Seitsemäs luku, jossa opin elämään pelon kanssa
Puhuin ensimmäisessä luvussa keskostraumasta. Perinataaleja eli ennen syntymää tapahtuneita kokemuksia tutkii itseasiassa oma psykologian haaransa. Kun synnytys käynnistyy, vauva ehtii kokea epämääräistä uhkaa ja vaaran tunnetta, kun kohdun turvallinen universumi alkaa muuttua esimerkiksi supistelun alettua. Psykologisesti ihmiset, jotka ovat syntyneet erityisen väkivaltaisesti keskosena ja/tai sektiolla, kärsivät muita useammin tuskaisista tunteista, metafyysisestä yksinäisyydestä, avuttomuudesta, alemmuudentunnosta, eksistentiaalisesta epätoivosta sekä syyllisyydestä. Näistä kaikista on ns. elämäni tehty, tämä oli kivijalkani.
Pienenä pelkäsin koko ajan. Kaatumista tietysti, mutta myös huonon tasapainon ja uimataidottomuuden vuoksi esimerkiksi rantoja, siltoja ja laitureita ja niiltä veteen horjahtamista. Kaikki uudet paikat olivat pelottavia koska liikkuminen jännitti, mitä jos tarvitsisin apua? Olin myös huono syömään kaikkea uutta ja erilaista, sekä leikkaamaan esimerkiksi kakkua tai tosiaan kantamaan keittiössä yhtään mitään. Myös monet leikit vaativat näppäryyttä, koordinaatiota tai tasapainoa, mitä minulla ei ollut. Kun luin erityisherkkyydestä aikuisena, tajusin, että uusissa paikoissa ja ihmisissä voi myös olla paljon sellaista, johon kehoni reagoi voimakkaasti ja uuvun nopeasti. Kun ylistimuloidun, en jaksa osallistua, vetäydyn, hiljenen enkä esimerkiksi enää kuule yhtään, mitä meluisessa tilassa minulle yritetään sanoa. Tämä tapahtui toistuvasti meluisissa sukutapaamisissa, enkä myöskään yleensä osallistunut esimerkiksi luokkakaverin syntymäpäiville näistä syistä. Yhden kaverin kanssa oli ok, ympäristö äänimaailmoinen oli hallittavampi ja kaverin vanhemmilta saattoi silloin helpommin pyytää apua, mutta isommassa porukassa se oli aivan liian noloa. Pelkäsin silmätikuksi joutumista ja pilkkaamista. Pelko ei ole varsinaisesti vuosien saatossa hälventynyt, mutta pystyn sitä hallitsemaan.
Lähipiiri kuvaili minua lapsena ujoksi, mutta tämän päivän vinkkelistä sanoisin, että pelkäsin vieraita ihmisiä, ja sitä miten he suhtautuisivat minuun. Olin hyvin erilainen kuin sosiaalinen ja suosittu isosiskoni sekä suurin osa serkuistani ja muista ihmisistä, joiden kanssa olin eniten tekemisissä. Luulen, että koska kasvoin ajatukseen, että minussa on jotain vikaa, että olen perustavanlaisesti vääränlainen, oli minun vaikea lähestyä uusia ihmisiä, kun uskoin koko ajan, ettei minua juuri kukaan hyväksy tai arvosta sellaisena kuin olen. Myös lasten suhtautumine oli usein ikävää ja pilkallista, jos ei suorastaan vihamielistä.
Pelkäsin myös yksinoloa. Ala-asteella, jos muut perheenjäsenet menivät kouluun ja töihin minua ennen, menin jollekin koulukaverille aamuksi, tai jo edeltäväksi yöksi. En uskaltanut nukahtaa ilman aikuista vieressä sängyssä tai sängyn vieressä pitämässä kädestä. Jos heräsin yöllä, juoksin vanhempieni huoneeseen, ja kömmin heidän väliinsä nukkumaan. Kerran kumpikaan ei herännyt ilmaantuessani paikalle, joten hain olohuoneesta viltin ja tyynyn, ja menin sängyn viereen matolle makaamaan. Äitini säikähti kunnolla, kun herätessään kuuli lattialta hengitystä! Nukkumaan mentäessä kotona siskoni seura ei minulle riittänyt, yökylässä kaverin, serkun tai siskon seura riitti kyllä. Kun puhuimme siitä, että meille tulisi koira, isä yritti saada minua pysymään yöllä omassa sängyssäni sillä ajatuksella, että jos meillä olisi koira, se luulisi minua murtovarkaaksi ja hyökkäisi kimppuuni, jos juoksisin yöllä pimeässä heidän huoneeseensa. No, meille ei tullut koiraa, mutta kylläkin Siru-kissa, joka tykkäsi hyökkäillä jalkoihin, joten isä oli osittain oikeassa.
En uskaltanut pitkään myöskään vastata puhelimeen. Kaverit olivat ihmeissään, jos puhelin soi, enkä ikinä vastannut silloinkaan, kun muita perheenjäseniä ei ollut kotona vastaamassa. Ensimmäisen kerran kun minut pakotettiin vastaamaan, olin kauhuissani ja taisin sanoa "haloo", sen sijaan, että olisin sanonut sukunimemme, niin kuin oli neuvottu. Onneksi soittaja oli mummi. En vieläkään pidä tuntemattomiin numeroihin vastaamisesta ja muualla kuin kotona nukahtaminen on lähes mahdotonta, etenkin ensimmäisenä yönä. Kotona pelkojani väheksyttiin ja niille naurettiin, herkkyyteeni ei osattu suhtautua. Arkuuttani päiviteltiin, kummaksuttiin ja paheksuttiin oikein porukalla, kun sukua oli koolla.
Aloin jutella Jumalalle iltaisin peloistani ja muustakin, viimeistään niillä main, kun Siru-kissamme kuoli ja vielä säännöllisemmin, kun mamma ja pappa kuolivat runsaan viikon välein loppuvuodesta 1995. Maalle oli siitä lähtien aina tosi raskas mennä, kuten kuvailen päiväkirjassani elokuussa 1995: "ei ollut valoja ikkunoissa ottamassa vastaan ja toivottamassa tervetulleeksi, ei mammaa touhottamassa pihassa, ei pappaa portailla... ei mamman pröttiä tai kakkoo [pannukakkua, leivinuunileipää] odottamassa keittiössä". Ahdistavan, kuristavan tunteen keskustelin yleensä Jumalan kanssa mielessäni pois.
Perheeni ei ole mitenkään erityisen uskovainen, maalla vain pappa kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, ja usein hänkin kuunteli jumalanpalveluksen radiosta. Koulutielle minut siunattiin Messukylän kirkossa, mutta muuten kävimme kirkossa lähinnä rippikirkossa, häissä ja hautajaisissa. Minua ovat kuitenkin aina kiinnostaneet kristinuskon ja muidenkin uskontojen tarinat ja uskonto oli oppiaineista se, josta helpoiten sain hyviä numeroita. Siksipä kesällä 1997 suuntasin rippileirille sitä yhtään kyseenalaistamatta.
Siskoni oli ollut rippileirillä Lapissa vaeltamassa ja yksi kaveri ulkomailla. Jotain sellaista minäkin olisin oikeasti halunnut, mutta ei tainnut olla varaa, eikä rohkeuttakaan ilman tuttua kaveria lähteä. Olin ollut kesäleirillä kerran, Pukkilassa 1993, ja se oli kamala kokemus. Vieraita lapsia, aktiivisuutta, ulkoleikkejä. Pelasimme mm. nikkausmurhaajaa, olin murhaaja kahdesti peräkkäin, ja olin tosi huono murhaaja, koska osaan nikata vain oikealla silmällä. Ainoa, mistä leirillä nautin, olivat iltaohjelmat leirinuotioineen, lauluineen, näytelmineen ja sketseineen. Minun leirikunniakirjassani lukee, että olin "boccian ratkaisija ja näytelmän tähti". Oli hauska onnistua joukkuelajissa edes kerran elämässä. Näytelmänä vedimme vanhan kunnon "Hernerokkaa" sketsin tunteella ja uusilla mausteilla, minun toimiessa ohjaajana ja käsikirjoittajana Tiinan ja huonekavereidemme Elinan ja Varpun näytellessä muut osat. Vaikka pelkäsin myös näyttelemistä vaikeaan ramppikuumeeseen asti, ilmeisesti kuitenkin se ei juurikaan haitannut lavakarismaani leirillä sen enempää kuin koulussakaan. Meille isommille olisi ollut osana leiriä myös vaellus Helvetissä, mutta en saanut osallistua kuin ensimmäisen päivän kävelyyn metsätiellä. Loppuvaellus oli tällaiselle hitaammin kävelevälle vammaiselle ilmeisesti liian raskasta tai vaikeakulkuista, joten minä ja Tiina palasimme takaisin leirikeskukseen auton kyydissä illalla. Tiinakin feikkasi vilustumista, oli kai haluton jatkamaan vaellusta vieraiden lasten seurassa, ymmärsin täysin.
Mutta rippileiri. Minä, Tiina ja Sari päädyimme ihan lähelle, Julkujärvelle kymmenen päivän leirille. Leiriläisiä oli sekä tuttuja että vieraita nuoria eri koulustakin. En ystävystynyt vieraiden kanssa ja Tiina ja Sari taas olivat paljon keskenään, joten olo oli välillä aika ulkopuolinen. Muistan, kuinka pitkältä matka tuntui mökeiltä, missä asuimme, päärakennukselle syömään ja vessaan monta kertaa päivässä. Kerran pääsin matkan Lepan (R.I.P. nuoriso-ohjaaja Mika Lehto) kyydissä autolla. No, kun ei juo juuri mitään, (kun ei halua kantaa mukia ja läikyttää siitä), niin ei tarvitse niin usein vessassakaan käydä. Muistan, kuinka pelkäsin veteen putoamista laiturilta, joka oli tietenkin minun ryhmäni ryhmätuntien kokoontumispaikka. Kerroinko, että pelkään vettä ja laitureita? No en tietenkään. Muutenkin jännitin kaikkea, enkä saanut nukuttua eikä vatsakaan toiminut viikkoon.
Erityiseen leiripäiväkirjaan kirjasin sekä kaikki syömämme ruoat, erityisesti "lusikan haastaja" jälkiruoat ja "kalattoman kala-perunalaatikon", sekä kaiken muun tärkeän. Pitämäni pitkäperjantain saarna, jonka aikana käteni olivat Tiinan ja Sarin mukaan tärisseet, sekä viestit omalta isoseltani Joonalta ja Lepalta ovat säästyneet päiväkirjan välissä. Vapaa-ajalla kirjoitin päiväkirjaa ja kortteja sekä luimme Raamattua, tai siis sanaa. Ulkoa opeteltavat asiat, kuten Isä meidän- rukouksen ja Uskontunnustuksen tentin parin ensimmäisen päivän aikana, niin niitä ei tarvinnut koko leiriä jännittää. Onneksi sentään kaikki liikunnallinen oli vapaaehtoista, ja saunakin, jota rakastan muuten, mutta vieraat saunat ovat pelottavia. Sielläkin voi huonon tasapainon kanssa sattua vaikka mitä, etenkin kun vasen jalka aina jännittäessä varvastaa täysin tahdon vastaisesti. Päiväkirjaan kirjasin, kuinka minulle tuli masentunut olo siitä, kun tiesin mihin pystyin ja mihin en, vaikka kuinka olisin yrittänyt... Jostain yhteiskisastakin tuli "paha, tukala, nolo ja kamala olo, halusin pois ja maan alle... "
Rakastin oppitunteja ja luultavasti keskustelin myös ryhmiksessä eniten. Iltaohjelma oli aina hauskaa ja nautin erityisesti lauluista. V.E.R.H.O (Vapaaehtoinen rukoushetki ja O) illan päätteeksi oli aina rento ja harras samaan aikaan. Oli kiva kuulla isosten, Lepan ja pappimme Sinikan rankkojakin elämäntarinoita ja rukouksia. Lepan hauskat oppitunnit ja tarinankerronta ovat jääneet mieleen erityisesti. Kaikki isoset olivat kivoja, ja harkitsin itsekin lähteväni mukaan kirkon toimintaan ja isoseksi, mutta Jumalan kanssa asiasta keskusteltuani tulin tulokseen, että Perheryhmäkodilla käyminen ja lasten auttaminen siellä oli yhtä tärkeä tapa viettää vapaa-aikaa.
Rippiraamattuni on tahrainen ja maailmalla vuosia mukana kulkenut, abikesänä luin sen kannesta kanteen. Nykyään näen Raamatun mielenkiintoisena kirjana, johon on koottu useiden uskontojen ja kulttuurien vertauskuvia, myyttejä ja tarinoita vuosisatojen saatossa uudelleen muokattuna. Antropologina en voi erottaa Kristinuskoa historiallisesta ja kulttuurisestä kontekstistaan, mutta Jumala on minulle edelleen tärkeä.
Isosilta ja Lepalta muistoja Raamatun takakannessa.
Suurin pelkoni kaikista oli jo vuosia ollut, ettei kukaan tulisi koskaan ihastumaan minuun. 25.6. rippileirin jälkeen tallasin yksin Hervannan katuja, Cooliota korvalappustereoista kuunnellen, elämälle vihaisena ja muille, nuorilta miehiltä huomiota saaville tytöille, kateellisena. Näin ensin pilviä, jotka päiväkirjassani, vielä rippileiristä inspiroituneena, tulkitsin Jumalan merkiksi: ensin näin vahtikoiran ja sitten Jumalan silmän. Koin, että Jumala näkee minut ja murheeni. Seuraavaksi mies, jota olimme Hannan kanssa jo pidempään kaukaa ihailleet ja Eltsuksi (lyhennys Elämäni miehestä) kutsuneet, ajoi ohi pyörällä. Ensin alapuolelta, kun olin Valtaraitin sillalla, sitten ohi Lindforsinkadulla. Moikkasimme ja hän tuli viereeni. Kysyi kuulumisia ja missä olin ollut, kun minua ei ollut näkynyt. Mitä, joku oli huomannut, että olin ollut 10 päivää pois Hervannasta rippileirillä?! Hän kysyi, haluaisinko jutella ja kuivasi meille sateesta märkää läheistä penkkiä pankkikuitilla, kun muuta ei ollut, mitä nauroimme molemmat. Kerroin rippileiristä ja hän kertoi itsekin olevansa kristitty ja kotoisin Libanonista. Hän puhui sujuvaa suomea, toisin kuin monet muut tutuistani, oli kiva, ettei tarvinnut puhua englantia. Rupattelimme puolisen tuntia ja sovimme tapaavamme samassa paikassa seuraavanakin iltana. En tietenkään voinut olla varma tulisiko hän, mutta ensimmäistä kertaa ikinä olin kokenut jotain omaa, huomiota, jota ei tarvinnut jakaa monen tytön kanssa.
Seuraavana iltana penkki oli taas sadekuurosta märkä, kummallakaan ei ollut vieläkään mukana mitään, millä kuivata penkkiä, joten takapuolet siinä kastui, kun rupattelimme melkein tunnin. Olin saanut nipun valokuvia juuri, joten näytin mm. 15-vuotissynttärikuvaani, (joka löytyy edellisen luvun lopusta) ja hän kysyi, oliko kuvassa äitini! No ei ollut! Meikki hyvin, tukka hyvin, vanhentaahan se, mutta ei sentään niin paljon! Sovimme, että menisin käymään hänen luonaan sunnuntaina.
Tuosta tapaamisesta on nolostuttavaa lukea melko yksityiskohtaisia päiväkirjamerkintöjä, mutta toisaalta myönnän, että olihan se ihan sellaista, mistä olin vuosia haaveillut, sellaista, kuin Sinä Minän novellit. Varovaista toisen tunnustelua ja söpöilyä. Hän tarjosi cokista ja Mars-jäätelöä, oli kysynyt jo edellisellä tapaamiskerralla keksi- ja kakkusuosikkejani, enkä siis välitä kummistakaan, mutta jäätelö käy aina. Asunto oli hyvin siisti ja hyvällä maulla sisustettu viherkasveineen kaikkineen, jopa äitini olisi varmasti tykännyt. Kuuntelimme Bob Marleyn kasettiani ja katsoimme telkkaria, lauloimme yhdessä läpi myös Tammerkosken sillalla- ohjelman lemmekkäät laulut. Istuimme nojatuoleissa eri puolilla olohuonetta enimmän aikaa. Tykkäsimme kumpikin toimintaelokuvista, juttelimme Nicolas Cagesta, hän oli juuri käynyt elokuvissa katsomassa Con Airin ja minulla taas oli meneillän Nicolas Cage- elokuvien vaihe, olin nähnyt jopa unta, että perheeni oli kangsteriperhe, joka halusi murhata Cagen ja häntä sitten yritin suojella. Molemmilla oli myös Gipsy Kingsin kasetti.
Lopulta halusin lähemmäksi häntä ja valitin jumisia hartioitani ja sainkin hartiahieronnan ja kehuja kauniista niskasta. Sitä kehua en ainakaan ollut kuullut ennen! Istuimme vihdoin sylistyksin ja suutelimmekin, vaikka hän väitti, ettei ollut arvannut, että niin tulisi käymään. Sain ensisuudelmani Elämäni mieheltä! Tunsimme vetoa toisiimme. Ainoa ongelma oli meidän suuri ikäeromme. Vaikka huumori, musiikki- ja elokuvamaut olivat samat, olisiko meillä tulevaisuutta? Olin lähdössä maalle samana iltana ja hän myöhemmin lomalle, joten saimme sopivasti kuukauden tuumaustauon.
Lähtötohinassa ja pää pilvissä unohdin jopa päiväkirjani Tampereelle, ja maalta piti ostaa uusi, jotta sain kirjattua muistoja ja ajatuksia muistiin tuoreeltaan. Mökillä ei ollutkaan niin vaikeaa olla, kun olin kuvitellut. Kun sain ajatukset päiväkirjaan, saatoin keskittyä muuhun mukavaan. Otin mm. tavoitteeksi lukea joka päivä 100 sivua Daphne du Maurierin Rebekka- kirjaa tai Alexandre Dumasin Kolmea muskettisoturia, jotka ostin paikallisen kirjaston poistomyynnistä. Juoksin myös pihaa ympäri ja yksin tai isän seurassa pidempiäkin matkoja metsäteillä, heittelin koreja ja katsoin telkasta hyviä kesäsarjoja, kuten Ihmemies MacGyver (jota katson tälläkin hetkellä, ja ihastelen sen ympristö- ja ihmisoikuesteemoja, jotka ensi-esitysaikanaan 1980 ja 90-lukujen vaihteessa olivat todella edellä aikaansa) Malibu ja Ren & Stimpy. Maalta löytyi myös rippimekko ja Kristiinankaupungin Liisan puodista myöhemmin farkut, villatakki, paitapusero (alla ysin kaverikuvassa) ja tuo valkoinen t-paita rippimekon alle.
Tämä päiväkirja täyttyi alle kuukaudessa
Vaikka rippileiri oli ennen juhannusta, konfirmaatio oli vasta elokuussa. Kuvassa saan todistuksen papiltamme Sinikka Kukuljilta, Lepa, ja Maria-isonen ovat kättelyjonossa seuraavina. Vaikka tilaisuus pelotti ja aluksi "oli aika hirvee olo", jännitys laantui ja selvisin alttarin portaistakin toistuvasti kaatumatta.
Siinä missä siskoni oli viisi vuotta aikaisemmin näyttänyt niin aikuiselta neidiltä pitsihihaisine jakkupukuineen, kiiltävine sukkahousuineen ja nutturoineen, itse näytin liivimekossani, hiukset auki, ihan pikkutytöltä, mikä toki edelleen olin. Kaikkiaan sain 31 ruusua ja neilikan.
En tiedä mihin äksöniin albumin kuvatekstissä alla viittaan, mutta vieraita tuli paljon läheltä ja kaukaa. Ripillepääsyrahoilla, 2860 markkaa, ostin itselleni uuden patjan uuteen parvisänkyyni. Kuten siskoni viisi vuotta aikaisemmin, minäkin sain oman huoneen ripillepääsyn, leikillisesti naimaluvan, kunniaksi. Kun muutimme Hervantaan jaoin huoneen siskoni kanssa, sitten viisi vuotta vanhempieni sänky oli samassa huoneessa ja nyt he siirtyivät nukkumaan olohuoneeseen ja minä sain huoneen itselleni.
Elokuun alussa kävin muutamia kertoja Eltsulla ja Eltsu tuli käymään jopa meillä, kun isä oli äitiä hakemassa maalta. Olihan se jotain, mistä oli jo vuosia unelmoinut: kultsin kanssa hengailua, leffan katsomista ja parvisängyssäni makoilua. Kaikki tytöt pölmähtivät eteiseen Eltsua ihmettelemään, voi teinit kuinka noloa! Jos moni päiväkirjamuistiinpano tuolta ajalta onkin epämukava lukea, on ilo myös huomata, että en hullaantunut ensimmäisestä suhteestani täysin, enkä päästänyt itseäni tunteen vietäväksi. Pystyin järkeilyyn ja tajuamaan, että me olimme elämissämme ihan eri kohdissa, ja halusimme lähitulevaisuudelta aivan eri asioita. Tässä auttoi toki myös Perheryhmäkoti, jossa sain auttaa läksyissä myös ikäisiäni nuoria. Tajusin kyllä, että läksyjä minun olisi pitänyt poikakaverin kanssa tehdä pettingin sijaan. Jos elämässäni ei olisi ollut juuri silloin Perheryhmäkotia, jossa "on niin kotosta.. on hienoo, kun tuntee, että siä kaikki hyväksyy mut, tykkää musta ja että mä oon todella hyödyllinen niitte läksyjenkin suhteen", olisin ehkä ripustautunut Eltsuun hyvin epäterveellä tavalla, ties vaikka tullut raskaaksi.
Perheryhmäkodilla minulla oli kolme itseni ikäistä veljeä ja pari siskoa, sekä nelisen vuotta nuorempia veljiä ja siskoja Somaliasta, Kongosta ja Afganistanista. Kiusoittelua, vitsailua ja naurua oli paljon läksyjenteon lomassa, pojat laittoivat lunta housuihini tai piilottivat lompakkoni tai kenkäni, että en lähtisi kotiin, mutta ikinä kukaan ei edes kysynyt vammastani, vaan sain olla ihan vain suomalainen tyttö muiden nuorten ja lasten joukossa. Me hieroimme myös paljon toistemme hartioita ja yhdessä olo oli lämpöistä, vaikka aina ei sanoja löytynytkään. Taakse jääneistä perheistä ja läheisistä ei paljon puhuttu mutta kaikki saivat voimaa perheryhmäkodin perheestä, minäkin. Kuulumisen tunne oli ainutlaatuinen ja erityinen. Se oli ihanaa ja teki ihmeitä itsetunnolleni. Ei ihme, ettei haitannut, että en nähnyt Eltsua paljon. Vain muutamaa kuukautta aikaisemmin itsetuntoni olisi ollut niin huono, etten olisi uskonut ketään toista koskaan löytäväni, nyt lähinnä ajattelin pitäväni itse Eltsua varalla, kunnes minulle löytyy parempi ja nuorempi poikakaveri. Hän oli myös ensimmäinen "poikakavereistani" joka ei halunnut näyttäytyä seurassani julkisesti, ja niin ymmärsinkin itse jättää hänet ennen pitkää. Toki siitä seurasi myös tyhjyyden ja tyhmyyden kokemuksia, mutta en ollut rakastunut häneen vaan erääseen toiseen, joka ei tuntenut yhtään samoin minua kohtaan, tietysti. Ihastus ehti syksyn aikana jo vaihtua seuraavaan, mutta niin vain tämäkin ihastukseni tykkäsi enemmän kaveristani. Näin kävi toistuvasti, vaikka olin heidän puheissan ihana ja kunnon tyttö, niin en kuitenkaan tyttöystäväksi haluttu.
Yhden ohjaajan sanoittama laulu Perheryhmäkodista.
Tähän päiväkirjaan mahtui touko-lokakuuta 1997
Me, leikillisesti Hervannan Hurjat, 2-10 tytön vaihteleva porukka, johon välillä liittyi myös Nokian vahvistukset Saija ja Reija, hengailimme kesän ja syksyn Hervannan kaduilla ja kentillä tai kävimme kaupungilla erilaisissa kokoonpanoissa niin kuin ennenkin.
Iltojen pimetessä saatoimme maata Hannan ja Saijan kanssa kalliolla tähtitaivasta katsellen. Etenkin bestikseni Hannan kanssa istuimme usein maailmaa parantamassa jommankumman keittiössä teetä juoden ja välillä taas Alillakin. Aloitin syksyllä myös Steel body kuntosalilla kaupungissa käymisen, mihin fysioterapeuttini oli tehnyt minulle oman ohjelman. Akneihoani kävin hoidattamassa kosmetologilla säännöllisesti, mutta hirveä se oli silti, kuten tämän luvun kuvista näkyy. Mummikin sitä kauhisteli, ja huomautti, että ensimmäisestä raskaudesta iho sitten rauhoittuu. En ottanut tästä neuvosta vaarin. Koulussa olin aktiivinen myös tukioppilastoiminnassa, ja osallistuin sen tiimoilta Tiinan kanssa koulutuksiinkin, meillä oli oma kummiluokkakin. Draamailla en ehtinyt kaikilta kiireiltäni juurikaan, ja silloin kun oli mustat päivät, joiden aikana tapojeni vastaisesti myös pukeuduin mustaan, tsemppasin päiväkirjassani itseäni esimerkiksi 25.11.1997: "play it cool vaan Suvi, sä oot paljon parempi ihminen kuin joku, joka suostuu elämän potkittavana uimaan sonnassa, saatana." Kun luin tämän kohdan ääneen Hannalle välitunnilla, niin puistotyöntekijäsetä oli kuunnellut, ja käski jatkaa, sanoi että tykkää kirjallisuudesta ja kysyi: "mikä ton kirjan nimi on?". "Tää on mun päiväkirja!" Toivottavasti setä löytää nyt sitten tämän blogin!
Alempaan päiväkirjaan mahtui noin kuukausi, toisen kävin kaupungilta varta vasten ostamassa ja marraskuun 22. päivä aloitin. Näinä ajoista lähtien olin koko ajan jäljessä päiväkirjan kirjoittamisessa, aika ei vain riittänyt. Kokeisiin luvusta ja läksyistä puhun paljon, niin omista kuin perheryhmäkotilaistenkin. Ja sitten piti tietenkin kavereidenkin kanssa hengailla, Saijan, Hannan ja Hannan äidin kanssa kävimme Ruotsin risteilyllä lokauussa ja marras-joulukuun taitteessa vietin Hannan kanssa viikonlopun Saijalla piirrettyjä katsellen, mm. iki-ihanat Kaunotar ja Hirviö ja Aladdin (Saako apinaa pussata?) sekä lumessa riehuen ja joululauluja laulaen.
Kommentit
Lähetä kommentti