Yhdeksäs luku, jossa opin, ettei mies vaihtamalla parane

Heti kun säät sallivat, siirryimme parvekkeelle musiikkia kuuntelemaan, Tuonkin hameen ostin Saksasta. 

26.5.1998 PoHen 9B ja muita, joille olimme myyneet bussistamme paikan, oli luokkaretkellä Helsingissä. Eduskuntatalolta muistan lähinnä loputtomat portaat, ensimmäisen kauden hervantalaisen kansanedustaja Piia Viitasen, Veltto Virtanenkin siellä jollekin lukiolaisryhmälle esitelmöi ja lehterin kaiteella vaarallisesti keikkui. Täysistunto ei ollut kovin täysi. Tietenkin meikäläisen piti "heittää lärvit" eli kaatua Helsingissäkin. 

Luokkamme äänekkäimmällä pojalla oli samana päivänä myös synttärit, joten opettajan kanssa juonimme, että luokan lopuilla rahoilla ostaisimme synttärisankarille ruusun. Minä se tietenkin olin, joka sen komean punaisen suomalaisen ruusun osti, piti Janille puheen ja vielä halasi poikaa ensimmäisenä, jonka sitten tekivät kolme muutakin tyttöä. 

"Oli niin pirun haikee olo. Sieltä eduskuntatalolta asti kyyneleet ja se väistämätön lopun tunne oli kummitellu taustalla ja kotona se purkautu heti kohta sisälle päästyä kyynelix. Sitä on vaan mielettömön vaikee jättää tuttu taa ja lähtee menneestä irrotettuna kohti tuntematonta tulevaa."

Koulussamme oli tapana julkaista oppilaiden kirjoittama ja kuvittama, ja opettajan editoima, lehti kaksi kertaa vuodessa, joulu-ja kesälomien kynnyksellä. Viimeiseen lehteeni kirjoittelin mm. pääkirjoituksen, reportaasin Saksan reissustani sekä taiteilin mm. horoskoopit ja muutamat kuvitukset. Olin myös se toimituksen selkeä puheisin ja reippain henkilö, joka soitteli yrityksille mainoksista, joita painettiin lehden kanteen, ja jotka mahdollistivat lehden painamisen. Aika hyvin introvertilta. Mutta olin myös rohkea tekemään, etenkin silloin kun kukaan muu ei kehdannut, halunnut tai uskaltanut.  tänäkin päivänä ajankohtainen aineeni, jonka sain Pohen Tähden- koululehdessämme julkaista.  

Viimeinen peruskouluvuosi oli ollut minuuteni kehityksen kannalta ehdottomasti kouluvuosista paras. Lehtikerhossa olin tehnyt yhteistyötä useiden eri luokkalaisten kanssa seiskoista yseihin, ja ideoitani, huumoriani ja kirjoituksiani arvostettiin. Tukioppilaana olin tehnyt vaikutuksen persoonallani sellaisiinkin oppilaisiin, jotka olivat huudelleet perääni hakkuja vielä edellisenä vuonna, nyt hekin morjestelivat minulle hymyillen kadulla. Ja vaikka olinkin hetken ollut haukkujen ja väkivallan uhankin kohteena senkin takia, että kaikki tiesivät, että olin läheisissä välissä perheryhmäkotilaisiin, minusta oli lähinnä tullut näkyvä uudesta syystä, ei vammani takia vaan rasismin vastustajana ja suvaitsevaisuuden puolestapuhujana.

Isosiskoni kanssa yhteen ottaminen jatkui. Jopa Perheryhmäkodilla jäin siskoni varjoon, jos olimme siellä yhtä aikaa. Päivää ennen kevätjuhlia kävimme siskoni ja äitimme kanssa kaupungilla etsimässä siskolleni mekkoa serkkujemme ylioppilasjuhliin ja lahjaa kolmannen serkun häihin. Itse tulin suoraan kuntosalilta, enkä ollut koulun ja salin välissä ehtinyt syödä, koska teimme Tiinan kanssa kortin luokanvalovojallemme, johon sitten keräsimme nimet koko meidän luokaltamme. Olin nälkäinen, ärtyinen ja väsynyt, inhoan kaupoilla pyörimistä silloinkin, kun tarvitsen jotain itselleni. Seisoskelusta jalat kipeytyvät nopeammin kuin kävelystä, tulee kuuma ja ihmispaljous ja töniminen, rekkien välissä puikkelehtiminen ja taustamelu uuvuttavat nopeasti ja usein vatsanikin menee sekaisin. Ymmärrän nyt, että reagoin tähän paljon tavallista ihmistä voimakkaammin, koska olen erityisherkkä ja vammainen. Mutta tuolloin siskoni osasi reagoida vain huonotuulisuuteeni, minä reagoin siihen, ettei hän ainakaan ymmärtänyt minua, jos en itsekään. Harmitti sekin, että siskoni käytti Saksasta ostamiani kenkiä minulta lupaa kysymättä, miksi hän itse oli ostanut niin korkeakorkoisetkengät, ettei niitä ollut kiva pitää? Sisko itki jo bussissa, minä vasta yksin omassa huoneessa. Menin taas kävelemään, kuten aina pahalla mielellä, rap, tällä kertaa Snoop Doggy Dog uhosi korvalappustereoissa. 

Runojakin rustasin tuohon aikaan. Tässä taas yksi yksinäisyydestä. 

Peruskoulun päättötodistuksessa lukuaineiden keskiarvo oli 9,4 joten pääsin heittämällä Hervannan lukioon. Siskoni kanssa kävimme asian ovista tarkastamassa ja hän sitten valovoimaisena itsenään jutteli tutulle henkilökunnalle sillä välin kun itse täytin papereita ja ensimmäisen jakson lukujärjestyksen. Nyt olen täysin varma, että olisin viihtynyt paremmin ja löytänyt enemmän sanmanhenkistä porukkaa melkein mistä tahansa muusta Tampereen lukiosta. Jos olisin tiennyt, että vammani olisi oikeuttanut minut taksimatkoihin, eikä olisi tarvinnut stressata ruuhkabusseista, ja sään tuomista haasteista liikkumiseen ja kouluun ajoissa pääsemiseen, olisin mieluusti valinnut Tykin, Rellun, Klasun tai vaikka Kalevan lukion. Mutta jälleen seurasin siskoni jalanjälkiä, ja kaikki opettajat vertailivat meitä vielä kolme vuotta. Mutta vielä oli kesää 1998 jäljellä. 

Juhannukseksi lähdin Hannan äidin, Hannan ja Saijan kanssa taas laivalle ja elämäni ensimmäistä kertaa Tallinnaan. Heitin taas lärvit jo matkan ensi metreillä matkalla, mutta onneksi housut ei menneet rikki tai likaantuneet liikaa. Reissu oli huikean hauska juuri oikeassa seurassa linja-automatkasta lähtien, vaikka sää ei varsinaisesti suosinut. Lentäviksi lauseiksi jäi mm. "Ohu korral liftide kaasutamine keelatud"  ja "Kiitos, kiitos sinulle, ja nyt Ilpo laulaa meille laulun Minttu sekä Ville." Ostin torilta pari piraattilevyä, Destiny's Child toimi ihan hyvin, Pappa Bearin ja Nextin  tuplasininkkulevy ei. Sellaista se oli silloin. 

6.7.1998 kävelin bussipysäkiltä kohti kuntosalia ja ihailin matkalla komeaa porchen avoautoa. Samaa autoa ihaili myös pörröpäinen, minua vähän lyhyempi tumma kaveri. Katseemme kohtasivat. Tyyppi seurasi meikäläistä jopa kuntosalille, mutta häipyi sitten. Paitsi, että seuraavaksi kohtasimme Koskarissa. Hetken mäkkärin pöydässä juteltuamme minä, Hanna, Shamim ja pari sen kaveria pakkauduimme Shamimin autoon ja menimme hänen opiskelija-asunnolleen. Oli se ehkä jollain tasolla vastoin periaatteitani, mutta emmehän me Tiismin kanssa juuri nähty, hyvin harvoin puhuimme edes puhelimessa. Shamim puolestaan alkoi soitella minulle pitkiä puheluita ihan joka päivä siitä lähtien kun me tutustuimme. Joten kolme päivää tätä väsytystaktiikkaa ja suostuin näkemään hänet uudestaan. Tässä oli mies, joka oli selvästi minusta kiinnostunut ja joka puhui paljon ja kaikesta, työpaikastaan, joogasta, Bangladeshista, lapsuudestaan, perheestään ja sukulaisistaan siellä sekä menneisyydestään ja sai minut nauramaan. Hän osasi kokata ihanaa, mausteista ruokaa (toisin kuin Tiismin klimppinen spagetti ja suolainen kaurapuuro). Hän näytti mulle valokuvia läheisistään, teeviljelmistä, mangoista ja riisipelloista, ja koska itsellenikin valokuvat ovat tärkeitä, tuli minulle heti olo, että tämä ihminen haluaa oikeasti päästää minut elämäänsä, kertoa minulle itsestään. Shamin sanoi "honey" ja "dear" ja että olin kaunis ja seksikäs ja ensimmäistä kertaa uskoin sen. Hän sai mut tykkäämään itsestäni, koska hänen silmistään näki, että hän aidosti tykkäsi minusta, ja vain minusta. En ollut toinen tai kolmas mun tyttökavereiden jälkeen. Ja Shamim ei ollut itsekäs vaan piti naisenkin nautinnosta erittäin hyvää huolta. Itketti. ..." Olenko mä tällainen? Tunsin itteni niin mielettömän onnelliseksi siinä SEN kanssa sylikkäin", mutta että heti vaan sänkyyn seuraavan kanssa? Ei olisi Suvista vielä muutamaa päivääkään aikaisemmin uskonut, olin aina ollut niin periaatteellinen ja olevinaan, moralisoinut kavereitani. No, elämä opettaa. 

Tuona kesänä, perheryhmäkotilaisten vanavedessä, aloin katsoa jalkapalloa oikein urakalla, olihan silloin maailmanmestaruuskisatkin. Eläydyin niin kovasti, että pompin, huusin ja itkinkin milloin minkäkin joukkueen voiton tai häviön takia. Hollanti-Kroatia 2-3 pronssipelinkin aikaan olin Shamimilla, mutta peliä enemmän meitä kiinnosti aivan upea ukkosmyrsky, en ole moista sen jälkeen nähnytkään, ainakaan niin hienosti ikkunasta. Ja kuuntelimme Rabidranath Tagoren Chitrangada näytelmää kasetilta, ja Shamim käänsi sitä englanniksi. Shamim kannusti minua yliopistoon opiskelemaan ihan mitä vaan, mieluiten matematiikkaa. Me jopa puhuimme pahoista ylikansallisista yhtiöistä, joiden tuotteita olin jo vuosia yrittänyt vältellä. Oli mahtavaa jutella älyllisesti, en tuntenut ketään, kenen kanssa olisin voinut puhua kaikesta näin monipuolisesti. Hän oli myös ensimmäinen ihminen, jolle todella puhuin keskosuudestani ja vammastani. "Koville se otti, mutta hyväx se teki olon. Ei ilmassa roikkuvia kysymyksiä, kun niihin vastaa vaikkei niitä lausuta."  Aika hänen kanssaan säilyi pitkään elämäni parhaana viikkona siitäkin huolimatta, että se päättyi juuri ennen maalle lähtöäni puheluun, jossa Shamim kertoi, että hänen edellinen tyttöystävänsä oli ehkä tulossa takaisin. Olin toki jo kuullut tytöstä, ja kuinka koville ero oli ottanut. Olin TAAS ollut vain kakkosvaihtoehto. Olinhan minä katkera, mutta "meikäläisen tunteet vaihteli kyynelistä ärtyneisyyteen ja kuplivaan huvittuneisuuteen."  En mä häntä vihata osannut. "Sehän antoi mulle niin paljon pienessä ajassa... Näin sen kuulu mennä, kohtalo."

Suurin suosikkini Ranska voitti maailmanmestaruuskisojen loppuottelussa Brasilian 3-0. Zidane teki kaksi maalia päällä, vaikkei edes ole pääpelaaja ja Petit viimeisteli voiton. Olin ihan ihastunut ranskan maalivahti Fabien Bartheziin ja siihen kuinka Laurent Blanc aina pussasi kaljua Barthezia päähän ennen peliä, minulla oli siitä myös kuva seinällä, kuten myös kolme Zidanea ja yksi Emmanuel Petit ja vielä Kroatian Davor Šuker. Oli kiva olla voittajan puolella mutta etenkin kaikkia niitä vastaan, jotka kannustivat Brasiliaa. Valioliigaa ja etenkin Manchester Unitedia aloin seurata syksyllä niin, että laitoin pelit jopa nauhalle, jos en voinut suorana katsoa. Seinille ilmestyivät Yorke, Cole, Giggs, Keane, Beckham, Scholes ja etenkin Peter Schmeichel. 

Tuo hiekoitushiekkalaatikko, meille kaikille tytöille Pötsi, oli paikka, jossa tapasimme niin kouluun mennessä kuin vapaa-ajalla vuosia. Hanna oli usein ainoa, jolle asioistani puhuin ja kaiken jaoimme. Syksyn tullen oli vaikeaa, kun Hanna jatkoi ammattikouluun, minä lukioon, mutta en juuri muita vapaa-ajalla sitten nähnytkään perheryhmäkotilaisten lisäksi. 

Kesän lopulla otin elämäni ensimmäisen permanentin. Aloin jopa laittaa ripsiväriä kouluun. 

9.8.1998 aloin seurustella, ensimmäistä kertaa ikinä, ihmisen kanssa, johon olin oikeasti ihastunut. Itseasiassa menin Tiismin naapuriin tapaamaan ihan eri jäbää, mutta koska puhelinkioski oli rikki, eikä minulla vielä ollut omaa kännykkää, oli pakko poiketa Tiismille, koska en tiennyt missä tarkalleen tämä Tulliklubilla "Tupac discossa" tapaamani tyyppi asui. Tiismihän oli ihan onnessaan, kun seisoin ovella. Sillä oli vielä Tallinnasta lähettämäni korttikin kirjahyllyn ovessa. Asunnossa oleva kolmas tyyppi oli kovin puhelias, kutsui minua kauniimmaksi kuin Madonna jne. ties mitä R'n'B biisejen lyriikoita se siinä minulle suolsi, ehdin toki naurultani huomata, että tyyppi oli itsekin erittäin hyvän näköinen. Toisaalta taas tyyppi, jota olin tullut tapaamaan, sanoi tasan: "tule" ja käveli hissille. Discossakaan tyyppi ei ollut flirttaillut tai halunnut lähitanssia, mutta tuohon aikaan, ja itseasiassa vielä vuosia sen jälkeenkin, minulle toki riitti, että tyyppi osoitti edes jotenkin että kelpasin. Sen kämpille päästyämme se, että hän työnsi sormiaan ja kieltään korviini, sai kiinnostukseni täysin lopahtamaan. Onneksi tilanne ratkesi sillä, että tyyppi oli jättänyt lompakkonsa Tiismille, joten menimme takaisin, ja sinne hän myös minut jätti, tämän hyvän näköisen Mr X:n kanssa, enkä ainakaan kuullut hänen taaskaan sanovan mitään. Omituisinta tyypissä oli, että hän ilmeisesti kertoi kuitenkin meidän yhteisille tutuille, että me seurustelemme! 

Mr. X, joka esitteli itsensä Husseiniksi, päinvastoin kirjaimellisesti puhui minut pyörryksiin, sai rentoutumaan, tuntemaan, että vihdoin olin ihmisen kanssa, jonka kanssa minun kuului olla. Oli ihana olla ihmisen seurassa, joka hassutteli ja jonka kanssa nauroimme paljon, vaikka lastenohjelmia katsoen. Häntä ei haitannut istua ja jutella bussissa vieretysten, hän saattoi aina bussipysäkille. Hän heräsi, jos minä heräsin, piti huolta, että söin hyvin. Näimme kuitenkin aika vähän. Hän oli viikot koulussa Hauholla ja Tampereella hän asui vanhempiensa kanssa, joten siinä, missä nähdään ja koska, oli aina omat säätönsä. Vihdoin minulla oli kuitenkin puhelinnumeroita, joihin soittaa ja söpösti höpötellä kultani kanssa, mistä olin runoissa ja päiväkirjoissa monesti haaveillut. Minulla oli myös nyt oma Nokian kännykkä, ettei lankapuhelimen luona täytynyt sydän syrjällään roikkua. Toisaalta kännyköitä ei vielä ollut läheskään kaikilla, ne eivät tuolloin olleet läheskään aina päällä tai mukana eikä kaikista lankapuhelimista voinut soittaa kännykkään. Kuuluvuuskin oli usein huono ja ennen viittä soitetut puhelut kalliita. 

Isäkin välillä heitti minut hänen luokseen, ja kerran he tapasivatkin, kättelivät ja rupattelivat (sitä ennen hän oli vaihtanut paitaa vähintään viisi kertaa ja kampasi tukkaansa ainakin viisi minuuttia). Isällä oli toki kova huoli maineestani, itse tiesin vallan hyvin, ettei ketään ainakaan lukiossa kiinnostanut, kenen kanssa yöni vietin, kun ei meikäläisen elämä muutenkaan ollut puheenaiheena muuta kuin minun ja Hannan välillä. Osa tytöistä oli jo kihloissa eikä seksi ollut tuon ajan 16-vuotiaille mikään pantattava juttu. E-pilleritkin aloitin, äidille toki tähdentäen, että ne auttoivat akneen. Tosin, koska ne nostivat verenpaineeni hälyttävän korkealle, ja menkkakivutkin olivat todella kovat, vaihdoin pian minipillereihin. Hussein oli turvallinen kumppani, jonka kanssa kokeilla asentoja suihkusta keittiönpöydälle ja kaikkea siltä väliltä, ja oli kyllä tälle CP-vammaiselle ilo huomata, että jäykästä ja kivuliaasta kehostani oli myös nautintoon, ei vaan haitaksi. Häntä ei tuntunut haittaavan vammani ja jotenkin se, että olin tottunut siihen, että perääni huudeltiin ja minua pilkattiin, yhdisti meitä, kahta vähemmistöjen edustajaa.  

Virallisesti me olimme yhdessä kolme kuukautta, mutta näimme kyllä monta kuukautta sen jälkeenkin aina välillä, mutta ymmärsin itsekin pian, että ne olivat vain "armopaloja, saatana." Ennen näin hänet ensirakkautenani, mutta hän oli itseasiassa ensimmäinen taitavilla puheillaan ja lupauksillaan manipuloivista narsisteista, joiden pauloihin olen elämässäni joutunut. Hän ei koskaan tullut Hervantaan silloinkaan, kun olisimme voineet olla kaksin kotona, vaan minun oli oltava saatavilla missä ja milloin hän halusi. En enää saanut edes soittaa, vaan hän soitti silloin kun halusi seksiä. Ja minä jätin kaiken muun ja menin hänen luokseen, koska halusin rakkautta, mikä on toki  eri asia, mutta 2-4 tunnin paloina sain kokea läheisyyttä, jota sitten taas kaipasin kahta kauheammin seuraavat viikot, kun hänestä ei kuulunut mitään. Helmikuussa olin jo aivan rikki, ja purskahdin äskenkin itkemään, kun luin päiväkirjasta tapaamisestamme, jonka aikana ensimmäistä kertaa itkin hänen nähtensä ja hän sanoi: "Älä ole lapsi." Hän toki sai kohdella minua vaikka kuinka huonosti ja aina etsin sille oikeutusta omasta käytöksestäni ja sanoistani. Minussa oli vikaa, ei hänessä. Sama kaava tulisi toistumaan suhteissani hyvinkin seuraavat 20 vuotta. 

Tämä purkaus samasta henkilöstä on helmikuun lopulta, kontekstia en enää muista. Koska yleensä kirjoitin pientä, siistiä tekstiä, tunnekuohu kirjaimellisesti näkyy. Erityisherkän ja syvästi tuntevan ihmisen on niin vaikea olla näiden tunnekylmien, itsekeskeisten, hyötyä tavoittelevien ihmisten seurassa, silti vedämme sellaisia puoleemme. 

Alakulo oli läsnä myös jouluna, saimme taas siskon kanssa toisemme itkemään, kun olimme eri mieltä siitä, koska avaamme lahjat. Hän halusi avata ne aikaisemmin, minä mahdollisimman myöhään, koska osasin edellisten vuosien perusteella ennakoida, että tuntisin tyhjyyttä lahjojen avaamisen jälkeen. Shamimilta sain joululahjaksi silkkihuivin, Alilta ensimmäisen ja ainoan kerran lahjan, kalliin saippuasetin, mikä oli erikoista, koska olimme toki olleet pari vuotta aikaisemmin hyviä kavereita, mutta emme olleet hengailleet aikoihin. 

Tyttöjen uuden vuoden bileissä seurustelevat parit riitelivät, oli riehuntaa ja itkua. Lähdin parin tunnin päästä 22 aikaan kotiin yksin tanssimaan R. Kellyn uusinta levyä R, jonka olin saanut kummeilta joululahjaksi, Sari tuli seuraksi hetken päästä, hyvä niin. Minulla oli päällä vaaleansiniset, kiiltävät "kuuhousut" Saksasta ja siskoni seeprapaita ja kerrankin myönsin, että: "kieltämättä mä näytin aika hyvältä, kun mä napitin vielä paitaa auki. Nainen, sulla on ainakin kauniit rinnat, vaikka naama oiski ainaki välillä kuin petolinnunperse."

Uuden vuoden lupaukseni oli "MÄ LUPAAN, ETTÄ EN ODOTA HYVÄÄ TEKOA HYVÄSTÄ TEOSTA. EN LÄHETÄ VIESTEJÄ HENKILÖILLE, JOILLE OLEN YHDENTEKEVÄ. EN AIHEUTA YLIMÄÄRÄISTÄ KIPUA SYDÄMEENI. ARVOSTAN SUVI KIVISTÄ ENEMMÄN. OLEN VAHVEMPI. PIDÄN HUOLTA ITSESTÄNI. RAKASTAN."

Tähän olisi pitänyt lisätä, että: lakkaan olemasta niin hyväsydäminen, lakkaan lainaamasta korvalappustereoita, cd-levyjä, puhelinta tai bussikorttia ja antamasta rahaa niille, jotka eivät olleet edes kiitollisia tai todella tarvitsevia, vaan ihan vain käyttivät hyväkseen pidetyksi tulemisen tarvettani. Huomasin myös, että lähetin vaikka kenelle joulu- ja uudenvuodenviestin tai -kortin sekä 26 ystävänpäiväviestiä, mutta en saanut juuri keneltäkään mitään takaisin."Oi voi kun mulla on olevinaan niin monta kaveria ja kaikkee, mä oon "niin ihana ihminen", mussa on säteilyä ja kummallista vetovoimaa, et kuinka se on nyt sillee, et moni ihminen on kaveri mulle, mutta mä en oo monen ihmisen kaveri...??" Oli myös niitä, jotka inspiroituivat rohkeudestani ja persoonastani jollain tapaa ja olivat kateellisia menestykselleni koulussa mutta eihän sekään ystävyyttä ollut. 

Hervannan lukioon jatkoivat suuri osa niistä, joiden kanssa en ollut ystävystynyt yhdeksänä peruskoulun vuotenakaan. Meidän kiinnostuksenkohteemme ja suhde maailmaan olivati vaan niin erilaisia. Tuohon aikaan käytin mielelläni mm. äitini vanhoja vaatteita enkä ollut kiinnostunut leikkaamaan tai blondaamaan hiuksiani niin kuin muut. Kuuntelin kyllä monipuolisesti musiikkia Tupacista Lutricia McNealin kautta Ricky Martiniin ja kongolaiseen musiikkiin, mutta en juurikaan niitä, etupäässä suomalaisia bändejä, kuin kaikki muut ympärilläni. Jos oikein sisältä riipi, hoilasin ja soitin vanhaa Ressua ja Neon 2 ekaa kasettia. Olin outolintu myös siksi, että aloin lukiossa syömään kasvisruokaa isosiskoni innoittamana. Olin usein yksinäinen, eikä kukaan yleensä kävellyt kanssani hitaammin, kun kävelimme Pallopuistoon taideaineiden tunneille tai kun kävelimme liikuntatunneille jonnekin tai koulusta kotiin samaan suuntaan. Tiina, Sari, Eve ja Iitu tulivat vanhasta porukasta samaan lukioon, mutta meillä oli suurimmaksi osaksi eri lukujärjestys, koska olin ainoana aakkosten alkupään sukuniminen ja pitkän matematiikan opiskelija. Eikä kukaan juuri ikinä kutsunut minua mihinkään koulun jälkeen, ennen abivuoden bileitä, mutta niistä tuonnempana. Myös Henkka, johon kaikki tytöt olivat olleet esikoulussa ihastuneita, tuli taas samalle luokalle. Eskariystäväni Minnan kanssa sitä taas hihittelimme. Myös ekan ja tokan luokan paras kaverini Sanna palasi perheineen Hervantaan myöhemmin syksyllä ja oli kiva, kun meillä oli joitakin yhteisiä tunteja, ja oli helppo olla vanhan ystävän kanssa, vaikka emme olleet viimeiseen seitsemään vuoteen kirjeitä juuri vaihtaneetkaan.

Päivät saattoivat kestää aamu kahdeksasta iltapäivä 20 vaille neljään. Läksyjä oli paljon ja koeviikot olivat raskaita. Seitsemänkin koetta peräkkäin ja koealueena oli yleensä koko kirja. Lisäksi olin yhtäkkiä huono matematiikassa, mistä olin vielä yläasteella kovasti nauttinut, ja opettajankin kannustamana matematiikan opettajan ammattia harkinnut. Hampaat irvessä ja usein itkien ja muilta tehtävät kopioiden ja omaa tyhmyyttäni kiroten kahlasin silti läpi pitkän matematiikan kurssit, pari koetta uusienkin. Periksi en halunnut antaa missään tapauksessa. Uupumus ja ylivirittyneisyys vuorottelivat ja saivat minut usein aloittamaan ja lopettamaan päiväni itkulla, mutta jos olin riehakkaampi ja puheliaampi kotona, vanhemmat olivat nopeasti hyssyttelemässä. Masennus tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin iloisuus, olin rauhallinen ja näkymätön. Onneksi nautin ja pärjäsin kielissä, historiassa, uskonnossa, filosofiassa ja psykologiassa. Englannin portfolioon tein sisältöä mm. Take Thatista ja Bob Marleystä, filosofiassa Friedrich Nietzchestä ja Baruch Spinozasta. Psykologian lapsen kouluvuosien aikaiseen kehitykseen liittyvästä esitelmästä sain opettajalta paljon kehuja, ja hän jopa kannusti minua opiskelemaan psykologiaa ja tähtäämään opettajaksi. 

ATK-tunnilla tein itselleni elämäni ensimmäisen sähköpostiosoitteen ja aloin kirjoitella Shamimin kanssa. Shamim muutti uuteen kimppakämppään Hervantaan, ja aloin käydä hänen luonaan taas syömässä hyvää, Shamimin kokkamaa ruokaa. IRC- galleria ja Kiss FM:n chat oli kovassa käytössä niin ATK-tunnilla kuin Shamimilla. Shamim oli löytänyt suomalaisia kavereita ja oli muutenkin tasapainoisempi, mutta en silti halunnut alkaa seurustella hänen kanssaan, en vain tuntenut sitä kipinää, ja väänsimme siitä toistuvasti. Oli niin vaikeaa olla vammainen, erityisherkkä teinityttö, olin jo liian iso isän syliin ja silityksiin, ja miehet taas halusivat seksiä, eivät vain halailua ja läheisyyttä. Ikäisilleni pojille olin aivan yhtä näkymätön kuin koko peruskoulun ajankin, itseasiassa vielä näkymättömämpi, koska ikävä huutelukin oli loppunut. Tietyt tytöt olivat nyt niitä, jotka puhuivat minusta pahaa selän takana. 

Tammikuussa 1999 kävin pitkästä aikaa silmälääkärissä. "Mun näkö oli huonontunu yllättävän paljon. ...Voi paska sanonpahan vaan! Mä tarvin kohta kiikarit saatana." Mulla oli ollut samat pokat viidenneltä, että ihan kiva, että nyt nekin vaihtuisivat. Uudet silmälasit maksoivat 1300mk. 

Sunset Beachin (jota katsoi jo koko Perheryhmäkodin väkikin) ja musiikkivideoiden videolle nauhoituksen lisäksi oli tärkeä katsoa televisiosta Fame L.A. Profiler, Viiden juttu, Bumtsi Bum, Uutisvuoto, Salaiset kansiot, Teho-osasto, Kova laki ja tietysti Ally McBeal. 

Näihin paksuihin kirjoihin mahtui yhteensä tasan vuosi heinäkuusta heinkuuhun. 

Keväällä ostin itselleni adidaksen verkkapuvun, maksoi alennuksessa 300mk. Ei huono ostos, housut heitin roskiin 2017 kaikkensa antaneina, takki on kai mökillä edelleen. Heini värjäsi huhtikussa tukkani, ja muutenkin näimme ja yökyläilimme enemmän. Heinillä oli rohkeutta mennä lukioon Hervannan ulkopuolelle, olisipa minullakin ollut.