Neljästoista luku, jossa muutan Lontooseen ensimmäistä kertaa

Päiväkirjamerkintöjä ei alkuvuodelta ole, eikä muutenkaan enää kuin satunnaisesti, ja alempaa selviää, miksi minulla ei ole enää edes kalenteria muistin tukena. Sen muistan, että Korpilahdella tartuin toimeen ja täytin UCASin hakemuksen, jolla hain kolmeen eri Lontoon yliopistoon, kuuteen eri ohjelmaan, jokaisessa ainakin toisena pääaineena tietenkin sosiaaliantropologia. Maaliskuun puoleen väliin mennessä olin saanut jo conditional offerit eli ehdolliset tarjoukset kahteen yliopistoon, SOASille ja Brunelille, ja myöhemmin vielä kahteen ohjelmaan SOASille, joista saisin valita haluamani, jos selviäisin keväämmällä englannin kokeesta vähintään yleisarvosanalla 7. Matkustin toukokuussa Helsinkiin Hakaniemen rantaan (kyllä, Tavaramarkkinat soi päässä) British Counciliin tekemään kokeen. Selvisin siitä yleisarvosanalla 7,5/9, kuuntelu ja lukeminen meni keskustelua ja kirjoittamista paremmin, tietenkin jännitin etenkin keskustelussa. Lopulta yliopisto-opintojen aloittaminen melkein jäi kiinni siitä, ettei SOAS ollut saanut kirjettä, jolla otin African Studies and Social Anthropology kandidaatin tutkinnon paikan vastaan. Ensimmäinen kokemukseni Royal Mailin epäluotettavuudesta, mutta ei läheskään viimeinen. 

Alkuvuodesta muistan, että 12.2. kello 12 poikkesin Jyväskylässä ottamassa ensimmäisen tatuointini, mustan kissafiguurin, oikeaan olkapäähän. Muistan ajan, koska yllätyin siitä todella kuukausia aikaisemmin aikaa varatessani. Se ei edes sattunut, ja koko tapaus oli jotenkin niin tylsä ja ohi nopeasti, että meni yhdeksän vuotta, että otin seuraavan tatuoinnin, mutta sitten otinkin lyhyessä ajassa monta. Figuurin peitin isommalla tatuoinnilla myöhemmin, kun se ei ollut alunperinkään ihan sellainen, kuin olisin halunnut. 

 Hiihtolomalla kävin taas Lontoossa, ja mukanani oli ruutuvihko, johon yhtenä päivänä näemmä kirjoitin, ote alla. Olin toivonut, että kokisin jo hiukan oikean oloista yhteiselämää Olan kanssa, mutta sama kämppis tyttöystävineen sai minut edelleen tuntemaan itseni vieraaksi tunkeilijaksi, ja koin tarpeelliseksi tehdä itseni mahdollisimman huomaamattoman. Minä rakastan puhumista, ihmisten kanssa juttelua, tutustumista ja tarinoita, joten oli vaikea asua ihmisten kanssa, jotka eivät halunneet jutella kanssani. Kävimme tuolla reissulla kuitenkin tuplatreffien tyyliin elokuvissa, jossa hämmästelin makeita popcorneja. Elokuvaa en muista. Ja kyllä, sain ruutuvihon/päiväkirjan mukaan Olan kanssa kunnolla puhuakin. Olin jo täysin rakastunut ainakin Lontooseen, jos en vielä yhtä tulisesti Olaan: 

Surrey Quays, 27.2.2002 "Tämä on mun kaupunkini. Tämä suurkaupunki, jossa ei ole koskaan hiljaista eikä pimeää. Tämä harmaa ja samalla niin täynnä värejä oleva kaupunki. Mä haluan oppia tän kaupungin tavoille. Mä tiedän, että se vie vielä kauan aikaa, mutta mä haluan todella tulla sinuiksi tän kaupungin kanssa. En voi jäädä Suomeen! Täällä on niin paljon mahdollisuuksia hyvään ja huonoon. Mutta ylipäänsä nytkin mä kirjotan ihan törkeen innostuneena. Kai mä eka muutan asuun Olan kanssa. On se vähintäänkin helpointa niin. Ainahan sitä pois voi muuttaa. Tää on iso kaupunki ja mä varmasti pystyn tutustuun täällä nopeesti ihmisiin, kun pääsen kulkeen (mun täytyy kävellä näin... Anssi Kela Rules :) x 5) Ei sillä, että mä en uskois muhun ja Olaan. Uskon minä. Meissä kahdessa voiskin olla sitä jotain. Mutta ihan KAIKKI on mahdollista ja mun tapani on yrittää punnita ihan kaikki vaihtoehdot. Kyllä kai me vielä joskus päädytään naimisiin, mutta ei tässä ainakaan mikään kiire ole. Annetaan ajan kulua. Jos mä tulen tänne ensin ja asutaankin yhdessä ja katotaan miten sujuu. Kyllä mä silti voisin haluta sormuksen sormeeni vakuudeksi niin itselleni kuin muille, että kuulun vain yhdelle." 

Kuvassa minä Lontoossa uusissa, muodikkaissa Lontoo-farkuissa ja siinä äidin vanhassa takissa, jota rakastin (mutta Ola ei). Ohessa myös pari metrolippua ja alimpana bussilippu. 

Takaisin Korpilahdella ikävöin Olaa ja haaveilin omasta pysyvästä kodista väliaikaisasuntojen sijaan. Kirjoitin välillä tunnin sähköpostia Olalle, johon hän vastasi parilla rivillä. Hän soitteli pari kertaa viikossa, yleensä myöhemmin, kuin olimme sopineet. 

Muuten elämä oli ihanaa, kaikesta opiskeluun liittyvästä nautin täysin siemauksin ja opiston ihanien tyttöjen kanssa seikkailimme Jyväskylässä mm. katsomassa jyväskyläläistä reggae bändiä nimeltä Laulurastas, sekä suuren suosion hilkulla olevaa Don Johnson Big Bandia. Myös matkat opiston ja Tampereen välillä taittuivat entistä useammin AK-linjalaisten Siljan tai Jonnan kyydillä, auto täynnä ihania naisia ja hyvä musiikki, kuten Red Hot Chili Peppers, soi. 

Monikulttuurinen sosiaalityö -kurssin kanssa matkustimme maaliskuun 20.-22. 2002 Karjalaan. Bussimme lähti Korpilahdelta 5.15 aamulla ja silti saavuimme ensimmäiseen vierailupaikkaamme auttamattomasti myöhässä. Kun ylitimme rajan, oli kuin olisimme siirtyneet myös ajassa taaksepäin. Venäjän puolella, mitä kauemmas ajoimme rajasta, tiet olivat todella huonossa kunnossa, Uppo-Nallen sanoin tiessä oli "kuoppa kuopan vieressä ja yksi kuoppa välissä" ja katuvalojakaan ei juuri ollut. Ensimmäinen kohteemme oli Lahdenpohjassa Miinalan koulu. Koska koulu oli jo ehtinyt päivältä loppua, oppilaat haalittiin kodeistaan koululle esiintymään meille. Toimme heille muistaakseni paperia, kyniä ja kumeja. Putinilla oli meneillään tietokone joka kouluun -hanke, mikä tuntui absurdilta, kun perusasioista oli huutava pula. Myös vessapaperia lahjoitimme joka paikkaan. Ravintoloiden vessoissa oli henkilö, joka annosteli kävijöille riittävän määrän paperia ennen koppiin astumista. 

Toisen koulun lisäksi kävimme matkalla muistaakseni kahdessakin eri lastenkodissa Lahdenpohjassa ja Sortavalassa, sekä viimeiseksi ennen Suomeen palaamista vanhainkodissa ja päiväkodissa. Puute näkyi katukuvassa vaihtelevasti, oli esimerkiksi kauniita ja rapistuneita rakennuksia rinta rinnan sekä huonommin ja paremmin puettuja ihmisiä. Reissu oli monella tavalla silmiä avaava, kuinka lähellä Suomea elettiin niin eri maailmassa. 

Reissun kivoin muisto oli inkerinsuomalaisen oppaamme, noin ikäisemme Antin kanssa hengailu. Hän valitsi minulle loistavan DDT yhtyeen CD:n kaupasta. Antilla oli opiskelupaikka Suomessa, mutta hän ei päässyt lähtemään Venäjältä, soittelimme vielä myöhemminkin keväällä. Muistan tanssineeni huonekaverini Siljan kanssa mm. Shakiraa ja Anastaciaa hotellimme Piipun pihan discossa. Känniset suomalaiset miehet käyttäytyivät aivan kuvottavalla tavalla ihan kaikkia kohtaamiaan naispuolisia ihmisiä kohtaan, sekin todella järkytti. Kotimatkalla rajan tuntumasta ostin Alicia Keysin piraattilevyn. 

Kevään tärkeimmät ja ikimuistoisemmat seikkailut tein kuitenkin Kurssarissa myös asuvan Marin kanssa niin Tampereelle, Helsinkiin kuin Jyväskyläänkin. 

Mari oli myös kiinnostunut Afrikasta, ja Tampereella tanssimme ja pyörimme afrikkalaisten kanssa niin Mambossa kuin YO-talollakin, kun taas Helsingissä vietimme viikonloppuja somalialaisen veljeni Libanin ja hänen kavereidensa kanssa, etenkin ihanan ja älykkään, opariaan tekevän Maxin. Libaniin olin tutustunut jo vuosia aikaisemmin Perheryhmäkodin kautta. Noiden reissujen kestovitsiksi muodostui, että ostimme aina pakastepatonkia, jonka lähes aina unohdimme liian pitkäksi aikaa uuniin. Liban kävi myös huhtikuussa kanssamme ryyppäämässä Korpilahdella ja bailasimme myös parin hänen kaverinsa kanssa Jyväskylän yössä. Toinen heistä oli tyyppi, jonka olin tavannut jo aikaisemmin Mambossa, mutta josta nyt tuli hyvä ystäväni, jonka kanssa kirjoitteilin sähköpostia ja jonka näin myöhemmin myös Lontoossa. Hän auttoi minua vuosia myöhemmin myös muutossa ja vielä myöhemmin haastattelin häntä graduuni. Koko kevään tapasin upeita uusia afrikkalaisia tyyppejä Suomessa, ja uskoni hyviin ihmisiin palasi ainakin jonkun verran. Olin kuitenkin valintani tehnyt.  

1.-5. huhtikuuta AK-linja, ja muutama muu halukas, teki Teemaseminaarimatkan Pietariin. Asuimme Hotelli Moskovassa. Tuuli oli julmetun kylmä, molemmilla kerroilla Venäjän puolella tuntui olevan paljon kylmempää kuin Suomessa. Kävimme mm. vierailulla paikallisella yliopistolla, Pietari Paavalin linnoituksella ja katedraalilla, Erimitaasissa, Sorosin säätiössä, Venäjän etnografisessa museossa ja Katariina Suuren talvipalatsilla sekä karkkikirkolla tietysti. Minulla ei ollut varaa shoppailla Apraksin torilla, mutta olihan se kokemus. Päiväkirjassa kuvailin matkaa katastrofaaliseksi. Kaaduin erimitaasin edessä niin, että kädessäni ollut kamera avautui, mutta onneksi koko filmi ei sentään mennyt pilalle. Yksi matkalle lähteneistä sai kaksi epilepsia kohtausta, ensimmäistä kertaa elämässään. Eräs opiskelijoista ei tullut eräänä yönä takaisin hotellille, vaan oli lähtenyt baarista paikallisten matkaan. Hän ei vastannut tekstiviesteihin eikä soittoihin ja hänestä kuultiin vasta myöhään seuraavana iltapäivänä. Annoimme paikalliselle oppaallemme enemmän rahaa paremmista istumapaikoista, kun menimme viimeisenä iltana katsomaan Don Quijote- baletin, mutta paikat olivatkin halvimmat mahdolliset, hattuhyllyllä, tolpan takana. Seuraavana aamuna opasta ei enää näkynyt. Paluumatkalla, pysähtyessämme Viipurin torilla, kalenterini varastettiin laukustani, vaikka kuinka yritimme kulkea Siljan kanssa käsikynkkää laukut välissämme. Kalenterin ja kaikkien sen sisältämien muistojen menetys harmitti, olisin mieluummin menettänyt lompakkoni, jossa muistaakseni ei ollut muuta kuin 10 euroa, juuri sen takia, että meitä oli varkaista varoiteltu. Monet ihastuivat ja asuivat myöhemmin Venäjällä tai ainakin opiskelivat kieltä. Minä olin lähinnä vain surullinen ja ahdistunut koko ajan. 

Ihanat naiset, AKlaiset! Vuoden viimeiset opiskelijabileet Keitaassa

Silja rakkaan, Venäjän reissujen huonekaverini kanssa, yllä vielä Rantakeitaassa. Tuolloin keväällä aloin kääriä tansanialaisen kangan päähäni kunnon nigerialaiseen gele-tyyliin. 

Alla ryhmähali 17.5.2002 Kurssarin edessä ennen kuin kaikki lensivät eri suuntiin. Olin niin kaukaaviisas, että keräsin kaikilta rakkailta yhteystiedot ja muutaman sanasen ruutuvihkoon kevään aikana. Etenkin kämppikseni Pihlan sekä Sannin ja Sannan ystävyyden sanoista tuli tärkeitä seuraavina kuukausina ja vuosina, nytkin nostavat itkun: "Suippani mun, rakas hanipuppeli. Miksi kaikki loppuu aikanaan? Siksi. Pidän kädestäsi kun lennät Lontooseen, ja tuu siel takaisin joskus. Olen ylpeä että teet sitä mitä sinun pitää tekevän. Suvilla on elämää!!" ja "Jambo, jambo! Mistä tuollaisia naisia tulee? Mahtavaa Suvi! Tuun muistamaan sut kun näen kaupan hyllyssä Annan, kun herään yöllä elokuvan jälkeen ja tv:stä tulee Euro News ihanalla brittiaksentilla. Ja yleensäkin kun liikutan varvastani tai vaikka syön pistaasipähkinöitä!" sekä "Oot niin ihana ihminen... älä lakkaa säteilemästä tuota positiivista energiaa! :) ! " Säteily hiipui ja hetkeksi loppuikin maailmalla, kun hukkasin Alkiolla saamani itseluottamuksen ja itseni täysin. Mutta en vielä. 

Tampereella odottivat seuraavat läksiäiseni sekä 20-vuotissynttärini. Tytöiltä saamassani Survival pakkauksessa oli ainakin Heinin ja Saijan nauhoittamat kasetit Suomi-musaa, ruisleipää, ja Seitsemän veljestä- kirja. Sari teki minulle seuraavan vuoden seinäkalenterin rakkailla kuvilla ja muistoilla. Tytöt myös taiteilivat minulle t-paidan, jossa oli mm. kaikkien nimmarit, ja jonka puin heti päälleni. Ilta jatkui tietenkin Mambossa. 

Seuraavaksi angolalainen tuttuni Nadja letitti tukkaani 150 pikkulettiä, missä meni lähes kaksi päivää, tukkani oli yllättävän paksu ja siihen piti saada pidennykset siististi. Olin unelmoinut pidemmästä tukasta aina, mutta hiukseni eivät kasvaneet. Välissä kävin hoitamassa 2-vuotiasta siskontyttöäni Lukonmäessä, koska siskoni oli työreissulla Helsingissä ja tytön isä jakoi aamuyöt Aamulehteä. 

Siljan kanssa kävin maistraatissa, ja täti kysyi meiltä, oliko meillä parisuhdeasiaa. Ei meillä, mutta mulla. Jälkiviisaana voin sanoa, että jos olisin mennyt Olan sijasta Siljan kanssa naimisiin, monelta murheelta olisin säästynyt!

Ehdin vielä poiketa Isojoellekin. Kummit oli tärkeä nähdä, vaikka paikan taika oli muuten hävinnyt. Alkion maailmaankaan ei ollut enää paluuta, mikä osaltaan teki siirtymästä paljon helpomman. 

"Ennen kaikkea mä en tunne enää Tamperetta omakseni. Ainoa, mistä mä nyt koen voivani pitää kiinni, mihin mä voin luottaa, on yksin Jumala ja minä itse. ...Mulla on niin paljon, eikä mua sido mikään. Mä olen valmis lentämään, elämään, oppimaan uutta, tuntemaan ja rakastamaan, tulemaan rakastetuksi. Maailma on avoin. Ja siellä missä mun sydän on, on mun koti. Eikä se ole Suomessa enää kauaa."

Tuo oli vielä sitä aikaa, että piti mennä kaupungille matkatoimistoon matka tilaamaan. Suoralle lennolle Helsingistä en enää mahtunut, joten lensin Tampere-Pirkkalasta SASilla ensin Tukholmaan. Parempihan se niin oikeastaan olikin, pääsi koko perhe saattamaan. Matkalaukkuni painoi 26 kiloa ja oli Leenalta lainassa. Siinä ei ollut edes pyöriä! Kuten tavallista jännittävissä tilanteissa, minua oksetti, muistaakseni vielä ensimmäisessä lentokoneessakin. Maanantaina 17.6.2002 muutin Lontooseen. 

Arlandasta seuraava kone lähti 45 minuuttia myöhässä, koska Kööpenhaminassa oli jotain ongelmia, ja tämän vuoksi lensimme tavallisuudesta poiketen Skotlannin, emme Tanskan yli. Koska olimme myöhässä Heathrow'lla, odotimme laskeutumislupaa yli puoli tuntia, siellä oli ruuhkaa kuten aina. 

Ola oli vastassa kaverinsa Taofeekin kanssa, joka ilmeisesti oli ihan muskeleidensa takia paikalla, koska kantoi minun matkalaukkuni, minä kannoin käsimatkatavarani ja Ola jonkun Taofeekin pikku pussukan ja takin. Junasta nousimme väärällä pysäkillä pois, joten portti söi lippuni. Seurasin vaan perässsä asemien ihmisruuhkassa ja huomasin olevani todella väsynyt. New Crossin asemalta asunnolle menimme vielä taksilla, minicabillä jonka kuski oli kongolainen. Kyseessä oli siis tavallinen auto ilman taksinmerkkiä, ei musta Hackney carriage. Määränpää oli Tressillian Road, Brockley, London SE4 1YD. Ola oli muuttanut kaakkois-Lontoon sisällä uuteen osoitteeseen, koska kämppikset olivat menneet naimisiin ja odottivat lasta. 

Ilman alivuokralaista emme tälläkään kertaa saaneet olla, vaan asunnon toisesta makuuhuoneesta vuokraa maksoi Tunde, vähän vanhempi hiljainen mies. Kotimme oli kolmannessa kerroksessa, ylimpänä. Olohuoneen, keittiön ja kylpyhuoneen (hiukan alempana, portaiden tasanteella) ikkunat olivat kadulle päin. Asunto oli vuokralla Cambridgeen muuttaneelta nigerialaiselta, ja hänen jäljiltään asunnossa oli muutamien huonekalujen ja astioiden lisäksi hienoja koriste-esineitä ja mm. (lukion historian kirjasta tuttu) Slaves for Sale- ja Ken Saro-Wiwa -julisteet. 

"TI 18.6.2002 Lontoo. Nyt mä olen sitten kotona. Siis tää on niin very British kämppä" Makuuhuoneesta näki alakerran asunnon hyvin hoidetun puutarhan, sekä kauempana St Peter's kirkon tornin, joka 1870 valmistuneena viehätti minun historiaa rakastavaa silmääni erityisesti. Oli ihana aloittaa elämä Lontoossa vanhalla, erittäin rauhallisella ja hiljaisella asuinalueella modernin ja vilkkaan, kolkon ja meluisan Surrey Quaysin sijaan. Tarkistin, ja asunto on viimeksi 2019 myyty 525 000 punnalla, arviota hiukan halvemmalla. Sentrifikaatio on joka tapauksessa ehtinyt tuollekin alueelle, jossa vielä tuolloin näki enimmäkseen afrikkalaisia siirtolaisia.  

Ola oli töissä, mutta soitteli minulle uuteen englantilaiseen numerooni, toiseen Nokialaiseeni, pari kertaa päivässä. Ensimmäiset päivät menivät siivotessa, etikalla pesin homeisin jääkaapin, jonka ovi ei pysynyt kunnolla kiinni kuin hetken, ja silloinkin vain jos sen oikein paiskasi, joten kaappi kerrytti jäätä. Kolmannen kuurauksen jälkeenkin keittiönlattianpesuvesi oli edelleen mustaa. Miehet oppivat nopeasti, että tykkäsin etenkin tiskata, ja jättivätkin sen ja muut kotityöt lähes täysin minun huolekseni. Lämpimän ruoan he toki halusivat itse laittaa, rakastuin ruokabanaaneihin eli plantaaneihin, makeaan jamssiin ja tulisiin kastikkeisiin. Suomalaisena ihmettelin mm. patalappujen puuttumista, mutta täällä keittiöpyyheet ajoivat yleensä saman asian. Pyykkinaruja ei ollut, isompi pyykki laitettiin roikkumaan ovista ja pienempi kuivumaan pattereille. 

Olan kanssa yhteiselo sujui pääasiallisesti hyvin, mutta toihan se omat hankaluutensa, että minulla ei ollut ketään toista, jonka kanssa jutella yhtään mistään. Soittaminen oli kallista joten kirjoittelin kirjeitä ja tekstareita äidille ja ystäville, mutta toki oli ihan arjessa välillä ikävä tuttua kieltä ja kulttuuria. 

 TV-kanavia oli vain viisi, mutta yhdeltä niistä tuli joka arkipäivä Suomesta tuttujen Teho-osaston (ER)  ja Ally McBealin jakso tai pari. Toki televisiosta tuli myös näistä ja Frendeistä uusia jaksoja ja Siskoni on noita. näiden esitysajat laitoin muistiin päiväkirjan takakanteen. Lisäksi muistan katsoneeni myös Columboja ja Fresh Prince of Bell Airia. Trisha Goddardin keskusteluohjelma aamuisin oli vähän kuin Suomessa tuttu Ricky Lake, mutta parempi. Kyllähän siinä kielikorva pakosti kehittyi nopeasti, kun kaikki oli pelkkää englantia. Sunnuntaisin meille tuli yleensä vieraita, jolloin söimme hyvin, joimme ehkä valkoviiniä, kuuntelimme musiikkia ja miehet juttelivat jorubaksi, aluksi siitätuli ulkopuolinen olo, mutta siihenkin tottui. Jos halusin osallistua, kyllä minulle kiinnostuneina juteltiin ja kyseltiin Suomesta ja etenkin suomalaisista naisista, olivatko kaikki yhtä kauniita ja mukavia kuin minä. Kaikki eivät todellakaan tienneet esimerkiksi, ettei englanti ollut Suomen virallinen kieli tai että Suomi oli EU:ssa. 

Kuvissa alla on kotikatuamme, ostoskatuani (Lewisham Way) ja asuntoamme. Koko Lontoossa asumiseni aikana oli harvinaista nähdä valkoisia englantilaisia minkään tiskin takana, mutta lähikauppamme oli poikkeus, sitä piti englantilainen mies, joka valitti minulle, toiselle valkoiselle, muista asiakkaistaan. Mietin positiotani, olinhan itsekin maahanmuuttaja. Kaupan valikoimasta löysin ihania erikoisia hedelmämehuja kuten mangoa ja seljankukkajugurttia, sekä tietenkin vehnäpaahtoleipää ja maitoa muovipulloissa, vihreäkorkkinen semi-skimmed kävi kevytmaidosta. Käytössäni oli pian myös kadun varrelta löytynyt somalialaisten pitämä internet kahvila, jonka puheensorina kuulosti lähes yhtä kotoisalta kuin suomi. Ihastuin siihen, kuinka kohteliasta asiakaspalvelu kaikkialla oli. Postissa oli useimmiten töissä aasialaisia, joiden aksentista en aina saanut selvää, joten annoin vaan ison setelin, kun ostin kirjeisiini postimerkkejä. Minulle selvitettiin postissa myös, että osoite piti kirjoittaa kuoren keskelle, ei oikeaan reunaan niin kuin Suomessa, lähettäjä kuoren toiselle puolelle, ei vasempaan yläkulmaan. 

Kun kävelin ostoskatuani toiseen suuntaan, vastaan tuli oikealla huoltoasema ja sen yhteydessä Tescon, yhden isoimman paikallisen kauppaketjun, Express myymälä, joka näytti enemmän suomalaiselta ruokakaupalta. Siellä oli myös yksi mukava myyjä, Den nimeltään, jonka kassalle yritin aina päästä rupattelemaan. Jos jatkoi katua vielä eteenpäin, päätyi Lewisham Shopping Centerille, jonka vaate- ja kenkäkaupoista sekä levykaupasta haltioiduin. Matkaa kertyi runsas puolitoista kilometriä suuntaansa, plus ostarilla pyöriminen, mutta vielä ei tullut mieleenikään ottaa busseilla liikkumista haltuun. Kun rohkenin, minulla oli aikaa harhailla pitkin lähitienoon katuja ja nauttia kesästä. Nähdessään tatuointini paikalliset mustaihoiset papparaiset  innokkaasti hihkaisivat nyrkit pystyssä "black panther power!" Kesä oli helteinen ja ruuhkaisten katujen pakokaasut maistuivat suussa ja tuntuivat silmissä, mutta siihenkin tottui. 

Asunnossa oli suomalaisen silmiin erikoisinta, kokolattiamattojen ja yksinkertaisten ikkunoiden lisäksi, se, että varastotilaa ja kaappeja oli hyvin vähän sekä makuuhuoneissa että keittiössä. Minun vaatekaappinakin toimi koko kesän matkalaukkuni. Sängyn rakenteissa oli laatikot, joihin saattoi säilöä sentään jotain. Keittiössä oli erikoinen kierukkasähköliesi, ei siis lieden päällä yhtä yhtenäistä levyä. Uunia, jonka luukku avautui kuin ovi, emme saaneet toimimaan ollenkaan. Uusi ja ihana leipägrilli oli minulla tuona kesänä pajon käytössä, leipien väliin vaikka jotain säilykekalaa tai siis sardiinia ja juustoraastetta, juustohöylän äiti lähetti Suomesta myöhemmin, en tiennyt kauppaa, mistä sellaisen olisi voinut Lontoossa löytää. Olohuoneessa oli ihan aito takka, makuuhuoneessamme vain feikkiraamit, joita sitten käytin kauneuspöytänäni. Kylpyhuoneessa ei taaskaan ollut suihkua, vain ämpäri ja litran mitta kylpyammeessa. Vessanvedin oli aluksi rikki, ja sitä korjaamaan tullut englantilainen putkimies yritti iskeä meikäläistä. 

Näistä alemmista kuvista tärkein on tuo keskimmäinen. Miksi? No siinä on kettu, joka nukkui joka sunnuntai alakerran puutarhassa, miksi sunnuntaisin, en tiedä. Ehkä alakerran kissa tiesi. Alimmassa kuvassa tukkani lettien poiston jälkeen. 

Elokuun lopulla poikkesin Suomessa toivottamassa siskonpojan tervetulleeksi maailmaan. Nasun toin tuliaisiksi lentokentältä. Vaadin Olalta kihlasormuksen ennen reissua. Sormus oli keltakultainen ja siinä oli muistaakseni kolme pientä zirkonia. Se maksoi £19,90 Argosin luettelossa (vähän niin kuin Hobby Hall tms., tavarat haettiin tiskiltä numerolla, ne eivät olleet näytillä kaupassa). Se oli nätein sormus, minkä sieltä löysin, vaikka en kyllä edes pidä keltakullasta. Minua harmitti vielä enemmän, että kihlasormus oli minulle tärkeä, mutta Tunde oli mukanamme sitä ostamassa, ja Ola ei ymmärtänyt, että halusin olla hänen kanssaan kahden ja tehdä päivästä erityisen meille.