Neljäs luku, jossa opin, että en tule koskaan sulautumaan joukkoon, olen siis näkyvä

Olin Herkkä lapsi. Olen vasta aikuisena tajunnut, että jännitin myös vammaisuuteni vuoksi kaikkialle menemistä ja etenkin uusissa paikoissa liikkumista. Joskus jännitin aamulla ennen lähtöä uuteen paikkaan niin paljon, etten pystynyt syömään juuri mitään ja oksensin. Voi sitä häpeän määrää, toistuvasti. Näin kävi myös kesällä 1991 aamulla ennen retkeä Kolmårdenin eläintarhaan, josta kuva yllä. Siellä kävelinkin kenkiini reiät ja sain ensimmäiset rakot jalkoihin pursikengistä, jotka ehdottomasti kaupasta halusin, koska kaikilla muillakin oli. 

Pääsiäislomalla 1992 ehdin maalle tanssimaan mamman kanssa ja tekemään lumitöitä Sirun kanssa. Tämä on ilmeisesti ainoa kuva lapsuudesta, missä virheasentoni näkyy näin selvästi. Äiti, joka yleensä oli kameran takana, vältti kuvakulmia ja asentoja, joissa vamma näkyy. 

Lapsuuden ja nuoruuden voimakkain vammaisuuteen liittyvä muistoni on se, kuinka kaikki ympärilläni kävelivät aina nopeammin ja oli raskasta ja usein mahdotonta pysyä samassa tahdissa. Pelkäsin aina muista eksymistä tai ainakin liian kauaksi jäämistä, nolon kaatumisen lisäksi. Yleensä toki sain pitää isän kädestä kiinni, jos perheen kassa jossain liikuttiin, mutta usein piti vain tsempata ja pärjätä yksin. Toki kavereiltakin saattoi pyytää apua ja kynkkää tueksi talven liukkailla, mutta ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun minut unohdettiin jäisen mäen päälle, kun kaverit menivät jo kaukana edellä. Silti rakastin kavereiden kanssa ympäriinsä kävelyä Hervannassa. Hervannan metsissä oli myös ilo laskea pulkilla mäkeä, vaikka kerran hiihtäjätädin piti auttaa minut porkan avulla kiipeämään jäisestä ojasta pois, kun Hannan voimat eivät riittäneet. Myös maalla oli mukava kävellä naapuriin sikoja ja hevosia katsomaan, olivat kävelyolosuhteet mitkä tahansa. Maalla yritin opetella pyöräilemään ilman apupyöriä, sain hienon vaaleanpunaisen nopsan 8-vuotislahjaksi, mutta pihan epätasainen maasto oli huono harjoittelualusta, ja äiti ei halunnut, että harjoittelisin kylätiellä, missä liikkui autoja ja traktoreita. Joten luovutin aika pian, eikä pyörällä ajaminen tuntunut tärkeältä niin kauan kun olin tarpeeksi pieni jonkun pyöränritsille ja myöhemmin siskoni mopon tarakalle. Käytin aika ansiokkaasti maalla kuitenkin potkukelkkaa, vaikka en saanutkaan tasapuolisesti molemmilla jalalla potkuteltua, kun sisäänpäin kääntyvä vasen jalka halusi koko ajan tippua kapealta jalakselta mutta toisaalta ei vasemman jalan potkuun saanut voimaakaan. Potkukelkalla istuen saattoi myös lapioida lunta, kun ei jaksanut seistä, kuten kuvassa yllä. 

Kolmannelle luokalle piti siirtyä isompaan kouluun, Vammaistuen ja fysioterapian hakemisen lisäksi vanhempani eivät olleet juurikaan kiinnittäneet huomioita vammaisuuteeni eivätkä varsinkaan arkeni haasteisiin. Jalkojeni kivutkin kuitattiin aina vain kasvukivuiksi. Uuden koulun ulkoseinään he sentään tajusivat pyytää kaiteen, joka kuvassa yllä näkyy, jotta pääsisin tarvittaessa sadekatoksesta portaita alas asfalttipihalle turvallisesti. Muut kolmosluokat sijaitsivat koulun yläkerrassa, mutta minä aloitin alakerrassa, josta oli vain lyhyet portaat pihalle välitunnille. Tosin meidänkin luokkamme siirtyi yläkertaan seuraavien vuosien ajaksi, joten helpotus jäi lyhyeksi.  

En ollut ainoa, jota meidän luokallamme ja koulussamme kiusattin ja pilkattiin. Jos olit vähän muita laihempi, lihavampi tai muuten erilainen, sinua kiusattiiin. Aloin ymmärtää, että muillakin oli vaikeaa olla omassa kehossaan, ei vain minulla.  Aluksi kiusaaminen oli enimmäkeen haukkumista, mutta se ei osunut minuun hirveän kipeasti, etenkin koska en tiennyt olevani se "CP-VAMMANEN, CEPARI!", joksi minua haukuttiin. Pojat eivät myöskään arvostaneet New Kids on the Block-paitaani. Kun kiusaaminen yltyi tönimiseksi, käytävillä ja ulkona kamppaamiseksi, vessaan seuraamiseksi yms. kerroin siitä vanhemmilleni, ja opettaja piti pojille puhuttelun. Muistan, että minulta kysyttiin, halusinko vaihtaa luokkaa. Tässä vaihtoehdossa olisi ollut hyvää se, että olisin päässyt Hannan kanssa taas samalle luokalle, mutta huonoa se, että luokka oli yläkerrassa ja olin jo ehtinyt kiintyä myös opettajaani. Tiesin myös, että Hannankin luokalla oli kiusaajia. Jäin alas, ja niin jäivät kiusaajanikin tietysti. Pojat kuitenkin rauhoittuivat, ainakin enimmäkseen, ja viidenteen luokkaan mennessä olimme sen verran hyvissä väleissä, että pojat tulivat Tiinan kanssa järjestämiimme bileisiin. Abivuonna jossain kotibileissä pari pojista pyysi vihdoin anteeksi kiusaamista. 

Tässä neljännen luokan syksyn kuvassa näkyy, että vasen silmä karsastaa taas, eli on palannut aikaisempaan virheasentoonsa. 

Pallopuistosta jatkoi samalla luokalla ystäväni Tiina, ja uusi ystäväni Saija taas on pysynyt elämässäni tuosta ajasta tähän päivään. En ollut suinkaan niin suosittu kuin isosiskoni, mutta en yksinäinenkään, tulin lähes kaikkien kanssa toimeen. Isojen porukoiden sijasta olin mieluummin yhden ystävän kanssa kerrallaan, koska olin huomannut, että jos olimme kolmistaan tai isommalla porukalla, saattoivat ystävätkin alkaa pilkata minua. Oli niin monta asiaa, mitä en osannut niin kuin muut, esimerkiksi tietokonepelien vaatima motoriikka tai biljardi oli silmilleni ja käsilleni mahdottomuus, vaikka niitä yritinkin pelata, pääsemättä koskaan puusta pitkään. 

Tanssiminen oli jotain, mistä uskalsin nauttia, vaikka en ollutkaan hyvä tanssija. Kuvassa olen vanhempieni kanssa laivalla, mutta tällaisessa asussa olin usein myös limudiscossa: pitkä musta nappiliivi, pitkä koru ja Harley Davidson -vyölaukku sekä mätsäävät housut ja paita. Rakastin tanssimista, musiikkia, savukonetta sekä discon "mitä vaan voi tapahtua"-tunnelmaa, vaikkei minua koskaan haettukaan hitaille eikä kukaan tullut koskaan edes juttelemaan. Kerran sitten lahjoin yhden pojan popcorneilla, että sain tanssia hitaan. Ei ollut kyllä sen arvoista.  

Saijan, Tiinan ja luokan muiden tyttöjen kanssa rupesimme kehittämään sketsejä ja pieniä näytelmiä perjantai-iltapäivien viimeiselle tunnille. Joistain tuli hyvinkin suosittuja, ja niistä pyydettiin uusintaesityksiä, kuten kuvassa olevasta joulunäytelmästä 1992. Oli selvää, etten ollut niin kuin muut lapset. En osannut juosta kovaa, en hypätä narua enkä yhdellä jalalla ruutua, en ollut hyvä kiipeilyssä enkä osunut edes leipälapiolla pesäpalloon. Mutta osasin eläytyä ja näytellä monenlaisia rooleja. Se, että olin innokas ja aktiivinen oppilas, sekä tunneilla että niiden ulkopuolella, ei auttanut minua saamaan ystäviä, mutta tunsin, että näytelmien kautta minut hyväksyttiin edes jollain tasolla. 

Kun sain kaseja ja ysejä kokeista koulussa, äiti aina huokaili, että "jos olisit ajallasi syntynyt, ajattele, kuinka hyviä numeroita saisitkaan." Ikinä en kuullut pelkkkää kehua tai edes toivetta, että olisin syntynyt terveenä, vaan kuulin äidin päivittelyssä syytöksen ja ajatuksen siitä, että en ollut kehittynyt valmiiksi tai loppuun asti, että olin syntynyt kiireellä liian aikaisin, ihan kuin olisin voinut siihen itse vaikuttaa. Miten hyvin pärjäsinkään, oli se silti riittämätöntä. 

Ensimmäisessä kuvassa 1993 hiihtolomatyyliä ja toisessa vappuna Hervannassa äidin tekemässä asussa. Äiti teki meille paljon vaatteita, ja minusta oli kiva olla erilainen ja enenevässä määrin erikoinen, huomattiinhan minut ja kävelyni aina kuitenkin. Sekä siskoni ja äitini ovat sittemmin kommentoineet paheksuen joitakin asuvalintojani, vähemmän enää nykyään. Kuvissa on aina hyvä nojata johonkin, ettei horjahda. Vasen silmä menee usein ulkona edelleen kiinni, kun on valoisaa, ja silmiä alkaa kirveltää ja vesi valua. Onneksti tummenevat linssit auttavat tähän nykyään. Kuvassa taustalla näkyy peruskoulu, jota kävin kolmannesta ysiin. 

11-vuotislahjaksi sain uuden sängyn. Sängyn päädyssä oli kiinniruuvatut askelmat, mutta oli helpompi vetää pöytä sängyn alta ja astua sille sänkyyn ja sängystä pois kiivetessäni. Kuvassa näkyvät myös rakkaat Barbini, julisteissa eläimiä ja idoleita. Siskoani nolotti, kun vielä 12-vuotiaanakin leikin barbeilla, hän sanoi kerran, ettei sen vuoksi kehdannut tuoda kavereita kotiin. Olen kuitenkin onnellinen, että pidin isän tekemestä Barbien talosta ja lapsuudesta kiinni niin pitkään kuin pidin.

Olimme melko paljon tekemisissä sukulaisten kanssa, kun kaikki serkukset olivat lapsia. Meitä oli paljon, mutta koin silti olevani väärän ikäinen ja vääränlainen sukulaisteni seurassa. Liian nuori tai liian vanha ja liian hiljainen. Olin viisi vuotta nuorempi kuin siskoni, hän oli vanhempien serkkujen sekä setien ja tätien suosiossa, joten hän myös vahti pienempiä serkkuja ja oli mukana tätimme maatilantöissä. Pääsin joskus serkuille mukaan yöksi, mutta se ei ikinä ollut niin mukavaa, kuin olin etukäteen kuvitellut. Silloin piti olla varuillaan, sain osakseni pilkkaa ja kiusaa, ehkä kuitenkin enemmän porukan pienempänä kuin vammaisena. Toki yritin tehdä kaiken saman kuin isommatkin, mutta esimerkiksi maalla muut eivät kertoneet, että heinikossa oli oja, joten tietenkin huonosti reunalle astuessani tipuin sinne kastellen itseni, koska tasapainon säilyttäminen oli minulle mahdotonta. Ja siskoni ja serkkuni vain nauroivat. 

Viidennellä luokalla sain silmälasit ja kuudennella oli jo pakko pitää niitä jatkuvasti, näköni oli niin paljon huonontunut. Inhosin tätä kuudennen kuvaa, silmien lisäksi hiuksiani, joihin olin halunnut muodikkaan pottaletin edellisenä keväänä. Tuo viininpunainen on kyllä säilynyt lempivärinäni.