Viides luku, jossa opin, että vain fyysistä työtä tekevä ihminen on arvokas

En ole koskaan ollut tarpeeksi toimelias tai liikkuvainen äitini mielestä. Vain reipas, fyysisesti aktiivinen ihminen on äitini mukaan kunnon ihminen. Tekemisen tulokset pitää myös näkyä ulospäin, kaikki muu voidaan tulkita laiskuudeksi, mikä on perisynneistä pahin. En ole ainoa, jonka äiti laiskaksi määrittelee. Äidin yleisin kritiikki on kutsua ihmisiä veteliksi, ja äidin mielestä tähän ryhmään kuuluvat lähes kaikki ihmiset, paitsi hän itse. Saan kyllä toimeliaisuuskohtauksia, rakastan järjestelyä sekä itselleni turhan tavaran heittämistä ja antamista pois. Lapsena rakastin kirjahyllyn ja pöytäni järjestämistä; pölyjen säännöllistä pyyhkimistä ja kynien teroittamista. Vähän isompana laahasin kirjahyllyä ja muita huonekaluja säännöllisesti eri paikkoihin huoneessani, joskus jopa itsekseni, ihme etten telonut itseäni. Mutta minun on lähes mahdoton sietää sitä, että äidin mielestä pitää esimerkiksi siivota tai tehdä jokin muu kodinhoidollinen asia juuri niin kuin hän sanoo, juuri silloin kun hän sanoo, ei myöhemmin, ei eri tavalla. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että liian tiukoista ohjeista ahdistuminen on yksi nepsypiirre muiden joukossa. Hei ole Suvi, herkkä, CP-vammainen sekä hiljaisuutta ja lukurauhaa rakastava lukutoukka.

Kuvassa rakkaimmat, hajalleluetut lastenkirjani sekä ensimmäisenä joulunani saamani kirja "Kirja minusta". 

Perheessämme kaikki ovat kyllä luekeneet aina paljon, eikä sitä varsinaisesti ätikään paheksu. Vanhempani lukivat minulle iltaisin suosikkejani Tao Taoa, Pelle Hermannia, Mikko Mallikkaita, Minttuja, Pupu Tupunoita, Pekka Töpöhäntiä ja Lasten suuren kirjakerhon kirjoja sekä kokoelmia, joista rakkaimmat ovat edelleen käden ulottuvilla kaapissani. Kun asuimme Turtolassa, kirjat ostettiin tai lainattiin kirjastoautosta. Muistan esimerkiksi Katto Kassisen ja Vaahteramäen Eemelin. Kun lukeminen alkoi sujua itseltä, kävin lainaamassa kirjat Hervannan kirjastosta. Luin Vihreä varis- sarjan kirjat, Neiti Etsivät, Seikkailujen- sarjan ja Viisikot. Suurimpia suosikkejani olivat Anni Polvan Tiina-kirjat ja etenkin Merri Vikin Lotta-kirjat, joita molempia keräsin omaksikin. Pienenä minulle tuli Nalle Puh-lehti jota rakastin etenkin, koska sisäkannessa oli Puolenhehtaarin metsän karttakuva, jonne saattoi kuvitella omiakin seikkailuja. Maija Mehiläiseen eläydyin voimakkaasti itsekin punatukkaisena ja kaikesta kiinnostuneena. Pisimpään minulle tuli Barbie-lehti, joita keräsin myös divareista, koska minulle oli tärkeää omista kaikki lehdet kronologisessa järjestyksessä, sekä Lemmikki-lehti. 

Jos en lukenut tai leikkinyt kavereiden kanssa, kirjoitin päiväkirjaa. Ensimmäisinä vuosina  merkintöjen välillä oli kuukausiakin, sitten aloin kirjoittaa melkein joka päivä. 

Tässä ensimmäiset päiväkirjani väliltä 11.2.1990- 10.9.1995. 

Ihan ensimmäiset päiväkirjamerkintäni nuo alla eivät ole, kumitin ensimmäiset pois, sillä harmistuin itselleni, koska en ollut muistanut kirjoittaa joka päivä. Ensimmäinen, tikkukirjaimin ja tavuttaen säilynyt merkintä siis on: "tyhmästi alkoi päivä siskoni takia. Ihaninta oli kuvis koulussa." Ei siis sinä päivänä, koska oli sunnuntai, vaan yleisesti noina aikoina. Seuraavan päivän merkintä 12.2.1990 "tyhmää tyhmää, koulussa ja kotona, hyi hyi" sekä kieltä näyttävän tyypin lyijykynällä piirretty kuva, kertovat kattavasti seuraavien harvojen merkintöjen laadusta ja pituudesta. Keltaisella puuvärillä, lähes näkymättömällä "salakirjoituksella": "ilosanoma: me saadaan kissa" ja kesällä saatiinkin sitten mökkinaapurista edellisessä luvussa näkynyt Siru-kissa. Vappuna -90 sain ison Halinalle ilmapallon (ainoan ennen vuotta 2007, kun ostin Nasu-pallon itselleni). Tunnelma tiivistyi lauseeseen "minään vappuna ei ole ollut näin kivaa kuin tänä vappuna". Edellisen luvun kevätjuhlakuva saa tarkennusta: olin "Tipsu-hiiri".

Puolitoista vuotta myöhemmin tekstin tuottaminen on jo paljon helpompaa ja tavuviivat ovat kadonneet. 1.8.-91 torstai. "Tosi hieno ilma. Mittari näyttää nyt 26 astetta. Äiti ja mamma on muurames [eli suolla lakkoja poimimassa] ja Satu Pirkon [kummitätinsä] tykönä toista yötä. Me ollaa kaksi Siru kanssa sisällä. Siru vetelee unia sillä välin ku ma kirjotan päivä kirjaa." Lakkojen poimintaa ei katsottu minulle sopivaksi, turvalliseksi toiminnaksi. Siinä missä siskoni oppi tätimme maatilalla navettahommia ja muita töitä ja vietti aikaa vanhempien serkkujemme kanssa, minä olin enimmäkseen yksin. Toki kaverit kaupungista saivat tulla seuraksi mökille välillä muutamaksi päiväksi, mutta enimmäkseen pidin heihin yhteyttä kirjeitse. Barbie- lehden kirjeenvaihtoilmoitus poiki myös pari kirjekaveria muualta Suomesta. Kauniin sään mainitsen merkinnöissä usein, sekä sen jos koulussa on ollut tosi kivaa tai mälsää, joskus jopa kässässä ja liikassa oli mukavaa, enkä selvästikään ollut aina kaikessa käsityössä luokan huonoin ja hitain, niin kuin muistan. 

Vammaani en mainitse päiväkirjoissani ensimmäisten vuosien aikana lainkaan. Silmäleikkaustakaan en mainitse, mutta korvaleikkauksen sen verran, että olin sairaalassa 16.-19.6.1991, ja siskoni ja hänen kaverinsa tulivat käymään ja "toivat minulle tarroja ja suloisen pienen ponin. Tiistaina pääsin pois koko mälsästä paikasta." Ainoa toinen viite vammaani on merkintä 3.2.-92: "Kävin tilaamassa lisää aikoja jumpalle." Kun aloitin koulun, fysioterapeutti ei tullut enää kotiin, vaan kävelin itse saman kadun varteen jumpalle. Myöhemmin sain mennä liikuntatunneilla fysioterapiaan. Joskus kävin myös kaverin kanssa Hervannan terveyskeskuksen kuntosalilla polkemassa kuntopyörää. Muistan, että mulla oli usein yskä ja melkein 9 kuukautta vuodesta kurkku kipeänä. Poissaloja tuli, mutta vain kerran mainitsen, että olin ollut kuumeessa kotona.  

TAYSissä piti käydä säännöllisesti, kouluiässä vuosittain. Toisaalta oli kiva olla koulusta pois, toisaalta sairaalassa käyminen oli aina jännittävää ja pelottavaa. En muista koskaan äidin olleen mukana. Isä koitti aina tehdä reissusta mukavan, kävimme keskolan ikkunan takana katsomassa vauvoja ja usein kahvilassa limpparilla. Näin TAYSissa aina lastenneurologi Koivikon, fysioterapeutin ja sairaanhoitajan, pari kertaa fysiotereapeutinkin. Muistan, kuika epämukavaa oli riisuutua alusvaatteille ja maata plintillä kun Matti Koivikko paineli lonkkiani yms. ja sitten piti kävellä edestakaisin lääkärin katseen alla. Kliininen kosketus, katse ja puhe sai aikaan lääkärikammon, josta kärsinkin siihen asti, kun 2000-luvun alussa muutin Lontooseen ja siellä lääkärit tuntuivat olevan paljon inhimillisempiä ja näkivät ihmisen oireilta. 

Ensimmäiset synttärilahjat mainitsen kymppisynttäreiltä, tärkein niistä oli oma kaksipesäinenmankka, siihen asti oli ollut vain yhteinen mankka siskon kanssa. Ostin, ilmeisesti synttärirahoilla, itselleni Yksin kotona-videokasetin. Isän kanssa kävin Ilves- TPS jalkapallo-ottelussa Ratinassa, ja Tampereen Ilves voitti 3-0. Seuraavan pelin näin livenä samassa seurassa kesällä 2001.  

Tärkeä osa päiväkirjamerkintöjä on myös niiden tv-ohjelmien luettelu, joita katsoin kavereiden tai perheen kanssa: Speden tee se itse-tv, Hynttyyt yhteen, Nyhjää tyhjästä ja Poliisi-tv sekä viikonloppuaamujen lastenohjelmakokonaisuus nimellä Harlekiini vaihtuvine sisältöineen, joista Kasper ja ystävät, Turtlesit ja Disneyn piirretyt olivat omia suosikkeja. En mainitse päiväkirjoissa illalla näytettyjä lastenohjelmia, mutta Puoli kuusi, Pikku kakkonen, Matka maailman ympäri ja Muumit olivat tärkeitä. Perheen kanssa katsoin niin Kymppitonnin, Napakympin kuin Levyraadin ja Hittimittarinkin sekä Mummo, Ruusun aika ja Blondi tuli taloon draamat. Isän ja siskon kanssa suosikkeja olivat Ritari Ässä, Ihmemies ja Batman. 

Jos isällä ja äidillä oli kesällä töitä, olin usein muutaman päivän hoidossa mummin, isän äidin, mökillä Punkalaitumella. Mökki sijaitsi mäen päällä ja ulkohuussiin ja saunaan piti mennä mökin taakse vaikeakulkuisesti mäkeä alas. Mökiltä muistan ensimmäisiltä vuosilta lähinnä värityskirjojen värittämisen, ja sen kommentoinnin, menikö reunojen yli, ja kuka serkuista väritti parhaiten. Vaarin ja isän kanssa käytiin joskus kalassa. Se oli toisaalta kivaa matojen etsimiseen kaikkineen, mutta maasto joen tai järven rannassa oli aina hankalaa minun tasapainolleni ja vesi pelottavaa. Välillä mummin mökillä seurana oli serkkuni Juha, mutta koska Juha oli minua yli vuoden nuorempi ja minuakin hiljaisempi, en voi sanoa, että meillä oli yhdessä erityisen kivaa, vaikka päiväkirjamerkinnästä yllä muuta voisi päätelläkin. Junaa leikittiin puutarhakeinussa, jossa penkit olivat vastakkain, tänä päivänäkin rakastan sellaista keinua, sen nakasahtelua ja junamaista tunnelmaa. 

Tuohon aikaan, kirjan loppuun asti, aloin kirjoittaa päiväkirjaan kaunolla. Mukavaa, että siitäkin on näin jäänyt muisto.

Hermanni-kissa ikkunalaudalla 

Kesä 1993 alkoi surullisesti, kun sinä aamuna, Suvin päivänä 7.6.1993, kun olimme lähdössä maalle, Siru tippui parvekkeelta ja kuoli. Olin ollut parvekkeella leikkimässä barbeilla kaverin kanssa, ja liukuvat parvekeikkunat olivat jääneet vähän auki. Siru oli tottunut olemaan parvekkeen kaiteella ennen kuin ikkunat asennettiin, mutta liukkaalla pellillä kynnet eivät pitäneet, ja viidennestä kerroksesta pudotessa ei ollut selviämisen mahdollisuutta. Minun syyni. Olin lohduton. Kesän lopulla meille tuli uusi kissaneiti, jonka nimesimme siskoni kanssa Hermanniksi, ennen kuin tiesimme sukupuolta. Pelle Hermanni oli lapsuudessa niin suuri suosikkini, että pussailin Hermannin kuvaa iltaisin. 

Meidän oman mökimme puutarhakeinu oli tavallinen puinen ja epämukava. Siellä oli kuitenkin sentään myös muovinen lautakeinu, jossa vietin joka kesä paljon aikaa siihen asti, kunnes toinen naruista meni poikki ja löysin itseni selällään maassa, olin kuitenkin ehkä jo teini-iässä. Lisäksi mökillä oli leikkimökki ja -kauppa, josta jo äitini oli "myynyt" lapsena tuotteita. molemmissa parasta oli niiden järjestäminen kesän alussa. Kaupan tuotteet piti myös aina listata ja päivittää uusilla tyhjillä purkeilla ja hinnoitella, ihanaa! Leikkimökillä taas pidimme siskoni kanssa ravintolaa, jonka ainoa asiakas mamma yleensä oli, muilla ei usein ollut aikaa eikä halua istua nurmella tai retkituolilla kuravelliä ja pihakasveja muka syöden. Jos olin maalla yksin ja äiti komensi minua toistuvasti ulos touhuamaan, mitä todennäköisemmin minä otin jotain luettavaa, kirjan tai lehden mukaan, ja etsin itselleni rauhallisen paikan ulkoa, jonkun rakennuksen takaa. Etupihalla ei saanut olla, jottei pappa tai ohikulkijat näe, että "täällä ne kaupunkilaiset vaan laiskottelee."

Isä ja äiti tykkäsivät käydä myös tansseissa joka kesä, tanssien he olivat tavanneetkin yhteisen tutun syntymäpäivillä. Etenkin valssi sujui myös minulta, ja tykkäsin lähes kaikesta musiikista, joten tansseihin meno tuntui aina erityisen kivalta, ja näinkin mm. Tarja Lunnaan ja Arja Korisevan livenä. Pispalan sottiisiin vanhempani osallistuivat aina myös, siskoni myös tanhusi. Itse kävin kerran kokeilemassa, haluaisinko myös liittyä pienempien ryhmään, mutta koska siellä leikittiin littaa ja muuta typerää, eli minulle vaikeaa, juoksemista enemmän kuin tanssittiin, kokeilu jäi yhteen kertaan. Meillä katsottiin televisiosta kaikki mahdolliset musiikki- ja tanssiohjelmat, mutta etenkin Tangomarkkinat sekä Hopeinen ja Kultainen harmonikka olivat kesäisin tärkeitä, sekä Tenevatähti, niitä mentiin katsomaan isommasta väritelevisiosta aina mamman ja papan puolelle, kun pitkään meidän pikkutuvassamme oli vain pieni mustavalkoinen telkkari.

Kesämökki ei suinkaan ole rentoutumista varten, sängystä ylös, päivävaatteet päälle, verhot auki, jotta naapurit näkevät, ettei täällä enää nukuta. Ihan vielä viime vuosinakin sain itseni mökillä kiinni siitä, että kisasin isäni kanssa, kumpi on vaihtanut yövaatteet pois nopeammin ja pedannut sängyn. Sisätiloilla ei muten ole niin paljon väliä, mutta pihan pitää olla siisti aina, nurmikkoakin pitää ajaa niin usein, että se kirjaimellisesti palaa keltaiseksi ihan joka kesä. On tärkeämpää, että naapurit kuulevat usein ruohonleikkurin äänen, kuin missä kunnossa nurmi on. Palan punapäänä itsekin tosi helposti aurngossa enkä ole koskaan pitänyt aurinkoisesta säästä, se sattuu herkkiin silmiinikin ja olen aina myös hikoillut helposti, etenkin päästä ja selästä silloin kun liikun tai kun jännittää, yleensä molempia. 

Ymmärrän, että lasten on hyvä osallistua kotitöihin, ja karviais- ja viinimarjapuskilla on minustakin mukava olla, kun voin poimia istuen jakkaralla. Mutta koska en pysty olemaan kyykyssä, mansikoiden yms. poiminta piti suorittaa polvillaan maassa tai istuen, metsässä mustikassa, sammaleisessa maastossa moinen oli epämukavan lisäksi myös märkää. Olen viettänyt aikaa mm. nyppimällä kiviä pihan nurmesta, sillä kun olin lapsi, pihaa halkoivat sorapolut, jotka tietysti olivat minulle aivan kamalat kävellä, potkinkin kiviä joka suuntaan, ja niitä piti sitten siistiä ruohonleikkurin tieltä pois. Myöhemmin nypin kiviä entiseltä perunapellolta, jonka äiti halusi vanhempiensa kuoltua muuttaa nurmikentäksi. Se on ollut monta vuotta kuin täysin tarpeettomana jalkapallokenttänä. 

Perunannostoa syksyllä 1993

Syksyllä 1993 päiväkirjaan alkoi ilmestyä myös pohdintaa, ei pelkkää tapahtumien luettelointia. Mitähän 11-vuotias Suvi mahtoi tarkoittaa vanhalla hyvällä ajalla? 

Toisaalta mietin myös että: "oonkohan synnynnäinen koomikko, meinaan mulle nauretaan, on naurettu pienestä asti, mun ilmeille, mun jutuille, mun "ääntelyille." " Tässäkään en ota liikkumistani mitenkään puheeksi tai vammaani näkökulmaksi. Näkyvä halusin selvästi olla värikkäillä, erilaisilla vaatevalinnoilla. 4.6.1994 tekstissä alla mainitut läskärit (eli läskipohjakengät), lippis, sekä kansitakki (Winnipeg Jets logolla ja Teemu Selänteen nimmarilla, myös kiusaajapoikien kateudenaihe) ovat alla kuvassa. Käsityöntunnilla valitsin tumppuihini sinapinkeltaisen kuviolangan, josta kukaan muu ei tykännyt. 

Kesällä 1994 aloin kaivata elämääni "rakkautta ja romantiikkaa" vaikka kuinka olin äidin mielestä liian nuori sellaiseen ja omasta mielestäni "en kyllä edes kovin nätti." Onneksi omia unelmia sai leikkiä barbeilla todeksi ennen kuin niistä tuli omassa elämässä totta. Myös liikuntapäivänä kielsin vammani vaikutuksen, ja sujuvasti valehtelin päiväkirjaan, että olin kävellyt väärää reittiä, ja siksi olin paljon muita hitaampi, vaikka oikeasti kävelin lyhyemmän reitin kuin muut, koska opettajat ottivat vammani huomioon, vaikka en itse ottanutkaan. Kun minun täytyi palata etsimään pudonnutta hattuani, kaverini eivät tulleet mukaan liukastelemaan märille lehdille kalliolla, miksipä minua olisivat auttaneet, kun eihän minulla edes ollut mitään vammaa. Kipuilin myös sitä, että aina jos olin kahden tytön kanssa, olin kolmas pyörä, minua kiusattiin, pilkattiin tai jätettiin ulkopuolelle. Kiinnostustani kirjoittamiseen ei kukaan tuntunut oikein ymmärtävän, "ei ees isä, vaik seki kirjottelee, tosin runoja". 

kesä-ja joulutyyliä 1994. Äiti teki minulle virkatun beanien kun pyysin, myös kukkaliivi on äidin tekemä ja tietysti vielä trumpettitrikoot. Choker ja joulumekko on myös äidin tekemät. Take That oli tärkein kiinnostuksen kohde. 1994 jouluna oli "musta maa, vähän lunta, petollisen liukas jää ja vettäkin sataa silloin tällöin." kun taas 1995 vappuna oli vielä lunta, vaikka huhtikuussa oli ollut +20kin. 

"Tuntuu kuin kaikki olis mua vastaan. Johtuuko se sitten murrosiästä, vai siitä, että kaikki uskaltaa jo olla mun mielipidettäni vastaan, kun tietää, että mä en rupee vollaan niin helposti, enpä tiä." jatkaen ..."Niin ja isä. Se ei enää edes yritä ymmärtää ja kuunnella mua mulle tärkeistä asioista, se vaan touhuaa jotain omaa tai on vaan ja kattoo telkkaa. Kun mä olin pieni se edes osas näyttä kiinnostuneelta, mut nyt ei enää sitäkään. Joskus isä inhottaa mua tän takia. Joskus mun mieleeni on putkahtanu tämmönenkin hassu ajatus, että se ei rakasta mua enää niin hirmeesti kun mä olin muksu.. " pohdin näin synkkiä loppiaksena 1995 ja jatkoin kuukautta myöhemmin: " Istun koulupöytäni alla ja mulla on niin paha olo. Itkettää niin hirveesti, mut mä itkin jo Saijan ja Tiinan kuullen ja nähen. On siinä mulla kaks varsinaista kaveria. Ei ne mua osannu lohduttaa ja Tiinaki puhu vaan omista suruistaan ja mulla oli kahta kauheempi olo, Mutta ei tilaisuutta itkee. Nyt kun Saija ja Tiina oli niin kaksin ja väitti mua vastaan koko ajan, pelas piljardia ja nauro ja mä olin niin HELVETIN YKSIN, että mua rupee taas itkettään. Oon yksin kotona. Niin toisaalta oli hyvä, että mun tunteet purkautu niitten edessä,että ne tajus, etten mä oo mikään tunteeton vitsiniekka. Ei ne oikeestaan musta mitään tiedä, ei kukaan, ne asiat vaan jotka mä haluun niille kertoo, jotka mä haluun niitten tietävän, eikä ne siltikään pidä mua yhtään salaperäisenä. Mä vaan oon tavallinen tallukka SUVI, kaikkien kaveri. Mut en mä oo semmonen, mitä ne kaikki aattelee. Oon sisimmältäni PAALJON herkempi kuin annan ymmärtää. Nyt Tiina ja Saijakin tietää musta jotain aivan uutta ja voi arkistoida asian aivoihinsa "erikoista" lokeroon. Nyt kun ne vähän vaan ärsytti mua en kestänyt enää, kyyneleet tuli vaikkei niitten pitäny. Iloisesta pellestä tuli surullistakin surullisempi ja viäki surullisempi. Äiti tuli kotiin, on viäki paha olla. 

Mä sulkeudun taas elämänhuoneeseeni ja jatkan siitä mihin jäin ennen kyynelpurkausta. Mä rikoin vaan yhen kulman siitä huoneesta alkaessani itkeen niitten nähden. Se kulma olikin kulunut joten nyt se rappeutunut osa romahti pois. Se ei kestänyt enää niin ku en mäkään. Mun elämähuone raotti toiselle elämälle ovee, mut niin vähä et tuskin ollenkaa valoo ehti tuleen huoneesta kun ovi taas sulkeutu."