Yhdestoista luku, jossa olen ahkera ja silti riittämätön ja sisarena ihan paska

Lempi ohjaajani perheryhmäkodilta kuoli aggressiiviseen syöpään elokuussa 1999. Hän oli jäänyt sairauslomalle flunssasta vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Järkytys, suru ja ikävä oli suunnaton. Hän oli ihailemani nainen ja ihminen, joka piti minuakin arvokkaana ihmisenä, ei vain esimerkiksi Satun pikkusiskona, niin kuin eräät toiset ohjaajat Perheryhmäkodilla. Olin hänen luottamuksensa arvoinen, hän puhui minulle Perheryhmäkodin asiosta tasavertaisemmin kuin muut ohjaajat, ja oli myös ohjaajani TET-jaksoilla. Ennen kaikkea hän iloitsi ja suri rinnallani teinidraamojani, sillä tavalla kuin olisin ehkä toivonut äitini elämääni osallistuvan, osoittaen kiinnostusta ja empatiaa. Nytkin kyyneleet nousevat silmiini, ja tunnen voimakkaasti, kuinka tärkeä ja rakas Arja-Riitta minulle oli. Toinen minulle läheinen ohjaaja oli äitiyslomalla, joten minulla ei ollut oikein ketään, jonka kanssa jakaa tuntojani, tai esimerkiksi huolia perheryhmäkodin asukkaista. Osallistuin perheryhmäkotilaisten kanssa hautajaisiin Kalevankankaan kappelissa. Paikalla oli suurin osa ohjaajista ja yksi asukas, kyllähän siinä itku tuli  yhdelle ja toiselle. Menimme vielä kahville Coussiccaan yhdessä, minäkin join kahvia. 

Kotona stressasi etenkin se, että äiti holhosi minua mielestäni liikaa ja siivosi huonettani, mikä tuntui yksityisyyteni loukkaamiselta ja sai minut kyyneliin ja raivon valtaan. Äidin kanssa riitely oli päässyt siihen pisteeseen, että molemmat pahoittivat toisen mieltä ja usein saimme toisemme itkemään, ei se kivaa ollut. Siirsin huoneeni vaatekaapeista isän ja äidin vaatteet Sadun huoneen kaappeihin ja sieltä liinavaatteet minun huoneeni kaappeihin, niin että vanhemmillani oli vielä vähemmän syytä tulla huoneeseeni. Kaipasin hirveästi omaa rauhaa, ja se, että Satukin asui välillä kotona, kun oli töissä eikä opistolla, johti siihen, että telkkarista ja tilasta piti neuvotella enemmän ja otimme yhteen usein. Sentään katosoimme paljon samojakin tv ohjelmia: mm. Erilaiset ystävät, South Park ja etenkin Kylmä rinki. Lisäksi tyttöjen kanssa suosittuja olivat Hulluna sinuun, Nanny, Spin City ja Videotrffit. Myös Formuloita tuli seurattua, kun siellä taistelivat sijoituksista kaksi Mikaa. 

Päätimme Hannan kanssa hakea yhteistä opiskelijakämppää TOASilta. Tuumasta toimeen. Tapasimme ammattikoulun opinto-ohjaajan, jonka kanssa juttelimme elämisen ja asumisen rahoituksesta, neliöhinnoista ja asunnon koosta ja sijainnista. Lähdimme hakulomakkeiden kanssa Hannalle, jossa laskimme mahdolliset vuokrat Mikon taloille ja Wäinölään ja täytimme hakemukset. Tajusin myös ammattikoululla käydessäni, että "kadehdin sen suuruutta ja tiloja. Rehellisesti sanoen, mä pidän paikoista, joissa on paljon ihmisiä, siä on näkymättömämpi. Siä mä vasta tajusin, kuinka ahdistava meidän pikku lukio mulle on." 2.9. veimme asuntohakemuksen TOASin toimistoon. Saimme tietää, että jonossa saattaisi vierähtää vuosikin. "...edellisenä yönä en ollu saanu kunnolla unta, kun suunnittelin, mitä otan sinne uuteen kämppään mukaan. Se nyt ei ole läheskään ajankohtaista, mut minkä sitä ihminen itelleen voi. Mä rakastan päämääriä, projekteja ja suunnittelua ja nyt me oltiin otettu jo ekat askeleet, pistetty pyörä pyörimään. Se antaa energiaa. Eikä mua lannistanu edes se, että isä oli sanonu edellisenä iltana mun puheita lapsellisix ja äiti oli tuhahdellu. ...Mä en haluais ruveta vihaan porukoita. Kasvattaisin välimatkaa mieluummin ennen kuin välit tulehtuu. Välillä niin tuntuu, että täällä ei oo mulle ilmaa, jota hengittää."  

tokaluokkalainen 

Syyskuussa minulla oli elämäni kamalin korvatulehdus, kivut olivat niin kovat, ja olo kuumeenkin takia niin heikko, että ajattelin kuolemaa. Kuumetta ja kipua oli viikonlopusta keskiviikkon, mutta olin silti keskiviikkona koulussa, etten jäisi liikaa jälkeen. Onneksi antibiootti, burana js korvatipat vihdoin auttoivat, vaikka olinkin joutunut käymään kahdesti lääkärissä, ja torstaina olin kuumeeton. Lääkärini Hatanpäällä oli J. Karjalainen. 

Syksyllä ehti onneksi nähdä vähän enemmän kavereita, kun lukujärjestykseni oli ensimmäisessä jaksossa vain 25-tuntinen, ja muutenkin toinen lukiovuosi ensimmäistä vähän kevyempi. Heini tosin lähti vaihtoon Saksaan, olin kateellinen. Läksyjä oli paljon, riittämättömyyden tunteita matematiikan lisäksi aiheutti ensimmäisessa jaksossa mm. historian 14 sivuinen tutkielma "Pienet työläiset: riistetty lapsuus - selvitys lapsityövoimankäytöstä" sekä englannin ja ruotsin aineet. Toisessa jaksossa stressiä ja kirjastoissa hikoillua aiheutti mm. Psykologian tutkielma, jonka tein itsenäisenä projektina koska jouduin tenttimään pari kurssia, koska ne menivät pakollisten kurssien kanssa päällekäin. Hauskin tehtävistä oli äidinkielen esitelmä myyteistä, jonka tein yhdessä Sannan kanssa. Historian kurssia varten haastattelin isän äitiä, mummia, ainoaa vielä elossa olevaa isovanhempaani, joka oli toiminut mm. ilmatorjuntalottana. Sitten oli vielä mm. äidinkielen ja ranskan aineet sekä äidinkielen artikkeli argumentointi. Välillä läksyjen kanssa meni aamuyöhän, enkä siltikään aina ehtinyt tehdä kaikkea, varsinkaan niin hyvin, kuin olisin halunnut. 

Völitunneilla olin edelleen yleensä yksin ja tylsistynyt. Jos välillä olikin seuraa, piti aina miettiä miten ja mistä voi eri ihmisille puhua. "Paskat, saatana kun se on niin pinnallista!" Mistään muusta ei paljon puhuttu kuin vanhojen tansseista ja autokoulusta, eikä minua jaksanut kiinnostaa  "merkityksettömyyksistä  jauhaminen." Kukaan ei tietenkään pyytänyt minua parikseen vanhojen tansseihin, ja itseänikin epäilytti oppisinko tanssit, en ainakaan pystyisi laukkaamaan vasen jalka edellä. Tiedostin, että osittain liikuntatuntejen ahdistavuuden takia, mm. siksi kun minut valittiin joukkueisiin aina viimeiseksi, lopetin liikuntatunneille osallistumisen ja usein kävin kävelyllä tai sovin opettajan kanssa muun korvaavuuden. Ulossulkeminen ja kaikenlaiset pakit tuntuivat henkisesti hyvin raskailta, enkä ollut varma jaksaisinko taas uutta sellaista kokemusta. Olin jo pihalla koulun piireistä, pohdin, auttaisiko tanssiminen yhteenkuuluvuudentunteen saamisessa, onhan se merkkipylväs koko ikäluokalle. Pyysin sitten yhtä poikaa tanssimaan, ja ehdin käydä pari kertaa ilman häntä harkoissa vain kuullakseni, että parini oli ottanut tanssikurssin tilalle historiaa. Hän ei kai olisi edes kertonut minulle, ellen olisi kysynyt. Harkoissa sentään sain tanssia kolmen vanhan tutun kanssa, nimittäin Juhan, joka oli luokkakaveri ala-asteelta, Teemun, joka oli luokkakaveri yläasteelta ja sitten vielä jo edellä mainitun Henkan kanssa. 

Lokakuussa syntyi maailmaan kuudesmiljardis lapsi, poika nimeltä Adnan. 

29.10. menimme Hannan, äitini ja äidin työkaverin kanssa risteilylle. Tax-freessä oli kassalla ihana Börje. "The Börje is mine. no it's mine" mukailimme Hannan kanssa Brandyn ja Monican kappaletta. Petri Ritari esiintyi "ja orkkuja tuli varmaan 50 ". Meitä tyttöjä haettiin tanssimaan, mutta hakijat tyytyivät sitten äitiini ja Anjaan, jotka osasivat tanssia. Yökerhossa esiintyi ihana Vicky Rosti, mutta siellä oli liikaa vanhempaa väkeä. 

Pubissa soitti kanadalainen irkkubändi the Town Pants, Duane ja Dave Keogh ja Aaron Chapman. Dave tuli meille tauolla juttelemaankin ja vitsailemaan, he olivat olleet laivalla jo 10 päivää ja tylsää oli. Ihastuin ikihyväksi, Dave muistutti myös vähän Saksan Davidia. Myöhemmin kirjoittelin Daven kanssa sähköposteja ja ostin the Town Pantsin levyjä, joista ensimmäisellä (Liver Dance) on perinteistä irkkumusaa, muilla levyillä on enimmäkseen heidän alkuperäisiä kappaleitaan, suosittelen! Whiskey in the Jarista tuli uusi teemabiisini Ally McBealin tyyliin. 

Discoon ei tällä kertää noin vain päästykään, vaan portsari esti tämän 17-vuotiaan tanssimishaaveet, Hanna oli täyttänyt jo 18. Keskustelimme asiallisesti portsarin kanssa siitä, kuinka älytöntä oli, että alaikäiset pääsivät kaikkiin "vanhojen" paikkoihin laivalla, mutta ei sinne, missä soitettiin musiikkia nuorempaan makuun. Portsari arvosti moninaisia pointtejamme, mutta ei ollut aikaa eikä resursseja tarkistaa ikää baaritiskillä. Ei voitu myöskään jakaa discon tilaan alaikäisille ja vanhemmille, koska tilaa oli vähän muutenkin jne.. Portsari ehdotti, että antaisimme palautetta infosta saatavilla palautelapuilla ja näin teimme. Hän myös lupasi, että pääsisimme discoon neljältä viimeiseksi puoleksi tunniksi, kun anniskelu loppui, mutta itseasiassa hän tuli koputtamaan minua olalle jo 20 yli 3, että sopi jo tulla. Musiikki oli kuitenkin lähinnä trancea ja kun Hanna sai keskustelu- ja tanssikaverin ja minä en, oli minulla tylsää ja yksinäistä. Nukkumaan pääsimme puoli kuusi, ja kun pääni rauhoittui sängystä putoamis- ja laivan karilleajopeloista, sain nukuttuakin noin kymmeneen. Kolmelta The Town Pantsit taas esiintyivät ja Dave kävi murehtimassa, ettei ollut nähnyt meitä discossa. Murheellista se oli minustakin. Kun olin ollut vuoden sinkkuna, tuollainenkin pieni huomio nousi arvoon arvaamattomaan. 

Oli ankeaa palata arkeen. Satu sai minut mm. itkemään oikein kunnolla, kun hän haukkui minua siitä, etten ymmärtänyt kauneudenhoitoa, en käyttänyt hänen mukaansa tarpeeksi eri tuotteita ja meikkejä. En paljon muuta käyttänytkään, vieläkään, kuin ripsiväriä ja hajuvettä, mutta se riitti minulle, etenkin kun olin hyvin tarkka rahoistani. Satu suhtautui minuun paljolti pilkaten ja arvostellen, hänen lempi lauseensa oli: "älä oo tommonen!" Itkuani tai muuta tunteiluani hän joko pakeni tai suhtautui tunteisiini jotenkin luonnottomina, järjettöminä tai typeränä, oli syynä sitten ihmissuhteet, koulujutut tai muut erimielisyydet, eikä mikään selittäminen auttanut. Otin toki myös lukion aivan liian vakavasti, ja siskoni kommentoi: "sä oot 17, älä puhu kuin 35-vuotias!" Mutta opiskelu oli ehkä se ainoa  elämänalue, jossa olin siskoani parempi. Itseäni ilahdutti, kun huomasin, että olin rohkaistunut ryhmätehtävissä puhumaan ja jopa johtamaan ryhmää, vaikka myönsinkin, etten ollut edelleenkään kovin hyvä sosiaalisissa suhteissa koulun ulkopuolella. 

Äidn vanha villakangastakki vaati uuden kalliin kaulahuivin, 79mk! Mutta takki oli kauniin tyköistuva ja ihanan vihreä!

Torstaina 4.11. kun olin matkalla Perheryhmäkodille, hissi jäi jumiin vitosen ja nelosen välille, kuului rysähdys, eikä mikään nappi toiminut. Ihan mielenkiintoinen juttu, olimme sentään kohta 12 vuotta asuneet viidennessä kerroksessa, ja nyt ensimmäistä kertaa joku meidän perheestämme jäi välille. Puoli tuntia hississä ehdin olla, murehtien, että senkin ajan olisi voinut viettää paremmin, läksyjä tehden tai kirjaa lukien. Mutta puhelin oli sentään mukana, joten soitin Hannalle ja lähetin Shamimille viestin. 

Shamimin kanssa olin jo pari viikkoa aikaisemmin soitellessa sopinut, että hän tulisi käymään perjantaina. Ensimmäiset tunnit vieraulusta menivät mukavasti jutellessa, mutta sitten se meni taas kopeloinniksi. Äiti oli jo pedannut Shamimille sängyn Satun huoneeseen, mutta koska en halunnut seksiä enkä edes hänen viereensä nukkumaan, miekkonen lähti muualle yöksi. Olin helpottunut. Toisaalta, jos mietin exiäni, Shamim oli kuitenkin ainoa, joka moikkaisi kadulla, eikä vaihtaisi kadun puolta minut nähdessään. 

Olin selvästi taas sitä ahdistuneempi, irrallisempi ja yksinäisempi, mitä lähemmäksi joulua mentiin. Itkeä ulvoin yksinäisyyttä harva se ilta ja yö, joskus puolitoista tuntiakin putkeen. Välillä äiti tuli kysymään mikä hätänä, ja alkoi itse itkeä, mikä sai minut lopettamaan itkemisen ja selittämään äidille jotain. Ei varsinkaan auttanut, että Satu oli usein kotona kumppaninsa kanssa, ja he katsoivat myös usein telkkaria minun huoneessani, kun vanhemmat katsoivat telkkaria tai nukkuivat olkkarissa. "Mä en halua olla enää kotona! Satu sanoo miten mun tulee syödä, käyttäytyä, järjestää huoneeni, olla elää... Se loukkaa mua, nolaa, satuttaa, neuvoo.. ja nytkin taas se sai mut itkeen. Ja se ei oo varmaan koskaan ollu pahoillaan siitä, että satuttaa mua. Mä oon ehkä itsekäs mutta niin on sekin. Ja mä yritän olla aina KÄYTÄNNÖLLINEN (jos sekin on itsekästä, että videot on mun huoneessa, mähän niitä eniten täällä katon ja käytän!) Mä en jaksa... Mä haluan pois... ...Jos oonki lapsellinen ja ylidramaattinen niin olkoon sitte, mutta ei Satunkaan aina tarvi korottaa ääntään ja puhua mun toimista niin HALVEKSIVASTI. ...Satu saa aina mut tunteen itteni ROISTOKSI ja se ite ei tee ikinä MITÄÄN VIRHEITÄ. Jos sillä on paha olo, se purkaa sen lähes poikkkeuksetta muhun, easy kohde, tyhmä pikkusisko Suvi!" Onneksi Satu muutti omaan asuntoon helmikuun alussa, pääsimme taas nauttimaan sisaruussuhteesta mm. leffassa, käyden katsomassa Kesäyön unelman. 

14.11. isänpäivänä satoi ensilumi, mutta ehti se sulaa poiskin, kuukautta myöhemmin 13.12.: "satoi vettä kun kävelin kouluun, muljautin nilkkani ja kaaduin ensin niin, että tumput imi kaksi litraa vettä, ja sitten  liukkaaksi lanatulla lukion pihalla niin, että koko päivän oli housut märät ja takapuoli hellänä, käsi kipeänä." 

Isäni oli puhumassa ja RUNOILEMASSA vanhempainyhdististyksen varapuheenjohtajan  ominaisuudessa koulumme itsenäisyyspäivän juhlassa, jossa valmistui myös muutama ylioppilas. Ei riittänyt, että äitini oli koko peruskoulun ajan koulussani keittiöntätinä ja opettajat kutsuivat minua siskoni nimellä vaan myös isäni piti pyöriä vanhempainyhdistyksessä sekä peruskoulussa että lukiolla. 

19.12. satoi taas paljon lunta kun kävimme, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, laulamassa Hervannan kirkolla kauneimmat joululaulut, minä, Sari ja Hanna sekä vanhempani. Kun myöhemmin olin koulun kanssa joulukirkossa, pyysin Jumalalta itselleni joulurauhaa, ja se minuun laskeutuikin myöhemmin illalla Perheryhmäkodin pikkujouluissa. 

Jouluna olinkin paljon rauhallisempi ja onnellisempi kuin yleensä, vaikka Satu saikin sekä minut että äitimme itkemään, kun valitti, että äiti komentaa hänet tekemään asioita, mutta minä saan katsoa Joulurauhan julistuksen. Hanna myös poikkesi tuomaan Ritva-äitinsä tekemän nukun joululahjaksi minulle, ja sekin oli Satusta väärin. Nuken ristin Celineksi ja se on tuossa olohuoneeni pehmolelutuolilla vieläkin, vaikka tukka on alkanut varista pois. Muuten sain joululahjaksi paljon tavaraa tulevaan omaan keittiöön sekä tietenkin lukutoukalle kirjoja, myös päiväkirjan Sarilta. Tämän joulun CD oli Savage Gardenin Affirmation. 

Taas oli liukasta kun kävelimme Tiinan, Sarin, Hannan ja kepeillä klinkkaavan Saijan kanssa jouluyön kirkkoon, oli satanut vetta ja tuuli kylmästi.  Kirkko oli kauniisti valaistu vain kynttilöin. Paluumatkalla satoi taas lunta. 

Joulupäivänä kävimme Kalevankankaalla, siis isänisän haudalla ja veimme kynttilät äidin vanhemmille muualle haudattujen muistomerkille. Mummilla näimme lähes kaikki isän puolen sukulaiset ja meteli oli sen mukainen. Mummin mies hiplasi rintaani, ja oli vähällä, että en järjestänyt kohtausta. Olihan vaari aina tykännyt meitä tyttöjä kutitella ja hipelöidä, mutta tässä iässä se tuntui paljon merkityksellisemmältä ja kuvottavalta. Myöhemmin olemme serkkujen kanssa muistelleet, että sitä piti vain väistellä, kun muut aikuisetkin vain naureskelivat. Mutta olisihan hänen pitänyt sitä saada häpeämään ja ymmärtämään, että se on väärin! Mummillakin oli aika omalaatuinen suhde seksuaalisuuteen, hänen nisu-ukoillaankin oli sukupuolielimet rusinoista, ja mm. kirjahyllyssä paljon koriste-esineitä, joissa oli alastomia ihmisiä. Toisaalta hän saattoi kutsua meitä serkkuja "lämppäpilluiksi" ja sanoi muikun sijaan aina "pillu" kun otettiin valokuvia. Mummin tapaaminen oli poikakavereille koettelemus, koska mummi saattoi käydä haaroihin kiinni. Mutta eihän mummiakaan kukaan siitä kyseenalaistanut. Mummi oli mummi. Aika oli erilainen, Moneen muuhunkin asiaan, kuten masennukseen ja alkoholin liikakäyttöön suhtauduttiin huumorilla, vaikka kyse on vakavista asioista. Joten mitä siitä jos vanhukset vähän nuoria puristelee. 

Milleniumbileet eivät juurikaan eronneet muista, olin taas "kuuhousuissani." Tinaa valettiin vuoden vaihtumisen jälkeen Hannan kanssa kaksin, lähetin sähköpostin Davelle Kanadaan Y2Kstä välittämättä, ja oksensin aamulla parvisängystäni alas, mutta onneksi osuin vain kätevästi pestäviin asioihin. Vuosi alkoi elämäni ensimmäisellä krapulalla. 

Uusi vuosi ei tuonut helpotusta ahdistukseen. Koulukaan ei inspannut, kun kaikki ne ihmiset ahdistivat sekä se, etten kuulunut piireihin, eikä minulle kerrottu mitään eikä kutsuttu mihinkään. En halunnut olla riippuvainen muista ihmisistä enkä varsinkaan rakkaudesta, mutta koko  ajan kaipasin jotain uutta ihmistä helpottamaan oloani. Piristystä elämään toi äidinkielen 10 kurssi, eli lehtikurssi. Vierailimme niin Hervannan sanomissa, Aamulehdessä kuin 957:n toimituksessa. Teimme Hervannan sanomiin aukeaman verran juttuja, johon kirjoitin mm. vanhojen tanssien historiasta. Vuosikirjaan kirjoitin pääkirjoituksen, sekä tein rehtorimme haastattelun, ja kirjoitin puurojuhlasta ja vanhempainyhdistyksestä. Koeviikot olivat taas raskaat ja itkettävät, melkein kaikissa kokeissa olin lähes täydet neljä tuntia. Uskonnonpettajamme Uma jakoi uskonnon kokeita ruokalassa: "ei täällä taida olla enää kun kutosia, huolitko semmosen?" Ja sain taas kympin. "En helposti kymppejä anna, mutta silloin kun vastaus on niin hyvä, että pitää oikein kahvit keittää." Muut kokeet eivät tietenkään niin hyvin menneet, mutta olin erityisen iloinen maantiedon ja ruotsin yllättävistä yseistä todistuksessa. 

Suomi sai ensimmäisen naispresidentin Tarja Halosesta 6.2.1999 ja yhteiskuntaopin tunneilla tietenkin seurasimme paljon vaaleja. Sanoitin päiväkirjaan, että "Aho olisi ollut liian nuori presidentiksi", mikä nyt naurattaa, kun Aho oli kuitenkin jo 45. Mutta olhan Aholla pieniä lapsia, ja Kirsi Aho sanoikin, että "koti voitti." Itseäni ärsytti eniten, että ikäiseni puhuivat lähinnä Tarja Halosen ulkonäöstä, ei hänen ulkopoliittisesta osaamisestaan, SETA:n puheenjohtajuudesta tai muista meriiteistä. 

Vanhojen tanssien iltaa varten ostin Vaatehuoneelta mustan pitkän mekon jossa "pömppömaha on aika huomaamaton", push up -liivit ja K-kengästä mary jane-korkkarit, kaikki alle 500mk, halvempaa toki kuin kunnon vanhojentanssimekko ja kampaaja. Kävin kotiparturissa leikkauttamassa tukkani vielä lyhyemmäksi ja korkareita ja rintsikoita käytin vuosia. Itse mekon näen nyt kaikkea muuta kuin itseni näköisenä mustana tätivaatteena, joka peitti koko kehon paitsi käsivarret. 

Vaikka en tanssinut, näin päivästä painajaisia, ja itkeä vollotin ja lintsasin koulusta, kun kaikki tutut olivat kampaajalla "ja vihasin itseäni, kun itkin sillä tavalla yksinäisyyttä ja kurjuutta ja tyhjyyttä ja vanhojentanssihössää, jossa en saanut olla mukana." En halunnut mennä kouluun tavallisissa vaatteissa, joten laitoin värikkään 70-luvun mekon. "...mutta kyllä sitä oli aika ontto olo, kun kouluun mennessä näki kaikki ne upeat puvut ja kampaukset." Koulupäivän jälkeen " yksin sitte rahnustin Vakelle, olo vaan kurjeni."  Salissa oli ennen tanssia ihan hauskaa, juttelin tuttujen kanssa ja osa tanssijoista oli jo humalassa ja huvittavia. Itse esityksen seuraaminen oli sitten asia erikseen: "Mut varsinki aluks mulla oli tosi kurja olo, itketti niin et täyty käyttää kaikkia, etenki mahalihaksia, etten ois ruvennu ulvoon. Ja sitte mua rupes pyörryttään ja piti pitää penkistä kii, eikä kyllä uskaltanu ajatellakaan silmien kii laittamista. Itketti. Ois se ollu niin kiva olla siinä mukana jonku mukavan pojan kans tai ees et mulla ois ollu siä yleisössä joku tukena. Ei niin ei. Ois niin ihana olla siinä puvussa ja kuulua siihen joukkoon." 

Edes Saludissa syömässä en kuulunut joukkoon, mutta ei me saatukaan istua kaikki yhdessä, 50 tanssinutta oli yläkerrassa, 12 alakerrassa kahdessa pöydässä ja minä ainoana tyttönä viimeisessä pöydässä neljän pojan kanssa, jotka eivät myöskään tanssineet. Tuskailin kohtaloani ensin, mutta ei se hullumpaa ollut, Tomi, jo yläasteelta tuttu, oli ihan hauskaa seuraa vielä enemmän humalassa olevien Markon, Pasin ja Rikun ohessa. Ruokaa saatiin myös odottaa, eikä sitä ollut tarpeeksi, mutta pojat tykkäsivät pienistä pihveistään, minun kasvislautaseni oli isompi ja juustolautanen ihan jees. 

Minua turhautti, että meille ei oltu saatu varattua ravintolaa illaksi. Jotenkin tuntui, että tämäkin olisi järjestynyt jos olisin ollut itse järjestämässä, ehkä isäni avustuksella. Mutta pääsimme kotibileisiin Akille. Siellä oli paljon tuttuja, jotka eivät edes olleet samassa koulussa enää. Kaikkien kanssa saattoi humalan varjolla jutella ja olla kaveria, vittupäiden ja kiusaajienkin. Itselläni oli mukana pullo ofeliaa sekä isän hyvin pienellä määrällä mehua lantraamaa vodkaa. Hauskaa oli, tanssin paljon, Minnan kanssa juteltiin koko päivän juoneelle duracel pupu-Henkalle esikoulussa hänen koriinsa piilottamistamme rakkauskirjeistä, ja Henkka muisteli, että ne saattaisivat olla hänen äidillään edelleen tallessa. Koulussa oli kerrankin kaikilla yhteistä keskusteltavaa. 

Kun alkuun päästiin, niin seuraavana lauantaina biletettiinkin Annalla. Oli ihanaa, kun talo oli täynnä ihan vieraitakin ihmisiä. Tanssimaan jengin sai mm. Bloodhound Gangin "the Bad Touch", Bomfunk MC's ja H.I.M.. HAUSKAA OLI! Paitsi, että kaikilla muilla tuntui olevan jotain peliä jonkun pojan kanssa, paitsi mInulla. Noloin muistoni on, että kännykkänikin sai repussa omenaviiniä. Ei tullut mieleenkään esimerkiksi kuivata puhelinta tms., Sain illan aikana ja seuraavana päivänäkin vielä soiteltua, mutta ladatessa känny pimeni,  eikä mennyt enää päälle. Eihän sitä enää korjattua saanut, kaksi viikkoa se oli Tele-heimossa ja ne pesivät sen kaksi kertaa, mutta papereissa lopulta luki etta puhelin on "ihan kuollut". Ainoa puhelin, jonka olen tähän mennessä juhliessa hajottanut. Sain käytetyn 3110 tappamani (syksyllä 1998 uutena ostetun) tilalle, ja siinä oli jopa keltaiset kuoret!

Hiihtolomalla kävimme maalla, tervetullutta vaihtelua sekin. Matkalla tiet olivat jopa osittain kuivia, mutta perillä tietenkin odotti piha täynnä lunta ja oli omat haasteensa saada pikkutuvan piippu vetämään. Aukustille nauroin ääneen, kun se hyppeli lumessa ja yritti kulkea vaan sulia seinänvieriä ja vaelsi pihan ja tuvan väliä maukuen tyytymättömästi. Ei ole pienellä kissalla helppoa. Oli tärkeä nähdä kummini, heidän tynnyrisaunansa oltiin joulun aikaan yritetty tuhopolttaa ja Elsi kummitätini oli urheasti pitänyt liekit loitolla mökistä, joka oli saunan vieressä. Sitten Elsin jalka oli katkennut ja sotainvalidi kummisetäni oli joutunut olemaan kotona viikkoja yksin, kunnes Eino järjestettiin kirkolle samaan huoneeseen Elsin kanssa, ja myöhemmin he saivat rivitaloasunnon kirkolta. Elsi oli lähettänyt kortin naapurinsa kissoille heidän nimillään, jotta ne tietäisivät, ettei Elsi enää ollut vanhalla talolla ruokkimassa. Parasta reissussa oli toisen yön tähtikirkas taivas, sadat tähdet tuntuivat olevan niin lähellä, että niitä voi melkein koskettaa. 

Seuraavat bileet olivat taas Takahuhdissa, tällä kertaa lukiosta tutun Annan naapurissa. Muut tuttuni olivat kaikki jo täysikäisiä ja jatkoivat Senssille, minä jäin olkkariin lojumaan. Vaikka musiikki olikin huonoa eikä tanssilattiaa oltu järjestetty, minulla oli kova luotto, että kyllä se siitä. Eikä aikaakaan, kun luokseni tuli Kimmo, joka kutsui minut kuuntelemaan parempaa musiikkia yläkertaan. Kyseessä oli bileiden järjestäjän 23-vuotias ISOveli, kuinkas muutenkaan. Kuuntelimme vanhaa Scootteria ja hän kertoili itsestään ja perheestään. Kävimme alhaalla hänen autossaan kuuntelemassa musiikkia ja saunassa pääsin halailemaan heidän Kimmoakin vanhempaa, paljon näyttelyissäkin voittanutta kissaa. Pussailimme vähän, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli ihastunut Annaan, ja lisäksi innokas metsästäjä. Olimme vielä hereillä viideltä aamulla, kun formulakauden ensimmäiset aika-ajot alkoivat, tosin olin meistä kolmesta ainoa, joka pysyi hereillä loppuun asti. Makailin yksin Kimmon sängyssä hetken, mutta en saanut unta tietenkään. Kahdeksan aikaan liukastelin bussipysäkille. 

Myöhemmin maaliskuussa Heini palasi kotiin Saksanmaalta. Koin siinä henkilökohtaisen kriisinkin tajutessani, että niin tosiaan, voisi olla, että ulkomailla asuminen, josta olin jo pitkään haaveillut, ei olisikaan ruusuilla tanssimista. Se voisi olla raskastakin ja ihan yhtä paskaa kuin arki kotonakin välillä, ehkä eri tavalla vaan. Mutta oli kiva, että Shorty-Heini oli taas osa meidän Hervannan hurjia, ja sitä toki sitten juhlittiinkin. Pontta juomiseeni antoi se, että vaari oli meille humalassa taas hiplailemassa tissejäni, kun mummi oli sairaalassa. Hullu isäni sekoitti minulle metsmaasikasta ja vodkasta aivan kamalaa juomaa, ja yksi elämäni kamalimmista krapuloista olikin sitten seurauksena. Koko seuraavan päivän oli tosi heikko olo, mutta pakenin kotoa isän vanhimman veljen vittuilua Hannalle saunaan ja muutenkin. Tyhmä Suvi juo aina pullon tyhjäksi, mitään kun ei sovi tuhlata, äiti on opettanut. 

"Kevät on tullut! Oliskohan se tossa 20.3. maanantaina. Sillon oli meinaan todella aurinkoinen päivä. Ja kun astuin ulos koulunovesta niin räystäältä tippu lunta mun niskaan. Ja harvoin aurinko rupee lämmittään niin yllättäen ja yhtäkkiä, et on viä niin paljon lunta maassa, et se vedex ja loskaks muuttuessaan lotisee ja lätisee niin paljon, ja kastelee sukat niin nopeasti. Ja mä hymyilin niin, että mun suu oli revetä." Vaihdoin äidin raskaan villakangastakin äidin vanhaan nahkakatakkiin, jossa oli ilo kävellä Pallopuistolle kuvikseen. 

Kuvaamataito oli "kovin kivaa, vaikkei mikään onnistunutkaan suunnitelmien mukaisesti. ...kerran kun katottin dioja Tampereen rakennustaiteesta, tuli oikein sellanen elämyksellinen olo, kun tajus yhtäkkiä kuinka upeessa ja monikasvoisessa, historiallisessa kaupungissa sitä asu."  Sara Hildénin vierailusta intouduin:"Taide on hieno, mielenkiintoinen ja vaikuttava asia!!! Mut nykyajan nuoret ei sit ymmärrä mitään.. Mikä mää sitte oon?" 

Tällä kertaa olin ala-asteen opettajani luokassa TET-päivän, hänellä oli ekaluokkalaisia, ja voi kun oli mukavaa! Nautin olostani apuopena suunnattomasti ja lapset olivat kivoja, ihanan välittömiä ja uteliaita, oli kiva jutella heidän kanssaan. Yhden pienen tytön kanssa kävelin sitten monet kerrat kevään aikana tien toiselle puolelle asti aamuisin, koska hän asui naapuritalossa. 

Seuraavat bileet olivat taas Akilla. Ostin Minnalta punaista Markiisia, mikä oli ihan kamalaa. Sain puhuttua koulukiusaamiskokemuksistani yhden ala-asteen kiusaajani kanssa. Ne olivatkin sitten viimeiset bileet, koska sinne tuli kuokkavieraita, jotka sotkivat ja rikkoivat paikkoja ja pöllivät

kamoja. Mutta eipä sitä olisi ehtinyt enää bilettääkään, piti mm. lukea ja tehdä esitelmä Orvokki Aution Pesärikosta, tietenkin luin kolme kirjaa yhden sijasta, sekä viimeistellä artikkeleja vuosikirjaan ennen koeviikkoja. Matematiikan koe meni ensimmäistä kertaa niin huonosti, että se piti uusia, mutta siellä oli kyllä kohtalotovereina puoli koulua jotain uusimassa. Sain 6+. 

Perheryhmäkodilla en aina ehtinyt käydä edes kerran viikossa vuoden edetessä ja kouluhommien lisääntyessä, mutta onneksi asukkaat pärjäsivät läksyissä jo hyvin usein itsekseenkin. Siellä oli toki edelleen todella hauskaa välillä, kättä väännettiin ja nuorempien poikien ala-asteikäset kaverit ihastuivat meikäläiseen ikihyväksi. Ohjaajissa oli mukavia aikuisia, joiden kanssa jutella maailman menosta, eri uskonnoista tai vaikka filosofisesti kohtalosta silloinkin, kun itseni ikäisten jutut vaikuttivat minusta tylsiltä. Sinne myös pakenin välillä koeviikkojen stressiä, siellä sai somalialaista teetä ja onnistumisen kokemuksia helpompien läksyjen parissa.

Huhtikuussa perheemme kasvoi, kun Satu sai tytön. Lähetin innoissani tekstiviestillä uutisen kaikille, kenen numero minulla vaan puhelimessani oli. Iski niin paha vauvakuume, että oli todella hyvä, ettei isäehdokkaita ollut. 

Koulustressistä ja vitutuksesta rentoutuakseni hengailin tyttöjen kanssa.Hannalla kävimme lähes joka viikko jollain kokoonpanolla saunassa. Kevään aikana kävin mm. Heinin ja Hannan kanssa katsomassa huikean East is East elokuvan ja molemmat työt tulivat meille yöksi. Hannan kanssa kävin Hervannan Cinolassa katsomassa Rakastunut Shakespeare. Kun olin vihdoin minäkin päässyt kahvin, tai tarkemmin sanoen cappuccinon makuun, niin niillä ja pannineilla tuli kaupungin kahvioissa herkuteltua tyttöjen kanssa, joskus Evekin mukana. Vappua juhlittiin Heinillä ja toki vapputorillakin käytiin seuraavana päivänä. Taas vietettiin yhdessä tyttöjen kesken meillä Tiinan ja mun synttäreitä jo etukäteen, koska täytin maagiset 18 keskellä kevään kiireisintä viikkoa, kuten aina. 

Tampereen yliopiston avoimienovienpäivänä kävin haaveilemassa yhteiskuntatieteellisestä, sieltä oli käynyt lukiolla pari ihmistä puhumassa, ja "ihan ku ne olis puhunu mun suulla. Ne tykkäs kielistä, hissasta ja yhteiskuntaopista ja sitte filosofiasta. ...Siinä mun tavoitteeni. Aika korkeella, eikä yhteiskuntatieteelliseenkään niin  helposti pääse, mut tavoitteita pitää olla, ei sitä muuten saa mitään aikasex, jos vaan jossittelee ja empii! Jos en ekalla yrittämällä pääse, niin oon vuoden joko avoimessa yliopstossa, lähden ulkomaille, ehkä Englantiin, tai sitte etin jostain lehdestä töitä. That's it. Selvää kuin pläkki. No, ei se tietenkään noin yksinkertaista käytännössä ole, mutta tolle mä nyt ajatukseni pohjaan. Ja yliopistoon oon aina kuvitellu meneväni, oon sen verran teoreettinen ihminen, ja muutenki, Mut eihän sitä tiedä vielä... mut hyvältä se nyt tuntuu." 

Kevään tullen sekä Shamim että Tiismi soittelivat  minulle. Jälkimmäinen tuli parin peruutuksen jälkeen sitten käymäänkin, ja oli mukava kuunnella, kun hän haukkui itseään ja sitä kuinka huonosti hän oli minua kohdellut ja sanoi rakastavansa minua edelleen. Kyllähän minä tiesin, ettei hän ollut yksinään minua kaivannut, oli ollut välissä kihloissakin. Nytkin pyysi, että lähettäisin hänelle sellaisia viestejä, joilla pääsisi eroon jostain naisesta, mutta sitten hän sai puhelun naiselta maidon ostamisesta, ja valehteli olevansa Hervannan sijaan Coffee Housessa. Näin, ettei hän ole muuttunut yhtään. Valhetta koko mies. Samalla viikolla toinenkin vanha tuttuni Jerry halusi alkaa seurustelemaan kanssani, mutta en halunnut senkään kanssa mitään vakavaa, mutta hauskaa mulla oli! 

Maanantaina 15.5. kävimme TOASilla Hannan kanssa allekirjoittamassa vuokrasopimukset.