä on vauhdikkaat autobahnat ja kaupat on paljo isompia ja McDonaldsissa on isompi valikoima ja hienommat kalusteet jne. niin täällä on kuitenkin sellasta kaunista, lähes käsinkosketeltavaa tyyneyttä. Talot on niin matalia ja ihania kaikki. Betoniviidakoita on tietty suuremmissa kaupungeissa sitte, mutta täällä saa rentoutua, nyt mä vasta huomaan kuinka lähellä luhistumista mä oon siä Suomessa taas ollu.... Talot on kaikki tehty jotenki samasta muotista, ja silti ne on aivan erilaisia kaikki. Ja eri värisiä. Ja silti ne sopii yhteen. Tää on kuin maalaus koko maa."

Lentokenttä oli itsessään huikea kokemus, siellä oli tuo kuvan maksullinen näköalatasenne ja ainakin pari muutakin, joita ennen oli turvatarkastukset. Koneita, isoja ja pienempiä, oli kaikkialta maailmasta. Ykkos- ja kakkosterminaalin välillä kulki juna. "Olihan se vau. En mä kyenny siä puhuun, se koko kenttä oli semmonen, et teki vaan mieli kulkee suu auki koko ajan."

"Satua jouduttiin sitte kuitenkin oottaan yli 20 minsaa ainaki, sillä oli kestäny laukkujen kanssa. Ensi sitä oli hermostunu ja sitte tylsistyny ja innokas ja jännittyny ja epävarma ja kysymyksiä täynnä. Sitte se vihdoin tuli ja mä unohdin kaiken muun... Ja me halattiin ja kyllä siinä ihan pakosti tuli kyyneleet. "Sä oot kasvanu", Satu sano. "Sä et" sanoin keventääkseni tunnelmaa. Mä oon Satun mukaan kuulemma muuttunu. Niin totta, tietäs vaan kuinka paljon, mutta eihän kukaan ihminen nyt puolta vuotta ihan samanlaisena voi pysyäkään."  

Oli ymmärrettävää, että Satulle oli iso shokki olla taas yltäkylläisyyden keskellä. Mutta senkin ymmärsin, että juustoa oli ollut ikävä, ja hapankorppua! Kyllä Satukin nopeasti löysi uudet kengät, kun mentiin sinne edellispäivän kauppaan uudestaan, ostin kävelykengät, sandaalit ja lenkkarit. Mä oon aika pihi ja tarkka rahoistani, mutta tässä reissussa, kerran elämässäni, olin antanut itselleni luvan ostaa, mitä halusin. 

Kylmää, vaihtelevaa ja sateista säätä ei olisi kukaan meistä kaivannut, mutta sille ei voinut mitään. David oli ihan hävennyt, kun kukaan ei ollut puhunut meille edellisiltana englantia ja oli pelännyt, että me oltiin pitkästytty. Mutta vaikka sää ei sallinut meidän grillata, mentiin kuitenkin taas illaksi nuorisotalolle. Bitburger pills, jota nuorisotilan jääkaapista oli tarjolla, oli aluksi maistunut aika pahalta, mutta nyt toisena iltana jo hyvältä. Toisin kuin Suomessa lauantai-iltana, kukaan nuorista ei juonut itseään humalaan. Mäkkärille me tytöt osattiin jo kävellä vanhasta muistista muun porukan edellä. Taaskaan asiakaspalvelussa ei osattu englantia, ja kesti hetki, ennen kuin löytyi pyytämämme pippuri ketsuppiin, meille tarjotun paperin sijaan. "Spice girls!" ne nauroivat meille tiskin takana. Just. Ilta meni kerhotilassa istuen ja musiikkia kuunnellen ja jutellen, Satulla oli toki paljon kerrottavaa Tansaniasta. 

Me yövyimme Jugendherbergellä tyttöjen kesken seuraavat pari yötä. Yläsänkyyn kiipeäminen oli minulle vaikeaa ja myös kivuliasta, koska jalkapohjatkin oli erityisherkkinä ja kipeinä kaikesta kävelystä, mutta eihän Satulle voinut vastaan sanoa, kun se halusi nukkua alhaalla. Aamulla muut eivät halunneet nousta aamupalalle, joten minäkin menin sitten vaan suihkuun. Satu oli edellisenä yönä nukkunut vaan pari tuntia ja Iineä oli mahdoton saada aamuisin ylös. Ensin hävetti, ettei oltu menty aamiaiselle, kun Leena oli sen kuitenkin maksanut, ja sitten, kun Hansin piti kahdelle muulle huomauttaa turvavöiden käytöstä. Seuraavana aamuna mentiin sitten aamiaiselle. Silloin oli vielä ihmeellistä nähdä leivissä niin paljon siemeniä yms. ja samoin aamiasella hilloja, ja marmeladeja. Nyttemmin Suomeenkin ovat rantautuneet jugurtit, joihin voi sekoittaa mukaan hilloja ja pähkinöitä. 

Sunnuntai-iltapäivä ajelimme Reinin rantoja, ja otin paljon huonoja kuvia linnoista auton ikkunasta, kortissa näkyy paremmin. Käytiin myös Viikinki-näytttelyssä jossain museossa. 

Maanantaina shoppailtiin Montabauria isommassa kaupungissa Koblenzissa. Katua autolta ylittäessä, kun seurasin Leenaa ja Satua ajatuksissani, jäin melkein rekan alle. Onneksi elämäni ei loppunut siihen. Ostin mm. Dru Hillin, R. Kellyn ja Bob Marleyn CD:t, pari hametta, housut ja paidan. Päiväkirja jäi tässä kohtaa kesken, kun ei vaan ehtinyt kirjoittaa, joten apua ei siitä enää loppumatkan muistelussa ole. 

Tiistaina ehdittiin vielä Montabauriin. Alakulmassa Jugendherberge, jossa yövyimme.

Paluumatkalle mestarikokki Hans teki meille mm. isot sammiot perunasalaattia. Tanskan lautalta ostin elämäni ensimmäisen hajuveden Chloén Innocencen sekä Lighthouse Familyn levyn, High oli soinut paljon matkalla, ja siitä tulee aina tämä reissu mieleen. Olimme takaisin kotona vapuksi. Kavereita ei oikein ilahduttanut, kun sanoin, ettei ollut ehtinyt tulla ikävä. Ensimmäistä kertaa olin kokenut, miltä tuntuu olla uudessa ympäristössä, mihin mikään tuttu ei kuulu, ja olin nauttinut siitä. Paistattelin uusissa vaatteissa ja kengissä ja fiilistelin aurinkoista säätä ja suomen kieltä ympärilläni, jopa vappu-torin häly, joka olisi muutoin ahdistanut, tällä kertaa ilahdutti suomalaisena kulttuurina. 

11. päiväkirjani

Seuraavana viikonloppuna juhlimme Tiinan 16-vuotis synttäreitä. Kyllä, meitä oli vuosia sama tyttöjen porukka, joka kerääntyi yhteen juhlimaan synttäreitä ja vappuja, mutta emme varsinaisesti koskaan olleet yksi ryhmä, ei niin, että kaikki olisivat olleet kaikkien yhtä hyviä kavereita. Aina tapahtui ryhmiytymistä eri huoneisiin, joissa kuuntelimme eri musiikkia, teimme ja puhuimme eri asioita. Tiina lähti omista bileistään ulos ja joukko teinejä jäi hänen kotiinsa ryyppäämään. Nykyperspektiivistä alkoholi näyttäytyy näissä teinibileissä järkyttävän arkisena. Meillä kotona juotiin tosi vähän alkoholia, äiti ei oikein koskaan juo ja isäkin harvoin humalaan asti, muistan lapsuudesta pari kertaa. Ihmisellä saattaa olla geeni, joka tekee hänet taipuvaiseksi alkoholismiin, mutta ensin tarvitaan ympäristöä ja kulttuuria, jossa alkoholin käyttö on normaalia. Nuori näkee aikuisia, jotka juovat iloon ja juovat suruun, juovat rentoutuakseen ja juovat joka viikonloppu, juovat humalahakuisesti ja juovat usein liikaa. Nämä Suomalaisen yhteiskunnan käyttäytymismallit toistuivat jo meidän teiniporukassamme. Jo silloin joku joi aina liikaa ja halusi vielä lisää, riehui ja raivosi, ja häntä sai pelätä ja rauhoitella. Joku aina loukkaantui jostain, sai kaljaa päällensä tai muuten masentui ja alkoi itkeä, koska huono itsetunto korostui aina alkoholin vaikutuksesta jossain kohtaa iltaa, ja itkijää piti lohdutella. Se oli jo silloin ahdistavaa ja epämiellyttävää, mutta ei tullut mieleenkään, että olisin osannut kannustaa täysin alkoholittomaan juhlimiseen. Samanlainen meno jatkui hyvinkin aina juhlissamme seuraavat 30 vuotta. Voi Suomi ja kykenemättömyys nauttia alkoholia ilman humalaa.  

Kipuilin myös sen kanssa, että isosiskoni oli taas kotona. Hän sanojensa mukaan toimi nyt itsekkäästi, koska oli puoli vuotta ajatellut muita. Hän mm. katsoi huoneessani myöhään elokuvaa, vaikka minulla oli aikainen herätys ja saksan koe seuraavana päivänä ja elokuvan olisi voinut laittaa nauhalle. Jos johonkin lähdettiin, hän päätti vaatteistani, koska minulla oli hänen mielestään niin outo maku. Ja hän käytteli peitepuikkoa ja meikkiä hävettävään aknenaamaani. Itse tykkäsin olla erikoinen luonnonlapsi, ja olin saanut parantaa itsetuntoani puoli vuotta ilman muotitietoisen, aina tyylikkään ja suositun siskoni varjoa, nyt "taas tunsi itsensä niin HELVETIN rumax ja vaikka mitä." 

"Mulla oli nin paska olo, Etten mä ollu maailmalle paskankaan arvonen... kaikki oli niin solmussa, etten tienny miten olla. Ahdisti niin, ku ei oo koskaan ennen ahdistanu. Se oli hirveää. Mun itsetunto oli ihan nollassa. Mä en jaksa nyt ees ajatella noita synkkiä ajatuksia, mitkä täytti tona yönä mun pään. Ja vaikka mä tollon ensimmäisen kerran itkin oikein todella sisimmästä asti yöllä, ei ilmantunu paikalle lohduttajaa. Vain yö kuuli itkuni ja Jumala näki tuskani. Tuli sitäkin sata kertaa kysyttyä, että miksi minä elän? Kun elämä on vain täynnä ongelmia, pelkoa ja epävarmuutta. Olin niin oikeassa, olisi pitänyt jäädä Saksaan. Mikä siinä on, että minun piti syntyä tänne satutettavaksi ja elämään epävarmana? No, kyyneleetkin loppui aikanaan, rauhotuin, niin että nukahdin. Mutta tuosta yöstä alkoivat levottomat unet, jotka jatkuivat hyvinkin yli kaksi viikkoa. Heräsin poikittain, pitkittäin, lelujen päällä. Ja unista en muistanut aamulla niinkään kokonaisuuksia, vaan ne tunteet: pelon, epävarmuuden, jännityksen. Jokaista unta leimaavan lähes käsinkosketeltavan levottomuuden."

Onneksi elämässäni oli Perheryhmäkoti. "Niitä oli ollu Saksassa ikävä, jos jotain. Oli ihana tuntee, et kuulu johonki, oli ihana tuntee, et kaikki oli hyvillään siitä, että olin siä." Kaikki odottivat, että saivat vuorollaan läksyapua juuri minulta, "oli siä hei muitaki! Mut oli se vaan niin mukavaa, ja tuntu sisuksissa niin hyvältä. Ei ne arvannukkaan millaista sielunhoitoa ne käytöksellään mulle anto. Arja- Riitta muuten huomas, että oloni ei ollut mitä parhain.. ja Tuijakin silitteli mun selkää. Kyllä ne huomas. Kyllä sellaset ihmiset vaan huomaa, jotka oikeesti välittää. Helpotti sekin osaltaan mun oloo." 

Perheryhmäkotilaisten piti tulla synttäreilleni, isompien lauantaina ja pienempien sunnuntaina. Mutta sitten edeltävällä viikolla tapahtui ensin lauantaina tappelu discolla, josta syytettiin yhtä perheryhmäkodilla asuneista, mutta oikeasti he olivat piilossa vessassa tappelun aikaan. Kakkien perättömien huhujen ja kiristyneen tunnelman tulos oli se, että kaikki Perheryhmäkodin ikkunat rikottiin maanantain ja tiistain välisenä yönä ja kaikki lapset joutuivat evakkoon ympäri Tamperetta, jossa asuivatkin koulujen loppuun asti. Kodin pienin oli mennyt sängyn alle piiloon, mutta kuin ihmeen kaupalla kenellekään ei ollut sattunut mitään, vaikka osassa huoneista sängyt olivatkin ikkunan vieressä. 

Aaamulehti 14.5.1998

"Uutisissa piti tulla aiheesta kans. Kun me sitte, äiti, isä ja minä istuttiin telkkarin ääressä, mä en ollu yhtään varma, pystynkö kattoon. Kun sitte niitä ikkunoita näytettiin, musta tuntu, etten pysty hengittään, ihan kun kaikki mun elintoiminnot ois hidastunu, melki pysähtyny. ...Uutislähetyksen jälkeen mä vaan höpötin.. ja sitte mä rupesin vapiseen. Enkä mä oo ikinä itkeny niin, se oli niin tuskasta, melkein ku sairasta ulvontaa, nyyhkytyksiä suoraan mun sisimmästäni. Ja mä puhuin koko ajan, siitä kuinka ne on mulle kuin siskoja ja veljiä, pienempiä ...Ja mä vaan olisin halunnu olla niiden luona ja halata niitä... sitä mä toistin. ...mulla oli vaan niin mielettömän paha olo. Ne tulee tänne ilman vanhempia tyystin vieraaseen kylmään maahan, Ne joutuu murehtiin niiden sukulaistensa puolesta, jotka on kuollu tai muuten jääny sinne levettomuuksien runtelemaan maahan. Eikä täällä välitetä. Tyhmät suomalaiset hajottaa niiden kodin, turvapaikan, ikkunat keskellä yötä ja minkä takia? ..ja mä itkin, mä en halunnu asua tällasessa, näin paskassa maassa... Isä vaan halas ja piti rintaansa vasten kun mä tärisin niin kamalasti."

Mun synttäreillä oli vaan tyttöjä siis taas. Dance now 6 ja Wes soi, tanssittiin, herkuteltiin, käytiin koristkentällä, ei draamaa. Kun Perheryhmäkodin väki ei ollut Hervannassa, onneksi Ajax, Murre ja Abba vihdyttivät meitä opiskelijataloilla ja erinäisten pallojen kanssa Hervannan kentillä ja kaduilla. Suurin osa perheryhmäkotilaisista palasi kouluun, halailimme, juttelimme ja arki rullasi kohti kesälomaa. Koulussa kiirettä tuotti etenkin lehtikerho ja Pohen Tähden- lehden valmiiksi saaminen. Kirjoitin siihen mm. pääkirjoituksen, ja lopulta opettaja soitti minut vielä koulun jälkeenkin kotoa apuun kirjoittamaan sisällysluettelon valimiiksi yms. Sain kyllä työstä sitten ihan stipendinkin. Kävin taas säännöllisesti myös kaupungissa kuntosalilla.