kuudes luku, jossa opin, että ystävienkin kanssa voi olla yksinäinen

Olin enimmäkseen vapaa-ajalla Tiinan, Saijan tai Hannan kanssa. Vaikka yleensä yhdessä oli hauskaa, joskus kun olin Tiinan ja Saijan kanssa kolmistaan, he olivat ilkeitä, ärsyttivät ja sulkivat ulos, esimerkiksi ottivat koripalloni eivätkä antaneet takaisin ja juoksivat karkuun ja piiloon. Tytöistä jokainen tuli vuosien saatossa myös kanssani mökillemme. Jos äiti pakotti ulkoilemaan, kävelimme naapuriin hevosia ja possuja katsomaan, laukkasimme pitkin metsiä, mielikuvitushevosilla tai ilman, tai heittelimme koreja. Jos oli liian kuuma ulkoiluun tai satoi, olimme vintissä, jonne oli meille lapsille rakennettu oma huone. Siellä oli lähinnä vinon katon alla leveä laveri, mankka ja paljon vanhoja Regina, Sinä minä- ja Me kaks-lehtiä, joiden rakkaustarinoita ahmimme ja kehittelimme omia. Katon vanerilevyihin kirjoittelimme mm. laulunsanoja.  

Vappu-naamiaiset, Suvi-hippi "vanhempineen"

Keväällä 1995 Saija muutti Nokialle, ja tunsin, ehkä ensimmäistä kertaa, yksinäisyyden akuutisti. Saijan kanssa olin yleensä kävellyt aamuisin kouluun ja yhdessä maalla ja muissa reissuissa oli aina leppoisaa ja hauskaa, me emme ole vielä tähän päivään mennessä koskaan riidelleet. Vaikka tulin, paria lukuun ottamatta, kaikkien oman luokan tyttöjen kanssa hyvin toimeen läpi ala-asteen, ja kutsuin suurimman osan syntymäpäivilleni, emme nähneet juurikaan toisiamme koulun jälkeen. Keväällä 1995 juhlimme kuitenkin ensin vappua yhdessä ja kävimme sitten lähes koko tyttöporukalla Särkänniemen huvipuistossa, Saijakin liittyi vielä kerran Nokialta joukkoon. Tuolloin ymmärsin, että huvipuisto ei ole minusta sen kivampi paikka kaveriporukassa kuin perheenkään kanssa. Huvipuistossa kömpelyyteni ja avuntarpeeni korostuu. Suurin ongelma on laitteisiin kiipeäminen ja jonottaminen, mistä kumpikaan ei ole vammaiselle keholleni helppoa, ei laitteisiin johtavat portaat ilman kaidetta, ei jalan nostaminen ja laitteeseen ponnistaminen, eikä näissä avun pyytäminen. Paikallaan seisominenkin on vaikeaa, jalkojen väsymistä tai kipua kun ei niin nopeasti liikkeessä huomaa kuin pysähtyessä. Viikinkilaiva oli lempparini, mutta en mistään laitteesta oikeasti nauttinut samalla tavoin kuin lapsena olin nauttinut possujunasta ja leppiksestä. Taikajoki oli minusta edelleen kiva, mutta kaikista muista tylsä. Vauhtimato oli ok, sekä keinukaraselli, molemmissa mentiin yhteen suuntaan ja vain oikeinpäin. Metkula-talo liikkuvine lattioineen oli kamalin kohde kaikista sekä tasapainolleni että muutenkin, muuttuva valaistus, peilit, tasoerot, kaltevuudet, muistelen sitä kaikkea kauhulla. Myös melu ja ihmispaljous on ahdistanut minua aina. Tämän jälkeen olenkin ollut huvipuistolaitteissa tasan kerran Englannissa, ehkä 2010 vain todetakseni, etten nauttinut niistä vieläkään.  

 Ystävyyssuhteet olivat toki muuttuneet ennenkin. Turtolan kaverit olivat jääneet taa, kun Hervannasta oli löytynyt uusia tilalle. Pallopuiston parhaat kaverini Sanna ja Peeti olivat siirtyneet musiikkiluokalle toiseen kouluun kolmoselle, ja sitten Sanna muuttikin pois Tampereelta, niin kuin pari muutakin lähellä asunutta tyttöä. Sannan kanssa sentään kirjeenvaihto jatkui. Mutta Tiina, joka oli ollut samalla luokalla kanssani esikoulusta asti, ja asui naapuripihassa, jatkoi kanssani myös samalle luokalle yläasteella. Tiinan kanssa kävin paljon kaksin elokuvissa tai muuten pyörimässä Koskikeskuksessa ja keskustassa, kuten tavarataloissa ja McDonaldsissa, 10-vuotiaasta lähtien. Tiinan perheen kanssa pääsin myös laivalle, siis Suomi-Ruotsi-risteilylle, muutamia kertoja, ja näin mm. Joel Hallikaisen livenä, päästen yhteiskuvaankin. Ennen yläasteelle siirtymistä harjoittelimme luokkakaverimme Jonin kanssa hitaiden tanssimista Tiinan talon kerhohuoneella. Hyviä muistoja on paljon, mutta riitaa tuli myös usein. Parhaiten tulimme toimeen, kun katsoimme elokuvia tai telkkaria, leikimme barbeilla tai kun katsoin tuntikausia vierestä, kun Tiina pelasi Nintendolla. Itse olisin halunnut enemmän vain jutella. Saijan kanssa juttelimme, kuuntelimme musiikkia ja nauroimme paljon, koska meillä oli samanlainen musiikkimaku ja luova huumorintaju, sekä pelasimme lautapelejä. 

Saijan kanssa Airistolla kesäkuussa 1996. Rakastin tuota tuulitakkia ja rakastimme tuota rantaa, jossa saattoi vaan istua ja jutella tuntitolkulla katsellen merta.

Vaikka eri luokilla olimmekin kolmannesta lähtien, Hanna säilytti paikkansa läheisimpänä ystävänäni. Me yövyimme paljon toistemme luona, hengailimme kaupungilla ja ylipäänsä jaoimme paljon, meillä oli myös vihkoja, joihin vuoron perään kirjoitettiin tapahtumia, ajatuksia, tunteita ja kuulumisia muistiin, joko yhdessä tai erikseen koettuja. Hannalla oli kuitenkin samalla luokalla, samassa rapussakin asuva, Eve-ystävä, ja koska Eve on sokea, olivat Hanna ja Eve koulussa, sekä ala- että yläasteella, paljon yhdessä. Even kanssa kaikki muutkin halusivat kulkea käsikynkkää, siinä missä minun ajoittaista avuntarvettani ei muistanut eikä huomannut kukaan juuri koskaan. En mm. koulussa juonut seitsemään vuoteen mitään, koska en pitänyt ruokalan pöydissä olevasta ykkösmaidosta, mutta en uskaltanut hakea vesipisteeltä vettä, koska olisin läikyttänyt sitä aina matkalla kuitenkin. Eve osasi myös hienosti hypätä narua ja oli muutenkin urheilullinen, minä en. Yleensä kuitenkin välituntien leikeissä olimme samoissa porukoissa, välillä pääsin pyörittämään hyppistä, tai sitten leikimme Peiliä tai Solmua tai taputusleikkejä. Yläasteella seisoskelimme tai istuimme välitunnilla samassa porukassa.  

Stressasin yläasteelle menoa todella. Yksin mökillä pohdin sitä päiväkirjaani 6.7.1995 näin: "yläasteelle meno pelottaa mua enemmän kuin mä kehtaan kenellekään, edes itselleni myöntää. Ne opet ainakin, minkälaisia ne on?!? Ei varmaan niin kilttejä ja mukavia kuin ala-asteen opet ...Tarja. Sitten nousee mieleen pomotus, mä oon sen verran erilainen ja toi PoHe on sen verran iso, että eihän sitä tiedä millaisia hulluja siellä pyörii. Opeillehan voi kertoa, jos vaan uskaltaa, ettei vaan sitte sen takia kiusattais viä pahemmin. Liikka: jos joudun pakolla uintiin ja muuhun mukaan, ajaudun varmaan itsarin partaalle. Nytkin vilahtelee silmien edessä kuvia, että jätän tän kohdan auki päydälle viimeisen viestini kanssa.."  Murehdin myös kotitalouden tunneista, koska se ei kiinnostanut mua, enkä ollut edes perunankuorimisessa hyvä. Kuitenkin kävi niin, että köksästä tuli lempiaineeni, ja suoritin lähes kaikki mahdolliset kotitalouskurssit, sekä suomen- että englanninkieliset, valinnaisina. 

Mopotusta en varsinaisesti muista tapahtuneen, kun kiusaamista ja pilkkaa tapahtui, syyllisiä olivat yleensä samalla tai rinnakkaisluokalla olevat, eivät vanhemmat oppilaat. Oli myös yksi kovisjengi, jossa oli sekä meitä nuorempia että vanhempia tyttöjä, joiden hampaisiin jouduttiin tyttöporukalla. Parin ikävän kohtaamisen jälkeen, pelon sijasta, aloin moikkaamaan hymyillen noita tyttöjä, ja yhden kanssa lopulta vähän hengailimmekin, ei me niin erilaisia oltukaan.

Tätä seiskan luokkakuvaa olen inhonnut todella, koska siinä näkyy sekä akneihoni että karsastava silmäni. Kipuilin meikkauksen kanssa, mutta tiedostin myös, että en olisi minä, jos taipuisin painostukseen ja alkaisin meikata. Kerrospukeutuminen, poolot ja neuleet olivat in. 

 Yläasteella opiskelun kuvailun sijaan kaksi seuraavaa päiväkirjaa täyttyivät vuodessa yhdestä, luokallani olevasta, pojasta haaveilusta. En edes jutellut pojalle juuri mitään koskaan, mutta listasin tarkasti päiväkirjaan mm. kaikki hänen vaatteensa, mitä hän teki, mitä hän sanoi ja milloin ja missä hänet kavereineen ja veljineen koulun jälkeen näin. Tiinan ja Hannan kanssa ihailimme poikia kirjaimellisesti kaukaa, koris- tai jalkkiskentän laidalta, parvekkeelta tai ikkunoiden alta varsin pakkomielteisestikin. Toki kuvailin itseni romanttiseksi sieluksi päiväkirjoissani toistuvasti, ja riuduin poikakaverin kaipuussa, mutta nyttemmin olen ymmärtänyt, että ennen kaikkea olin yksinäinen. Kaipasin ihmisitä, jolle kertoa kuulumisia, jonka kanssa jakaa asioita, jolle olisin se kaikkein tärkein ihminen. Kaikilla ystävilläni oli muitakin kavereita, kuten lähipiiriini enenevässä määrin kuuluvat Eve, Sari, Iitu ja Heini, jotka olivat eri luokilla mutta samoissa opetusryhmissä toisin kuin ala-asteella. Koin mustasukkaisuutta, kateutta ja ulkopuolisuutta, etenkin kun Sarista ja Tiinasta tuli todella läheisiä, ja toisaalta Sari ja Hannakin viettivät paljon aikaa yhdessä. Saijan kanssa nauhoittelimme toisillemme kasetteja, missä oli sekä puhetta että musiikkia, sekä puhuimme pitkiä puheluita puhelimessa. Vaikka Saija tuli edelleen paljon Hervantaan viikonlopuiksi ja lomilla, alkoi hänelläkin olla myös omaa elämää Nokialla. 

Suvi 14, kuvassa myös toinen kissamme Aukusti. Lappuhaalarit oli in, kuten myös Brad Pitt ja Johnny Depp.  

Kevätjuhlapäivänä. Takanani olevan CD- ja kasettisoittimen olin saanut joulupukilta edellisenä jouluna, ja se on minulla täysin toimivana käytössä edelleen. Tuoli, jossa istun, on ensimmäinen omilla rahoilla ostamani huonekalu ja edelleen käytössä, tosin pehmoleluillani. 

 Kesää 1996, ainoa kuva minusta koskaan urheilemassa. Hannan kanssa intouduimme mökillä pelaamaan tennistä, osuin joskus jopa palloon ja sain syötettyä! Otin toiveikkaana mailat mukaan Tampereelle, mutta ei puisia vanhoja mailoja siellä kehdannut käyttää. Ruutupaidat olivat myös in.

Neljäs päiväkirjani, jonka siskoni oli tehnyt kannesta kanteen ihan itse.

1996, isosiskoni jalanjäljissä, tutustuin ensimmäistä kertaa maahanmuuttajiin, tarkalleen ottaen somalialaisiin poikiin, jotka olivat luokkaa ylemmällä, ja asuivat Perheryhmäkodilla Hervannassa. Siskoni oli ollut ohjaajana leirillä, missä oli siis ennen minua tutustunut kyseisiin poikiin. Perheryhmäkoti oli koti alaikäisille, jotka olivat tulleet Suomeen sotaa käyvistä maista kuten Somaliasta, Balkanilta, Kongon demokraattisesta tasavallasta ja myöhemmin Afganistanista ilman vanhempiaan. Varsinkin Ajaxista tuli pian kuin isoveljeni, ja hänen ja yhden toisen Perheryhmäkodin asukkaan kanssa opettelin rentoa hengailua poikien seurassa, ensimmäistä kertaa sitten äitini hoitopoikien Teemun ja Mikon. Vietin myös kasin TET- jakson perheryhmäkodilla ja aloin käydä siellä joka maanantai ja torstai mm. siellä asuvia lapsia läksyissä auttaen. Keväällä 1997 sinne tuli myös uusia asukkaita, joista yhdelle näytin kaupunkia ja Hervannan kirjaston, jonka musiikkiosastolla kuuntelimme Bob Marleya, tietysti. 

Veli ja sen siskot, Ajaxilla kädessä peruskoulun päättötodistus, Suvilla 100mk taas stipendi hyvästä koulumenestyksestä: äidinkieli, historia, biologia ja englanti 10, kaikkien aineiden keskiarvo 8,9. Bleiserit ja pitkät hameet olivat in.

  

Perheryhmäkodin pojat pelasivat jalkapalloa muiden hervantalaisten pakolaisten kanssa ja ystävystyimme mm. irakilaisten nuorukaisten kanssa. Keäsän muuttuessa syksyyn ja talveen istuimme usein Alin kämpillä juoden teetä tai fun light mehua ja katsellen Music tv:tä. Mutta siinä missä muut tytöt löysivät ensimmäiset seurustelukumppaninsa, minä löysin itseni toistuvasti yksin. Nätillä, sokealla Evelläkin oli näkevä poikaystävä, kaikista muista oli joku poika kiinnostunut, vain minusta ei kukaan. Myönsin vihdoin päiväkirjassa sen tosiasian, että olin "vammainen, finninen, rillipää" ja että, se, että olin "riehakas ja nauravainen tuskin paljon painaa..." Koin voimakkaasti, että normaalit, vammattomat ihmiset halveksivat minua ja erilaisuuttani eivätkä "paskaakaan ymmärrä ajatusmaailmastani." Koin tuskaa, masennusta ja itsesääliä, vihasin itseäni ja muiden onnea, itkin yksinäni ja sitten taas toimin kuuntelijana, ymmärtäjänä, auttajana, neuvojana ja piristäjänä, niin tytöille kun pojille, parien ja ystävyyksien hajotessa muutamassa kuukaudessa. Toki se kuului ikäänkin, että tunteet koettiin dramaattisesti, itsesäälissä on mukava rypeä, yksinolo ahdisti ja ihmissuhteet itkettivät, mutta yritin ainakin muita kannustaa, "...että jokainen pala elämässä opettaa jotain tärkeää ja kasvattaa ihmisenä, että jokainen kurjakin tapahtuma ... on tärkeä pala elämän kokonaisuudessa."  Vaikeampaa oli vakuuttaa sitä itseni. Vaikka minun seurallani oli ystäviini, heidän mukaansa, aina piristävä vaikutus, en varsinaisesti kokenut samaa. Jos minua masensi jokin, koin vaikeksi siitä puhumisen ja ystävien taakan lisäämisen. 22.12.1996 kirjoitin päiväkirjaa, kun ei ollut ketään, kenelle puhua. Olin omien sanojeni mukaan "sekaisin sen minäkuvan kanssa, mitä muille näytin" ja mitä itse tunsin: "...aivan hukassa omien tunteideni meressä... ...Tänä syksynä mä oon ensimmäisen kerran aidosti tuntenut, että mä en haluu elää, että ois ihan sama jos mua ei olis....Minä Suvihan olen aurinko ja päivänpaiste, kaikkien ongelmia kuunteleva ja ratkova henkilö jolla ei ole omia ongelmia. Suvin ongelmia ei kenenkään tarvi kuunnella tai ymmärtää... Musta tuntuu joskus, että mä oon niin yksin ja erilainen." Mielenkiinto kouluun kärsi ja niin myös numerot, entinen "opari" (opettajan lemmikki tai oppipöpö) ei ollut enää sellainen, tai ei ainakaan ihan niin hyvä kuin ennen.  Uhosi myöhemmin myös päiväkirjaan, että: "tämä pikkupillu on paljon muutakin kuin finninen naama ja rillit." Keväällä, paria päivää ennen syntymäpäivääni, julistin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi, koska minulle ei ollut tapahtunut MITÄÄN romanttisella rintamalla ennen 15. syntymäpäivääni, kuten monelle ystävälleni oli ennen heidän syntymäpäiviään. Rituaaliin kuului muistaakseni kaapumainen vaate ja dramaattista Eros Ramazzottin jonkun vanhemman levyn musiikkia pimeässä. 

Kavereiden kanssa olin kuitenkin positiivinen itseni, ja näytin tuon yllä olevan päiväkirjamerkinnänkin heille, molemminpuolisen avoimuuden yrityksenä, siinä kuitenkaan onnistumatta, en saanut mitään keskustelua tai syvempää ystävyden kokemusta aikaiseksi. Uutena vuotena maisteltiin tyttöjen kanssa ensimmäistä kertaa greippilonkkua ja  siideriä, joista kummastakaan en ole koskaan oppinut pitämään. Muuten elämä täyttyi opiskelusta ja viikonloppuisin kaupungilla hengailusta. 

Maaliskuun alussa, talviloman lopulla, kuvailen kuinka: "ulkona sataa vettä kuin aisaa, on pimeää, kylmää, tuulista. ...Lunta ei oikein ole ollut koko lomalla, vettä ja räntää on enimmäkseen sadellut, nurmikkoakin on esillä jo isoja paloja, jää on sulanut lähes kaikkialta kävelyteiltä, lumi on saasteista ja hiekasta likaista." Maaliskuun lopulla oli taas "enemmän kuin tarpeeks" lunta, huhtikuussa se taas suli, kunnes satoi lisää. Toukokuinen syntymäpäiväni oli kuitenkin aurinkoinen, vaikka tuulenpuuskat olivatkin kylmiä. Siskoni värjäsi tukkani  kevytvärillä ja meikkasi minut 15-vuotispäiväni kunniaksi, sekä päiväkirjani mukaan sekoitti meille boolia vodkasta, omenaviinistä ja päärynäsiideristä. Tästä pidin enemmän kuin edellisestä alkoholikokeilusta. Toki nykypäivän vinkkelistä voi kysyä, miksi 15-vuotiaat juovat alkoholia, mutta se oli normaalia silloin. 

Säiden parantuessa pojat löysivät taas jalkkiskentän ja sen laitamilla norkoilevat tytöt. Ihastumisia ja lähempiäkin kohtaamisia tapahtui, mutta kukaan ei vieläkään ollut kiinnostunut minusta. 25.5.1997 kirjoitin uuteen päiväkirjaani: "mä en oo RUMA, mä tiedän sen itekin, mä en ole mikään missikään, mutta ruma mä en oo... ja eilen illalla mä tajusin, miksei kukaan musta halua kiinnostua: MÄ OON VAMMANEN, ne näkee sen kyllä. Niiden, jotka tuntee mut on helppo unohtaa se, kun mussa on jotain muutakin kuin ulkokuori, ja mun ystävät tietää sen. Mutta kundit ei tunne mua, eikä haluu mun ulkokuoren takia tutustuakaan, niin se vaan on. Mun vammaa sanotaan pieneksi ja vähän isommaksi. Se ei ole kuiteskaan niin iso, että jos olisin vaikka pyörätuolissa, voisin löytää kaltaisiani minut hyväksyviä ystäviä ja poikia. Mutta vammani on kuitenkin niin pieni, että minun täytyy löytää ystäväni ja rakkauteni "normaalien" joukosta. Mutta kun "normaalien" on niin vaikea ihastua minuun, kun on parempiakin vaihtoehtoja tarjolla, ei vammaisia normaaleja tyttöjä, jollainen minä en kaikesta huolimatta aivan ole. En ole normaali vaan VAMMAINEN ja tuo sana soi päässäni sata kertaa nostaen kyyneleet kutittamaan lasittuneiden silmien taa. Minä elän, minä elän normaalia elämää ilman kainalosauvoja tai muita apuvälineitä. Mutta koska maailmassa on niin paljon normaalimpia ihmisiä kuin minä, ihastutaan niihin mieluummin kuin minuun, ja se on kylmä, ahdistava ja satuttava totuus, vaikka olenkin oppinut elämään vammani kanssa. Kaipaan vain sitä jotakuta, jolle en olisi tyttö joka "olisi ihan kiva varmaan, mutta se kävelee hassusti, joten siirrynpä sen kaveriin..." Cool, eikö totta? Elän maailmassa, jossa ei poikkeavuutta kaivata, ja niin elää moni muukin, joka on vielä enemmän poikkeava kuin minä. On vain luotettava, että jonain päivänä me kaikki erilaiset saavutamme sen kaipaavamme rakkauden."