Kahdeksastoista luku, jossa saan tietää, että minulla on spastinen CP-vamma, valmistun yliopistosta ja muutakin tapahtuu

Graduate Kivinen 19.7.2005, Bachelor of Arts, African Studies and Social Anthropology  

Uusi kotini, johon muutin 20.2. oli taas council estate, kaupungin vuokratalo. Pembury Estate oli hyvin saman tyylinen kolmikerroksinen hissitön 1930-luvn luhtitalo kuin Neckinger Estate, mutta sijaitsi idässä, Hackeney E5. Taas pääsin kivasti vaihdolla kahdella bussilla yliopistolle. Huoneeni oli pienehkö, mutta lipastoon mahtui tavaroita ja sen päälle televisioni, ja parisänky oli mukava. En yhtään muista millainen taso minulla oli läppärin alla, mutta muistaakseni istuin tietokoneella sängylläni, ja sen vierssä oli ehkä senkki. Kylppärissä ei täälläkään ollut suihkua, eikä kyllä lämmitystäkään, onneksi mentiin sentään kevättä kohti. 

Kämppiksinä minulla oli tällä kertaa enimmäkseen Englannissa kasvanut jalkapalloileva, ikäiseni nigerialainen Toks, joka toimi myös vuokraisäntänäni. Toisella puolella huonettani asui taas nigerialainen täti, tosin hän muutti pois pian, ja välissä huone oli tyhjillään ennen seuraavaa vuokralaista. Pembury oli tunnettu jengistään, mutta ei minua Hackneyssa koskaan pelottanut. Moikkailin huudeilla seisoskelevia porukoita ja he moikkailivat minua, outoa valkoista vammmaista tyttöä. Toki tuon vuoden aikana opin tunnistamaan aseen laukauksen ja pakoputken pamahduken eron, ensin Daltonissa, sitten Hackneyssa. Joka tapauksessa minua nauratti, kun valkoiset englantilaiset neuvoivat minulle kadulla, missä lähin poliisiasema sijaitsi, jos jotain tapahtuisi. Mitään edes vähän pelottavaa ei koskaan tapahtunut minulle noiden ensimmäisten Lontoon vuosieni aikana. Annalta ryöstettin pohjois-Lontoossa kerran reppu, mutta voro ei saanut muuta kuin pari study packia, siis tulostettuja kirjoja tietyn kurssin tärkeimmistä teksteistä. 

Nyt päästään tämän luvun hämmentävään otsikkoon. Kuvailin Marille sähköpostissa kuinka: 

"Mulla on ollu nyt kurssi vammaisuuden antropologiassa, ja se vasta onki ollu 'journey of self discovery' ja lisäks oon tajunnu, kuinka käytännöllinen antropologian perspektiivi voi olla myös lähempänä kotia, kuinka mä ehkä voisin käyttää tietämystäni ja omia kokemuksiani hyödyksi myös oman yhteiskuntamme tutkimiseen ja esim. vammaisten äänen esille tuomiseen." 

Kyseisen Social Anthropology of Disability kurssin aluksi ihmisiltä kysyttiin, miksi olimme ottaneet kurssin valinnaisena. Osasin sanoa, että minulla on liikkumiseen vaikuttava, synnynnäinen vamma, mutta en osannut kertoa tarkemmin. Se oli jokseenkin noloa, joten tein nettihaun sanoilla, mitkä muistin lääkärin papareista: "diplegia spastica". Ja sain, ensimmäistä kertaa elämässäni, melkein 23-vuotiaana, tietää, että minulla on CP-vamma. Soitin kotiin päästyäni äidille, ja kysyin, oliko hän tiennyt, että minulla on CP-vamma. Kuten aina, kun äiti kuuli sanan vamma minuun liittyen, hän alkoi itkeä. Isä tuli puhelimeen ja kertoi, että oli kyllä yrittänyt kertoa minulle, että olen CP-vammainen, kun olin teini. En muista tapausta, voi olla, että niin ei edes tapahtunut, mutta todennäköisesti en vaan halunnut vammaisuuttani siinä iässä ja siinä hetkessä sisäistää. 

Löysin netistä vertaistukea, mitä minulla ei ollut koskaan ollut. CP -liiton sivut olivat toki suureksi avuksi mutta myös erityisesti BBC Ouch - yhteisö, jossa kaikenlaiset vammaiset keskustelivat keskustelupalstoilla. Sivustolla oli sekä faktatietoa vammoista että mm. humoristista sisältöä ja kolumneja, joita kirjoittivat eri tavoin vammaiset, myös pari CP-vammaista naista. Liityin postituslistalle siinä paikassa. Ymmärsin vihdoin, ettei minun tarvinnut päästä lievästä vammani yli, muuttua vammattomaksi, niin kuin läheiseni olivat selvästi odottaneet koko ikäni. Minulla on pysyvä spastinen CP-vamma, ja se näkyy minussa niin kuin näkyy, ja se on ihan luonnollista ja ok. Minulla on huono tasapaino, olen kömpelö, hyppiminen on lähes mahdotonta, niin myös käsityöt.  Ennen kaikkea kropassani on kipuja ja jumeja paljon enemmän kuin muilla, hikoilin enemmän, väsyin helpommin, enkä hahmota kehoani tai asentoani täysin. Sain siihenkin ensimmäistä kertaa selityksen, miksi säikähtäessä saan aina voimakkaan sätkyn. Vaikka olen normaaliin ihmisiin verrattuna väärällä tavalla erityinen, olen monella tavoin samanlainen kuin  muut CP-vammaiset. Näin tällä viikolla Facebookissa tämän, ja se kuvaa täysin fiiliksiäni: 

Olin elänyt elämääni tähän asti luullen, että olin viallinen ja epäonnistunut ihminen. En voi sanoin kuvata sitä helpotusta, jonka koin, kun nyt minulla olikin yhteisö, jonka parissa olin normaali. Mutta nyt alkoi vammani todellinen sisäistäminen osaksi persoonaani ja elämääni. Olin oikeastaan aloittanut sen jo lukuvuoden alussa, kun olin laittanut raksin ruutuun "vammainen" kohdalle, mahdollisesti ensimmäistä kertaa elämässäni, kun registeröidyin läsnäolevaksi yliopistolle. Halusin, mutta en silti uskaltanut, mennä tapaamaan Disability Officeria. Olisinpa mennyt, olisin voinut saada lisäaikaa kokeisiin ja mahdollisesti aikaisemmat kokeet olisi voitu vielä arvioida uudestaan.  
    

Kevät oli taas kylmä ja sateinen, kostea tuuli puhalsi suoraa luihin ja ytimiin ja luntakin vielä tuli melkein joka päivä maaliskuun alkuun asti, vaikkei se maahan juuri jäänytkään. Esseiden kirjoittamisen, lukemisen ja luentojen lisäksi oli kampuksella kivoja tapahtumia, jotka esittelivät mm. tansseja kaikkialta maailmasta ja Afrikan nykytaiteita. Matkustin myös pitkin Lontoota elämyksestä toiseen. 24.2. kävin Lontoon suomalaisella merimieskirkolla fanittamassa kolmea Lontoossa sillä hetkellä pelaavaa suomalaista jalkapalloilijaa Joonas Kolkkaa ja Aki Riihilahtea Crystal Palacesta sekä Jonatan Johannsonia joka pelasi Charltonissa. Olin niin tohkeissani, kun uskalsin pyytää pojilta kuvaa, että heidän piti muistuttaa, että minulla oli vielä kameran linssisuojus päällä. Ja sitten kuvasta ei edes tullut tätä parempi, en edes uskaltanut mennä lähemmäs. vaan zoomailin metrien päästä. On helppo muistaa, kuinka spastinen vasen jalka kramppasi varvastukseen ja tärisytytti jännityksestä. 

21.3. näimme Annan kanssa sen hetken suurimman idolimme Nasin Brixton Academyssa. Siis näimme hänet, pari tuntia odotettuamme, ehkä runsaan puoli tuntia, sillä kun hän aloitti kappaleen nimeltä "Got Ur self a Gun" joku idiootti ampui kattoon tai johonkin ihan oikealla aseella. Konsertti tyhjennettiin ja se oli siinä sitten.  

Seuraava, paljon parempi, musiikkimuisto syntyi 30.3. kun Annan kanssa menimme Royal Festival Hallille Koffi Olomiden konserttiin. Olan piti tulla myös, ostin lipunkin, mutta eipä tullut. Koffi on kongolainen supertähti, jota olin kuunnellut Suomessa jo vuosia ja tanssinut, mm. Marin kanssa, Koffin konserttivideon tahtiin useita kertoja. Lämppärinä oli trio the Queens of Lagos, joka oli kyllä hyvä sekin, mutta kun ensin Koffin bändi ja tanssijat ja sitten mies itse tuli lavalle, kaikki nousivat tanssimaan, eikä ehkä klassisempiin konsertteihin tottunut henkilökunta voinut sille mitään. Se oli pari tuntia pelkkää tanssia. Maailman pienuus taas korostui, kun muutaman kuukauden päästä kongolainen kaverini Suomessa kertoi, että oli nähnyt minut tanssimassa konsertista taltuoidulla videolla. Sähköpostiin kuvailin "Paskat hääpäivästä, lakkiaisista tai yhtään mistään, se oli mun elämäni paras ilta ja olin onnellisempi kuin ikinä. Nähda Koffi Olomide livena ja kuolla... "

Ehkä kevään hauskin ilta oli kuitenkin Monikan syntymäpäivä huhtikuun alussa. Olimme lauantaina ensin Annan kanssa ahkeria opiskelijoita yliopiston kirjastossa kirjaston sulkemiseen kello kolmeen asti. Minulla oli monivitamiinimehua meille pullot jo mukana, terästettynä vodkalla. Parin tunnin metro- ja bussimatka Brentfordiin kului hyvin rattoisasti. Monika oli töissä pubissa ja asui sen yläkerrassa. Alkuillan paikalla oli muitakin Monikan kavereita, loppuillan tanssimme, nauroimme ja joimme kolmistaan. Ja jostain syystä tytöt intoutuivat myös kakkusotaan, josta kenelläkään ei varsinaisesti ollut muistikuvaa, vain todisteet näkyivät, ja niin myös imuroimme aamuyöllä, kuinka muutenkaan. 

Monikan ja Annan kanssa kävimme myös mm. Madam Jojo's clubilla tanssimassa, Hannelle sähköpostissa kuvailin kuinka: "Vapun vietin Annan, Monikan ja.... viiden tansanialaisen kanssa... Oltiin eka yhellä tsekki-tansanialais pariskunnalla kylässä, juotiin viinia ja tequilaa ja mentiin kaupungille. Musa oli aika perseesta ja jätkät ei osannu tanssia, mut niin se vaan ilta kulu ja olin kotona vasta kolmelta aamulla! Ei se kyllä vapulta tuntunu... "

Ola yöpyi luonani vielä joitakin kertoja alkukeväästä. Hän oli kuitenkin järkännyt minulle tämän uusimmankin kodin, kun edellinen vuokraisäntä halusi nostaa vuokraa, vaikka lämmitys ei toiminut ja olin saanut yskän. Suomesta saamallani opintotuella, vuokran maksettuani, söin lähinnä 42 pennin leipää ja 39 pennin spagettia sekä juustoa, joten arvostin jokaista kymppiä, minkä Ola minulle vielä antoi. Toisaalta, saattoi mennä päiviä, viikkokin, etten kuullut hänestä mitään. Tunteeni alkoivat vihdoin sammua, ymmärsin, ettei rakkauskaan ihan kaikkea kestä ja kärsi. Rakkauden pitäisi kuitenkin olla enemmän voimia antavaa kuin niitä vievää. En enää istunut ja odottanut häntä kotona ikävöiden ja itkien taas ja taas petettyjä lupauksia, vaan elin omaa elämääni.  Kuten sähköpostissa kuvailin: 

"Mulla on tässä ollu nyt about kuukauden hyvät meiningit, Ola-ongelmat ei oo vavannu mieltä, aika ei oo kulunu murehtimiseen, niin oon saanu opiskeltua enemmän ja jopa nähtyä kavereita." 

Kun en ollut nähynyt Olaa huhtikuussa yli kahteen viikkoon, hän tuli luokseni serkkunsa Paulin kanssa, joka piti minusta paljon ja yritti vakuuttaa minut vielä pysymään Olan kanssa. Ola sen sijaan puhui koko ajan puhelmessa ja katsoi televisiota. En vakuuttunut. Ellen olisi ollut sitoutunut saamaan opiskeluni kunnollisesti päätökseen ja tarvinnut siihen Olan taloudellista tukea, olisin luovuttanut jo paljon aikaisemmin. Toisaalta, kuten edellisestä luvusta ilmeni, välttelin konflikteja, halusin olla hyväksytty ja pelkäsin hylkäämistä niin paljon, että nielin jopa sen, että avioimieheni asui toisen naisen kanssa. Tulee ihan mieleen  Backstreet Boysin "As Long as You love Me" kappaleen täysin idioottimaiset js kamalat sanat ja sanoma: 

Although loneliness has always been a friend of mine
I'm leavin' my life in your hands
People say I'm crazy and that I am blind
Risking it all in a glance
And how you got me blind is still a mystery
I can't get you out of my head
Don't care what is written in your history
As long as you're here with me

I don't care who you are
Where you're from
What you did
As long as you love me
 

Marille sähköpostiin kuvailin näin: "En kadu mitään, en mä usko virheisiin yleensäkään, ei kukaan tahallaan virheitä tee, vaan tekee siinä hetkessä niin kuin parhaimmalta tuntuu, ei mennyttä voi tuomita sen mukaan, mitä tietää nyt. Oli oikea ratkasu mennä naimisiin jne. mä olin onnellinen morsian, Mulla on ollu täällä aivan uskomattomat kolme vuotta ja Olan takia ja Olan kautta oon tutustunu aivan uskomattoman ihaniin ihmisiin, Nigerian kulttuuriin jne. en oo katkera 'väärän ihmisen kanssa tuhlaamastani ajasta' vaan kiitollinen kaikesta mitä oon saanu, mita oon oppinu. ...Tää prosessi lähti käyntiin kun Ola oli kolme viikkoo taas Nigeriassa, sen äiti oli teholla ja tosi huonona. Ja ekaa kertaa, kun se oli poissa, en ikävöiny sitä ja vaipunu masennukseen, eka kertaa en itkeny kertaakaan: itse asiassa olin kohtuu onnellinen, vapaa. Kun se si soitti mulle sunnuntaina, et se oli takas, niin kyyneleet tuli takas myös. Mä en ollu kuullu siitä mitään yli kahteen viikkoon, eikä se soittanu mulle heti kun se tuli takas, vaan vasta sen jälkeen, kun mä satuin koittaan, et oliko sen puhelin päällä ennen kuin ostin puhelinkoritn Nigeriaan soittamista varten, ja olihan se, ja sitten se soitti mulle takas. Siitä on nyt kuukausi ja mä oon nähny sen tosi pikaseen kolme kertaa, eli mikään ei oo muuttunu. Viä kuukausi sitte se puhu aika innoissaan Suomeen muutosta, lähihoitajakoulutukseen hakemisesta... Mut se on vaan puhetta, kaikki on vaan puhetta, tyhjiä lupauksia, mä myönnän sen vihdoin. Piru mä en ikinä halua antaa periks, haluan uskoo onnellisiin loppuihin. Mut kai mullaki on si joku raja. Haikee olo, mut samalla helpottunu.Tulevaisuus hirvittää mut tuntuu myös hienolta." 

Ja seuraavassa sähköpostissa pari päivää myöhemmin: " kai mä otan ton Ola jutun aika tasapainosesti... mitä nyt joka kerta, kun kuulen sen äänen, niin oon päivän masis ja poissatolaltani... On raivostuttavaa huomata kuinka vähän se välittää, kuinka oon onnistunu 'rakkauden nimissä' pettään itteeni näin kauan. Ja sitten on viä se, et aina välillä tajuun, et mun on taas alotettava kaikki alusta, rakennenttava elämä, uudet tavoitteet ja unelmat. Mut sitte taas muistan et oon nuori ja sopeutuvainen, mitä tapahtuu on kohtalo ja mikä ei tapa se vahvistaa."  

Huhtikuun lopulla Tony kävi kylässä. Hän asui vapaassa huoneessa Hackneyssa lomansa ajan ja siellä poikkesi meitä moikkaamassa myös Tonyn ystävä Vincent, joka ennen asui Tampereella, mutta nyt Lontoossa. Oli ihan hauska jutella ja muistella vanhojakin, mutta Tonyssa ei ollut enää mitään puoleensavetävää, olin päässyt hänestä vihdoin irti, ja se tuntui hirveän vapauttavalta. Hän oli laihtunut, vaalentanut ihoaan, eikä haissutkaan enää hyvältä. Sarille kuvailin tapahtuman sähköpostissa näin:

"Se oli tosiaan lauantaista torstaihin, eli siis tähän päivään täällä. Kakki mun pelot oli ihan turhia. Olan kanssa ne ei nähny sen enempää kuin sillon, kun käytiin noutaan se Olan kanssa lentokentältä, ja tunnelma oli ihan lepponen.

Tosiaan, lauantaina Ola oli taas myöhässä mun kämpillä kuten tavallista. Sit se kaahas ja missas, ei yhdesti, eikä kahdesti vaan kolmesti lentokentän lliittymän ja siinä sit rallattiin moottoritietä PUOLITOISTA TUNTIA, kun eihän moottoritieltä niin vaan pääsekään pois ja kääntyyn... Oli kyllä tosi hauskaa, kun oli pimeetä ja se autokin on ihan laho ja siitä kuulu omituisia ääniä... hyvin oltais voitu jäädä keskelle mettää tienposkeen... Mut joka tapauksessa, oltiin ennätyksellisen kauan yhdessä tilassa silleen, et se ei päässy mua karkuun, eika voinu höpistä puhelimessa tai uppoutua telkan katteluun tai nukahtaa... Ei me paljon puhuttu, mut kerranki tunnelma ei ollu kiree. Tosiaan, Tony meitä sai odottaa siä kentällä ja oltiin kotona vasta yhen jälkeen.... Si heräsin aamulla opiskeleen ja kun illalla oltiin via baarissa niin siina tuli kaks neljän tunnin yötä peräjälkeen... arvaa olinko maanantaina kertaustunneilla kuolemanväsyny.... yks neljän tunnin yö via menee mut ei kyllä kaks peräkkäin..

Mut mika korneinta,Ola vaan heitti meidät mun kämpille ja läks yöks omille kämpilleen. Harva mies jättäis vaimoaan  sen x-poikakaverin seuraan... No, ei Ola välitä, niin en minäkään. Tosiaan, siinä si istuttiin iltaa ja naukkailtiin mun Finlandia vodkaa lähes aamu viiteen... (siinä meni mun haave, et saisin sen synttäriks säästettyä... mut mukavaa oli näinki) juteltiin, se naytti kuvia jne. Seuraavana päivänä se metsästi eka 'kukkakauppiasta' ja sit mentiin elokuviin ja lopulta Bar Rumbaan, siis Anna, Monika, minä ja Tony. Siinä si paivän mittaan mulle LOPULTA selkis millanen mölli Tony on. Kyllä mä sen oon ennenki tienny, et sillä ei oo juurikaan sosiaalisia taitoja (siitä just porukat ei tykänny, Tony on niin pölkky esim. Shamimiin verrattuna), eikä se osaa kommunikoida etenkään naispouolisten ihmisten kanssa lainkaan, paitsi sillon kun flirttailee... Aika surullinen tapaus oikeesti. Mut kun olin rakastunut, niin viittasin kintaalla tolle kaikelle.... Nyt kun aikaa on kulunu, ihmiset ja olosuhteet on muuttunu ja pystyn kattoon sitä miestä suht objektiivisisesti, niin en kyllä tunne sitä kohtaan paljon muuta kuin sääliä... Ei se oo enää mikään nuori, ja silti se hilluu ympäriinsä, polttaa, juo, bailaa ja kohtelee naista, jonka kanssa asuu ja on tehny lapsen, kuin ei mitään.... 

Eipä siinä mitään, se kyläili pitkin Lontoota kavereillaan ja mä vaan annoin sille matkaohjeet. Kun se tuli kotiin niin se vaan mölli huoneessaan ja mä omassani. Eipä meillä juurikaan oo mitään puhumistakaan enää."

Olin jo päättänyt, että muutan valmistumisen jälkeen takaisin Suomeen, mutta 5.5. viimeisen Contemporary Trends in the Study of Society -tutorial ryhmän jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Menin ryhmän kanssa SOASin alakerran baariin yksille. Minulla ei ollut rahaa moiseen, mutta ostin half pintin ollakseni edes kerran sosiaalinen näiden vuosien aikana. Päädyin istumaan tyypin viereen, jonka kanssa ensi töiksemme totesimme, että emme ole koskaan tykänneet toisistamme. Olin tainnut istua baarissa tasan kerran aikaisemmin, Hannan kanssa. Ensimmäisinä vuosina siellä haisi aina ruoho, mutta nyt rakennuksen  aulassa oli kortinlukijalliset portit ja kukkakauppiaat olivat siirtyneet ulos. Sähköposteissa ystäville kuvailin seuraavien viikkojen unelmanomaisia tapahtumat näin: 

"Viime torstaina kun menin baariin lasilliselle mun luokkakavereiden ja open kanssa viimesen tunnin jälkeen, en päässy istuun Rachelin ja Romanin viereen, jotka on ees jotenki mun 'kavereita' vaan päädyin istuun jätkän viereen, jota oon inhonnu aika intohimosesti tässä pari vuotta. Se on ollu mun kans samoilla kursseilla tänä ja viime vuonna ja moni muukaan ei oikein tykkää siitä. Se on kyllä älykäs, mut se haastaa ihmiset väitteleen asoista silloinkin kun ei oo tarvetta... Mä en nyt löydä suomen kielen sanoja millä sitä kuvailis... kai sitä vois sanoo ylimieliseks. Tai siis sellasen kuvan se on luokassa antanu ittestään. No, baarissa sitten, kun on kauhee melu, niin sitä oli pakko puhua sen ihmisen kanssa kenen vieressä istu. Ja kun se kerto mulle tulevaisuuden suunnitelmistaan ja haaveistaan tajusin, et meillä on aika samat arvot ja haaveet. Siis me molemmat opiskellaan antropologiaa, ollaan kiinnostuneita politiikasta ja 'maailman parantamisesta' ja halutaan tulevaisuudessa paljon lapsia. Aluks juttelin sen kans oluen voimalla ja pohjalta 'tässä ny voi höpötellä mitä vaan, kun en kuitenkaan tuu näkeen tätä ihmistä enää ikinä.' Mut sit mä tajusin, et piruako mä oon kuluttanu aikaa afrikkalaisten kanssa. Ykskään afrikkalainen ei koskaan voi tehdä mua onnelliseks, kun taas tässä oli ny brittimies joka ymmärsi mun eurooppalaisuuteni ja arvoni, jota kiinnosti samat asiat kuin mua ja jolla on akateeminen koulutus niin kuin mulla. Ekan oluen jälkeen se pyys mun numeron ja tokan jälkeen, jonka se osti mulle, me lähettiin yhtä matkaa. Me jutetiin taukoomatta, naurettiin. Mä en muista koska olisin oikeesti viihtyny miehen kanssa niin hyvin, ollu niin luonteva, nauranu. Eka mies sitten Tonyn, jonka vein kotiin baarista. Se osti viä pullon juotavaa ja myöhemmin illalla me tilattiin pizzaa. Ja seksi oli aivan uskomatonta, jopa eka kerta joka yleensa on ihan perseestä. Aamulla mentiin yliopistolle yhdessä, pussailtiin bussissa... Mika nolointa, se meidän edellispäivänen ope joka näki meidän lähtevän yhdessä baarista, näki meidän myös tulevan yhdessä....

 

Siitä lähtien oon ollu aivan sekasin, ymmälläni ja pilvissa, mutta myös kauhuissani. Miks nyt kun ma oon lähdössä pois? No, sillä ei oo mitään suunnitelmia ens vuodeks, se toivoo matkustelevansa ennen kuin menee armeijaan (se muuten muistuttaa mun isää, siis on älykäs, hauska, kiinnostunu polittikasta ja maanpuolustuksesta ... ja isähän on aina ollu mun ykkösmies...), joten se sano, et vois tulla Suomeen... ja sit me voitais matkustaa yhdessa sen prätkällä ympäri maailmaa puol vuotta tai jotain... ei ois hei mun unelmien täyttymys!

 

Nigel tykkää kissoista ja rakastaa juustoo ihan kaiken kanssa niin kuin minä, se lainas multa monta CDtä, koska kuulemma mun kokoelma on tosi hyvä (voi hyvänen aika, eihän mulla oo kuin kaikkee vanhaa!) , mm. Toni Braxton, ja sit suomalaista (!), eli Yö ja Soul Captain Band. Kun me rakasteltiin se kysy kaikenlaisia tarpeellisia sanoja suomeks kuten 'kyllä' 'lujempaa'   jne. Se tuntuu olevan aidosti kiinnostunu musta, mun mielipiteistä, ajatuksista, taustasta, perheestä. Se tuntuu just sellaselta ihmiseltä, jonka kanssa voisin jakaa KAIKEN. Sen tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu, et siitä tulee Britannian eka Liberal Democrat pääministeri ...mä voisin myös olla nainen Britannian pääministerin takana... ja sen lasten äiti... vähänkö meidän muksuista tulis alykkäitä!

  

Mut ei nuolasta ennen kuin tipahtaa! Meidän molempien pitäis nyt ainaki nää tulevat kolme viikkoo keskittyä kokeisiiin... mitä si kesäkuussa tapahtuu, se on toinen juttu. Eihän mulla oo viä mitään varmaa oottamassa Suomessa, siis työtä eikä mitään, joten mikä ettei kattoisin täs miten asiat rullaa.... elämä on sitte niin pirun ihmeellistä!

 

Mä näin sen tossa just, ja siks tässä sulle kirjotanki enka lue kokeisiin. Mä pelkäsin ettei se oo yhtä hämillään kuin minä, mut on se. Kukaan ei oo ikina kattonu mua niin kuin se kattoo. Kun pussailtiin kirjaston edessa kun erottiin kumpiki opiskeleen tahoillemme, meitä kehotettiin 'get a room!' koluromanssi on niin NOLO. Onneks ei tartte pyöriä täällä enää kuin pari viikkoo!

 

Olan kanssa mulla oli tosi hyvä keskustelu eilen, se oli mun luona monta tuntia, tosin lähinnä sen takia, et se venas Toksia. Mut tällä kertaa sekin puhu paljon. Ja ymmärsi etten rakasta sitä enää sillä tavoin, koska en edes itkeny kertaakaan. Ei meitä vaan oo tarkotettu yhteen, mut ystävinä säilytään. Kun se lähti se kerranki sano, et sillä oli ollu mukavaa! Sattuuhan se, kun mä nään et se viä toivoo, et me voitais olla yhdessä, ja mä toivon sille pelkkää hyvää. Mut kyllä sekin sen on huomannu, ettei me tehdä toisiamme onnelliseks. KaIkella on tarkotuksensa, aikansa kutakin jne... mä tiedän, et meille molemmille on tulevaisuudessa tarjolla viä jotain parempaa.

 

...sujuvasti aiheeseen: Nigel, ikä 25, porukat syntyny Jamaikalla, ite täällä.

 

Niin, mun pitäis ihan tosissaan olla lukemassa mut jotta saan ajatukset taas järjestykseen ja pystyn keskittyynki lukemiseen enkä haaveile joka luetun lauseen jälkeen, niin pakko kirjottaa asiat taas mustaa valkosella.

 

Nigel on täydellinen, se on pelottava täydellinen. Ma oon pelottavan onnellinen. Se on kamalaa. Mua pelottaa, et mä menetän sen, vaikkei se viä mun ookkaan... Siinä yhdistyy mun kaks unelmamiestyyppiä, prätkäjätkä ja musta mies. ...ja sillä on silmälasit. se on hauska ja huomaavainen ja hellä rakastaja. ja sillä on seksikäs ääni (mä en ymmärrä kuinka sen ääni on voinu ärsyttää mua ennen). Ja se on söpö. Ja me ollaan molemmat nuorempana näytelty, se tosin mua enemmän, sekin on ollu koulun lehdessä, sekin päätoimittajana. 

 

Tajusin sen, mikä mua siinä on niiin kovin tässä pari vuotta ärsyttäny: me ollaan kovin samanlaisia, paitsi, et se on vaan parempi versio musta, siis rohkeempi ja määrätietosempi, ilmaisee mielipiteensä reippaasti tunnilla, siis sellanen kuin haluaisin olla, ja oonki Suomessa, mut täällä oon hiljanen hissukka, ja sekös mua arsyttää... Mut onneks se ei oo ton ikävämpi juttu eli siis, en yhtäkkiä voi ruveta inhoon sitä taas, kun tiän mikä mua oikeesti on siinä vaivannu, eli ei se ittessään, vaan oma itteni kun en oo koko tänä aikana ryhdistäytyny ja reipastunu tunnilla yms.... olisin voinu olla täälläki mukana lehden teossa ja kaikkee... mut jotenki ei oo tullu vaan tartuttua toimeen... on ollu niin kaikkee muuta päänvaivaa...  

 

Anyways, Se yritti väittää mulle, ettei se niin erikoinen oo, et musta vaan tuntuu, et se on upee, kun se on eka eurooppalainen kenen kans oon ollu, et se on vaan tavallinen britti. Niin varmaan. Ei kaikki tavalliset britit oo tollasia kuin se on. Ei kukaan oo sellanen kuin se on.

 

10.5. Olin kotona vasta puol viiden pintaan kun jumittelin bussissa ties kuinka pitkään, päätin siis käydä kotona ennen sen luo menoo. Ja sit mun oli ihan pakko pestä tukka, niin et se ois viä aamullakin puhdas.... voi hyvänen aika, en oo ikinä ennen stressannu tollasista asiosta! Ja mua itteeni huvittaa, kun se on kuitenki se sama Nigel joka on nähny mut vaikka minkä näkösenä antropologian tunnilla... minkä takia mä nyt välitän siitä, miltä mä näytän sen silmissä?

 

Anyways, mulla oli viä meikkaus kesken kun Nigel tuli, ja mua jotenki nolotti... voi hyvänen aika, ihan ku se ei ois ennen nähny mua ilman meikkiä! Mut tällee jutun alussahan sitä haluaa aina näyttää parhaimmaltaan...

ja se sano mua kauniiks... kukaan ei oo ikinä sanonu mua kauniiks sillä tavoin kuin se... sillee, ettei se aja sillä takaa jotain muuta.  
Eka kertaa mies tuli hakeen mut kotoo treffeille. Ja sillä oli mulle kypärä ja niin me viiletettiin Lontoon läpi. Olin aika kauhuissani, rukoilin välillä mm. englanniks, mikä on omituista, sillä en ikinä rukoile englanniks. Se on tosi taitava, mut hullunrohkee kuski, ajettiin vastaantulevien kaistaa ja keskiviivaa melki koko matka mennen tullen...välillä jalkakaytävääkin pitkin! Minkä vuoks musta tuntuu, et päädyn sen sairaalasängyn viereen kuin Blossom konsanaan ja harmaannun sen virkoomista odotellessa... ... Mentiin sen luo, kun opiskelijoilla ei oo rahaa, mut eipä tuo haitannu. Rakasteltiin, katottiin tylsä leffa, juteltiin ja rakasteltiin lisää. Kattelin sen lapsuuden kuvia. Kotiin sain lähdettyä vasta iltapäivallä ja tietty se heitti mut. Paluumatkalla olinki jo aivan haltioissani, eikä pelottanu edes moottoritiellä, nautin ihan täysillä ja toivoin, ettei matka ikinä loppuis! Mun sankari, mun prinssini! Juu, ja se vauhti kun saa pulssin kiihtymään niin sitte oli taas pakko rakastella ennen kuin se lähti kotimatkalle.... Mikä ihmeeellisintä, sen kanssa tuun aina yhdynnassä (jopa kolme kertaa, se on niin kestävä!), yleensä se on aina ollu niin, et melki tuun ja sit jatkä tulee ja voi kettu...

 

Mä en halua ruveta ylitunteelliseks ja pelottaa sitä pois... apua! Nyt oon tosin hallinnu itteni enkä oo soittanu tai tekstannu sen kanssa. Huomasin, et pelkästään sen kans tekstaus irrottaa mut opiskeluista tuntikausiks, kun haaveilen vaan ja hihkun keskenäni... Me nähdään tiistaina kun kolme mun viidesta kokeesta on ohi... pidä peukut pystyssä, todellakin tarvin onnee ku täällä vaan kirjottelen vaikka pitäis lukee! En halua viettää syntymäpäivääni kenenkään muun kanssa. En halua viettää elamääni kenenkään muun kanssa. Oon niin julmetun peloissani. No, kerran ihminen vaan elää ja ainakin oon saanu kokee tällasen onnen, ainaki tiedän nyt et leffat ja laulut ei oo ihan huuhaata, et sukulaissieluja on olemassa. Ja oon siitä kiitollinen. 

 

Seuraavana lauantaina se joutuki sitte kolariin! Mitä mä pelkäsin! Tietyön kohdalla ei ollu ollu valoja ja sitä ohittava auto oli tullu Nigelin kaistalle ja BANG. Ei siis ollu Nigelin vika. Mut motska meni paskaks, onnenks mies ei (Vinnie: How's my bike?.)  Odotin näkeväni sen yliopistolla ja sit se vaan lähetti viestin et: 'I was in an accident, I'm ok but not coming to SOAS'  Onnettomuus! Sitä mä pelkäsin! Mitä toi ok tarkotti? Mä olin hajota... no, illalla puhuttiin si jotain tunti ja se sai mut vakuuttuun,  et se on ok... tietty se joutuu oottaan vakuutusrahoja, eikä välttis heti osta uutta motskaa  no, ainaski kerran pääsin sen kyytiin! Mulla on viime aikoina ollu kumman hyvä tuuri... ilmeisesti Olan kirous ei vaikuta muhun enää! 

...Pakko vastata vaikka oikee käsi on ihan outo ja siihen sattuu...

Noh, kaks koetta takana ja kolme edessä. Ihan hyvin meni, molemmissa oli kysymykset, mihin olin valmistautunu, Tietty muutama pointti jäi mainittematta, ja enemman matskua ois aina parempi käyttää, mut who cares... 

Nigel on ihan paras kannustaja, se oli eilen puhelimessa, et eihän ne Suomen eduskunnassa sun arvosanoja kysele... ja onhan meillä back up plan, jos kokeet kusee, eikä muutkaan jutut natsaa: tehään kylällinen lapsia!

 

...opiskelin ahkerasti, selvisin kokeista ja tiistai-iltana odotti palkinto. Olin väsyny, kun valvoin ja opiskelin edellisenä yönä kokeeseen ja nukuin vaan nelisen tuntia, mut en huomannu ennen kuin se kysy multa, kun se soitti mulle, et oliko kaikki ok, et olin aikas kiree... Mä luulen, et se loppujen lopuks johtu siitä, et en tienny mitä tuleman piti, kun tiesin, et sillä ei oo rahaa ja kun meidän suhdekin on epämääräInen... en halunnu, et se stressais siitä, et oli mun synttäripäivä... Sit mua epäilytti senki takia, et mun edellinen synttäri oli niin perseesta (menin aikasin kotiin, laitoin juhlamekon päälle ja päädyin venaan Olaa oisko ollu jotain kolme tuntia, eikä se taaskaan edes soittanu... arvaa huvittiko enää  mennä ulos, kun se lopulta tuli kotiin... joten syötiin pizzaa kotona, niin kuin minä muuna iltana tahansa... en edes korttia siltä saanu!) Noh, vaikka tiän et Nigel ei oo Ola, mun ääni oli tosi tyly kun Nigel soitti mulle uudestaan, enkä todellakaan halunnu olla sille tyly, ja yritin kovasti muuttaa äänenpainooni, ja sitte me molemmat vaan revettiin ja se siitä sitten... 

Covent Gardenissa jouduin oottaan sitä hetken, mut sit kun näin sen, oli se kyllä odottamisen arvonen! Sillä oli musta puku ja tumman violetti paita. Ja taas se kehu mua kauniiks... kieltamättä mulla oli aika hyvä olo mustassa koltussani ja korkkareissa... Mentiin punaviinilasilliselle pubiin. Ja sit se rupes antaan mulle lahjoja. Eka lahja: musta pieni laukku (siis tosi pieni, huulipunalle ja käteiselle sopiva), hyvin ajateltu ja hauska lahja, koska sillon, kun menin sen luo valitin, et mun laukku oli liian iso, et roudasin aina 'varmuuden vuoks' mukanani aivan turhaa tavaraa sen takia. Ja laukussa oli Sirun näkösen kissanpojan kuva! Ja sit se käski mun avata laukun... ja siä oli jelly babies- karkkeja! Kun me koko ajan vitsaillaan siitä, et varmasti saadaan viä muksuja aikaseks kun rakastellaan jatkuvasti...Ja sit se heitti, et nyt si kannoin sen vauvoja joka tapauksessa.... Toka lahja: 50 CENTIN UUS! Sillon kun se kävi mun luona ekaa kertaa, se kysy oliko mulla se... ja se muisti! Eikä sillä oo rahaa ja se osti sen silti! Ja kolmanneks se anto mulle taulun, missä on pellen kuva. Se aatteli et voisin laittaa siihen päälle vaik sen kuvan Satun popposta, mikä on mun seinällä, mut musta se on mukava noinkin.  Vähän oikeeta taidetta mun huoneeseen Santsun piirustusten lisäks! Kukaan ei oo ikinä antanu mulle kolmee lahjaa.... paitsi porukat tietty. Ja parin viikon tuntemisen jälkeen se ties mitä ostaa, hassua, käytännöllistä, coolia... mä olin ihan sanaton ja hyvä kun en ruvennu parkumaan... Sit se kortti oli kyllä kaiken huippu: kannessa kuva naisesta joka makaa lattialla vaatteet päällä ja ilmeisesti pyörtyneenä tai vähintäänki pyörällä päästään. Mies seisoo taustalla ja teksti kuuluu: 'It seem we found your g-spot!' Ja kortin sisällä Nigel toivotti mulle many more years on the floor... ja parempaa tulevaisuutta kuin menneisyys ja toivo myös et today would be the best... ja se oli. Paras syntymapäivä ikinä. Nigel oli onnellinen kun mä olin onnellinen ja mä olin onnellinen koska olin sen kanssa ja se teki mut niin onnelliseks. Sit mentiin kattoon monia palkintoja saanut 'the Producers' joka kerto teatterimaailmasta yms. sopiva siis meille molemmille. Hauska oli. Ja sit käveltiin käsikädessä läpi Lontoon, olin niin onnellinen, että olin pakahtua. Ensinnäkin ilta oli onnistunut yli odotusten, mikään ei ollu menny vikaan, toiseks rakastan Lontoota erityisesti pimeyden laskeuduttua, kun yö-Lontoo herää ja valot syttyy ja tietenki, mikä kaikkein tärkeintä, kuljin käsikädessä miehen kanssa, josta todella pidän. Me otettiin bussi sen luo. Sen piti mennä keittiöön hakeen meille jotain purtavaa mut ei siitä mitään tullu... rakasteltiin ja juteltiin.... Voi, mitä unelmaa mä elän!"

Oli myös ihanaa, että Nigel hidasti kävelytahtinsa minulle sopivaksi, toisin kuin lähes kaikki muut. Ja aina se löysi korkean rotvallin tai portaan, josta sain, lyhyeänä ja kankeana. nousta helpommin brätkän selkään.    

 

"Seuraavana päivänä mulla oli vaikeuksia lähtee ja sillä oli vaikeuksia myöntää, et mun täyty lähtee.. olisinhan voinu jäädä sen luo ja lukee kokeisiin sen muistiinpanoista, mut mitä siitä ny ois tullu? Joten otin bussin Oxford Streetin kautta kotiin, ostin tyhjiä levyjä ja kopsasin sille sen 50 Centin ja si viä kolme muuta levyä synttärilahjaks... kun mulla ei rahaa ole. Mut ajatushan on tärkein. Ja sit ostin sille viä scifi-kirjan, ...Ma en oo ikinä ollu mikään scifi-fani mut se lainas mulle bussilukemiseks sellasen kirjan Isaac Asimovilta, mikä on ihan älyhyvä ja mun skeptisyys scifia kohtaan alkaa laantua... kohta me kuljetaan tua yhdes koos star wars vetimet niskassa.... parempi sekin kuin samanlaiset tuulipuvut!

Torstaina (26.5.) se halus viedä mut kotiin yliopistolta laina motskallaan, minkä se sai vakuutuksesta. Tosi hieno, sininen. Mut eipä motska inahtanutkaan, kun yritettiin lähtee. Joten päädyttiin puiston penkille yliopiston pihaan melki kolmeks tunniks venaan korjaajamiehiä. Mut meillä oli hirveen mukavaa, juteltiin vaan. Loppujen lopuks motskassa ei ollu muuta vikaa, kuin akku oli tyhjentyny (uus motska, niin Nigel ei ollu tienny miten systeemit pelittää) ja se pääs kuin pääskin heittään mut kotiin. Sen kämppis soitteli sille koko ajan, kun se oli unohtanu avaimet kotiin, eika sen ois pitäny sammuttaa sen motskan moottoriakaan kun sen piti ladata se akku, mut sitte kun me suudeltiin hyvästiks niin se pääty mun kämpille suuteleen vähän lisää... ylläri pylläri. Mut lähti se kotiin joka tapauksessa. Olin niin täynnä hyvää mielta ja energiaa, etten voinu nukkua ennen kolmee ja seuraavana paivänä mun teki mieli tanssia onnesta... rutistin Toksiakin niin lujaa, et se varmasti tajus miks olin niin onnessani       

 

Mut jos totta puhutaan mua hirvittää. Onko Nigel tarpeeks hyvä syy, minkä vuoks hylätä mun tulevaisuuden suunnitelmat ja Suomeen muutto? Mitä jos asiat ei luonnistukaan? Löydänkö mä vastaukset niinä parina kuukautena, mitä mulla tässä on? Mä tiän, et miettisin iän kaiken mitä ois voinu olla, jos nyt tuun Suomeen... mut toisaalta, mä en tiedä mitä Nigel tuntee. Torstaina mulla on viimenen koe, jonka jälkeen meidän pitäis viettää enemmän aikaa yhdessä ja puhua... Mä tiän, etten tunne sitä viä hyvin, mut tiän, et mulla on enemmän yhteistä sen kanssa kun luulin olevan edes mahdollista. Hassua, nyt ymmärrän myös sen, kun ihmiset sanoo, et on niin onnellinen, et vois kuolla... No, toivottavasti ehdin nauttii elämästä kuitenki viä hiukan pitempään!

 

Noin muuten arki on vaan opiskelua tai lähinnä yritystä opiskella, ei HUVITA YHTÄÄN. Täällä on ihan tolkuttoman lämmin, kesä on täällä jo, en voi ymmärtää, miks ikinä haluaisn lähtee täältä pois... talvi ja rikkinäiset lämmityssysteemit tuntuu hyvin kaukasilta muistoilta.. Tosin mulla on taas kämppisstressiä, sellanen täti ja sen veli muutti tyhjillään olevaan huoneeseen. Keittiö on aivan täynnä roinaa, riisisäkkejä yms. Siä on jopa kaks mikroo, eikä se oo mikään iso keittiö. Ja sit ne kulkee ihan ihme aikoihin yms. mut kai se tästä... tuun varmaan viettään aika tavalla aikaa Nigelilla...  

 

Torstaina juon kännit Annan kans kokeen jälkeen ja perjantaina on antropologien bileet... ilmasta juotavaa sielläkin..."

Torstaina 2. kesäkuuta oli vuorossa kevään ja koko tutkinnon viimeinen koe kello 10 aamulla. Urakasta selvittyämme suuntasimme Annan kanssa syömään uuteen suosikkiimme Garfunkel's ketjun ravintolaan. Illan vietimme luonani Hackeyssa viiniä juoden ja tanssien puoli kolmeen yöllä. Seuraavana päivänä juhlinta jatkui antropologien kanssa pubissa yliopiston lähellä. 

"...olin onnesta äpönä kun tilillä oli rahaa, et saatoin rauhassa mennä ulos antropologien kanssa, tai siis loppujen lopuks vaan Nigelin ja Rachelin ja sen kavereiden kans. Tää vuosi on ollu kyllä mulle uus koettelemus, kun ekaa kertaa elämssä on pitäny laskee joka penni, ...Saatiin parit ilmaset drinkit per nenä, mut siä oli liikaa maisteri- ja tohtoriopiskelijoita, eikä paljo meitä nuorempia, hirvee hälinä, eika tarpeeks tilaa istua. Mut jaettiin sentään ranskislautanen Nigelin kanssa... oi, katsokaa meitä kahta kaikki... ei meitä kyllä noteerattu. Mentii si Rachelin ja sen parin kaverin kans toisen pubin terassille, vaik ei ollu kyl terassisää. Tuoppi siä, Rachel ja kumppanit läks pois ja Nigel ja minä... no me mentiin yliopistolle, siihen luokkaan, missä meillä oli antropologian tutor tunnit ja... rakasteltiin pöydällä. Mikä hauskinta, koska siinä kerroksessa on kaikkien antropologien toimistot, ja ne oli niiden bileiden takia viä sillon illalla siä, niin Nigelin henkilökohtanen tutor näki meidät myöhemmin käytävällä... hiukan noloo...  No, enpä varmaan nää sitä enää ikinä... tosin niinhän mä taannoin Nigelistakin ajattelin.... Joo, si nähtiin Rachel ja kumppanit taas ja parin baarin kautta päädyttiin kotibileisiin, jotka muistutti hyvin paljon Akin ja Annan bileita, musaki oli enimmäkseen DRUM&BASEa, et mulle tuli tosi teiniolo, mut oli kyl TOSI hyvät fiilikset. Ja kerranki mun mies halus tanssii mun kans... ja oli hyvä tanssiin. Joskus viideltä aamulla meillä sitten oli SE keskustelu. Vastustelin eka, mä olin väsyny ja laskuhumalassa, Nigel oli high... Mä halusin tyontää sitä keskustelua mahdollisimman pitkälle, sillä vaikka ajatus siitä, et me ihan virallisesti ollaan pari, seurustellaan, on juuri sitä, mitä halusin, SE ON IHAN HELVETIN PELOTTAVAA, mun menneisyys huomioon ottaen, sillä se tarkottaa sitä, et I have to let go of my guards, let myself go... Until now I've used sex as a shield, so I won't get hurt... mut nyt... tunteet astuu kuvaan, mulla ei oo enää kontrollia. Niin ihanaa, niin pelottavaa. Me oltiin mun luona vasta joskus seittemän jälkeen aamulla... Lahjakkkaasti olin ollu hereilla siina 24 tuntii ja olin via ainaki tunnin lisää kun rakasteltiin siinä kolme kertaa ainaki... seuraava paivä vietettiinki mun sangyssä, sunnuntai sen sängyssä... ei tehty mitään, nukuttiin, luettiin, rakasteltiin... Käytiin ostaan kaupasta mulle alwaysseja, kun menkat alko... hitto, Nigelin kanssa mä voin olla täysin itteni, puhua henkilökohtasimmista asioista ihan normaalisti... eka ihminen maailmassa. No siis, on se nyt vähän noloo kaydä ostaan alwaysseja, mut enemmän mä ajattelen sitä kun itteeni, kyllähän sä tiät kuinka rempsee ja avoin oon enkä helposta nolostu.    

 

Mitäs viä? Keskiviikkona 7.6. oltiin leffassa [Empire, Leicester Square, Hitchhiker's Guide to the Galaxy. Salakuljetin vajaan punkkupullon sinne mukaan, kun ei ehditty juomaan sitä pubissa loppuun], Ola soitti sillä välin ja se Paul kans. Arvaa oliko mukavaa, kun en ollu nyhjöttämässä yksin kotona, heti valmiina vastaan puhelimeen, vaan olin ulkona ihanan miehen kanssa, ainoon miehen, jonka kanssa haluun puhua, haluan olla? Seuraavana päivänä tultiin junalla keskustaan kun se meni illalla baariin sen joukkueen poikien kans (se pelas rugbya yliopiston joukkueessa) ja se osti mulle päivän matkakortin. Arvaa oliko mulla koko päivän tosi rikas olo, kun saatoin käyttää muuutoin mulle liian kallista metroo!

 

Me tehdään kaikkia niitä asioita, mitä nää kolme vuotta olisin halunnu tehdä Olan kanssa, teatteri, leffa, viinilasilliset baarissa, reissaaminen. Aina Ola lupas, mut mitään ei ikinä tehty. 

 

On se HELVETIN pelottavaa elää unelmaansa, mut yritän vaan nauttia joka hetkestä ja olla murehtimatta liikaa... se on tosi vaikeeta!

 

 ...Totuus on se, et vaikka tiän, et elämä ois helpompaa Suomessa, ja luultavasti löytäisin helpommin kontakteilla töitä, ja mulla on ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä, niin en mä voi muuttaa nyt Suomeen. Mun on pakko saada tietää johtaako tää juttu johonki. Toinen pointti on se, et vaikka oon asunu täällä jo kolme vuotta, musta tuntuu, et en oo viä ehtiny kokeen Lontoota itteensä, enkä tätä valtakuntaa yleensä, juuri ollenkaan, oon ollu hautautuneena akatemiaan, kirjoihin ja kirjastoon... Mikäs kiirus mulla Suomeen on, kyllö sinne viä ehtii! Ettin töita, yritän päättää minkä maisterin tutkinnon haluan tehdä, ja ennen kaikkea nautin elämästä!

Hirvee kiire, oon hakenu toita ihan paniikissa yms. tässä viime päivät... Pidä peukut pystyssä, oon aivan PA, ekaa kertaa elämässäni ja Olalta saa nyhtää sen velkaa takas kynsin hampain...  se on kuin mustapilvi joka häilyy mun elämäni yllä eikä mee pois... En välttamättä valmistukaan, kun Olan piti antaa mulle sen veropaperit, et education & skills maksais mun lukuvuosimaksun, mut eipä oo antanu... kusipää. 

 

Pitää mennä ostaan seksyt saappaat...  Olalle sanoin et tarvin kesäkengat... Mut mä haaveilin saappaista ennen kuin Nigel mainitti, et saappaat on sexyt... Me jopa ajatellaan usein samoja asiota: kun mä ajattelin, et ois kiva kuunnella Fugeesia tai Puff Daddya niin hetken päästä Nigel sano, et kuunneltaisko Puff Daddya... ja sen mielessä oli kans ollu myös Fugees  ...Niin, ja si meen Nigelille, sillä on koko viikonloppu suunniteltu tiistaihin asti, paljon seksiä, reissu merenrannalle, reissu Bathiin, missä sen perhe asuu (hirvittää, ei oo ennen tullu eteen poikakaverin vanhempien tapaaminen, kun ne on aina sopivasti asunu Afrikassa), ravintola illallinen, ja clubbing on sunday... ja toipumista tietty maanantai! Roudaan ihan törkeetä laukkua ympäriinsä, kun tartten villapaidan takin alle... ja kaikkee kamaa tietty. Sen pitää antaa takas se motska, minkä se sai lainaan vakuutuksesta, niin meidän pitää reissata nyt kun voidaan, ja toisaalta ei kannata ruveta ostaan mulle kunnon motskavaatteita kun se ei välttis osta vakuutusrahoilla ainakaan heti uutta motskaa. Keskiviikkona se sano, et jos se ostais mulle kypärän, niin se lähes tarkottais 'forever together' ja eilen se si jo mietti sitä kypärän ostamista siinä sen perheesta puhumisen ohessa... hitto mua hirvittää! Ja taas toisaalta en välitä kuinka nopeesti tai hitaasti edetään kun tiän, et hauan olla sen kans ikuisuuden... juu siis, mun pointti oli, et meitä ei ehkä tulla näkeen samanlaisissa tuulipuvuissa, mut motskahaalareissa kyllä...   10.6. Perjantaina läksin yliopistolta joskus kolmen pintaan. Virhe sinänsä, en yleensä kulje bussilla tollee iltapäivisin, ja olin jo unohtanut kuinka jumissa liikenne on, ja mikä pahinta, bussi on täynnä koululaisia... mun takana istu kolme ala-asteikästä poikaa ja ne suihkutti toistensa paalle ja bussiin about puol pullo jonku isan kölnivettä.... oikein hauskaa. Otin bussin Brockleyn kautta Catfordiin asti, kun en ollu varma bussin reitistä ja aattelin, et siinäpä kattelen maisemia. Brockleysahän ma sen ekan kesän täällä asuin, voi hyvänen aika se seutu on hirveen kaunista ja oli niin mukava olla siä taas! Rauhallista seutua ja vihreetä, viktoriaanisia taloja... ihan mahassa tuntu se kauneus! No, toi detour aiheutti sen, et kenkäkaupoilla oli si hirvee kiirus. Ekasta kaupasta en löytäny ettimääni, joten täyty ottaa bussi Lewishamiin ja löysin kuin löysinki seksyt saappaat, vaaleenpunaset bootsit! Ei sellaset mustat siis, joista haaveilin (ja Nigelkin ), mut mä tykkään niistä kamalasti.

 

Pääsin Nigelille si vasta joskus 7-8 pintaan, ja ekaa kertaa ei heti lähteny vaatteet päältä vaan ihan syötiin ensin! Mä oon muuten Nigelin kans alkanu syömään taas lihaa, se kun ei syö kasviksia ollenkaan (hedelmiä kyllä) ja no, enhän ma mikään kasvissyöjä oo vuosiin ollutkaan, kun oon syöny valkosta lihaa... Ja kun sellaset juustokinkkurullat ja salamipizza on kerta kaikkiaan niin hyvää... En kyllä edelleenkään oo innostunut jauhelihasta. Mut anyway. Katottiin toka osa Sormusten herrasta samalla kun syötiin. Voi, oli niin lepposaa ja mukavaa! Olla siinä sylityksin sohvalla... kyllä tääkin mies torkahtelee niin kuin muutkin miehet, mut kyllä se on vaan huomattavasti enemman läsnä!

 

Lauantaina tosiaan mentiin merenrannalle. On se vaan aika hurjaa olla motskan kyydissä moottioritiellä kun tuuli puhaltaa niin, et tuntuu, et se puhaltaa pään irti. Mennessä kauhistutti aika tolkuttomasti, ja ajatteli etten selviä hengissä millään, mut eihän siinä muu auttanu kuin pitää kiinni. Ja si ku vauhti hiljeni ja päästiin pikkuteille niin nopeesti se kauhu unohtu, ja kun käveltiin käsikädessa Folkstonen pikkukaupungin katuja, syötiin ihana lounas ulkona ja lopulta maattiin toisiimme kietoutuneina rannalla, niin ei paluumatka pelottanu, oli se vaan sen arvosta! Rannalta keräsin viä kiviä mamman muistoks, se aina löysi hienoja kivia ja Nigel anto mulle punasen kiven, jonka se oli noukkinu merestä.

... Se on niin mieletön tunne, istua motskan selässä, kädet ihanan miehen ympärillä, siinä ihan kiinni... Loppumatkasta olin jo ihan rento ja Lauleskelin tuulelle 50 Centtia: 'don't push me!'

 

Ja illalla katottiin aikas ajatuksia herättavä leffa, Ghost Dog, kantsii kattoo.

 

Mä yritn saada ees vähän infoo irti Nigelista, mut ei siitä oikein muuta irronnu, kun et tapaisin ainaki sen tädin ja veljet, ainaki kolme ihmistä. Jännitti niin, ja viä enemmän kun Nigel kerto, et olin eka tyttöystävä jonka ne tapais! En oikein viäkään tiä mitä siitä pitäis ajatella, onhan se nyt iso asia! Eihän sen ois tarvinnu ottaa mua mukaan, vaikka se oliki luvannu mennä tapaan sukulaisiaan, varsinkaan kun meidän suhde on ihan alkutekijöissä. Ja koska Nigel ei tuntunu halukkaalta analysoimaan aihetta sen enempää, oon mäki yrittäny olla sitä sen enempää miettimättä... huom. yrittäny.  

 

Anyways, sunnuntai-aamuna liikkeellelähtö oli vähän hitaanlainen, kun täyty poiketa ostarin kautta hankkiin mulle walkman... mut sitte matka joutuki rattosasti, kerran vaan pysähdyttiin matkalla Bathiin, äsken vasta tajusin karttaa kattoessani, kuinka pitkä se matka oikeesti oli. Jälleen, niin kuin edellisenä päivänäkin, oli aivan käsittämättömän hienoo olla Lontoon ulkopuolella, nähdä peltoja, vihreyttä, kukkia, jopa lehmiä ja lampaita! Jos Folkstone muistutti Vaasaa tai ehkä Kristiinankaupunkia, niin en tiä mitä Bath muistutti, mut siä oli mäki mäen vieressä ja yks mäki väissä, ja paljon jyrkempii kuin esim. Hervannassa. Mua arvelutti motskan tehot ja se kuinka pysytään kyydissä, mut hyvin kaikki meni. Eka mentiin Nigelin täti Evelle. Nigel pudotti mut eka kyydistä ja si Eve seiso siin mun vieressä kun Nigel käveli kadun yli parkkeerattuaan... Nigel sano, et se tuntu kohtalolta... se kuulosti hyvältä. Eve asu viidennessä kerroksessa, kamppä oli kaunis ja sieltä oli äärettömän hienot maisemat ympäröivään vihreyteen, en ymmärrä miksen ottanu kuvia... no, täytyy varmaan mennä uudestaan, niin kuin kaikki sano!

 

Si sinne rupes lappaan porukkaa, eka Junior ja sen perhe, Nigelin isoin veli, iso se olikin, pitkä ja lihava. Ja sitte tuli himobodari Melvin, joka on Nigelia pari vuotta vanhempi, tyttöystävineen. Ne ei juurikaan tosiaan näytä veljeksiltä. Ja si tuli viä Mary, joka on Even tytär, kotiin tyttärineen, Ja si Uncle Deli. Joo... kolme ihmistä ja kissan viikset... Oli ihan mukavaa, mut ei ne ihmiset mua ihan hirveesti noteerannu, johtuen, ainaki osaks, kai siitä, et suurin osa porukasta ei ollu nähny Nigeliakaan neljään vuoteen. Vähan tuli välillä tungettelijaolo, ja huomasin myös valkosuuteni. Mut mukavia ja kohteliaita ne ihmiset oli kaikki tyynni, ja Juniorin tytär China käveli suoraan mun luo kun ne tuli sisään... Me olitiin molemmat Nigelin kans aika innostuneita niistä muksuista, yks 8 kuukautinen, pari neljän vanhaa ja yks 10 vanha tyttö.

 

Syötiin kanaa ja riisii ja perunoita ja jälkkäriks jätskiä (kerranki valkosta eikä keltasta vaniljaa, mitä ne yleensä täällä syö!) ja juustokakkua. Ja päädyin, kohteliaisuudesta, joumaan kaks kuppii teetä, vaikken edes yleensä juo teetä paitsi ihan kylmällä. No, englannissa kun ollaan.

 

Si mentiin Nigelin toiselle sedälle, mukavaa porukkaa nekin... Ja sieltä via Even kautta Delille ja Deli anto mulle vanhan motkskahaalarinsa, mikä oli kyllä hyvä juttu, kun muuten olisin varmasti jäätyny, vaik mulla oliki t-paita, poolo, villapaita ja takki. Polvet jaaty kuitenki, kun farkkujen alla mulla ei ollu mitään. Lahettiin sieltä Lontoota kohti vasta 11 pintaan illalla. Aika pelottavaa, varsinki kun olin tolkuttoman väsyny ja täyty ihan taistella et silmät pysy auki motskan selässä, Nigel sano, et olin nojannu sen kyparään ja sen niskaan sattu... mä en edes musita nojanneeni siihen, olin niin väsy! Mut hengissä selvittiin kotiin ja nukahdettiin olkkarin sohvalle... ei si menty biletteen vaik piti. JA maanantai si vaan velttoiltiin, ja illalla Nigel heitti mut kotiin, kun se meni ulos pelikavereittensa kanssa, niilla oli joku palkintojenjakogaalan tapanen, Nigelki laitto oikein mirrin kaulaan. Vähän söpöö 

 

Viime yön Nigel oli mun luona, se tarvi halausta... voooi kulta. Katottiin leffa sylityksin. Ja aamulla se juoks ulos ostaan meille aamupalaa, kun mun jaakaappi huus tyhjyyttään. Se on niin hyvä mulle, se on niin käsittämätöntä!   

 

Verrataan tota Olaan... mä saan soittaa sille miljoona kertaa ennen kuin saan siihen yhteyden, ja musta tuntuu ettei se maksa sitä mun lukuvuosimaksua, mikä taasen tarkottaa sitä, etten saa tietää tuloksiani, mikä tarkottaa sitä, et mun mahdolliset työnantajat ei saa tietää niitä myöskään, mikä tarkottaa sitä, etten saa töitä... mikä tarkottaa sitä, et en voi elää täällä, kun ei oo rahaa... voi paska. Eipä mun tarvis enää olla missään tekemisissa Olan kans, se vaan aina saa mut vihaseks ja surulliseks! Kuinka mä saatoin niin kauan uskotella itelleni et mun pitää vaan sopeutua ja odottaa kärsivällisesti niin kaikki muuttuu paremmaks?" 

Äiti sitten joutui lopulta ottamaan lainan ja maksamaan lukuvuosimaksuni. 

"...Sun maili tuli kyllä juur oikeeseen paikkaan, kaipasin niin just tollasta rohkasua, et 'nainen, älä vaan haaveile vaan toimi!' 'Be the master of your life...' siitä mun pitäis kyllä muistuttaa itteeni joka paivä. Eikä pitäis olla niin toisten mielipiteistä ja rohkasusta riippuvainen! Se on niin hassua, kun toisaalta oon kovinki arka, toisaalta oon tehny rohkeita ratkasuja elämässäni, pitäis vaan muistuttaa itteensä tosta rohkeudesta eikä arkuudesta enemman! Kun kysyin Nigelilta, et useinkinko se on kuljetellu tyttökavereita merenrannalle, ja kun se vastas, et ei se oo pahemmin kuljetellu tyttokavereita motskalla ollenkaan, kun ne on kaikki ollu aika nynnyjä, niin ihan hämmennyin, taas vaihteeks oli päässy unohtuun, et oon kuin oonki aika rohkee!

Juhannuksena olin Nigelin, Annan ja Monikan kans Lontoon suomalaisella kirkolla, syötiin makkaraa ja juotiin lapin kultaa... ja tanssitkin siä oli, en tosin päässy valssaan! Oli kyllä jotenki kovin kotoinen ja juhannusmainen olo. Mukavaa. Nigel toi mulle Espanjasta kahden litran Finlandia vodkapullon,  siitä otettiin  parit driksut juhannusaattona ja päivänä myös. Joo, ja sit se anto kissatarran, kissakirjanmerkin ja kortin mulle kans, ja toinen kortti tuli postissa."

Ja sitten, 1.7. minun luonani viettämäni yön jälkeen, Nigel jätti minut. Se oli ehkä suurempi järkytys kuin: 

Sain tulokset: 2.1, Second class Honours, upper division, eli toisiks paras arvosana mitä voi saada, oon onnesta soikeena! 

Poikkesin Suomessa 4.-16.7. Vamhempani kun olivat tulossa valmistujaisiini, ja heille lentäminen oli vierasta, niin kävit heidät mielelläni hakemassa. Näin tyttöjä ja Helsinkiin muuttaneita Tiinaa ja Ronaldia ja nautin kalenterin mukaan ainakin vanhemmillani karjalanpiirakoista ja Passionin terassilla Koffista. Hammaslääkäriin ja parturiinkin ehdin. Isojoella poikkesin ihastelemaan Elsi-kummitätini kissanpentuja. 

Jos olisin ollut Lontoossa 7.7.2005, olisin voinut hyvinkin olla siinä bussissa numero 30, joka lähellä yliopistoani räjähti metrojen lisäksi, jotka nekin räjähtivät matkani varrella kotoa yliopistolle. katselin uutisia Hervannassa ja itkin ja ulkona tienoo peittyi rakeista, en ole koskaan muulloin moista nähnyt. 

Vanhempieni kanssa nautimme Lontoosta einimmäkseen jalan. Sunnuntaina nähtiin Trafalgar Square, Horse Guards, Buckingham Palacem jonne satuttiin vahdinvaihdon aikaan, St James Park ja Covent Garden. Sitten ajeltiin bussilla Greenwichiin ja palattiin Thamesia pitkin laivalla Westminsterille asti ja noustiin vielä Piccadillylle. Seuraavana päivänä nähtiin vielä St Paul's ulkoa ja Westminster Abbey ihan sisältäkin ja käytiin Harrold'silla. Toisaalta, äidin mielestä Hackney oli " varmaan kuin Afrikka". 

19.7. valmistuin ylopistosta. Pommitusten jäljiltä yliopiston lähelle ei kulkeneet julkiset, taas piti kävellä. Omat ja vieraiden pääsyliput ja kaavun vuokran maksoi valmistuva itse. Ostin myös DVD:n seremoniasta sekä tämän luvun kansikuvan että kuvan äidin ja isän kanssa.  

Annan perheen kanssa käytiin syömässä Garfunkel'sissa

"Porukoitten kanssa tietty juostiin ympäri Lontoota sen kolme paivää kun ne täällä oli. Poltin auringossa hartiani, selkäni ja käsivarteni, en tosin hirveen pahasti. Ola haki meidät kentältä, ja sit se oli viä tiistaina valmistujaisten jälkeen meidän kans ulkona syömässä, maksokin vielä! Hetken siinä ajattelin sitä mahdollisuutta, mikä meillä joskus oli onneen, ja olin aika haikee. Ola osaa olla kultanenkin... Mut sitte tietty seuraavana päivänä se taas teki oharit, eikä vienytkään meitä lentokentälle, piti mennä busiilla. Tekosyitä, tekosyitä."