Kolmas luku, jossa opin pärjäämään

Muutimme Turtolasta Hervantaan jouluksi 1987, lähinnä ilmeisesti, jotta koulumatkani olisi helpompi. Eli minun syyni, että siskoni joutui vaihtamaan koulua ja eroon kavereistaan. Pihamme oli ankea, kallioinen ja esteellinen verrattuna edelliseen, suureen pihaan monipuolisine leikkialueineen. Toisaalta uudessa talossa oli hissi toisin kuin edellisessä kolmikerroksisessa talossa, jonka ylimmässä olimme asuneet. Tosin en uskaltanut käyttää hissiä yksin vielä vuosiin, joten kiipesin vielä enemmän portaita, ylös ja alas, koska asuimme nyt viidennessä kerroksessa. Samassa talossa asui pari minua nuorempaa tyttöä, joista kumpikin oli erikseen hyvin selkeä ilmaistessaan, etteivät he pitäneet minusta. Tytöt olivat minulle ilkeitä, pilkkasivat vihamielisesti ja mm. löivät kun vanhemmat eivät katsoneet. 

Hoitolapsista oli edelleen jonkin verran seuraa, mutta isäni oli tuohon aikaan paras kaverini. Tosin isällä oli kolmivuorotyö, luottamustoimia ja muita menoja, eikä hän aina ollut paikalla silloin, kun olisin halunnut tai hänen lämmintä läsnäoloaan kaivannut. Kaikki lapset serkuista naapureihin ja hoitolapsiin tykkäsivät isästäni. Isä oli ihana, kun hänellä oli aikaa, hän esimerkiksi rakensi lumilinnoja ja nauhoitti kasetille lasten kanssa Suuri toivelaulukirja-sarjan lastenlauluja, sekä luki aivan loistavasti eläytyen minulle kirjoja niinä iltoina, kun oli kotona. Isän poissaolon tunsin akuuttina hätänäkin toisinaan, ja pyytelin, ettei hän aina menisi kokouksiin ja töihin. Äiti oli aina paikalla mutta harvemmin läsnä. Välillä istuin esimerkiksi eteisessä pikkutuolilla ja vain odotin isää kotiin. Vaikka tykkäsin leikkiä yksinkin, koin usein yksinäisyyttä juuri ilman isää. Isosiskostakin oli toki seuraa, mutta viiden vuoden ikäeronkin takia myös riitelimme paljon, ja koin olevani hänelle yleensä vain vaivaksi. Kerran siskoni jätti minut, noin 4-vuotiaana, yksin kotiin, ja lähti kavereineen ulos, kun äiti oli lähikaupassa käymässä ja isä varmaan töissä. Äitiä ei kuulunut kotiin, eikä minulla ollut tietenkään vielä ajantajua. Oloni oli niin turvaton, että nuken tyynyä puristaen ja itkua tiristäen lähdin ulos ja hakeuduin tutun talkkarin toimistolle alapihalle. Sieltä löytyi aina turvallinen syli, kiitos Hupanen. 

Esikoulussa Pallopuistoissa keinuin muistaakseni ainakin ensimmäisen ulkoilun yksinäni, ennen kuin Minna tuli pyytämään minua leikkimään. Kiitos etenkin Minnan, Sadun, Anniinan ja Peetin, viihdyin Pallopuistossa hyvin. Siellä oli hyvä energia ja turvalliset, kiltit tädit, toisin kuin Messukylän päiväkodissa, jota olin noin vuotta aikaisemmin kokeillut pari päivää, ja itkenyt ikkunan ääressä lähes koko ajan. Rakkaimmat muistot eskarista ovat Peukaloisen retket- leikit ulkona, Irwinin kuuntelu tyttöjen kanssa sillä välin, kun nuoremmat olivat nukkumassa ja rakkauskirjeiden kirjoittaminen (tai piirtäminen) Henkalle, ja niiden piilottaminen naulakkoon hänen koriinsa. 

Tässä kuvassa kesältä 1989 ovat sekä jo edellä mainitut tukikengät, Keke-kissa, että mamman tuvan portaat, joita nousin karhunkävelyä ja laskeuduin pepullani, koska noilla kaatuminen ei ollut mukavaa, ja jos ei kaatunut portaille, oli seuraavana vaarana metallinen rappuralli sekä tuvan edun laattakivi ja pihan polkujen terävä sora. Ensimmäinen kaiteen portaat saivat vasta ehkä 1995 mamman terveyden heikettyä, minun tarpeillani ei kenellekään tuntunut olevan merkitystä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että maalla yleisesti vain odotettiin, että oppisin kävelemään oikein. 

Kerran tuohon aikaan halusin kävellä kylätiellä paljain jaloin muiden lasten tavoin, kun menimme naapuriin kissanpoikia katsomaan. Se oli virhe. Jalkapohjieni hermotus huusi hulluna joka askeleella, kun jalan alle osui kiviä. Kun pääsin takaisin omalle pihalle laitoin jalkoihini kaikki löytämäni sukat askellusta nurmellakin pehmentämään. Kun jalkapohjani kipeytyvät, ja hermotus herkistyy, kestää kipu nykypäivänäkin aina useita päiviä. Kun aloitin koulussa, en suostunut enää käyttämään tukikenkiä, vaan halusin samanlaisia kenkiä kuin muillakin. Lenkkareista ja lakeerikengistä saapikkaisin sekä platform- sandaaleihin, kaikenlaisia kenkiä olen käyttänyt enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Kengät kuluvat rumiksi nopeasti ja vasemman kengän kärki kuluu aina puhki ennen pitkää, mutta saapa kenkäfani ostaa säännöllisesti kenkiä. Nykyisin haluan kulkea nurmella paljain jaloin maadottuen, muualla söpöissä työsandaaleissa, mutta niistä enemmän tuonnempana. 

Kesämuistoihini 1989-91 kuuluvat sairaalassa vietetyt yöt. Keskosuuden seurauksena silmäni karsastivat, eli harhailivat aika pahasti ulospäin. Nykyisin tiedetään, että jos keskosta pidetään happikaapissa pitkään, ilmanpaineella on vaikutusta myös silmiin. Nyttemmin olen myös silmälääkäriltä kuullut vahvistuksen, että spastisuus, jonka vaikutuksesta vain jalkoihini puhuttiin, kun olin lapsi, vaikuttaa itseasiassa, tietysti, myös silmieni lihaksiin. 1980-luvulla ei tätä vielä ymmärretty, tai ainakaan pidetty tärkeänä. Silmät päätettiin leikata ennen kuin menen kouluun, jotta koulukavereilla olisi ainakin yksi asia vähemmän, mistä minua kiusata. Sekä vasen että oikea silmäni leikattiin 1989, vain vasen 1990 kesällä, vaikka sitä arvottiin pitkään, kumpi silmä kannattaa leikata, vai molemmat. Kesällä 1991, ennen kuin siirryin isompaan kouluun, leikattiin hörökorvani ja samalla oikean korvan takana ollut syntymämerkki. Nämä sairaalakerrat ovat mielessäni sekoittuneet, en muista niistä juuri muuta kuin yksinäisyyden ja pelon. En ole varma, oliko pelko enemmän omaani vai äitini pelkoa. 

Muistan sen, että koska oli kesä, osastolla oli sekä lapsia että aikuisia, ja käytävällä pyöri mm. nenätön mies, joka puhui vain öristen. Kauhukseni hän silitti tukkaani kun istuin äidin sylissä, kun olimme isän kanssa puhelimessa. Ekana kesänä huonekaverinani oli ainakin yksi tyttö, ja korvaleikkauksen aikaan pari villiä poikaa, joista en lainkaan pitänyt. Muistan että ruoka oli pahaa, enkä saanut jännitykseltäni juuri syötyä saati nukuttua. Muistan, kuinka äiti pakotti minut haukkaamaan aivan kamalan makuista luumua, joka purskahti sairaalapaidalleni, ja paita piti vaihtaa. Muistan, kuinka noloa sekin oli. 

Muistan, kuinka itkeä tuhersin yksinäisyyttäni aamulla ennen leikkausta, ennen kuin äitini ehti paikalle. Ensimmäisestä leikkauksesta muistan sen, kuinka nukutuslääke ei vaikuttanut minuun niin nopeasti kuin ilmeisesti olisi pitänyt ja muistan itse siirtyneeni sängystäni leikkauspöydälle. Äitini kertoi myöhemmin, että siinä missä huonekaverini palasivat leikkauksesta nopeasti takaisin huoneeseen, minulla meni paljon pidempään. Ilmeisesti nukutusainetta oli pitänyt laittaa enemmän, mutta siten myös nukuin pidempään ja äitini sai pelätä tietämättömänä osastolla. Muistan, että minua yskitti kovasti heräämössä. Muistan, että minulle nousi kuume ja oksentelin. Sama toistui jokaisen leikkauksen jälkeen. Vasta aikuisena kuulin selityksen nukutuslääkäriltä, lapsille, naisille ja etenkin kaltaisilleni punapäille reaktioni oli normaali ja odotettavissa. 

Kuvassa olen ensimmäisen silmäleikkauksen jälkeen kotiin lähdössä. Jalassani on mahdollisesti ensimmäiset kaupasta minulle ostetut kesäkengät. Kuvasta jo näkyy, ettei leikkauksesta oikein ollut hyötyä, vasen silmä harhaili edelleen ulospäin ja siksi se leikattiinkin uudelleen vuotta myöhemmin. Inhosin saairaalaa. Inhosin sairaalasänkyjä, sairaalan ääniä, valoja, hajuja, energiaa. Inhosin silmätippoja. 

Tässä kuvassa olen kaksi vuotta myöhemmin korvaleikkauksen jälkeen erivärisissä sairaalan paidassa ja housuissa, koska ensimmäiselle paidalle oli räjähtänyt luumua. Voi sitä häpeän tunnetta, näytinkin typerältä. Kipua en muista, häpeän kyllä.  

Kotona kissamme Sirun kanssa. Äiti oli tehnyt minulle tämän kesäasun, muistaakseni alaosa oli houshame. Sillä välin, kun minua korjailtiin sairaalassa, siskoni vietti aikaa kai serkkujemme kanssa maalla, eikä ollut juurikaan osallisena näistä perheemme traumoista. 

Aloitin peruskoulun Pallopuistossa 1989. Koulu sijaitsi yläkerrassa, ja tietysti sinne johtivat sementtiportaat. Kaide oli sentään hyvä enkä muista kaatuilleeni portaissa. En ole varma, mutta minulla on ainakin sellainen mielikuva, että vanhemmat ajattelivat, että kohta eläköityvä opettaja olisi minulle parempi ja turvallisempi, kuin rinnakkaisluokan hyvin nuori opettaja. Kun äiti oli murehtinut minusta opettaja Sirkku Suvialle, opettaja oli sanonut: "kyllä Suvi pärjää", ja tästä tulikin äidilleni mantra, jota hän toisteli, ääni murtuen, seuraavat vuodet. Tein tunnollisesti parhaani, että olisin sanojen arvoinen, pärjäsin, etten ollut liian erilainen kuin muut, ettei minusta ollut vaivaa, että olin reipas. 

Muistan ulkopuolisuuden. Muistan istuneeni yksin etualan kalliolla paljon, kun muut koululaiset juoksentelivat pihalla, kiipeilivät kiipeilytelinessä, keinuivat ja laskivat mäkeä. Joskus hiljainen vahtini palkittiin ja minäkin pääsin välillä keinuun. Sain kyllä luokkalaisistani uusia kavereita, mutta heidän kanssaan leikin enimmäkseen vasta koulun jälkeen rauhallisempia leikkejä. Barbileikit olivat omia lemppareitani, tarinoiden kehittäminen oli parasta mitä tiesin, ja itselläni oli aina useampi hahmo esitettävänä. Toka luokka oli ensimmäistä nautinnollisempi, koska meidän luokalle tuli Hanna, josta tuli paras ystäväni. Leikimme välitunnilla kahta pesukarhua, Tupsua ja Pörröä ja pian kehitimme heidän ympärilleen kokonaisen ihmemaan, jossa pehmolelummekin elivät. Jos emme olleet ihmemaassa, käytimme mielikuvituskoiriamme ulkona, tai leikimme koulua, rakastin opettajan roolia.   

Tykkäsin koulusta, vaikka en ollutkaan kaikkein nopein oppimaan. Etenkin ainekirjoitusta raskastin, sekä aapisen ja uskonnon kirjan tarinoita, joiden parissa välillä liikutuin kyyneliin. Tykkäsin kuvaamataidosta, vaikka näin selvästi, etten ollut siinä yhtä hyvä kuin muut. Vohvelikangaspyyhkeen koristelu oli ainoa käsityö, josta nautin. Virkkaaminen ja kutominen olivat minulle lähes mahdottomia. Väkersin puikkojen kanssa hikistä lankaa opettajan sylissäkin, mutta homma ei lähtenyt sujumaan millään. Nyt ymmärrän, että jännittävä tilanne lisäsi käsieni spastisuutta, puikkojen piteleminen luultavasti sattui myös kämmeniin ja sormiin ennen pitkää. En ole myöskään oppinut tähän päiväänkään mennessä pitämään edes kynää oikein, vaan painan liikaa ja koko käteen saattaa sattua olkapäästä sormiin, etenkin nykyisin, kun kirjoitan kynällä vain harvoin. Kirjoitan hitaasti ja käsialani on silti rumaa, lapsena en voinut ymmärtää, miksi siskoni käsiala oli niin kaunista ja äitini kauno vielä hienompaa, mutta itse en millään pystynyt samaan. 

Kuten ekan luokan kuvastani huomaa, vasen silmäni karsasti edelleen voimakkaasti. Tämäkin toki vaikuttaa silmän ja käden yhteistyöhön ja edellä kuvaamiini vaikeuksiin. Langan laittaminen neulansilmään on vihonviimeinen asia, mitä minulta kannattaa pyytää. 

Liikuntatunteja en halua edes muistaa. Joskus vielä lukiossakin pelkäsin liikunnantunteja niin, että oksensin. Rusettiluistelussa juoksin luistelevan pojan rinnalla, ja rukoilin, etten kaatuisi. Missä tahansa kenttälajissa itseasiassa rukoilin vaan, etten kaatuisi. Jos pystyinkin hiihtämään mökillä pellolla kohtuullisesti, oli se silkka mahdottomuus Hervannan mäkisessä maastossa. Tämäkin perusasia, yksi äitini lempiasioista, enkä oppinut sitäkään. En osannut myöskään uida koulun alkassa. Äitinikään ei osaa uida ja mökkimme lähellä pohjanmaalla ei ole järveä, joten uiminen ei koskaan tuntunut tärkeältä.  Kun menimme koulun kassa ensimmäistä kertaa uimaan, opettaja kysyi, halusinko mennä altaaseen matalasta päästä portaita vai syvään päähän, missä on kaide. Tiesin, että kaatuisin heti, jos yrittäisin mennä portaita alaspäin ilman tukea, joten valitsin kaiteellisen syvän pään. Ja olin hukkua. Muistan katsoneeni veden läpi liikunnanopettajaa kyykyllään altaan laidalla. Hän katsoi oikealle, kohti muita lapsia. Minut vedettiin pinnalle, yskin. Lopputunnin uin altaan portailla edestakaisin käsipohjaa. Isovarpaani turposi ja muuttui siniseksi. Minun ei tarvinnut osallistua enää uintiin. 

Ekan luokan joulujuhlassa meinasin pyörtyä ihan siitä kauhusta, että minut oli laitettu enkelikuorolaisena seisomaan penkille penkeistä tehdyn esiintymislavan päälle. Minulla on erittäin huono tasapaino. Paikallaan pitkään seisominen missä tahansa tekee myös kipeää, koska spastisten lihasten pakottaminen pysymään paikallaan, saa ne haluamaan liikettä ja näin paikallaan seisomisesta tulee taistelu, joka ennen pitkää johtaa horjahtamiseen, jos ei kaatumiseen. Joulujuhlan kauhunhetket eivät estäneet minua saamasta kevätjuhlan näytelmän toista pääosaa. 

Kun minua haukuttiin, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, koulun pihalla vampiksi, kysyin äidiltä, mitä se tarkoittaa. Äiti selitti vampin naiseksi, joka vamppaa, eli iskee miehiä, ei suinkaan vammaiseksi, niin kuin lapset sanan tietenkin tarkoittivat. Tätä taustaa vasten on myös luonnollista, etten mieltänyt itseäni vammaiseksi, ja kaikille kysyjille selitin, kuten vanhemmat olivat minulle virheellisesti selittäneet, että olin syntynyt liian aikaisin (oma syyni kun kiirehdin maailmaan, hehheh), enkä/eikä vasen jalkani ollut kehittynyt loppuun, valmiiksi, normaaliksi, oikein. Tiedostin kuitenkin vahvasti, että erilaisuuteni oli huono ominaisuus, mistä piti päästä eroon.