Kolmastoista luku, joka johtaa Lontoon seikkailuni alkuun

Mambo oli siitä kiva baari, että ensi alkuun (ennen kuin se muutti Itsenäisyyden kadulle ja meni sitten pian konkkaan) se oli vaan pieni pubi, jossa soi hyvä musiikki, jossa oli tanssilattia, DJ, ja vähän pöytiä. Paikassa kävi paljon samoja naamoja, ja jos he eivät olleet vielä tuttuja, heistä tuli kohta sellaisia. Siellä toki pyöri paljon ihmisiä, jotka tunsivat minut Satun pikkusiskona, ja se toi toisaalta turvallisuutta, toisaalta jumitti minut ihmisten silmissä pikku-Suviksi. Vaikka olin täysi-ikäinen, afrikkalaiset "veljeni" holhosivat minua ja kyttäsivät enemmän tai vähemmän tekemisiäni. Elä siinä nyt sitten itsenäisen nuoren naisen elämää. 

Kun siltä tuntui, minulla oli tapana, Mambossa ja baareissa myöhempinäkin vuosina, kirjaimellisesti iskeä silmäni mielenkiintoisimpaan tyyppiin, tanssia ja pitää silmäpeliä. Jos kiinnostus oli molemminpuolista, tyyppi tuli juttelemaan. En yleensä pitänyt näitä miehiä niin tärkeinä, että halusin viedä ne kotiin, niin että he saisivat tietää missä asuin. Ei miehellä tai sillä millaista seksi oli, ollut niin väliä, halu olla toisen ihmisen kanssa oli vaan niin kova, halu olla ihmistä lähellä. Oli kiva olla edes haluttu, kun en varsinaisesti uskonut, että kukaan voisi minua oikeasti rakastaa. Mutta Tonyn vein heti ensimmäisenä iltana kotiin, tosin muistelen, etten välttämättä olisi halunnut, mutta hän ehdottomasti halusi minun luokseni. Ehkä se oli taas se juhannusyön uneni, hänellä oli farkut ja farkkutakki, ja hän oli länsi-Afrikasta, tällä kertaa Nigeriasta. Se taisi olla helmikuun puoliväli. Tony väitti, että tapaamisemme oli Jumalan johdatusta. Toki otin sen iskurepliikkinä, mutta elämäni suunnan Tonyn muutti, enkä olisi tuolloin vielä voinut uskoa, millä tavalla. 

Kevät meni ylioppilaskirjoituksiin lukiessa, Englannin ja reaalin (psykologia, uskonto ja historia) E:hin olin tyytyväinen, äidinkielen M masensi ja saksan ilahdutti. Ruotsin C oli iso pettymys. Sain stipendin parhaasta historian vastauksesta, vastasin kahteen historian kysymykseen ja sain molemmista täydet pisteet. 

Kun kirjoitukset olivat ohi, siirryin lukemaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisen pääsykokeisiin. Koska pääsykokeissa piti vastata kahden aineen kysymyksiin, valitsin sosiaaliantropologian ja valtiotieteen, koska ne minua eniten kiinnostivat. Antropologian kirjana oli Marcel Mausin Lahja, valtsikan kirjaa en edes muista. Minulla ei tietenkään ollut hajuakaan oikeasta tavasta lukea, opiskella ja tehdä muistiinpanoja pääsykokeisiin, eikä rahaa valmistavaan kurssiin. Kokeet menivät melko huonosti, en muista mille varasijalle pääsin. Mutta, ei hätää, postista tullut Alkio-opiston mainos johti itse asiassa parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon. Pääsisin pois Tampereelta, kuten olin halunnutkin, mutta pienempiin ympyröihin, ja sain kokea vuoden sellaista yhteisöllisyyttä, mitä olin koko elämäni kaivannut. Minut nähtiin ja minua arvostettiin sellaisena kuin olin nyt, ei sellaisena kuin olin joskus ollut. Mutta vielä oli kesä tutuissa ympyröissä edessä. 

Kukaan ei varmasti arvannut, että tässä on viimeinen kuva näistä neljästä Hervannan hurjasta yhdessä. 

Tässä perhepotretissa on lisäksi sekä kummitätini että perhetuttumme, joka oli 24 vuotta ainoa CP-vammainen, jonka tiesin. Hänenkään yhteyttä itseeni en tajunnut vielä vuosiin. Hänellä on hemiplegia ja puhevamma, joten luulin, että niitä CP-vamma aina tarkoittaa, jos ei pyörätuolin käyttöä. 

Ylioppilasjuhliini Tony kyllä tuli myöhemmin iltapäivällä ruusujen kanssa, niin kuin olin häntä vannottanut, mutta maksoin ylppärirahoista hänelle ruusut takaisin, koska hän oli kuulemma lainannut ruusuihin rahat kaveriltaan. Vittu mikä pelle. Ylppärikahveja juotiin kolmet, yhdet Tampereella, kahdet Isojoella. Sain lahjaksi noin 6000mk, joista iso osa meni kesällä ihan arkeen, mutta ostin myös stereot Vaasasta siellä vanhempieni kanssa kesällä käydessämme. 

Kun vihdoin heinäkuun puolessa välissä aloin taas pitkän tauon jälkeen maalla kirjoittaa päiväkirjaa, 19.7.2001 sanoitin, kuinka olin vain opiskellut, enkä käyttänyt kirjoittamista muuten aivojeni hyväksi. Tiedostin, että lähes menetin itseni "kun lakkasin käyttämästä kynää sieluni hyväksi." Ymmärsin, että olin mm. muuttunut harkitsemattomammaksi ja koin velvollisuudekseni pyytää ihmisiltä useammin anteeksi kuin koskaan ennen. En märehtinyt asioita päiväkausia ennen kuin sanoin ne ääneen, joten jouduin myös sanomisiani ja tekemisiäni katumaan. Toisaalta vakuutin, että en ole yhtään masentunut, mutta toisaalta kerroin, että itkin entistä helpommin, en saanut unen päästä kiinni, ja kun sain, unet olivat levottomia ja painajaismaisia ja heräilin usein. Sanoitin myös että: ..."ihminen on paras ystävä itselleen, se tärkein ihminen maailmassa. Ihmisen on rakastettava itseään ollakseen onnellinen, muulla ei lopulta ole merkitystä. Ihmisen on kohdattava itsensä, elämänsä, vastuunsa itse, yksin. kukaan ei voi tehdä sitä hänen puolestaan. Ihmisen on opittava olemaan yhdessä yksin, tiedostettava muut ja mahdollinen tuki, jos se on tarpeen, mutta seistävä joka tapauksessa omilla jaloillaan." Viisasta puhetta, mutta menisi vielä kymmeniä vuosia, ennen kuin löytäisin todellisen rakkauden, sekä itseäni kohtaan että parisuhteessa. Mutta eipä mennä asioiden edelle.  

Tonysta kirjoittaessa puhuin suurin sanoin rakkaudesta, mutta ei suhteessamme kyllä rakkautta ollut. Hullaannuin kyllä, mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin oli mahdoton nähdä miksi, edes verrattuna Charlesiin. Tony ei ollut puhelias, hän ei ollut kiinnostunut tietämään minusta kaikkea eikä kertonut juurikaan kyselemättä itsestään, seksikään ei ollut erityistä. Hän ei halunnut hengailla minun ja kavereideni kanssa, kun hän tuli kanssani yhden tuttuni bileisiin, hän halusi vain pussailla kanssani koko ajan. Kun hän halusi puhua kanssani, hän soitti aina hälärin, ei ikinä soittanut minulle omaan laskuunsa, kavereilleen kyllä. Ostin hänelle tupakkaa, kaljaa ja ruokaa sen lisäksi, että annoin rahaa. Ihan sokea en tilanteelle ollut, kuvailin itseni pankiksi, puhelinkopiksi, sosiaalityöntekijäksi, äidiksi ja huoraksi, ja vitsailin siitä kavereilleni. Enkä oikeasti saanut häneltä muuta, kuin illuusion tulevaisuudesta, lupauksen, että hän halusi kanssani elämän ja lapsia, ja jostain kumman syystä se riitti. Päiväkirjassakin kyselin, miksi uskoin hänen haluunsa sitoutua minuun enemmän kuin muiden puheisiin häntä ennen? Mietin, ansaitsenko parempaa, mutta sitten toisaaalta taas: "Onko olemassa sellaista suhdetta, jossa annetaan ja saadaan tasapuolisesti?" Yritin selittää suhteemme tarpeeksi hyväksi uskottelemalla itselleni, että koska ihmiset muuttuvat koko ajan, kenellekään ei koskaan löytyisi oikeasti täydellisesti sopivaa täydellistä kumppania. 

Ja silti, kaikkien edellä mainittujen junttiuden ja hyväksikäytön osoituksien jälkeenkin, pidin Tonysta kiinni. Jopa niin paljon, että halusin hänen käyvän mökillämme heinäkuussa. Isä ei ollut hyvillään, siitä, että Tony oli taas turvapaikanhakija, joka ei voinut pitää minusta huolta. Äitiini vetosin, sillä, että, että äitinikin oli löytänyt punaiselta Tampereelta miehen, josta pientilallinen valkonen pappa ei tykännyt, sanoi itse asiassa ampuvansa, jos pihaan tulee, mutta lopulta ihan hyvin miehet olivat toimeen tulleet. Nyt vaan maailma oli pienentynyt monin tavoin ja minun rakkaani oli kaukaa Afrikasta. Olin koditon tuona kesänä, ja halusin näyttää Tonylle sen paikan maailmassa, joka vielä tuntui vähän omaltani. Äitini ahdistusta ei auttanut, että hänen rasisti siskonsa asui edelleen samassa pihassa mamman tuvassa, ja jopa siitä oli riitaa, että käytimme etupihaa. Pirkko-tädin mukaan oli pettymys, että minäkin olin osoittautunut siskoni kaltaiseksi. 

Kun Tony saapui bussilla Isojoelle, olin onnellisempi kuin ehkä koskaan. Seuraavana päivänä kiersimme taas kansainvälisen vieraamme kanssa Lauhavuoren, jossa Tony mm. ihmetteli, miksi näkötorni oli paikassa, mistä ei paljon muuta nähnyt, kuin mäntymetsää. Hänet se sai ajattelemaan, kuinka paljon enemmän ihmisiä Suomeen mahtuisi ja kuinka paljon metsästä saisi rahaa. Vertailulta ei voinut välttyä: hän ei avannut aina oveani niin kuin Shamin, eikä kyllä laittanut koko aikana meille ruokaakaan. Itse asiassa hän lähinnä nukkui pitkälle iltapäivään, eli nolostuttavan myöhään, mikä on siis äitini mielestä pahin synti kaikista. Eikä Tony muutenkaan tuntunut juurikaan välittävän hyvän vaikutelman antamisesta. Saattaa hyvinkin olla, että kun hän jäi kaupungilla pois bussista kun tulimme yhdessä Tampereelle Isojoelta, meni hän toisen tyttöystävänsä luo. Mutta tämän toki tajusin vasta paljon myöhemmin. 

Minä ja Sari Hervannassa, pöllin luona yläasteen päädyllä, missä usein istuimme sään salliessa. Tuo hattu taisi ainakin kolme kesää olla tavaramerkkini. Kesällä toki näin vielä Hervannan hurjia tyttöjä, Eveä eniten kaksinkin jutellen, abivuoden aikana kun olimme, ranskan tuntien paritöiden ohessa, löytäneet yhteisen sävelen. Tiinaa ja Saria näin etenkin Mambossa, muita kaupungissa tai Hervannassa. Heinäkuun lopulla minä, serkkuni Iine ja saksan kielen tukemme ja turvamme Heini viihdytimme yhden perjantai-illan Saksan reissusta tuttua Dennisiä ja tämän kaveria, kun he olivat Suomessa käymässä Dennisin äidin kanssa. Myös Leena-tätimme kolmekymppinen poika Ari oli kavereineen paikalla juottamassa meitä nuorempia humalaan. Olimme ensin Rossossa ja myöhemmin päädyimme yökerho Kivaan. Juttelin mm. Simo Frangénin kanssa, ei huono ilta. 

Elokuun puolella muutin Satulta taas väliaikaisesti vanhemmilleni. Viimeinen viikko elokuun lopulla ennen Alkio-opiston alkua oli "paska ja tosi raskas. Nukuin TOSI huonosti... mielialat heitteli ja ITKIN. Even kanssa oli tosi mukava olla ja jutella. Kotona alkaa taas mennä hermot. Eikä Tonykään tajua mitään."

Oli helpotus muuttaa vuodeksi Korpilahdelle, Alkio-opistolle opiskelemaa sosiaaliantropologian aproa Tampereen yliopistoon sekä Intercultural Studies kokonaisuutta Jyväskylän avoimeen yliopistoon, josta oli Jyväskylän yliopistolla myös parina viikonloppuna lähiopetusta. Asuin viikot opistolla ja ympärilläni oli aivan upeita ihmisiä. Uudet ystäväni opiskelivat kulttuuri- tai sosiaaliantropologiaa ja Intercultural Studies kanssani Antropologian ja kulttuurien tuntemuksen linjalla, tai muilla linjoilla esimerkiksi englantia, historiaa tai journalismia. Ullis oli inspiroiva opettajamme ja Virpi tutorimme, joka veti lukupiirit antropologian kurssikirjoista. Meillä oli saunoiltoja ja muita illanistujaisia, oli ihanaa olla niin samanhenkisessä seurassa ensimmäistä kertaa koskaan. Kävimme syksyn aikana mm. katsomassa ikivanhoja kalliomaalauksia jossain lähettyvillä ja opistolla vieraili paljon ihmisiä eri maailman kolkista. Myös ruotsin ja äidinkielen opettajat olivat aivan ihania. 

Uudet ystäväni ihailivat minua juuri sellaisena kuin olin. He jopa halusivat lainata vaatteitani, niitä äitini ja tätini vanhoja, joita kaikki Hervannassa aina ihmettelivät ja joille he olivat nyrpistelleet neniään. He toivat elämääni jotain, mitä olin aina kaivannut, vaikka en ollut sitä osannutkaan sanoittaa. Heillä oli samankaltainen kiinnostus maailmaa kohtaan  ja samankaltaiset arvot kuin minulla. Heistä monet olivat asuneet ulkomailla ja olivat kasvissyöjiä. Kurssarin tv- huoneesta löytyi aina seuraa, jonka kanssa katsoa niin historiadokkareita, leffoja kuin jalkapalloakin ja sitten myös 9/11 lähetykset. Auditoriossa katsoimme joskus isommallakin porukalla elokuvia. Kylällä oli Tähkä ja Rantakeidas, joissa käytiin välillä rentoutumassa, tai rehellisesti bilettämässä. Jokainen opiston linja piti bileet vuoden aikana. Myöhemmin talvella olin flunssassa ja kuumeessa AK-linjan bileissä, mutta menin paikalle Rantakeitaaseen silti, olihan teemanamme ysäri. Otin lääkkeeksi viisi tequila shottia ja pian jo tanssin New Kids on the Blockia ja Take Thattia tanssilattialla. Paluumatkalla saatoin tehdä enkelin hankeen.

AK-linjamme esitti Maailma pienoiskoossa -tarinan Linjat esittäytyvät -tapahtumassa. Lassi oli se ainoa hyväosainen valkoinen, meille muille aurinkopuuterillani oli taas käyttöä. Taustalla verhot, jotka siskoni toi minulle Tansaniasta, ja jotka ovat jatkuvasti edelleen käytössä. 

Elämäni ainoat pussikaljat juotiin ulkona rannalla, pimeässä. Koivut ikkunamme ulkopuolella pysyivät vihreinä pitkään tuonakin syksynä. 

Syyskuun lopulla rakkaani Pihla, Sanni ja Anna tulivat kanssani viikonlopuksi Tampereelle ja bilettämään YO talolle kanssani. Sieltä päädyimme "veljieni" kanssa iltaa viettämään. 

Siskokset kuin ilvekset, Suvi ja Sanni kantiksessani Cafe Europassa. 

Lokakuussa Tony syytti minua pettämisestä, ihan vain sen takia, että olin rehellisesti kertonut näkeväni miespuolisen ystäväni Shamimin. Asiahan oli hänestä kahta pahempi, koska kyseessä ei edes ollut afrikkalainen mies, vaan joku hänelle täysin vieras ulkomaalainen. Oli muka sen takia pakannut minun kamat sen kämpillä kaappiin. Päiväkirjaan paasasin kasvamisesta ihmisenä, kärsivällisyydestä ja anteeksiannosta. Seuraavassa käänteessä koko tulevaisuuden kuvani muuttui, kun Tiina ja Sari kertoivat Tonyn pussailevan baarissa toista naista ja eräs Tonyn lähellä asuva tyttökaverini kertoi samaisen naisen majailevan Tonyn kämpillä sillä välin kun itse olin viikot opistolla. Uskomatonta röyhkeyttä tehdä tuo edes yrittämättä piilotella sitä kavereiltani. Myöhemmin paljastui, että tämä toinen nainen oli raskaana, lapsi syntyi seuraavana juhannuksena, se kertonee jo tarpeeksi. 

Kun tämä kaikki lopulta selvisi minulle, minua hävetti. "On niin vaikeeta myöntää itelleen, kuinka uskomattoman väärässä on ollu. Tällä kertaa tuhannesti enemmän kuin koskaan ennen. Mä en tunne Tonyä lainkaan, ja pelottavinta siinä on, että se pakottaa mut kyseenalaistamaan myös itseni. Tony, mä vihaan sitä, mitä sä teet mulle, sä oot maailman kylmin ihminen. ...kun se ei saanu pantua mua raskaaks, se pani toisen naisen. THAT'S IT." Seuraavaksi tuntui siltä, että kaikki "veljeni" ja "ystäväni" jotka olivat asiasta tienneet, olivat pettäneet minut, kun eivät olleet asiasta minulle kertoneet. "osa musta tulee aina miettiin, kuinka moni afrikkalainen mulle nauro, kun mun mieheni hillu toisen kanssa..." Tony selitti edelleen, että minun pitäisi olla hänen lastensa äiti, mutta kunnian miehenä hän nyt sitten olisi tämän toisen naisen kanssa. Ja hän sanoitti, että oli huomannut, ettei voinut tehdä rakastamaansa naista onnelliseksi, eikä halunnut nähdä minua Tampereella jonkun toisen miehen seurassa, joten hän tarjoutui järjestämään minut sokkotreffeille Lontooseen jonkun kanssa, jonka hän tuntee ja johon luottaa. Suostuin, koska 1. pitkä joululoma Tampereella tuntui liian nololta. 2. olin aina halunnut Lontooseen. Soittelin siis Lontoossa asuvan Olan kanssa, johon Tony oli tutustunut Aasiassa, ja hän siirsi tililleni rahaa lentolippuihin ja lähetti minulle kuvan itsestään. 3. alkoi tuntua, että "mitä ikinä tuleekaan tapahtuun Olan ja mun välillä, Suomeen en voi jäädä." Puhelinlaskut olivat noin 400-500mk kuukaudessa jo tätä ennen. Ei ihme, että ostokseni vähenivät vielä tuostakin, mitä on kuitissa alla, ja viimeiset opiskelukuukaudet söin lähinnä nuudeleita. 

Kurssarin alakerrassa oli hyvä yhteishenki ja mm. kävimme saunassa, piirtelimme käytätävällä yhdessä. Musiikki soi eri huoneista, esimerkiksi Manu Chao ja Gotan Project. Yläkerrassa asui huumorintajuttomampaa porukkaa, mm. eräs Kapsilainen (kasvatustieteilijä) Laura Huhtasaari, jonka kanssa kurssarivastaavana kävin monet keskustelut. Emme suinkaan riidelleet, ilmaisimme vain perustellut mielipiteemme asioista hymyillen, mutta erittäin ponnekkaasti. 

Ystäväni tekivät kuvistani psykedeelisen seinän keittiöön, sekä listan, johon laittoivat kaikki "tittelini" kuten äiti, poliisi, ja kurssarivastaava. Sähkökatkoja oli aika usein, mutta se ei tunnelmaa tai bileitä estänyt (eikä niitä krapuloita, jotka olivat seurausta siitä, että piti juoda viinaa ilman limsa-automaatin lantrinkia). 

  

Sanni ja ihana jou-linjan Markus, jou-linjan bileiden jälkeen, kurssarin alakertalainen hänkin. 

Helsingin reissulla AK-linja kiersi Helena Rautavaaran museon kautta Caisan, Kulttuurien museon ja lähetysmuseon. Näin vapaa-ajalla entisiä perheryhmäkotilaisia ja  Yksi pojista järjesti minulle yöpaikan. 

Kansainvälisellä viikolla oli opistolla mm. näyttely eri maanosista, johon minäkin toin minulle ja Satulle kerääntynyttä esineistöä ja vaatteita eri kulttuureista näytille. Emma Eneh kävi opettamassa meille rummutusta ja jäykät suomalaiset tanssivat minkä pystyivät. Myös Tonyn kaveri Jones kävi meille luennoimassa samaisena Afrikka-teemapäivänä. 

ja järjestin kongolaisen Sakade Musican meille kansainvälisen viikon huipennukseksi soittamaan 

Joulukuun alussa ehdin myös Helsinkiin Molly Malone'siin taas katsomaan the Town Pantsejä ja ehdin päivällä nähdä myös Olivieriä perheryhmäkodilta sekä Annea Alkiolta. Tapasin myös hauskan gambialaisen miehen, joka oli rastafari muslimi lempinimeltään Jeesus, ja joka uskoi olevansa seuraava profeetta Muhammedin jälkeen. Siis irkkumusaa Kanadasta ja filosofointia maailman uskonnoista mahtui samaan viikonloppuun! Harva voi sanoa samaa. "Eläköön elämä!" tiivistin päiväkirjaan. 

itsenäisyyspäivän tanssiaiset tanssittiin 4.12. tässä osa AK-linjan kaunottarista 

Tämä joululahja poncho oli kätevä käytössä vuosia Lontoossa niin sisällä kuin ulkona, ja on edelleen käytössä, kun istun parvekkeella.  

Aattona katsoin mm. Lentokenttä -sarjan joulujakson televisiosta, sehän oli sopivasti Heathrowlla kuvattu, Olakin siinä soitteli sopivasti jouluntoivotukset. Satun perheen kanssa, puolitoista vuotiaan touhuja seuratessa, oli joulu tavallista onnellisempi. Tällä kertaa myös haudoilla oli erityisen kaunista, kun oli lunta maassa, puissa ja kivillä, ja kynttilöitä mereksi asti. Tähtitaivaan alla, mukavassa pakkasessa, kävelin Hannan ja Hannan äidin kanssa tunnelmalliseen jouluyön kirkkoon. 

Lensin ensimmäistä kertaa Lontooseen tapaninpäivän iltana 2001, olin perillä 18.50 paikallista aikaa. Äiti otti lähtöni yllättävän hyvin, ehkä hyväksyi isää paremmin aikuistumiseni. Hulluahan se oli, mutta olisin katunut, jos en olisi tarttunut tähän tilaisuuteen. Matkasin Helsingin lentokentälle yksin bussilla. En ollut koskaan edes ollut siellä, saatikka lentänyt. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja siinä paikassa rakastuin lentämiseen. 28.12. kirjoitin päiväkirjaan Lontoossa:"Olihan se aika sähellystä päästä tänne asti ja aikas spontaania, ei siis niinkään välttämättä normaalia mulle. Mut kaiken muun sähläyksen takia tää matkasählinki tuntuu yksinkertaisesti pirun hyvältä. Ja sujuvastihan tänne tuli päästyä, Helsinki-Vantaallakin sai turvatarkastuksen läpi vaan kävellä. Mut pelkästään kauniiden kaupunginvalojen näkeminen alapuolella sai koko homman tuntuun vaivan arvoiselta. Noin muuten lentokoneessa istuminen on samanlaista kuin bussissa paitsi ilman pysähdyksiä. Mut hyvä ateria me saatiin, lohta ja jotain perunasalaatin tapaista ja kirsikkatomaatteja. Ja suklaakakun siivu. 

Koneelta terminaalille mentiin bussilla, hyvin selvisin laukkua hakeen kun seurasin vaan muita. Ja vastaanottoaulassa oli tasan neljä mustaa miestä, ja aika heti se oikea löyty. Oltiin eka yö King's Crossin Bed & Breakfast paikassa. Oikein englantilaiset meiningit. Katottiin paikallista Haluatko miljonääriksi. ja sitte, kuinka ihanaa: Boxin Dayn futismatsit. WOAH! Mun pojat pitkästä aikaa, ja peli alkaa luistaan pikkuhiljaa. Jo pelkästään tän telkasta tulevan futis määrän takia voisin helposti harkita tänne muuttoa..." Minua on naurattanut jälkikäteen, kuinka erilailla asiat olisivat voineet mennä. Kun päästin Lontooseen, Ola toki kantoi laukkuani, ja jätti minut sitten McDonald'sille odottamaan, kun etsi meille sopivan yöpaikan. Sehän olisi voinut  kadota laukkuni kanssa (jossa oli mm. osa matkakassaani), eikä minulla olisi ollut aavistustakaan, miten pääsen sen kämpille tms. vaikka osoite olikin. Onneksi hän tuli nopeasti takaisin!

Tykkäsin aamulla englantilaisen aamiaisen pavuista ja munista, kun en syönyt lihaa, ei ollut oikein muuta tarjolla. Ola asui Surrey Quaysissa, paikallisjuna-asemaa vastapäätä, kerrostalon yhdeksännessä. Talo oli ankea estate, eli entinen kaupungin vuokratalo, josta yksityiset nyt vuokrasivat entisiä vuokra-asuntojaan eteenpäin hyvään hintaan. Matkalla oli hauskaa, kun vaihdoimme junaa London Bridgellä ja tietenkin lauleskelin asiaan kuuluvaa kappaletta. Muistaakseni hissi ei pysähtynyt joka kerrokseen, joten kahdeksannesta piti nousta portaita. Hississä haisi usein virtsa, mutta se sentään toimi lähes koko ajan. Asunto oli kiva kolmio ja Olan huoneen ikkunasta näkyi kaukaisuudessa Thamesin ylittävät sillat ja London Eye, uutena vuotena ilotulitukset upeasti. Yksinkertaiset ikkunat tekivät asunnosta aika vetoisen, kokolattiamatot tietenkin kaikkialla, suihkua ei ollut, joten piti kykkiä kylpyammeessa ja sekoittaa erillisistä kuuma- ja kylmävesihanoista ämpäriin sopivaa vettä ja heitellä kipolla päälle, vähän niin kuin mökillä. Elin Lontoossa lähes kolme vuotta, monissa eri osoitteissa, ennen kuin sain tietää, että kyllä paikallisilla nykyisin yleensä oli suihku, vain näissä maahanmuttajien asunnoissa sellaista kehitystä ei ollut aina vielä tapahtunut.  

Jo 27.12. kirjoitin päiväkirjaan: "Jollakin tavalla tää kaupunki on jo toivottanut mut tervetulleeks, vaikken oo paljo muuta nähnykkään kuin metroja, mutta niistähän mä pidän. Mä tiedän, että edessä on paljon vaikeuksia, mutta koska en pidä siitä sanasta erityisemmin, sanon, että edessä on paljon haasteita, ja niistähän mä pidän. Mun elämäni. MINUN ELÄMÄNI. MINUN."  Kuulin suru-uutisen Suomesta samana päivänä, mummini oli nukkunut pois. Uutinen ei yllättänyt vaan helpotti, mummi oli jo keväällä ollut hyvin sairas, hän kärsi harvinaisesta syövästä. Olin käynyt häntä katsomassa Koukkuniemessä pitkin kesää ja viimeisen kerran kun hänet näin, hän vain valitti, ja halusi kuolla. Eläväisin ja elinvoimaisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut, oli ollut poissa jo monta kuukautta. Palaisin tietenkin Suomeen hautajaisiksi. 

"No entäs se MIES? Alux pelkäsin, et oon sille pettymys, mut mitä pitemmälle tässä ollaan pikkuhiljaa menty, sitä varmempi oon, et tää mies vois TODELLA tehdä mut onnelliseks. Just niinku sellaset pikkuasiat, mitä olisin toivonu Tonyn tekevän Ola tajuaa tehdä huomauttamatta. Ja tähän asti se on maksanu kaiken. Osti muuten tänään Baileysiä ja sampanjaa." Olaa moitin päiväkirjassani liiankin suloiseksi ja pehmoiseksi omaan makuuni, mutta huomautin, että tavassani ihannoida "hankalia ja vittumaisia äijiä" oli ongelma, ei niinkään Olan kiltteydessä. Minulla oli Olan kanssa turvallinen olo, ja auttoihan siihen, että hänellä oli kunnollinen työ vartijana, ja hän selvästi halusi pitää minusta huolta, eikä toisinpäin. Tony ei tietenkään ollut ollut rehellinen historiastamme, kun oli alkanut puhumaan Olalle minusta. Olin vain hyvä tyttö, joka oli pettynyt rakkaudessa ja jonka kanssa Tony oli joskus käynyt baarissa. Se siis niistä kuukausista, jotka olin hänelle omistanut. 

Olalla oli kämppis, jonka tyttöystäväkin oli paljon paikalla, kuin myös vaihteleva määrä sukulaisia ja kavereita. Tajusin nopeasti, kuinka erilaista maahanmuuttajilla Briteissä on verrattuna Suomen eristyneisyyteen ja yksinäisyyten, täällä oli helppo olla osa isoa yhteisöä. Olihan se erikoista minulle,  että keskustelu ympärilläni soljui enimmäkseen jorubaksi ja olin olohuoneen ainoa suomalainen ja valkoinen, ensimmäistä kertaa ikinä. Nigerialaiseen ruokaan olin jo Suomessa saanut hiukan tottua, fufua tai riisiä ja kastikkeita. Uutena sain maistaa myös garria, joka on fufu-puuron kaltaista mutta paljon karvaampaa. Senkin opin, että perunat ovat maukkaita, jos ne keittää suola JA sokerivedessä- Toki Lontoosta sai mm. kaloja, mitä en ollut ikinä nähnytkään.

Lähialueella käveleskellessämme ja jutellessamme kävimme Olan kanssa drinkeillä Surrey Quaysin keilaradan baarissa. Ihmettelin paperisia kruunuja, joita oli jäänyt sinne pöydälle. Vasta vuosia myöhemmin tutustuin Christmas Crackereihin ja niistä löytyviin pieniin lahjoihin, vitseihin ja eri värisiin silkkipaperikruunuihin. Surrey Quasyn shopping Centerillä pyörin ihan itsekseni myöhemmin ja ostin tuliaisia ja hautajaisvaatteet. Lähipitserian pizzaa hämmästelin, koska se tehtiin aina pannupizzaksi, jos ei erikseen tarkentanut, että "thin crust". Joka paikan perusvegepizzassa oli tomaatin, sienien ja paprikan lisäksi myös maissia. Runsaine juustoineen se oli ehkä paras pizza, minkä olin koskaan syönyt! Myyjä ei tiennyt, että Finland on maa, luuli, että ehkä joku pohjoisempi osa Englantia. 

Keskustasta otin vuosien varrella paljon parempiakin kuvia, mutta tässä nämä, jotta pääsette kanssani Lontoon harmaaseen, hiukan surulliseen ja rähjäiseen talvitunnelmaan. Ola ei yhtään ymmärtänyt, miksi otin kuvia rakennuksista, mutta minulle oli tärkeää, että olin historian ympäröimänä. Tietenkin liikuimme double deckerillä, kaksikerrosbussilla ja matkalla näki paljon Lontoota. Pakkasta oli kylmimmillään -4 ja oppaani paleli, minä hikoilin villakangastakissani. 

Olan piti käydä muutamana päivänä töissä, mutta olipahan aikaa päivittää reaaliajassa päiväkirjaa ja Mtv Baselta soi pelkästään hyvä musiikki. TV kanavia oli valehtelematta 100, joten tuli myös katsottua monta hyvää elokuvaa js tv -sarjojakin. Joka välissä yrtin lukea myös Satulta joululahjaksi saamaani Naomi Kleinin No Logo-kirjaa, näkyihän pahoja ylikansallisia brändejä vielä enemmän Lontoossa kuin Suomessa. Myös teknologia ja autot olivat selvästi uudempaa kuin Suomessa, televisiokin oli laajakuva, en ollut sellaista ennen nähnytkään. Yhtenä päivänä kotiin tullessani ei kämpässä ollut sähköä. Soittelin Olalle ja eteisestä löytyi muovinen avain ja sähkötaulusta kolo, jossa avainta kääntämällä sähköt taas toimivat. Myöhemmin sain tietää, että sellaisiin avaimiin ladattiin kioskilla rahaa sähköä tai kaasua varten. 

Uuden vuoden vietimme ihan kahdestaan ja joimme vähän samppanjaa. Myöhemmin sain tietää, että Olalla ei ollut juurikaan viinapäätä, hän usein nukahti vähästäkin alkoholista ja jos ei nukahtanut, häneltä meni huvittavalla tavalla ajan ja paikan taju. Siksi hän ei juonut melkein koskaan yhtä lasia enempää, virkistävää sekin. Oli kiva vaan jutella ja olla lähekkäin. Ola oli päästänyt minut heti sisälle elämäänsä, olin tavannut paljon hänen kavereitaan ja kuullut suvusta, jota asui Lontoon ja Nigerian lisäksi muuallakin. Puhuimme entisistä suhteista ja tulevaisuuden haaveista. Tärkeää oli myös, että toisin kuin kaikki miehet Olaa ennen, hän ei vetäytynyt kuoreensa, jos minulla oli paha olo tai itkin jotain, vaan hän tuli lähelle ja halusi puhua. 

Kun Ola tuli viimeisenä iltana kotiin kaupungilta, ei hänellä ollut vain tuliaisia Tonylle, vaan iso kasa vaatteita myös minulle. Minä purskahdin itkuun, hän nauruun. Olin niin onnellinen ja liikuttunut, "eikä kukaan koskaan oo tehny mulle mitään tollasta, niin paljon hyvää niin pienen ajan sisällä!" Hän oli ostanut minulle neulehupparin, tekonahkatakin, tyylikkään farkkuhameen ja farkkutakin, millaista olin jo pitkään halunnut. Olin niin tarkka rahoistani, etten voinut ikinä ostaa muuta kuin todelliseen tarpeeseen, ja olin jo tuolloin niin tottunut kulkemaan muiden vanhoissa vaatteissa, että uudet vaatteet tuntuivat monella tavalla arvokkailta. "Mulle tuli niin kaunis ja tyylikäs olo kun puin ne päälleni. Ja Olakin sano, että olin kaunis. Olin niin onnellinen! Mä halusin pysyä siinä hetkessä ikuisesti."

 Seuraavana aamuna Olalle soitettiin, että hänen työpaikalleen oli murtauduttu yöllä, joten hänen piti mennä töihin, mutta hän saattoi minut Heathrowlle menevään metroon. Siellä itkin ja sain kanssamatkustajilta empaattisia katseita. Rinkan, olkalaukun ja vaatepussin kanssa ei ollut kevyt taapertaa, mutta hyvin kaikki hoitui lentokentällä. Ostin Joen ja Mary J. Blidgen CD:t ja Escadan Sentiment -hajuveden, joku hajuvesihän piti ostaa. Ostin äidille silkkihuivin, ja muuten tuliaisiksi suklaatoffeeta ja englantilaista aamiaisteetä. 

Lentokoneessa purskahdin tietenkin heti itkuun, eikä minulla ollut edes nenäliinaa. Ei paljon auttanut, että yritin ajatella Suomeen palaamista Lontoosta lähtemisen sijaan, kun aamulla olisi edessä mummin hautajaiset. Lounaaksi sain hedelmäsalaattia ja juustosämpylää. Kahvikin maistui aivan taivaalliselta monen päivän tauon jälkeen. On ihana katsella ulos lentokoneen ikkunasta, pilviä, mutta myös erilaisia peltojen, talojen, järvien ja metsien tilkkutäkkejä, riippuen siitä minkä maan yläpuolella lennetään. Aamuinen paluulento oli maisemien puolesta mielenkiintoinen: "Englanti oli ruskeaa tiiltä, Ansterdam jotenkin harmaata ja Ruotsi oli lumisen näkönen." Näin jälkikäteen on myös todettava, että oli hyvä kun lensin nämä ensimmäiset lentoni Finnairilla, joiden koneiden monitoreista saattoi lentoreittiä seurata. Myöhemmillä, pääosin halpislennoilla, ei ollut tällaista mahdollisuutta. Olin 16.45 Helsingissä, isä oli vastassa. 

Suomessa oltiin siirrytty euroaikaan, jos olin Englannin lomani ajan joutunut koko ajan miettimään valuttakurssia, nyt käännöslaskut vaan jatkuivat. 

Mummin siunaustilaisuus Kalevankankaan kappelissa, missä puolitoista vuotta aikaisemmin olin hyvästellyt Arja-Riitan, olisi varmasti ollut surullisempi tilaisuus, jos siskontyttö ei olisi huikkaillut "täti" ja "mummi" vähän väliä, ja jos ei hänelle olisi pitänyt keksiä viihdykettä myös Kalevan kirkon seurakuntatalolla myöhemmin. Surullista on, mutta elämä, ja suku jatkuu.