Kahdestoista luku, jossa otan ensimmäiset itsenäiset askeleet kohti aikuisuutta

Hannan ja minun uusi opiskelija-asunto sijaitsi Wäinölässä, Opiskelijankatu 4 B:ssä, yhdeksäs kerros. Kaksi isoa huonetta, pieni keittiö, vaatehuone ja kylpyhuone. Asunto haisi ensi kohtaamisella 31.5.2000 "aika hirveältä. ...Uuni oli aivan käsittämättömän hirveässä kunnossa ja jääkaapin ritilä homeessa". Edellinen asukas tuli paikalle ja kysyi, tilaisimmeko siivouksen hänen laskuunsa, mutta eihän me maltettu sellaista odottaa, "saatiin omillamme nopeammin tulosta." Olihan omaa asuntoa aivan mahtavaa siivota! Hannan äiti puunasi keittiön ja Hanna vaatehuoneen, meidän isät pesivät tyttäriensä ikkunat. TOASin huonekaluista huolimme asuntoomme keittiönpöydän ja pari jakkaraa, sängyt ja patjat kannoin Sarin kanssa, kohdevastaaavan ohjeiden mukaan, alas kalustevaraston eteen. Myös helatorstai 1.6. pyhittyi muutolle, lattiat jopa vahattiin. Hanna sai ensimmäisenä tavaransa keittiön kaappeihin ja huonekalunsa huoneeseensa, lähes kaikki tarpeellinen löytyi kätevästi kodeistamme. Muutoissa vuosien varrella on ollut erittäin hyvä, että isäni tykkää varastoida kaikenlaisia muiden pois heittämiä huonekaluja ja tavaroita. Sarin kanssa kunnostauduin huonekalujen kantamisessa. Parvisänkyni ja kirjahyllyni löysivät paikalleen. Tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä oli vaatteiden järjestäminen vaatehuoneeseen, sitten albumien laittaminen kaappiin. "South Park katsottiin omassa kodissa, kämppiksinä Hannan sängyllä, Aika mieletön olo. Meijän koti." Tähän päättyi heinäkuun alussa myös 19. päiväkirjani, jonka Sari oli minulle joululahjaksi antanut. 

Hervannan maisemaa keittiömme ikkunasta 

2.6. oli lukiolla eläkkeelle jäävän rehtorimme läksiäiset lounaan muodossa. Minulla oli suuria vaateongelmia, koska olin muuton jäljiltä aivan mustelmilla, mutta kannatti mennä, vaikka moni muu ei jaksanutkaan tulla paikalle, sillä saimme jopa kolmen ruokalajin ateria pöytiin tarjoiltuna. Aluksi juustoja ja viinirypäleitä, pääruoaksi jotain makaronihommaa ja jälkkäriksi jäätelöä ja suklaakastiketta. Ihme. Koko lounaan ajan oli esityksiä, ja päiväkotilasten suloisuus sai minut kyyneliin. Sain Hervannan Sanomilta 450mk stipendin. Olin toki tehnyt paljon töitä ja opettaja oli jopa luottanut ensimmäiseen Vuosikirjan raakaversioon ehdottamiini korjauksiin. 

Kun olin illalla kotona järjestelemässä huonettani, tuli ovelle romanialainen nuorimies, joka kaipasi apua aritmetiikan kotitehtävien käännöksessä. Hän oli yrittänyt tehdä itse tehtäviä tavallisen sanakirjan avulla jo kaksi tuntia ja kiertänyt talosta ja kaksi kerrosta apua etsien. Olisihan minullakin ollut muuta tekemistä, mutta pari tuntia silti häntä autoin, käänsin suomesta englanniksi ja hän löysi sitten ne sanat, jotka minulle olivat vieraita, olihan aihepiiri minulle täyttä hepreaa. 

Kun seuraavana päivänä menin ylioppilaiden lakituksen jälkeen Alkoon, ensimmäistä kertaa sitten syntymäpäivieni, minulta ei kysytty papereita, mikä vääryys! Tanssimme ja juhlimme ihan vaan Heini seuranamme kotona, ja menimme sitten Hannan kanssa Hervannan baarikierrokselle, eli Isabella, Apina ja Ruben's, joista viimeisessä kohtasimme serkkuni Mikan ja Mr Kitaristin, joka kinasi Hannan kanssa ja pussasi meikäläistä viisi kertaa, hän laski ääneen. Mutta sitten hän pian käskikin meidän painua vittuun. Nolosti tämä kaikki serkkuni silmien edessä! Mielellään lähdimmekin kotiin, kun olimme juoneet siiderimme. 

Tiismin kanssa olin soitellut siideripäissäni illalla, ja hänen kaverinsa Maken ja tyttökaverinsakin kanssa olin puhunut puhelimessa. Naisten välisen solidaarisuuden puuskassa olin yöllä laittanut hänelle viestin, ettei luottaisi Tiismiin, että hän oli toukokuussa sanonut rakastavansa minua. Tähän nainen vastasi, että he luottivat toisiinsa täydellisesti ja "eti oma mies." Poistin molempien numerot puhelimestani, mutta Tiismi vielä soitti, kaiutinta käyttäen, ja väitti, että emme olleet koskaan edes seurustelleet. Hän jopa toisteli, että olin nähnyt unta. Uskomatonta, sekä seurustelulle että hänen taannoisille Hervannassa käynneilleen oli kyllä useita silminnäkijöitä, olimme toukokuussa jopa ajelleet ympäriinsä Sarin ja Tiinan kanssa, Makekin oli ollut osan aikaa kyydissä. 

Tiismi- saaga ei vielä kuitenkaan päättynyt. Eräänä iltana soitimme hänelle Hannan kanssa pilapuhelun: "onko tyyny hyvin?" Kun hän yritti kysyä, kuka olin, annoin vinkiksi: "sanoit rakastavasi minua keväällä." Poika poloinen alkoi luetella tyttöjen nimiä! Purskahdimme nauruun ja suljimme puhelimen. Myöhemmin Tiismi oli jostain saanut tietoonsa osoitteeni ja pöllähti ovemme taa. Hän ruikutti, jos soittaisin hänelle edes joskus, jos haluaisin seksiä. "Mulla on jo kolme sellaista numeroa puhelimessa," kerroin tyynesti. "Anna mun olla edes neljäntenä!" miehellä oli kova tarve osoittaa, ettei hän enää ollut yhtä tylsä sängyssä, kun oli ollut kaksi vuotta aikaisemmin. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, millainen valta naisella voi mieheen olla. 

Existäni meillä kyläili myös Shamim, tuttavallisesti Samppa, mutta hän sentään toi Offspringin levyn kuunneltavaksi, Rabindrath Tagoren Puutarhurin luettavaksi ja puhua pulputti ja oli rehellisesti oma hauska itsensä. Lentäväksi lauseeksi muodostui "kesällä pitää vetää kaikkee!" Myöhemmin samalla viikolla Shamim laittoi meille kolmelle ruokaa, ja joi kokkauksen ohessa vodkaa red bullilla. "Red bull antaa siivet, ja kun ruoka on valmista kokki (saa) lentää ikkunasta ulos," veisteli Suvi ja kaikilla oli hauskaa, tosin mietin lähinnä Shamimin kuorsausta, minkä vuoksi myöhemmin pakeninkin paitaressuna Hannan viereen nukkumaan. Sitä ennen röhnötimme yhdessä Hannan sängyllä ja katsoimme telkkaa. Shamim myös yritti käsitellä kipeää selkääni, jopa shiatsun ottein, mutta selkä kipeytyi lisää. Samppa poikkesi vielä tupareillammekin ja ihme ja kumma, sain alkoholin voimalla nukuttua hänen vieressään, sen jälkeen viimeiset vieraat olivat kolmen aikaan lähteneet. Lukiolta oli tupareissa vieraana vain Minna, mutta hyvä vaan, oli kiva jamitella yhdessä, kun ei ollut ketään niistä muista paikalla, jotka olisivat katselleet meitä ja asuntoamme kuitenkin pitkin nenänvarttaan ylenkatsoen. Minnan kanssa oli aina helpoin jutella ja olla, hänet sai aina kanssani tanssimaankin. 

Välillä kun meillä oli bileitä, ja niitä oli noin kerran kuussa, varsinkin Eve halusi tutustua talon muihin asukkaisiin, ja jokunen opiskelijajäbä meillä bileissä sitten pyörähtikin, vaikka enimmäkseen olimme omalla porukalla; me Hervannan hurjat tytöt poikakavereinemme, veljinemme ja mahtuipa mukaan muutama lukiolainenkin, yleensä tosin vain Anna ja Jaana. 

Hannan kanssa oli hyvä asua, vaikka hän siivosi mielestäni aivan liian aikaisin bileiden jälkeisenä aamuna. Pyykkäsimme yhdessä, vedimme lakanamme yhdessä, kävimme kaupassa yhdessä ja kirjasimme yhteiset menomme Hannan tietokoneelle. Saunassa kävimme kaksin tai isommalla tyttöporukalla, opiskelijataloilla oli kivasti tilaa siihen. Ally McBeal ja Sinkkuelämää olivat tietenkin ne tärkeimmät yhdessä katsottavat ohjelmat. 

Yksi hauskimmista tapauksista yhteisen vuotemme aikana sattui, kun keittiöömme oli eksynyt ampiainen. Hanna kiljui ja Suvi säikkyi ja hätkähteli (keskoselle päälle jäänyt moro refleksi) Hannan kiljumisesta. Mutta ei hätää, Suvin isä oli antanut siivouskaappiimme hyönteismyrkkyä. Yltiöpäinen suihkaus sitä keittiön ikkunaan, ja Hannan huoneeseen odottamaan, että ampiainen kuolisi. Suville päälle villapaita, kumihanskat sekä lierihattu väärinpäin, jotta hatun värit eivät kiinnostaisi ampiaista. Kyllä, varmistin, ampiainen oli kuollut. Mutta ei sitä voinut roskikseen jättää, sehän voisi alkaa kummitella, kuten kummitusjutun roskiin heitetty nukke, joten se piti vielä vetää vessasta alas. Hyönteismyrkky haisi ihan kamalalta, mutta ei hätää, onneksi samassa siivouskaapissa oli suihkepullo ilmanraikastajaa. Hanna suihkutti sitä joka huoneeseen, vain huomatakseen, että oli suihkuttanutkin lisää hyönteismyrkkyä kaikkialle. Hannaa ei aluksi naurattanut, Suvi nauroi eteisen lattialla kaksinkerroin. Pakenimme ulos. Ylireagoinnillemme ja tapahtumien kululle nauroimme vielä monet kerrat.   

Pukuleikkiä omassa huoneessani. Shamimin minulle Lontoosta edelliskesänä tuomat bangladeshilaiset varvastossut sopivat kivasti isäni 1976 rauhanturvauskomennukselta Kyprokselta tuomaan mekkoon ja Hannan huiviin. 

Elettiin EM-futis aikaa, ja sain Hannankin katsomaan kanssani jalkapalloa ja kohta vitsailtiin, kuinka koko Ranskan joukkue ja milloin mikäkin pelaaja kävi meillä kylässä, oli piilossa vaatehuoneessa jne..

Minun piti mennä juhannukseksi Yyteriin, missä Kivisen puolen serkkuni olivat kokoontuneet jo vuosia telttasaunoineen ja vuosittain vaihtuvine teemoineen. Parasta reissussa olisi ollut, että serkkuni olisivat saaneet tutustua minuun Suvina, ei Satun pikkusiskona, koska Satu tietenkin jäi kotiin pienen vauvan kanssa tänä vuonna. Tämän piti olla minun vuoteni, teemana oli jopa reggae! Kunnollinen "aikuisen Suvin coming of age- party"! Olin suunnattoman katkera, kun universumi järjesti toisin. 

Olo alkoi heiketä kurkkukipuna, mutta kuten olen edellä kertonut, minullahan oli lähes aina kurkku kipeä. Repun, makuualustan ja -pussin kanssa nousin Lukonmäenkin vaivatta ylös vielä viikkoa aikaisemmin torstaina, mutta sitten juhannusta edeltävänä tiistaina vointini romahti ja kuume nousi. Uupumus on pientä tämän rinnalla, toivoin kuolemaa. Yyterin hiekkojen sijaan päädyin juhannuspäivänä Hatanpään kautta makoilemaan TAYS:in osastolle tiputukseen ja saamaan lisähappea. Minulle oli nimittäin erittäin paha rauhaskuume eli pusutauti. Nieluni oli niin katteinen ja tukossa, että ennen Hatanpäälle lähtöä äiti ei enää ymmärtänyt puhettani ja kaikki piti kirjoittaa, hengitysvaikeuksista puhumattakaan. Nieleminen sattui niin suunnattomasti, etenkin veden tai mehun, että oli ihanaa saada nestettä suoraa suoneen!  Lääkärinikin oli epäillyt, että hänen pitäisi siinä paikassa ruveta nielurisojani leikkaamaan, kun hänet oltiin kotoa hälytetty minua katsomaan. Mutta voi! Haisin pahalta ja näytin turvonneine imusolmukkeineni epämuodostuneelta kuolemalta, ja lääkärini Mikko oli niin lempeä ja ihana kiltteine silmineen! Mutta auttoihan se tämän nuoren neidon paranemista, että oli, äidinkin mielestä, komea nuori lääkäri, jonka avonaisesta paidankauluksesta näkyi vähän rintakarvojakin! 

Hanna poikkesi minua katsomassa pariinkin otteeseen, toi korvalappustereoihini pussillisen kasetteja ja lempisuklaalevyni Fazerin violetin, jota en pystynyt tietenkään syömään vielä moneen päivään. Myös Heini kävi, ja Hans ja Leena. Isä toi uuden ManU lehden. Kun vointini koheni, kävin katsomassa tv-huoneessa jalkapalloa potilassetien kanssa, jotka eivät tietenkään osanneet suhtautua minuun. 

"Sairaala on varsin mukava paikka, kun on kipee. Siä saa huilata ja parannella itteensä rauhassa, eikä tarvi potee syyllisyyttä siitä, että vaan makaa, kun ois kymmenen asiaa suoritettavana." 

Keskiviikkona Mikko oli sitä mieltä, että pääsisin kotiin. Itkettihän se, ei kotona ollut sellaista lämmintä, kannustavaa miestä kuin Mikko.

Shamim sentään laittoi viestiä, hän oli järkyttynyt todella, kun ääneni oli ollut ihan hirveä juhannusaattona, kun olimme soitelleet. Kotona lepäsin, söin kipulääkkeitä ja pilttiä, ja antibioottikuurinkin, jolla ehkäistiin jälkitaudit. Perjantai-iltana Minna soitteli ja jaksoin ottaa Katjan, Katjan kaverin ja Minnan vastaan ihastelemaan kämppäämme. 

Lauantaina poikkesin ostamaan seuraavan päivän nimiäisiä varten Seppälästä tämän mekon, jota sitten käytinkin paljon pari seuraavaa vuotta. Täti ja päivänsankari, samoilla ilmeillä silmät kiinni. 

Nimiäiset olivat kongolais-suomalaiset, joten kongolaisten miesten valmistamaa ruokaa syötiin ja sitten suomalaiset kakkukahvit päälle. Sama kaava toistui myös lasten ylppäreissä vuosia myöhemmin. Kongolainen musiikki, wenge, soi, isän puoli vieraista hengaili enemmän olkkarissa, minä, Iine ja Johanna serkkujeni kanssa, enimmäkseen keittiössä. "Mutta yhteen mieheen mä kiinnitin silmäni pitemmäks aikaa.. porukan parhaimman näkönen, eikä sekään tuntunu kovin välinpitämättömältä mun silmäilyjä kohtaan, koska se vaihtoi mun kanssa flirttailevia katseita useamman kerran. Ja sitte se tuli mun kassa jutteleen keittiöön, kun satuin jostain syystä oleen siä yksin. Olin jo ihan hajalla, olin meinaten tajunnut, että se oli se jätkä mun runsaan vuoden takaisesta juhannusyön unestani.. samat kuteet: farkut ja farkkupaita." Charles antoi minulle puhelinnumeronsa. Menin juhlista kotiin katsomaan EM-loppuottelun Italia-Ranska. Italia oli mielestäni päässyt loppuotteluun ihan tuurilla eikä niinkään hyvällä jalkapallolla, vaikka pääsikin johtoon, ja Ranska voitti vasta jatkoajan kultaisella maalilla. Soittelin Charlesille ja sovimme tapaamisesta.  

Maanantaina, kieliongelmien ja sekoilun jälkeen, treffasin Charlesin rautatieasemalla ja tulimme meille. Koska kommunikoimme tökkivällä englannin ja ranskan sekamelskalla ja sanakirjojen avulla (Charles ei vielä ymmärtänyt mm. englannin sanaa happy) oli ympäristö, missä ei ollut muuta melua, paras tutustumiseen. Juttelimme tuntikausia. Charles kertoi perheestään, matkustelusta ja Kongosta (Kongo Kinshasha, iso-Kongo, entinen Zaire, EI Kongo Brazzaville, pikku-Kongo) kuuntelimme Céline Dionia ja sitten enimmäkseen Boyz II Menin Evolution levyä. Rakastelimme kolmesti. Kyllä, asiat etenivät taas liian nopeasti, mutta puolustuksekseni olin ollut pitkään yksin, ja mies kuiskutteli ja lauleli minulle rakkaudensanoja ranskaksi. 

Myöhemmin yritin Hannalle selittää, että Charles oli lukenut hallintotieteitä, mutta en meinannut saada sanaa suustani, ja valtio-opista ja hallintotieteistä tuli "valli.. hallinto... lalli!" ja Hallinto-Lalliin sitten vetosimmekin ties missä asioissa, Lallihan oli tuttu peikko Aapisesta. Taustatarinassamme hänestä oli tullut siinä ajassa tietenkin hallintovirkamies kun mekin olimme kasvaneet. 

  

Ensimmäinen kuva minusta poikakaverin kanssa, seuraavaan menisikin taas melkein vuosi. 

Seurusteluamme häiritsi eniten, ettei meillä ollut sujuvaa yhteistä kieltä, ja se turhautti, koska kumpikin tykkäsi keskustella paljon. Charles oppi Suomea kuitenkin melko nopeasti, toisin kuin monet muut kongolaiset. Kannustimme toisimme turhautumisen hetkellä, että kyllä kaikesta selvitään. Hän halusi tietää minusta paljon enemmän kuin kukaan koskaan ennen, ja vuosikausia hänen jälkeensä, ja kerroinkin hänelle paljon elämästäni keskosuudesta lähtien. Minua hämmensi, että hän oli nyt se, joka enemmän epäili, etten halunnut vakavaa suhdetta, sillä oli kavereiltaan kuullut, että suomalaiset tytöt halusivat vain seksiä. Vakuuttelin, että meidän suhteeseemme minä uskoin toisin kuin yhteenkään aikaisempaan, halusin uskoa, että oppisin luottamaan aikaisimmista kokemuksistani huolimatta. Hän tuntui kyllä olevan täysin rehellinen puhuessaan itsestään ja elämästään. Hän puhui mm. vuoden vanhasta tyttärestään Kongossa, ja olin hyvilläni ja ihmeissäni, että hän kertoi lapsestaan jo ihan aluksi ja vapaaehtoisesti. Toisin kuin edellisissä suhteissa, kävelimme jopa julkisesti käsikädessä, kävimme yhdessä kaupoissa ja ravintolassa, jopa syksyllä lukiokaverini Jaanan bileissä. Me nukuimme usein yhdessä, sylityksin tai ainakin käsi kädessä. Charles aina etsi minut uudelleen, jos emme olleet kosketuksissa, kun hän heräsi. Elin pienen hetken taas unelmaani. 

Siihen oli tottuminen, että kun meidän kulttuurissamme esimerkiksi kello 19 tarkoittaa yleensä noin seitsemää, monelle afrikkalaiselle se tarkoittaa: lähes milloin tahansa seitsemän jälkeen, todennäköisesti lähempänä yhdeksää, joskus yhtätoista. Mutta Charles sentään aina soitti tai tuli paikalle ja piti lupaksensa ennemmin tai myöhemmin. 

Isän äidin synttärit heinäkuun lopulla olivat tavanomainen Kiviseläisten sukujuhla: paljon laulua sankarille ja yhteisesti, sekä aina jonkun pilkkaamista tai silmätikuksi nostamista. Tällä kertaa palanut niskani oli veljesten huomion keskipisteenä, mm. Jussin huudahdukset "mikä on päivän väri?" "missä palaa, miksi täällä on paloauto?"  sekä sormenjälkien tekeminen punaiseen niskaani huvittivat Hannu ja Ari-Mikko setiäni suunnattomasti. 

Maalla lomailin pariin otteeseen ennen ja jälkeen mummin synttäreiden. Enimmäkseen kirjoitin muistelmia, siis päiväkirjaa koko ajan vähintään kuukauden jälkijunassa. Äitini sisko oli muuttanut miehineen mamman tupaan siksi aikaa, kun heille rakennettiin uutta taloa, ja mukana tuli myös ikivanha Töpö-kissa, jota Hermanni epäilevästi kuvassa tervehtii. Vaikka emme ole Pirkko-tätini kanssa esimerkiksi eri kulttuureista samaa mieltä, hän tuli minulle äitini siivotessa juttelemaan. Hän kertoi, kuinka äitini oli komennellut sekä häntä että heidän äitiään ja moittinut siivousjäljestä, ihan samoin kuin minua nyt. Äitini vimma pitää paikat sekä sisällä että ulkona yltiösiisteinä, on jotain, mitä hän tekee isänsä, eli papan vuoksi, siis edelleen, vaikka pappa kuoli 1995 ja vaikkei pappa mielestäni itse pitänyt tilojaan erityisen siisteinä.  

Isän ja äidin kanssa pääsin valssaamaan Merikarvian Merikievarissa, jonne emme olleet edelliskesänä ollenkaan ehtineet. Ennen kaikkea loman kohokohtia oli tangokuningas Antti Raiskin kuuleminen ja näkeminen livenä, sekä retki vasta löytyneelle susiluolalle Karijoelle, josta oli siis löytynyt merkkejä ihmisasutuksesta jo ennen viimeisintä jääkautta. 

Kävimme myös vanhan tavaran kaupassa, josta löysin jotain upeaa: Leopold Lohikäärme-videokasetin. Serkullani oli ollut näitä kasetteja, ja olin niistä jo lapsena kovasti tykännyt, mutta tässä iässä video nousikin kotibileissämme ohjelmanumeroksi ja arvoon arvaamattomaan. Pöllyssä olevan oloinen Leopold mm. jutustelee, hoipertelee, hämmentelee keittoa hännällään ja juontaa ohjelman. Välissä tulee piirrettyjä, jotka ovat hiukan himmeitä nekin, mm. Tauno-koira. Tunnuskappaleessa Leopold laulaa jotakuinkin: "olenko mä kala, vai olenko mä kärme, se on kova pala, kun savuttaa mut tulta löydy ei, ei löydy ei. Ensin tuli lohi, se taiskin uida ohi, tsapeli mitkä evät, mun päässä roikkuu levä. Tsau tsau tsapeli, eihän täs oo trabelii, meitsi onkin molempii mä olen Lohikäärme Leopold." Oli meinaan etenkin minun ja Sarin abivuoden soundtrack. Löytyy kyllä netistä noita pätkiä, suosittelelen. 

Illalla Merikievarissa olisi ollut vielä Charlie's (kuinka saattuikaan) mutta ei jaksettu mennä.

Kesäkirjani mökillä, ruotsin syksyisiin kirjoituksiin luvun ohessa, oli John Irvingin Garpin maailma (paljon parempi, mutta yhtä outo kuin myöhemmin lukemani Kaikki isäni hotellit). 

Kuulin myös maalla että: tangoprinssi Petri Ritarin (tavattu 10. luvussa) morsian on enoni vaimon siskon miehen veljen vaimon sisko (koitapa sanoa ja ymmärtää nopeasti) JA koska enollani ja enoni vaimon vanhimmalla siskolla oli sama isä (äitinikin isä eli pappa), oli myös tätini siskon miehen veljen vaimon sisko Petri Ritarin morsian. Tai siis oli ainakin 2000. Toki en tiennyt tätä silloin. Myöhemmin sain tietää, että mökkinaapurimme (enoni vaimon äiti) oli pappani nuoruuden rakkaus. Pappani siis joutui asumaan uuden vaimonsa (ei enoni äidin, mutta äitini äidin) kanssa nuoruuden rakkautensa ja tämän perheen naapurissa, kun  perheen uusi rintamamiestalo rakennettin uuden vaimon (eli mammani) isän mökin viereen sotien jälkeen. Niin ja papan ja tämän nuoruuden rakkauden edellä mainittu tytär meni myös naimisiin pappani veljenpojan kanssa, joten tytär sai kuin saikin lopulta pappani sukunimen. Että osataan sitä eteläpohjanmaallakin, ei vain Kauniissa ja rohkeissa. Niin. 

Minä kuvassa maalla kummitätini Elsin ja Aukustin kanssa. Päälläni on peruskoulun käsitöissä tekemäni college-housut, ehkä ainoa ikinä onnistunut käsitityöni. Muut taisivat ehtiä tehdä paidankin, minä vain housut. 

Kaupungissa olikin luvassa kesän viimeiset bileet. Sen näköinen oli keittiökin. Näissä bileissä oli paljon jengiä, jopa Charles sekä Shamim.

Hervannan Perheryhmäkoti sulki ovensa lopullisesti, ja ne asukkaat, jotka eivät olleet vielä siinä iässä, että voisivat asua itsenäisesti, muuttivat Helsinkiin tuttavaperheisiin. Ikävääni lievitti, että sain sieltä verhot ja yhden kukan, valokuvia ja Olivierin puukäsitöissä tekemän jakkaran muistoksi. Verhot ovat minulla tälläkin hetkellä keittiössä ja jakkara säännöllisesti käytössä. Onneksi itseni ikäiset pojat jäivät asumaan Tampereelle, joten näin heitä vielä silloin tällöin. 

Syksystä lähtien lukion kanssa oli niin kiire, että en kirjoittanut juuri mitään uusista enkä vanhoista asioita päiväkirjaan ennen seuraavaa kesää. Toki siihen vaikutti sekin, että asuin parhaan ystäväni kanssa, joten asioista saatoi puhua toisen kanssa tuoreeltaan, eikä niistä tarvinnut yksin kirjoitella. 

Muistan lukiovuosilta paljon kehovihaa, vaikka en siitä juuri koskaan päiväkirjaan kirjoittanut. Nyt tuntuu erikoiselta, että en juuri käsitellyt vammaani, mutta minun oli vaikea nähdä kehoni, ja olla siinä. Vammainen kehoni ja minäni olivat erillisiä asioita vielä vuosia, ja ne kohtasivat harvoin. Muistan sylkeneeni ja vihanneeni kokovartalokuvaani ja vammaista kävelyäni, joka peilautui esimerkiksi kerrostalojen rappujen suurista ikkunoista. En tuntenut kehossani, ettei kävelyni ollut samanlaista kuin muiden, näin sen vain varjokuvastani tai peilistä, joita toki sitten välttelin. Kaatuminen, jota tapahtui säännöllisesti, oli noloa, mutta korostin aina syyksi esimerkiksi korkeakorkoisia kenkiäni tai liukkautta, en spastisten raajojeni jäykkyyttä tai vamman aiheuttamaa fatiikkia. En pystynyt musiikin tunnilla soittamaan kitaraa, enkä oikein mitään muutakaan, ja savityöt kuviksessa olivat kamalia ja edistyivät paljon muita hitaammin, mutta en liittänyt sormieni ja käsieni jäykkyyttä ja vasemman ja oikean käden toiminnan erilaisuutta cp-vamman aiheuttamaan spastisuuteen ja käskyjen kulun hitauteen aivoistani varsinkin vasemmalle puolelle kehoani. Vihasin ja piilottelin vatsaani, mutta mieleeni ei tullut, että koko lantionseutuni oli erilainen kuin muiden vammani takia. Vihasin laihojen säärieni ja paksujen reisieni epäsuhtaa, mutta en liittänyt sitäkään vammaani. Toisaalta paljon ahdistusta vuosia aiheuttanut akneihoni alkoi kyllä rauhoittua ja hyväksyin silmälasini, joista myöskin olin valittanut päiväkirjaan.  

Tässä yleisestikin lukiotunnelmiani kuvaava runo matematiikan tunnilta, kauhua ja vuosia jatkunutta ahdistusta, koska vaadin itseltäni niin paljon.

Mutta albumissa on sentään kuvia mukavistakin hetkistä. Elokuun lopulla pyörähdimme Hannan kanssa Helsingissä, olimme Hannan siskon luona yötä, mutta tärkein syy reissuumme oli The Town Pants. He esiintyivät the Molly Malone'sissa Helsingissä. Emme melkein päässeet sisään, koska ikäraja oli 21, mutta olimme sentään täysi-ikäisiä, ja meillä oli mukanamme kuvia bändin pojista laivalta edelliseltä syksyltä. Läpät lensivät ja oli aivan ihanaa nähdä pojat. Duane on myös näyttelijä, ja viimeksi on Suomessa näkynyt mm. Legends of Tomorrow -sarjassa. 

Ihan mielenkiintoista, että tulevaisuuteen katsova teemamme TJ100- päivänä oli vahvat naiset - ja toinen puoli kansasta katuojassa. Emme olleet täysin väärässä. 

Tuo salkku minulla oli jo yläasteella, ja on edelleen. Kyllä, olen sellainen nörtti.

Minnat ja yläasteen luokkakaveri Katja olivat minun parhaimpia kavereita lukiossa ainakin siinä mielessä, että heiltä sain lainata matikanvihkoja, eivätkä he suhtautuneet minuun ihan niin ylenkatsoen kuin lähes kaikki muut koko lukiossa. Joni oli hyvä koulukaveri ala-asteelta asti, ja kävi hän vuoden aikana meidän bileissäkin jonkun kerran. Kosmetologini sai myytyä minulle kallista aurinkopuuteria finnejä peittämään, ja näkyyhän se taas yhtenä eroavaisuutena lisää, kun muodissa oli olla mahdollisimman kalpea. Abiristeilystä muistan lähinnä, kuinka viihdytin Saria ja Tiinaa laulamalla Lemmen laivan teemaa "Loove boat" laivan käytävällä ja join elämäni ainoan Sinisen enkelin. 

Seuraava iso tapaus oli isäni 50-vuotisjuhat Sorilla. Sorin talo oli tanhujutuista ja Sottiisista tuttu lapsuudesta, ja herätti kaikilla aisteilla mukavia lapsuudenmuistoja. Heini ja Hanna olivat juhlissa töissä keittiöllä, ja Evekin. Minä en muista sieltä paljon muuta kuin pahan mielen, kun Charlesin piti tulla paikalle, mutta ei hän sitten tullutkaan. Join sitten, siskon miehenkin kannustamana, tosi paljon sahtia. Itku onneksi muuttui nauruksi ja tanssiksi illan edetessä, kun tytötkin ehtivät kanssani olemaan. Päälläni oli vanhojentanssikolttuni, samoin kuin abiristeilyllä.

Charlesin elämä oli entistä enemmän Helsingissä, missä hän opiskeli. Hän yritti syksyn aikana monet kerrat tulla Tampereelle, mutta kerran hänen puhelimensa oli hukassa ja sitten rikki, niin että sain Tampereella ihmetellä ja itkeä silmät päästäni. Eikä kummallakaan ollut rahaa eikä aikaa nähdä niin usein kuin kai molemmat olisimme halunneet. Ja niin Charles sanoi, ettei enää tulisi Tampereelle. Kerran talvella hän yritti soittaa minulle, oli ilmeisesti ollut Tampereella, mutta akkuni loppui, enkä sitten kuullut hänessä enää koskaan. 

Pikkujouluissa biletettiin ja laulettiin antaumuksella. 

Joulun alla löysimme vihdoin myös kaupungista baarin, missä aloimme käydä lähes joka viikonloppu tanssimassa. Nimittäin suomalais-tansanialainen pariskunta oli avannut Satakunnankadulle Mambon, jossa soi r'n'b, reggea ja rap ja jonka asiakaskunta oli hyvin monikulttuurista. Sieltä löytyi sitten kyllä miehiäkin kotiin viemisiksi, tai jos ei mies ollut sellainen, että sen kanssa näki mahdollisen tulevaisuuden, saatoin päätyä miehenkin kämpille. Elämä nuorena naisena oli kokemusrikasta. Hanna epäili, että rikon itseni, mutta minulla oli hauskaa. 

Jouluaaton täteilyä Sadun luona. Rakastin tuota punaraitanapapaitaa verkkoneuleeni alla. Melko ysäriä.

Jouluyön kirkkoon palattiin taas Hervantaan. Olen jouluihminen ja oli ihana tehdä omasta keittiöstä jouluinen.  

Sarilta sain tietenkin lahjaksi Leopold-lohikäärmeen, lakanat ovat edelleen käytössä, samoin tuolloin saamani teema-astiat, isot valkoiset kahvimukit. Yksi viinilasi kahdesta on edelleen ehjänä kaapissa. Nuo leijonatossut olivat tulevina Lontoon vuosinani niin kovassa käytössä, että ne lopulta kirjaimellisesti hajosivat käsiin. Ja voihan videokasetit! 

Uuden vuoden juhlinnan aloitin kyllä tyttöjen kanssa kotona, mutta päätin siskoni ja hänen miehensä sekä muiden kongolaisten kanssa seurassa seuraavana aamuna. Päälläni oli yli 10 vuoden ehdoton lempivaatteeni, tätini vanha minimekko. 

Penkkareita juhlittiin panttivankeina ja terroristeina 15.2.2001, vuoden takaisista Jolon saaren tapahtumista inspiroituneina. Ei ehkä korrektia, mutta hauskaa oli, abeja palvottiin ja kouluun uskaltautuneet nuoremmat tanssivat pillimme mukaan. 

Kuninkaamme, abivuoden rehtorimme J.P. Peltola, johon olin ainakin vähän ihastunut kaikki lukiovuodet. Hän opetti historiaa inspiroivasti ja oli niin mukava.

Isän pilkkihaalarissa oli kyllä kuorma-auton lavalla lämmintä

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Hanna muutti kesän alussa omaan asuntoon, minä kesäksi kotomieheksi siskoni asuntoon, kun perhe oli toisella paikkakunnalla kesätöissä. Alla viimeisiä kuvia.