viidestoista luku, jossa kaikki muuttuu, mikä on vaikeaa erityisherkälle

Päiväkirjan viimeiselle sivulle tein ensimmäisen puolen vuoden aikana huomioita uudesta ympäristöstäni: 

Sen parin viikon aikana, kun olin Suomessa käymässä, Ola soitti ja kertoi, että meidän pitäisi muuttaa, asunnon omistaja perheineen halusi asunnon takaisin omaan käyttöönsä, tai näin ainakin minulle selitettiin. Epäilen, että Ola ja Tunde halusivat vain muuttaa jonnekin, missä oli alhaisempi vuokra ja paremmat kulkuyhteydet, ja Olan serkulla sattui olemaan sellainen asunto vuokrattavana. Niinpä, heti kun olin palannut Suomesta, pakkasimme vähät omat tavaramme taksiin ja muutimme. Ola oli vaihteeksi töissä, joten muuton teimme muistaakseni kaksin Tunden kanssa. Kun tavarat olivat sisällä, Tunde lähti johonkin ja jätti minut kuin nallin kalliolle, päiväkirja tiesi kertoa että kuudeksi tunniksi.

Perjantai 6.9. "Alkuviikko oli ehdottomasti mun pahinta aikaani täällä. Tiistaina me muutettiin Spa Roadille ja tää kämppä oli viä huonommassa kunnossa kuin olin osannu odottaa. Keittiö ja varsinkin jääkaappi ja pakastin... homeisia kalapuikkoja sisällä jne... Ei edes tuolia, jolla istua. Itkin aika tavalla ja samoin keskiviikkona ja torstaina."   

Ainoa moderni asia asunnossa oli kaksinkertaiset ikkunat, joissa oli jopa tuuletusikkuna. Se ei tietenkään estänyt kosteuden ja homeen kertymisessä seiniin, kun uudet ikkunat oli asennettu ilmanvaihdosta välittämättä, mutta tämän sain nähdä vasta myöhemmin. Asunto oli sanalla sanoan likainen. Vessanpytyssä ei ollut kantta ja kylpyhuoneen nurkassa ja eteisen kaapissa oli lasten rikkinäisiä leluja ja muuta romua. Kylpyhuoneessa juoksenteli myös torakoita, mutta tajusin ne torakoiksi onneksi vasta vuosia myöhemmin. Keittiössä oli muistaakseni pitkällä seinällä kaasuhella ja pitempi pöytätaso, mutta koko keittiössä ei ollut kuin yksi kaappi. Keittiönoven kahva oli selvästi revitty irti niin, että sen kohdalla ovessa oli vain iso lovi. Keittiö oli niin hirveä, ettei tullut mieleenkään koskaan ottaa siitä kuvia. Yläkerran kahdessa makuuhuoneessa oli vain sängyt, jotka menivät onneksi heti vaihtoon. Olohuoneessa oli safiirin siniset seinät, joista olisin pitänyt enemmänkin, jos tummansinisiä paksuja, lattiasta kattoon ulottuvia samettiverhoja olisi saanut liikuteltua ikkunoiden edestä päivänvalon tieltä. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin likainen lasipöytä, jonka yksi jalka oli rikki. Lattialla, likaisella kokolattiamatolla oli mattorulla (jonka sisällä ei onneksi ollut ruumista) ja televisio. Hieno, himmentimellinen kattolamppu sentään toimi. Istuin olohuoneen lattialle ja itkin, en tiedä kuinka kauan. Muistan, että minulla taisi olla Suomen tuomisina Anna-lehti, jota yritin lukea. En voinut uloskaan lähteä, koska minulla ei ollut avainta. Etuovessa oli vanhanaikainen lukko, sellainen, mikä piti lukita avaimella niin ulos mennessä kuin sisälle tullessa, jos halusi oven lukkoon, joten se oli  auki. 

Sitten oveen koputettiin. Pelottavaa. Ovessa ei ollut kelloa tai koputinta vaan koputukseen käytettiin postiluukkua. Ulkona seisoi lyhyt, siro mutta lihaksikas musta mies, jolla oli valloittava hymy ja kiltit, tuikkivat silmät. Kävimme hullunkurisen keskustelun siitä, pitäisikö minun päästää vieras mies sisälle. Kyseisellä miehellä oli mukanaan maalipurkkeja ja muuta asiaan kuuluvaa, hän oli kuulemma Olan pyynnöstä tullut laittamaan prinsessalle linnaa kuntoon, joten päästin hänet sisälle. Hän pesi ensi töikseen sen kamalan jääkaappipakastimen. Seuraavat vuodet Obi kutsui minua nimellä princess Suvi, ja kohteli minua aina hyvin. Kun Ola unohti ystävänpäivän tai syntymäpäiväni tms., sain Obilta aina kukkia, suklaata tai vaikka lempi pizzani. Kun kerran, toisen avioliittovuoden aikana, yritin jättää Olan, sain Obin luota turvapaikan. Obi oli myös ibo eikä joruba, joten kun hän vieraili meillä, kaikki puhuivat englantia eikä jorubaa, mikä oli toki minulle helpotus. Prince Obi, ensimmäinen ystäväni Lontoossa. 

Pojat kyllä siivosivat kiitettävästi, minulle jäivät yksityiskohdat kuten ovien ja valonkatkaisijoiden kuuraus vuosien sormenjäljistä ja liasta. Ola oli valinnut keittiön seinien maaliksi, minulta kysymättä tietysti, pinkkiä, mikä oli aivan hirveää, ja maali loppui vielä kesken eikä keittiötä ikinä maalattu loppuun. Keittiön ja kylppärin lattioita ei koskaan hoidettu kuntoon uusilla muovimatoilla tms., mutta pyynnöstä sain suihkuverhon (joka toki tippui alas lähes joka suihkukerta), sekä kattoon pyykkinarun, (joka asennettiin väärin, niin, että siinä oli vain kaksi narua, mutta parempi toki sekin kuin ei mitään). Pesukone keittiössä kyllä oli, mutta kesti aikansa, ennen kuin se saatiin käyttöön, joten pesin pyykkini käsin lastenammeessa. Enhän minä mistään yleisistä pesuloista tiennyt, kyllä niitäkin lähikaduilta olisi löytynyt. Afrikkalaisten miesten pyykinpesu tarkoitti valkoisten kauluspaitojen liottamista valkaisuaineessa ämpärissä, alusvaatteet ja sukat pestiin käsin ja muu vietiin pesulaan pestäväksi. 

Makuuhuoneeseen sain isohkon  peilin, jossa ei ollut kehyksiä, eikä sitä koskaan saatu seinälle, mutta sen ääressä saatoin tarkistaa, että kehtasi lähteä ihmisten ilmoille. Ola hankki minulle myös vanhan senkin jonka päällä oli kirjahylly. Se ei sopinut asunnon henkeen yhtään, mutta mielestäni se oli ihana. Sain myös pikku telkkarin omaan käyttöön makuuhuoneeseen, jonka ääreen paeta jos ja kun alakerran olohuoneen miehinen seura ja ainainen Sky -boxin jalkapallo alkoi kyllästyttää. 

Kuvassa senkkiäni ja sänkyämme. Ostin Tescosta päiväpeiton, joka oli kyllä sänkyymme vähän liian pieni, mutta väreiltään mielestäni ihana, sekä lilaa että viininpunaista, lempivärejäni. Pojat eivät olleet päiväpeitoista koskaan kuulleetkaan. Kirjahyllyssä näyttäisi olevan Raamattu sekä Uusi testamentti ja psalmit. Minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa tuosta koivuisesta maisemasta, joka seinällä on. 

Neckinger Estate, Spa Road, Bermondsey SE16 oli kotini seuraavat puolitoista vuotta. Onneksi Neckinger Estate ei ollut sellainen korkea kerrostalo kuin John Kennedy House Surreay Quaysissä.  Ensimmäinen kuva alla on Spa Roadilta päin. Spa Roadilla oli lähikauppa, joka oli kyllä lähempänä ja paremmin varusteltu kuin edellinen lähikappani, ja pidin niistä arabimiehistä, jotka kauppaa pitivät. Mutta löysin sen pakastealtaasta mm. muutaman vuoden vanhoja kalapuikkoja. Spa Roadille myös murhattiin joku itäeurooppalainen tyyppi autoonsa. Seutu jäi minulle vähän vieraaksi, koska en yliopiston alkamisen jälkeen ehtinyt tutkia muuta kuin eri bussipysäkkien sijainteja, ja mitä palveluja niiden lähellä oli. Esimerkiksi apteekki/ kemikaliosta löytyivät ne hygienia tuotteet, mitä ei löytynyt lähikaupasta. Usein näissä oli myös valokuvien kehitystä. 

Toisessa kuvassa alla näkyy ovemme, toisen kerroksen sininen, vieressä kapeä kylpyhuoneen ikkuna oikealla ja sen vieressä keittiön ikkuna. Keittiön ikkunankin peitti verho, jota ei saanut liikutettua. Kolmannessa kuvassa näkyy rautatie, jolla kulkivat junat mm. Waterloolle. Brockleyssa olin kuullut lähinnä lentokoneita, nyt oli junien kolkkeeseen tottuminen. Rautatien alla sijainneet varastohallit yms. eivät myöskään minua ihastuttaneet.   

"Ei tässä maisemassa silmä lepää niin kun Tressillian Roadilla. Mutta se hyvä puoli tässä sijainnissa on, että Bermondseyn [metro] asema on ihan vieressä ja tää sijaitsee ihan cityn zonen laidalla ja vuokra on silti alhasempi. Ja läheiseltä bussipysäkiltä pääsen yhellä bussilla suoraan yliopistolle :)"

Ola osti minulle hääpuvun ja kengät. Tietenkin olisin halunnut shoppailla hääpuvun itselleni tyttökavereideni kassa, mutta koska suunnitelmissa oli vielä toiset, kunnolliset, häät Suomessa, olin antanut Olalle mekosta vain ohjeeksi, että kunhan se ei ole valkoinen. Mekko oli todella kaunis ja sellainen, mitä en ikimaailmassa olisi itse ostanut, ns. afrikkalaiseen makuun sopiva. Pelästyin ensin, ettei se mahdu selästä kiinni, mutta mahtuihan se, sen alle ei tarvinnut rintsikoita. Ensimmäisiä Olan tuomia korkokenkiä en voinut edes kuvitella voivani käyttää, niiden korot olivat aivan liian kapeat vammaisiin jalkoihini ja kävelytyyliini. Vähän isotkin ne olivat ja väärän väriset pukuun nähden, puku oli kermaa ja kultaa, kengissä oli valkoista ja tummansinistä!  

Vaikka Ola olisi maksanut matkat, kukaan ei halunnut tulla Lontooseen häitäni todistamaan, tai ei ollut rohkeutta tulla, kun samalle lennolle kanssani Suomesta ei olisi mahtunut. No, juhlitaan sitten yhdessä Suomessa, kaikki ajattelivat. Ei juhlittu, muta sitä emme vielä tuolloin tienneet.  

Hääpäivän aamuna Ola lähti aikaisin etsimään minulle parempia kenkiä ja minä jäin taas yksin tuntikausiksi. Yritin vielä vähän nukkua ja kävin suihkussa. Geelasin tukkaan kiiltoa, ja oli se muutenkin hyvä, sillä päivä oli erittäin tuulinen. Aivan ihanat kermanvaaleat mary jane -kangät leveillä koroilla Ola löysi ja ne olivat käytössä kun valmistuin yliopistosta, hinta £34. Uuden puvun ja kenkien lisäksi korvikset olivat lainassa äidiltä ja alushousuni olivat siniset ja vanhat!

Myöhästyimme omista häistämme vartilla, vähemmän kuitenkin kuin Olan kanssa yleensä. Sillä välin, kun Ola oli vielä hakemassa kultasepänliikkeestä sormuksiamme, Olun, Olan serkun, vuokraisäntämme ja todistajamme, kanssa päivittelimme hänen autossaan, kuinka jotkut afrikkalaiset olivat aina myöhässä. Jo pidempään lännessä asuneen bisnesmies Olun mielestä aika oli rahaa, eikä myöhässä sopinut olla. 

Iloinen ja metelöivä miesjoukko oli meitä jo odottamassa kun saavuimme, ja tunnelma oli rento, meitä ei edes moitittu myöhästymisestä. Todistajia meillä oli neljä, kaksi Olan sukulaista, Olan lapsuudenystävä, jo minullekin tuttu SK, ja tietenkin kämppiksemme Tunde, joka oli yleensä kovin vakava, mutta tuona päivänä jopa hilpeä. "Mulle tuli entistä parempi olo, tää on mun perhettä!" Jännitti, mutta ei ehkä niin paljon, kuin olisi voinut luulla. Voi hyvänen aika! Olo oli epätodellinen,  olin onnellinen enkä voinut lakata hymyilemästä; joku halusi mennä kanssani naimisiin! Englantilaiset tädit jotka hoitivat käytännön järjestelyt, kehuivat morsianta kauniiksi (itse mietin, että joojoo, olisi pitänyt valita eri huulipuna, hiukset on huonosti ja finnitkin vaan naamassa loisti). 

Emme muistaneet tuoda omaa musiikkia, mutta se ei haitannut yhtään, sillä seremonian aluksi Debuty Registrar laittoi soimaan silloisen lempilaulajani R. Kellyn "I Believe I can Fly." Seremonia itsessään oli nopea, mutta juhlallinen ja kaunis. Jotenkin parempi kuin Suomessa mielestäni, koska vihkipari sanoi enemmän sekä yleisesti että toisilleen. Harmitti myöhemmin, ettei kukaan ollut ottanut kuvia itse seremoniasta, ja kuvia otettiin vasta jälkikäteen ja ulkonakin vain pari, emmekä menneet puutarhaan ollenkaan, missä olisi ollut todella kauniit puitteet. 

Tressillian Roadille olisimmekin voineet kutsua ihmisiä, mutta emme Spa Roadille, missä oli vähemmän tilaa eikä vielä edes huonekaluja. Menimme siis syömään nigerialaiseen ravintolaan, mihin valui Olan tuttuja ja sukulaisia meitä onnittelemaan. Ravintola oli take-away paikka eikä siis mitenkään juhlallinen, mutta ruoka oli ihanaa, riisiä, tulista kastiketta ja kalaa, vähän liian tulista jopa minusta. Pöytään tietenkin tuotiin myös vati, missä pestä kädet. Join Stella artois lager olutta, koska nigerialainen Guinness stout on liian tummaa ja vahvaa minun makuuni. Lähettelin viestejä niiden kanssa, joiden olisin toivonut olevan paikalla ja soittelinkin äidille Suomeen. Toki iloisilta nigerialaisilta oli vaikea kuulla sanakaan, ja alettin lähestyä jo serious youruba overloadin rajaa, erityisherkkä suomalainen alkoi väsyä meluun, vieraisiin ihmisiin ja kieleen sekä päivän erikoisuuteen. 

Kun vidoin lähdimme taksilla kotiin, veimme SK:n ensin omaan kotiinsa ja sitten oli vaikeuksia löytää Spa Roadille. Seuraavaksi Ola ei löytänyt avaintaan, eikä Tundekaan ollut kotona. Kiersimme vielä pankkiautomaatin kautta hakemassa taksikuskille rahaa. Kun Ola vihdoin löysi avaimen povitaskustaan, oli rakkoni haljeta ja minun oli pakko juosta ensin itse kynnyksen yli vessaan. Palasin kuitenkin etuoven ulkopuolelle parvekkeelle, jatkuvasti puhelimessa olevaa sulhasta odottamaan. Lopulta, merkityksen ymmärrettyään, Ola kantoi morsiamensa kynnyksen yli ja saman tien olohuoneeseen asti. Puhuin myös Olan siskon kanssa puhelimessa. Hän oli juuri palannut Nigeriasta ja oli kotonaan vatsataudissa, eikä siksi ollut voinut tulla paikalle. "You are in charge, right?", hän vannotti minua. Tanssimme tyhjässä asunnossa nigerialaista musiikkia ja otimme toisistamme kuvia. Päivä oli kuuma, joten morsian hehkui pää punaisena, ja sulhanen hymyili, nauroi ja hyppi onnellisena pitkin asuntoa. 

Kuvan valotus on huono, toki nigerialaiseksikin Ola oli poikkeuksellisen tumma. Valitsin tämän kuvan, koska siinä näkyvät eteisen seinät, missä oli lian lisäksi ainakin kolmea eri maalia. Herkän ei ollut helppo sietää tuota epäharmoniaa, sen sanon.  

Seuraavina päivinä makuuhuoneemme piristyi valkoisista verhoista, joiden läpi huoneeseen siivilöityi jopa päivänvaloa. Ola myös maalasi kylppärin seiniä peittäneen lian piiloon valkoisella. Maalia päätyi eteisen kokolattiamatolle ja myös uuden sohvan kylkeen, kun sitä kannettiin sisälle, ja joku oli jättänyt huolimattomasti suljetun maalitölkin eteisen lattialle. Sohvaryhmä oli ihan mukava mutta vanhanaikainen, ja yksi toisen nojatuolin jalka oli jo matkalla kadonnut. Marmatin pojille samalla tavoin kuin olin nähnyt äitini marmattavan isälle, mutta asiat eivät edenneet toivomaani tahtiin, tavarat olivat silti aina hujan hajan ja minä tiesin Olaa paremmin, missä hänen tavaransa olivat. Obi maalasi myöhemmin eteisen seinät taivaansinisellä ja ovet ja makuuhuoneemme seinät valkoisella. 

Syyskuun alun jälkeen en päiväkirjan kirjoittanutkaan ennen marraskuuta, ilmeisesti kirjoitin vain kirjeisiin ja sähköposteihin kuulumisia, ja ne eivät ole säilyneet minulla. Äidille kirjoittamastani kirjeestä selviää että 10 päivää häiden jälkeen luotto meidän suhteemme kestävyyteen oli vielä kova. Toisaalta olin innostunut vihdoin alkavasta opiskeluista ja olin lukenut SOASin esittelymateriaaleista, että yliopistolla oli mm. oma YK, ja monta muutakin yhdistystä, joiden toimintaan halusin mukaan. Odotin innolla niin afrikkalaisia elokuvia kuin keskusteluja ja mielenosoituksiakin. Sotaa vastustava järjestö vastusti Irakiin hyökkäämistä, mikä oli Britannian televisoissa paljon puheenaiheena. "On ollu jotenki jännä huomata, kuinka paljon enemmän maailmanpolitiikka vaikuttaa täällä ihan arkipäivään, kuin Suomessa."

21.9. lauantaina paikallista aikaa 11-16 alkoi aikani yliopistossa Englannissa ulkomaalaisten opiskelijoiden orientaatiolla, joka jatkui maanantaihin luennoillla ja kaupunkikävelyillä. Tiistaina oli virallinen enrolment, sisäänkirjautuminen, ja vasta sitten alkoi varsinainen opiskelu. Muiden ulkkareiden kanssa tutustuimme ainakin läheiseen toriin, josta saattoi ostaa halvalla keittiötavaroita, sekä mm. Florence Nightingalen ja muiden Lontoon kuuluisien mustien tarinoihin. Vernon Squaren kampuksella tutustuin botswanalaiseen maisteriopiskelija Oscariin, ruotsalaiseen, somalitaustaiseen Sammeen, joka opiskeli kanssani Afrikan tutkimusta ja saksalaisiin tyttöihin, jotka opiskelivat kanssani sosiaaliantropologiaa. Kun kävelimme Vernon Squaren kampukselta pääkampuksellemme Russell Squarelle, kaaduin, kun yritin pysyä minua paljon nopeammin kävelevän ryhmän mukana. Sentään Oscar käveli kanssani, se voi hyvinkin olla ainoa syy, miksi muistan hänet, emme tuon päivän jälkeen juuri nähneet, kuin ehkä jossain Afrikkaan liittyvässä tapahtumassa. Noita kaatumisia sattui seuraavan kolmen vuoden aikana lähes joka kerta, jos kävelin jonkun seurassa noiden kahden kampuksen väliä, koska he kävelivät nopeammin kuin minä ja yritin pysyä heidän vauhdissaan. En ole eläessäni montakaan kertaa pyytänyt, että voitaisiinko kävellä hitaammin. Joten mieluummin kävelin yksin ja myöhästyin tunnilta, mutta ainakin polveni ja housuni pysyivät ehjinä. Matkaan meni minulta vajaa puoli tuntia, muilta runsas vartti luulen, matkaa oli noin maili, eli runsas 1,6 kilometriä. Koska keskustassa olimme, matkalla oli paljon kapeita ja epätasaisia jalkakäytäviä, ihmisten ja liikenteen väistelyä ja liikennevaloja, 

Russell Squarelle pääsi kotoa bussilla numero 188, jonka päätepysäkki oli todella kätevästi ihan yliopiston edessä. Opin nopeasti katsomaan ikkunasta juuri oikeaan aikaan, niin että näin joka päivä, Waterloo siltaa ylittäessäni, sillan toisella puolella St Paulin katedraalin ja toisella puolella Parlamentin, Big Benin ja London eye- maailmanpyörän. Lähempänä kotia näin vielä lempisiltani Towerin. Vernon Squarelta kotiin päin piti vaihtaa bussia Elephant and Castlessa, joka oli äärettömän ruma ja aina tuulinen liikennehelvetti, mutta onneksi 47 ja 63 Kings Crossista pysähtyivät kätevästi samalla kadulla kuin 1 tai 188 kotiinpäin. 

Äsken alkoi itkettää, kun sain googlettamalla tietää, että Vernon Square ei ole enää SOASin käytössä vaan he ovat vuokranneet sen taideyliopistolle. En tiedä, miksi se itkettää. Joruban tunnit ja afrikan tutkimuksen kursseja oli paljon siellä ensimmäisenä kahtena opiskeluvuotena, Vernon Squaren Common roomissa olin varsinkin ensimmäisenä vuonna katsomassa elokuvia, joita näytettiin ehkä kerran viikossa iltaisin. Mutta en ollut enää kolmantena vuonna juuri ollenkaan Vernon Squarella, muuta kuin tietokoneluokassa ja kesäkuussa tekemässä jonkun loppukokeen.

Russell Squaren SOASin päärakennusta emme olleet Olan kanssa retkillämme edes löytäneet, olin ottanut kuvan hotellista ja yhdestä yliopiston sivurakennuksista. Vernon Square oli sentään rempattu vähän modernimmaksi, päärakennus henki  edelleen enemmän 60-lukua. Rakennuksessa oli myös vain yksi pieni hissi, ja koska lähes kaikki tunnit, isoja luentoja lukuunottamatta, olivat ylempien kerroksien luokissa, tulivat sekä etu- että takaportaat minullekin hyvin tutuiksi. Myös tiedekunnan toimisto ja lokeroni, jossa säilytin kirjoja, joita en sinä päivänä halunnut kantaa kotiin, olivat yläkerroksissa. Munalukko lokeroon piti hankkia itse, mutta lokeron sai itse valita vapaana olevista. Ylhäällä oli myös hyvä käydä rauhassa ja yleensä yksin vessassa, toisin kuin pohjakerroksen vessassa, joka oli tietenkin aina täynnä tyttöjä. Samassa kerroksessa tiedekuntani toimiston kanssa oli myös suklaapatukka-automaatti. Kokeilin melkein kaikkia. Herkkänä ja imispaljoudesta muutenkin ylikuormittuneena introverttina oli ihanaa, että saattoi istua kirjastossa hiljaa yksin kirjoja lukien tai tietokonetta naputtaen, hakien vain välillä automaatista suklaata, eikä tarvinnut välttämättä koko päivänä puhua kenellekään. Lisäksi lompakkoon kertyi ihan hirveä määrä kolikkoja, joita oli kätevä käyttää automaattiin. 1ja 2 pennisiä siihen ei mennyt, mutta 5,10, 20 ja 50 pennisiä kyllä. Kirjasto oli huikea, tosin täynnä vanhoja painoksia. Rakastin sen hiljaisuutta, mutta välillä kaikki tietokoneet olivat siellä käytössä ja oli pakko uskaltautua ihan tietokoneluokkiin tietokonetta käyttämään, eivät ne luokat onneksi yleensä niin paljon rauhattomampia olleet. 

Läheisin opiskelukaverini oli aluksi jo edellä mainittu Samme. Suomalainen Pilvi opiskeli kanssani antropologiaa ja Kaisa Afrikan tutkimusta, samoin, muistaakseni saksalainen, Bianca. Puoliksi nepalilainen, puoliksi hollantilainen Premilla istui viereeni yhdellä ensimmäisistä antropolOgian luennoista ja hengailimme koululla luentojen välissä hiukan. Englantilaisen Chloen kanssa tutustuin vähän enemmänkin, hänet näin pari kertaa jopa yliopiston ulkopuolella. Kirsten oli lämmin ja mukava. Roman, Alessassadro ja Simon olivat kivoja poikia, joiden kanssa oli helppo jutella. Vaikka monien kanssa sujuvasti rupattelinkin ennen tunteja, se ei koskaan syventynyt ystävyydeksi, enkä vaihtanut juuri kenenkään kanssa edes puhelinnumeroa, mistä oli kyllä opiskellessa haittaakin. En oppinut koskaan edes kaikkien nimiä. Jonkun luokkalaiseni kotibileissä kävin ehkä toisen syksyn aikana jossain päin Lontoota, Ola haki minut kotiin autolla. 

Joruban opiskelijoita oli koko luokassa muistaakseni viisi, joten meistä muodostui aika tiivis porukka. Ystävystyin kuitenkin paremmin vain ruotsalaisen Annan kanssa, jolla oli myös nigerialainen aviomies. Minua tuskastutti, että en osannut olla oma itseni kuin hetkittäin, lähinnä Obin ja Sammen ja joskus Annan seurassa, kaksi jälkimmäistä ruotsalaisina ymmärsivät minua helposti ja päivittelivät englantilaisessa elämänmenossa samoja asioita kuin minä, kuten yksinkertaisia ikkunoita, kokolattiamattoja kaikkialla ja erillisiä kuuman ja kylmän veden hanoja kaukana toisistaan uusien ja rempattujenkin rakennusten vessojen lavuaareissa (seinällä kyltti "Beware hot water). 

Olin salaa toivonut, että SOAS olisi kuin Alkio-opisto, vain kansainvälisempi ja isompi, mutta olin väärässä. Se että SOAS oli erittäin monikulttuurinen yliopisto, teki ystävystymisestä monin kerroin haastavampaa.  Päiväkirjaan tajusin muotoilla ongelmani näin "Mä tiedän kulttuurienvälistä viestintää yms. opiskelleena, et tää johtuu siitä, että kun en osaa lukea ihmisiä, kun en tiedä kulttuurisia koodeja. Ja kun ei pysty ilmaseen itseensä täysin vieraalla kielellä. Mut teoria ei ihan hirveesti auta käytännössä." Toki ystävystyminen olisi voinut olla helpompaa, jos olisin asunut opiskelija-asuntolassa ja siten ollut enemmän muiden opiskelijoiden kanssa tekemisissä, mutta introverttina en ole siitä niinkään varma. Tarvitsin joka päivä kuitenkin hiljaisuutta, opiskelua ja latautumista ihan yksin.

Tiesin pian olevani oikeassa paikassa ja valinneeni oikean aineyhdistelmän. Vietin yliopistolla mielelläni koko päivän, lauantaisinkin joskus aamusta viiteen asti, kunnes kirjasto meni kiinni. Opettajat olivat ihanan innostuneita opettamistaan aiheista. Taiwanin tutkija sosiaaliantropologi Stuart Thompsonin, ensimmäisellä antropologian luennolla, esittämä henkipossessio on jäänyt ikuisesti mieleeni. Ensimmäisen ja toisenkin vuoden murheenkryyni oli Social Theory, yhteiskuntatieteiden suurmiehiin ja yhteiskuntateorioihin  keskittyvä kurssi, jota veti kuuluisa sosiologi, etenkin Afrikan historian ja uskonnon tutkija ja Nigerian asiantuntija J.D.Y. Peel. Hänen opettamistyylistä oli vaikea saada tolkkua etenkin ensimmäisenä vuonna. Mikä oli tärkeää? Ihan kaikki, no, en kirjoittanut nopeasti, joten paljon jäi muistiin panematta. Jollain opiskelijoilla oli jo tuolloin tunneilla mukana nauhureita, josta olisin itsekin hyötynyt. Mutta kun minun vamma (jos sitä oli ollenkaan) oli vain siinä vasemmassa jalassa, en kai minä nyt mitään apuvälinettä muistiinpanolle tarvinnut! Myöhemmin Peel opetti minulle länsi-Afrikan etnografiaa, mikä oli helpompitajuista. Luin tässä hänen muistokirjoitustaan, englanniksi ja jorubaksi. Olisinpa osannut arvostaa häntäkin enemmän silloin kun oli mahdollisuus. 

Ensimmäisen vuoden opiskelin sanakirjan avulla. Jossain kohtaa en enää jäänyt jumiin yksittäisiin sanoihin, joita ei ymmärtänyt, vaan, koska hallitsin kokonaisuuden, yksittäiset sanat saivat jäädä ymmärtämättä tai sitten ymmärsin ne tarpeeksi hyvin kontekstista. Vaikka olin motivoitunut ja uuten päivään herääminen ja yliopistolle meno täytti minut aina innolla, en osannut rentoutua ja itseluottamukseni oli aivan hukassa. Tuntui siltä, että kaikki muut olivat maailmankansalaisia, jotka puhuivat sujuvaa englantia, minä hiljainen maalaishiiri. Etenkään tutor -tunneilla, missä käsiteltiin pienryhmässä viikon lukulistan tekstejä ja kirjoja, yleensä jatko-opiskelijan johdolla, en saanut juurikaan sanaa suustani, vaikka pää oli tietoa täynnä. Se oli noloa ja turhauttavaa. Tutorit olivat aivan huippuja, ruokaan erikoistunut antropologi Jacob Klein selitti meille poloisille myös yhteiskuntateoriaa, ja James Staples, nyttemmin antropologian professori, oli ensimmäisen atropologian kurssini tutori ja kolmantena vuotena hän veti, elämäni muuttaneen, kurssin vammaisuuden sosiaaliantropologiasta. Hän oli kiinnostunut lääketieteen antropologiasta ja oli itse tutkinut spitaalisia Intiassa.  

Marraskuuhun mennessä välimme Tundeen oli alkanut tulehtua. Hän hankki omaan huoneeseensa jääkaapin ja ties mitä, ja laittoi munalukon oveensa. Välejä ei helpottanut, että kun pesukone vihdoin toimi, Tunde oli laittanut sen yöllä päälle, mutta ei ollut laittanut poistoputkea osoittamaan keittiön lavuaariin, ja vesi kasteli koko alakerran lattian. Olimme suunnitelleet olohuoneen kokolattiamaton vaihtamista ennen joulua muutenkin, mutta kiireessä matto leikattiin hiukan väärin ja se oli valmiksi hiukan likainenkin, kuinkas muuten. Ola ei ollut ikinä valvomassa näitä asennuksia yms. ja syytti kaikesta Tundea. 

Päiväkirjaan uusi, hiekan värinen ja huonosti asennettu olohuoneen mattomme inspiroi minua kirjoittamaan näin: Sunnuntai 17.9.2002 " Kun tulin maanantaina kotiin, en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Pitkästä aikaa pystyin nauramaan itkun sijasta. Viimeaikoina mä oon itkeny ihan hirveesti syystä ja syytä tietämättä. Mä pillahdan itkuun ihan hirveen helposti. Kulttuurishokki. Syysmasennus (joka tulee aina, vaikka oon yrittäny vakuuttaa ittelleni vuosia, ettei muhun sellaset vaikuta). Koulustressi, kämppäongelmat, sää, bussit, yhteiselämän harjoittelu Olan kanssa... kyllä sitä vähemmästäkin tulee herkkä ja rasittunut olo. Osansa silläkin, että en oo ehtunyt kirjottaa päiväkirjaa pitkään aikaan. Kyllä mä maileja oon kirjottanu ja puhunu puhelimessa (äitin kanssa enimmäkseen) ja jutellu Annan ja Sammen kanssa, Olaa unohtamatta, ja niin oon pysyny järjissäni. Lisäks puhuin torstaina ekaa kertaa sitten syyskuun Hannan kanssa puhelimessa, mikä autto hirveesti! Mä tiesin, että se tulis auttaan paljon, mut en arvannutkaan, et se tekis olon NÄIN PALJON kevyemmäks, maailma tuntuu taas paljon helpommalta paikalta elää ja käsitellä. Ja kaikki tämä, vaikka paljon sellaisia asioita jäi juttelematta, mitä ois tehny mieli jutella. Mutta pitkästä aikaa oikein todella nauroinki! Ellei sitä väsynyttä repeilyä joruban tunnilla Annan kanssa oteta lukuun."    

Jatkoin asunnsta ja sen sijainnista:..."PALJON on siis viä tekemättä. Ja mä kun yritin sanoo Olalle, että tän kämpän pitäis olla valmis ennen mun koulun alkua... niin varmaan. Sanoin, ettei mulla ole voimia stressata tästä kämpästä ja koulusta samaan aikaan. Ja nyt mulla on niska ja hartiat ihan paskana sängyllä lukemisesta ja tunnen itteni ihan seittemänkymppiseks, kun joka paikkaa kolottaa. Mut kuka nyt mun terveydestä välittäis. 

Mut oon jo alkanu tottua tän kämpän sijaintiin. Bussipysäkit on tarpeeksi lähellä, tosin matkat, vatsinkin iltapimeellä, on aika pelottavia. Mut jos ei päästä mielikuvitusta tunnelissa tai puiston kohdalla valloilleen, niin kyllä siitä selviää (on ainakin toistaseks selvinny). ..Koulu kulkee jo rutiinilla, eniten rassaa bussinmatkat. Bussit kun tulee tasan silloin kun tulee, eikä aikataulun mukaan ja ruuhkat, tietyöt (joita on tähän aikaan hirveesti) ja vaihtuvat kuskit yms. tekevät matkoista aika arvaamattomia. Mut ainakin uskallan jo lukee bussissa pelkäämättä, että huristan pysäkkini ohi (toinen asia on sitten, jääkö siitä mitään päähän, mut ainaki oon käyttäny ajan hyödyksi)."

Koko syksyn vannoin kirjeissä ja sähköposteissa, että Ola tulisi kanssani Suomeen jouluksi. No, ei tullut. Oli kuitenkin kiva käydä Suomessa ja etenkin viedä siskonlapsille söpöjä vaatteita Lontoosta. Hampaita saava siskonpoikani arvosti etenkin purulelua, jonka sisällä oli ikeniä viilentävää geeliä. 

En tiedä miksi Ola osti minulle enimmäkseen vaaleanruskeita vaatteita, ei mulle sopiva väri, mutta kivoja paitoja kyllä. Oli ihana viettää aikaa entisten Hervannan hurjien, nyttemmin enemmän ja vähemmän maailmalle lähteneiden, tyttöjen kanssa. . 

Alkiollakin poikkesin esittelmöimässä antropologian opiskelusta Lontoossa ja ehdin nähdä Pihlan ja Inarin Jyväskylässä kaakaolla. 

Palasin Suomesta suuri määrä paketteja mukanani. Ola ei tietenkään tajunnut tonttulakkia, eikä lahjojakaan, eikä tullut koskaan tajuamaankaan, sillä ei koskaan käynyt kanssani Suomessa. 

Päiväkirjat elokuulta 1999 marrakulle 2002, ja näinä vuosina kirjoitin paljon vähemmän kuin edellisinä vuosina.