Jatkan lokakuusta 2005, mihin viimeksi jäätiin ja päädyn maaliskuulle 2006 sähköpostien ja kalenterien avustamana.
13.10. Jos viimeks, kun kirjotin, oli rahatilanne huono, niin nyt se on katastrofaalinen. Mulla on tasan 79 pennia ja lisää rahaa saan TOIVOTTAVASTI joskus ens viikolla. Työkkärintyypit sössi mun työnhakijan tukien kanssa ja sen sotkun selvittämiseen menee ainaki pari viikkoo. Oon Nigelille velkaa jo about 500 puntaa, mua ahdistaa tolkuttomasti, mut mies ite ei tunnu olevan moksiskaan... kattoo si ens viikolla, kun sillä ei oo varaa ostaa travel cardia ja mennä töihin...
Itseasiasiassa Ola todennäköisesti työkkärini sössi. Hän ilmeisesti myi NI numeroni ja mahdollisesti vanhan passinikin eteenpäin. En tietenkään voinut saada työkkäriä yhtäältä jos joku käytti tietojani työntekemiseen toisaalla. Hänellä itselläänkin oli useampi passi ja siis identiteetti ja hän myös välitti eteenpäin feikkilaskuja yms. jotka todistivat, että ihminen asui tietyssä osoitteessa, vaikkei oikeasti asunutkaan. Meni kuitenkin vielä helmikuulle, ennen kuin minulle selvisi Olan petoksen laajuus. Ola oli mm. avannut nimelläni, tietämättäni, kaksikin pankkitiliä ja hakenut lainaa, sitä onneksi saamatta. Kun vein asian poliisille, he olivat pahoillaan, ettei identiteettivarkaus ollut vielä silloin rikos. Pankkitilille oli toki käyttöä ja elämäni helpottui. Siihen asti minulla oli ollut vain paikallisen postin perustili, johon ei saanut edes pankkikorttia saatikka nettipankkia, joten minun oli pitänyt käyttää shekkejä mm. vuokran maksuun.
Täällä oli ihan intiaanikesä alkuviikosta, mut nyt sataa vettä ja säät kylmenee... Mulla ei oo ees sateenvarjoo, kun oli pakko heittää se veke, kun siitä oli jo kaks sakaraa poikki... Ja kengissä on reikä... mut ei oo rahaa niin ei oo rahaa. Tää on ihan uskomatonta. Ja silti, oon kamalan onnellinen, ekaa kertaa elämassäni todella tykkään kämpästä ja seudusta, missä asun, kämppis on mitä parhain. Koti on lämmin ja mukava paikka, niin upee kämppä meinaan, et sieltä en hetkeen muuta pois, kun sinne just muutin...
18.10. Eipä oo viäkään töitä löytyny ja oon tosi turhautunu.. Ei oo helppoo, sen sanon, mut Nigel ei sentään anna mun kuolla nälkään. Se hyvä puoli tässä on, et mä oon laihtunu ihan ennen näkemättömiin mittoihin! Ite tietty nään itelläni edelleen ihan tolkuttoman pömppömahan ja jättipersekin mulla on, Mut Nigel väittää, et alan oleen 'fit' ja sen mukaset vaatteet se kans mulle valitsi, kun perjantaina (14.) oltiin bilettään, siis mitä en ois ikinä ite valinnut päälleni julkiselle paikalle... Mut vodka autto, enkä si pahemmin välittäny! Eka mentiin sellaseen pubiin yksille, se oli täynnä valkosia pukumiehia ja -naisia lähikonttoreista ja vähänkö ne katto, kun Nigel rupes tanssiin Billy Jeania ihan kympillä... mustalla miehella rytmi veressä tosiaan... mikä klisee... mut hauskaa oli. Tiätkö Tim Weswoodin? Se on sellanen tosi hyvä dj, tosi kuuluisa täälläpäin. Oltiin Moonlightingissa nyt toista kertaa peräkkäin, kun se soittaa siä kerran kuussa ja tytöt pääsee ilmaseks sisään, jätkille 8 puntaa...
Lauantaina oltiin meidän kodin lähellä kreikkalaisessa ravintolassa syömässä. Kun oli viikonloppu, niin musa oli hirveen lujalla, ja siä oli porukkaa bilettään ja kaikkee ohjelmaa nähtiin 'Michael Jackson,' napatanssijoita ja lihavahko kreikkalainen mies muka pesemassa ikkunoita... tosi outoo siis, mut ruoka oli tosi hyvää!
1.11. Yritän tulla jouluselta pariks viikoks Suomeen, Ola lupas maksaa matkan. Mut kattoo ny, jos saan töitä täs viä ennen sitä, niin ehkä voin tulla vaan muutamaks päiväks. Nigel on jo ottanu töistä sitä varten joulun ja uuden vuoden vapaaks. 
Jänskättää, ku se ois si eka vieras täältäpäin siä... Ja eka poikakaveri, jonka oon ikinä vieny kotiin! Mieti sitä! Naimisissaki oon viä ja kaikkee... no, pikkuseikkoja, pikkuseikkoja. Tänään olin just työhaastattelu sellasessa mukavassa luomutuoteyrityksessä, saan huomenna tietää ottaako ne mut sinne asiakaspalveluun.
Noin yleisesti ottaen voisin sanoo, et viimenen puol vuotta on ollu elämäni onnellista aikaa. Elämä on ihanaa, kaverit on kivoja, Lontoo mukava paikka asua jne.... lässyn lässyn.
Nigelin kanssa taas päätettiin, et ollaan exclusive... Kun meillähän oli pari kuukautta hyvinki avoin suhde. Mut totuus on, et kun koti jaetaan, sänky jaetaan, ruokalasku jaetaan ja vietetään arjet ja juhlat yhdes koos, niin ollaanhan me jo, kaikkien muiden määritelmien mukaan ainaki, aika toisillemme omistautunu pariskunta...
Kaikki housut tippuu jalasta! Eilen ostin just kahdet uudet housut ja puoli kauppaa sai tietää, et mahdun koon 10 housuihin, mihin en oo mahtunu varmaan about 10 vuoteen.... JIHUU!
Mun mielialat on kans vähä heitelly. Huomasin vaan, kun aloin itkeen tietokoneluokassa tiistaina ja si höpötin kaikkee ylitunteellista Nigelle keskiviikkona ja haukuin itteeni torstaina ja si oon ollu ylihilpee tänään... Nigella on ollu hiukan rankkaa, kun se on yrittäny piristää mua ja pysyä mukana mun mielialanvaihtelussa... siis PMShän se. Vaikka ei mulla kyllä oikeesti menkkoja oo, kun oon minipillerillä, muutama tippa verta about kerran kuussa, mut silti kärsin PMSsästä... on hienoa olla nainen!
Lontoon suomalainen kirkko oli remontissa, joten joulumyyjäiset olivat suomalaisomisteisessa Sunborn Yacht Hotellissa Royal Victoria Dockin satamassa. Olin siellä vapaaehtoistyössä 17.-20. marraskuuta,7-8 tuntia joka päivä. Olin niin kivaa olla hyödyksi, että ylitin kaikki fyysiset ja henkiset rajani. Kropan särky oli suunnaton. Sähköpostiin kuvailin vähätellen esihenkilölleni:
Myyjäisistä jäi hyvät muistot ja haluan tässä vielä kiitellä, että sain olla mukana touhuamassa, ensi vuonna uudestaan! Rankkaahan se oli, ja jaloilla ja käsillä meni muutama päivä toipumiseen, kun en ole tottunut nosteluun ja jatkuvaan jalkojen päällä olemiseen, mutta eipä tarvinnut sillä viikolla muuten kuntoilusta huolehtia!
Olin paljon Nigelin kanssa, joka marraskuun lopulla taas jätti minut, piti mykkäkoulua monta päivää ja deittaili muita. Narsistin todellinen luonto alkoi nostaa päätään. Näin onneksi aika paljon myös Annaa, mm. Nando'sissa syömässä, drinksuilla sekä ruotsalaisen kirkon joulumarkkinoilla. Chloe poikkesi Catfordissa ja kävimme paikallisessa Gino's ravintolassa syömässä. Burkhania tietenkin näin sekä toista SOASilta tuttua vartijaystävääni Chucksia sekä Joukjea, suomalaista ystävääni, joka opiskeli antropologiaa SOASilla. Aina vain harvemmin sähköposteja saapui Suomesta, joten en itsekään kirjoittanut niin usein kuulumisia ylös. Anna muutti joulukuun alussa vinttihuoneeseen saman katon alle. Oli mukavaa, että oli muutakin seuraa kuin Nigel lähellä. Nigelin kiukkupeppuilu lauhtui kuitenkin aina muutamassa päivässä ja olin ennen pitkää takaisin hänen sylissään ja sängyssään. Pikkujoulubileetkin pidimme kaikki yhdessä. Nigel ei kutsunut ketään (taas olisi hälytyskellojen pitänyt soida, miten tällä charmantilla ihmisellä ei ollut kavereita), Anna kutsui Monikan ja poikakaverinsa, minulla oli eniten vieraita, mm. Janet ja Titi poikansa kanssa, joihin olin tutustunut edellisenä uutena vuotena. Juoksin myös ulkona etsimässä eksyneitä vieraita, ja kaaduin tietenkin sukkahousuni ja sääreni rikki.
16.12. Aika kuluu ihan käsittämättömällä vauhdilla... Etin edelleen menestyksettömästi töitä. Olo on välillä aika kurja, kun muilla on enemmän rahaa. Mä piristän itteeni lähinnä pitämällä kodin siistinä ja tiskaamalla muiden aikaansaamat tiskiröykkiöt, tunnen itteni edes jotenki hyödylliseks ja tärkeeks siten. Nigel mököttää välillä ja mua ahdistaa kun haluan kaikkien aina olevan hyvällä tuulella, mut muuten kaikki meidänki välillä on aika ok. Ollaan tosiaan tulossa Suomeen, paitti ettei oo rahaa muuhun kuin kämpillä istumiseen... No, sitähän se joulunaika perinteisesti on. Muissa uutisissa: kaaduin kännissä lauantaina, kolhin polveni ja ny se on ilosen kirjava ja sitä särkee. [huom. kaaduin kännissä niin kuin normaalit ihmiset, en vammaisuuttani!]
Maanantaina 19.12. lensin vajaaksi kahdeksi viikoksi Suomeen. Oli ihana olla joulunaikaan Suomessa, olla aikuisia siskon kanssa ja ostaa kinkku ensimmäistä kertaa ikinä. Siskon lasten kanssa olemisen ja heidän vahtimisensa lisäksi ehdin toki nähdä sekä Hervannan että Helsingn seudun tyttöjä kumppaneineen. Eve oli valmistunut hierojaksi, ja pääsimme molemmat hänen käsittelyynsä. Nigel tuli Suomeen jouluaattoaamuna. Joulupukin vierailu siskollani illalla ja käynti hautausmaalla jouluna olivat britille uusia kokemuksia, saunasta isäni seurassa puhumattakaan. Opetin Nigelin tekemään lumienkelin kanssani joka päivä. 31.12. lensimme yhdessä takaisin. Olimme Standstedilla 12.25, jotta olisimme hyvin ehtineet mennä jonnekin juhlimaan uutta vuotta, mutta emme jaksaneet, hyvä kun kahteentoista pysyimme hereillä. Matkailu väsyttää.
Joulu meni, peloista huolimatta, hirveen hyvin, ei tullu sellasia perheenkeskisiä riitojakaan, niin kuin tavallisesti, kun oli ulkomaan vieras paikalla ja kaikki yritti kovasti käyttäytyä. (KaIken huippu oli kun koko perhe, eikä siis vaan lapset, intoutu laulaan joulupukille... sellasta ei o koskaan tapahtunu... voi hyvänen aika!). 
Söin tietenki ihan käsittämättömän paljon, saunoin ja vietin aikaa perheen kanssa. Siitä oliki jo pari vuotta, kun olin ollu joulun Suomessa, mika teki siitä ruoan tolkuttomasta ämppäämisestä yms. ihan erityisen mukavaa. Ja tietty oli upeeta, ettei ollu jäistä ja mustaa, vaan valkeaa ja kaunista kuin postikortissa... Käveltiin Nigelin kanssa pitkin mettiä ja järven jäitä ja oltiin kuin Narniassa konsanaan... Nigel sopi joukkoon ihan pelottavanki hyvin, isä selitti sille ummet ja lammet kaikkia miesten juttuja tolkuttoman huonolla englannillaan ja musta alko tuntuun, et isä tykkäs Nigelista enemmän kuin musta... Omituista se oli, mä kun oon aina ollu isin tyttö... Ei ollu mies ehtiny olla Suomessa edes tuntia, kun heti se jo läks isän kans joulusaunaan... Hyvän antropologin elkein se oli mukana kaikessa .
Kävin 6.1. perjantaina äänestämässä Suomen suurlähetystössä Tarja Halosta presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella. Kotiin palattuani oli niin juhlallinen ja patrioottinen olo, että katsoin Tuntemattoman sotilaan yle Areenasta.
Lauantaina olin taas seuraamassa kentänlaidalla Nigelin mutaista rugbyottelua Greenfordissa, missä Northholt Rugby Clubilla oli kotikenttä. Kerrankin join tarpeeksi olutta, että ei ollut kamalaa, vaikka Nigelin joukkue hävisikin 81-10. Ideoimme mm. etnografiaa rugbyjoukkueesta. Mutta läheisyydestä seurasi Nigelin kanssa aina ennen pitkää kylmyys ja itku sekä tällä kertaa myös nuha. Mutta ainakin tukossa olleesta kropasta lähti taas kaikki liikkeelle. Päätin muuttaa takaisin Suomeen.
Oon muuttamassa vähintään vuodeks, ehkä pitemmäkskin aikaa takas Suomeen helmi- maaliskuun vaihteessa. Mä toivon, et ainaki siitä on edes Suomessa hyötyä, et oon Suomesta! Tuun nyt kattoon, löytyiskö sieltä paremmin töitä kuin täältä. Eikä sitä kannattais täällä minimipalkalla kituuttaakaan, ilman et pystyisin säästään penniäkään tulevaisuuden opiskeluja varten. Mieluummin tuun Suomeen, missä on perhe, kontakteja, ja missä sillä vuokralla, mitä maksan täällä pienestä huoneesta, voin saada kaksion ihan itelleni... ...Eikä elintaso oo täällä tosiaankaan niin korkee kuin Suomessa. Kyl mä silti tänne ihan varmasti viä takas tuun, ainaki kolmeks vuodeks tekeen maisterin ja tohtorin tutkinnot...
Toi mies jo puhuu, et seki muuttas about vuodeks Suomeen heinäkuussa.... niinpä. Se saa selittää ittelleen ihan kuinka paljo tykkää, et me ei seurustella, mut kun on kerran mua maistanu, niin ei sitä ilmankaan voi olla.... 
Arvaa oliko muuten hauskaa harrastaa seksia saunassa ja porukoilla... Oli tosiaan mielenkiintonen ja erilainen joulu 
! Helvetin tylsäähän mulla Suomessa tulee oleen, mut Nigelilla on suunnitelmissa käyda kaikki Kama Sutran asennot läpi ennen kuin tuun Suomeen, joten... ...mut siis kattoo ny. En usko, et täs välissä asiat muuttuu niin, et löytäisin jonku tosi hyvän työn ja päättäisin sittekin jäädä. Ja jos niin on tarkotettu, niin Nigelin ja mun polut kohtaa vielä, vaikka tulisinki Suomeen ja se ei, yritän ajatella, et oon onnekkaampi kuin suurin osa maailman ihmisistä koska oon saanu olla tollasen miehen kanssa edes tän aikaa. Joopa, etin viä täs vähä töitä, järkkäilen Suomeen muuttoo ja nautin joka hetkesta kuin se olis viimenen... elämää täällä, ei sen enempää.
Torstaina 12.1. kirjoitin Hannalle:
Nyt on sellanen paikka, ettei oo ketään muuta, kelle purkaa näitä tuntoja, harmi vaan, ettet voi heti kommentoida ja halata. Ma oon päättäny tulla takas Suomeen. Syy on se, että Suomi on täynnä ihania ihmisiä, kun taas täällä mulla ei oo kuin pari hyvää ystävää, ehkä vain Burkhan. Mä haluan nähdä sua ja Evee ja Heiniäkin enemmän, Satun porukkaa tietty myös, ja porukoita. Huolestuttaa, kun isän kunto on niin huono. Aika kuluu niin nopeesti, mä haluan nähdä muksujen kasvavan ja viettää aikaa vanhempieni kanssa, ennen kuin on liian myöhästä. ...Totuus on, et aika ei pysähdy Suomessa sillä välin, kun mä tuhlaan aikaa täällä, yksin. No, tietenki tähän päätökseen vaikuttaa myös se, etten tuu ikinä saamaan täällä sellasta työtä minkä tekemisestä oikeesti nauttisin, mitä en tekis vaan rahan takia. Sitä paitsi, kun ei oo kokemusta niin en sais kuin minimipalkkaa, ja vaikka voisinki sillä elää kituttaa, niin säästää en vois, eikä mun haaveet jatko-opinnoista vois siten koskaan olla lähempänä toteutumista. Ja vaikka mun nykyinen kämppä onki ihana, niin on se näin talvella pirun kylmä ja kolkko, ja mun pieni huone josta maksan älytöntä vuokraa, on saanu mut ihan klaustrofobiseks viime aikoina.
Nigel. Kyllä kai sä näit kuinka ihana ja mukava se on, kuinka hyvin se tuli toimeen ja höpötteli teidän kaikkien kanssa? Suomen loma onnistu kai vähän liianki hyvin. Me ei kyllästytty toisiimme, ei riidelty, nautittiin vaan olosta ja toisistamme. Se oli tosi kultanen kun tuli reippaasti joka paikkaan mun mukana... Junassa, kun tultiin Hesasta, se veti mut itteensä vasten ja mä torkuin ja kuuntelin sen joululahjaks antamia korvalappustereoita. Olin tosi kaihoisassa mielentilassa, totta kai, haluaisin viettää varsinkin sun kanssa niin paljon enemman aikaa ja siks toisekseen mua pelotti mitä tapahtuis kun me palattais Lontoon todellisuuteen. Olisin varmaan hajonnu jo siinä palasiks, jos Nigelin läsnaolo ei olis ollu niin rauhoittava. Hajosin vasta perjantai-yönä ja Nigel piti mua sylissä ja anto mun itkee rauhassa. Ekaa kertaa näiden neljän vuoden aikana, kun oon kulkenu tätä Englanti-Suomi väliä, mua ei innostanu yhtään palata tänne. Aikasemmin mulla oli aina jotain ihanaa odotettavissa, opiskelu siis, ja se piti mut täällä, vaikka avioliitosta ei koskaan tullu sitä, mitä siitä piti. Nyt täällä on vaan paska arki ilman rahaa. Tunnen itteni niin turhaks. Oon alkanu kyseleen iteltäni, tuleeko musta ikinä mitään...
Mutta asiaan taas: itte asissa oon viettäny lähes kaikki yöt meidän palattuakin Nigelin sängyssä, ja päivätki sen seurassa, ei se lähteny juokseen karkuun heti kun päästiin tänne, niin kuin Toks ennusti ja mä pelkäsin sen tekevän. Uudenvuodenaatosta maanantaihin me vietettiin sen sängyssä, katottiin leffoja, rakasteltiin. Maanantai-iltana se tyttö, josta kerroin, oli Nigelin luona, mut tiistaista sunnuntaihin me oltiin taas kuin paita ja peppu.... Lauantaina olin taas kattoon kun se pelas rugbya. Kaikki tykkää musta siellä seuratalolla. Eikä siä Nigelia haittaa, et kaikki aattelee et me ollaan pari. Ja se höpötti, et koska meidän pitäs tehä lapsia, ja kun mä hämmästelin, et mistä ny tuulee, niin se kysy, yhtä hämmastyneellä äänellä, että enkö usko, et me ollaan kymmenen vuoden päästaki viä yhdessä? Joo. Se oli lauantai se, ja viime yön se oli kai sen tytyn luona taas... En mä voi jatkaa näin. Koti ei tunnu kodilta, kun pelottaa, et se tyttö on siä kun meen kotiin. Ongelma on, et sillä välin, kun se yrittää päättää, mitä se haluaa elämältä, mä rakastun siihen päivä päivältä yhä enemmän. Ja muhun sattuu julmetusti. Eilen aamulla kun tajusin et se suunnitteli yökyläreissua, niin mun piti heti juosta vessaan, maha meni sekaisin. Ja si porasin tiskatessa... nauroin, et se hyvä puoli tässä ainaki on, et ummetus ja nuhakin helpottaa kun röörit ja raot aukee kertaheitolla.
Ku yritin kysyä Nigelilta siitä, niin se suuttu. En mä sen tekemisiä kyttää, halusin vaan tietää tuleeko se kotiin illlalla, kun Anna oli menossa kaveriaan tapaan ja mua ahdistaa olla si'ä kämpillä yksin iltasin. Se kämppä on niin iso, ja mun huone on niin pieni. Tunnen itteni pieniks, turhaks ylimääräseks, enimmäkseen kulutan iltani ajatellen, etten kuulu tänne, ettei mun pitäis olla täällä enää. Siks toisekseen halusin tietää, et olisko se kotona käyttämässä juustoo, et pitäiskö mun ostaa kotimatkalla uus.
Me tekstailtiin eilen tosta sen tekemisten 'kyttäämisestä' ja sanoin, et lähden joka tapauksessa kohta, ja si se on vapaa. Ja se taas vastas, etteihän mun lähtö oo viä varma... Mä rupesin itkeen bussissa. Kun rauhotuin, vastasin sille suurin piirtein, et koska sillä oli menny jo näin kauan mun 'jojottamiseen', mä oon jo kaukana ennen kuin se saa päätettyä, haluaako se mut elämäänsä vai ei. Se ei usko et mä oon oikeesti muuttamassa takas. Se koko ajan sanoo, et jääthän sinä, jos löydät täältä töitä, ja jotenki se uskoo, et löydän töitä nyt kahdessa kuukaudessa, kun en oo löytäny töitä puolessa vuodessa... Se ei ikinä sanois, et se haluaa mun jäävän, ettei se halua menettää mua. Se puhuu vaan käytännön asioista. Se ei vastannu siihen tekstiviestiin mitään, varmaan koska se tietää, et mä oon oikeessa. Se vaan tekstas mulle myöhemmin, et mun piti ostaa lisää juustoo, se oli kayny kotona töiden jälkeen ennen kuin meni sille tytölle. Noh, ainaki se tuntee mut niin hyvin, et tietää, etten voi elää ilman juustoo ja ilmottaa, kun on käyttäny sen loppuun... Mä tiän, et kun mä nään Nigelin, se on taas extrakultanen mua kohtaan monta paivää. Niin se mua manipuloi.
Anna ei oo oikein ollu avulias ja mun tukena tän sekavan tilanteen aikana, eikä meidän ystävyys oo ollu entisensä sen jälkeen, kun se muutti meille. Jotenki musta tuntuu, ettei se halua edes kuulla asiasta. Nigelin seurassa se on ihan mielin kielin, mut mulle se vaan puhuu siitä paskaa ja väittää, et Nigel ei välitä musta tippaakaan. Voi kun asia oiski niin yksinkertanen! Mut mä tiedän et Nigel rakastaa mua ja välittää musta, mä nään sen sen silmistä ja se on sanonutkin niin, ihan spontaanisti, ja mä tiedän et se tarkottaa sitä, se on kuitenki mies joka ei turhia lepertele (toisin kuin eräät afrikkalaiset).
Alusta asti meidän juttu oli jotain liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää kestääkseen. Meillähän piti aluks olla vaan kuukausi, nyt niitä on ollu jo... 8. Mä jäin tänne kokeileen onneeni, nauttiin elämästä Lontoossa, kun en siitä opiskellessa ollu pahemmin ehtiny nauttiin. No, nyt oon nauttinu, ollu äärettömän onnellinen ja uskomattoman tyydytetty. 
Nyt todellakin tuntuu siltä, et on aika tulla kotiin, ainaki vuodeks, kattoo miten asiat siä rupee luonnistuun. Tuntuu niin ihanalta ajatella, et voin sisustaa IHAN OMAN kaksion tai yksiön ihan omilla tavaroilla, puhua suomee, shoppailla suomalaisissa kaupoissa. Mä yritän laittaa eroprosessin käyntiin ens viikolla, tai siis heti kun Ola on hankkinu mun lentolipun... Si se on morjes sille, ja koko ikavälle ajanjaksolle nimeltään aviolitto, joka tuotti niin paljon kyyneleitä ja sydänsärkyä...
Mut tässä tämä purkaus. Silmien takana kutitti kyyneleet monet kerrat, mut nyt on paljon parempi olo! Kiitos!
20.1. kävin taas ennakkoäänestämässä Tarja Halosta.
25.1 Täälläki on lähes nollakelit ny, ja kämpillä kylmä, ulkona on oikeestaan lämpimämpää, kun on päällä kunnon suomalaiset talvivaatteet, mm. Heinin äitin tekemät tumput ja äiten tekemä pipo.
Elämässäni oli taas itkua ja koin itseni usein väärinymmärretyksi ja vääränlaiseksi. Viikottaisella kauppareissullamme Nigel mietti, että kohta hänen pitää käydä kaupassakin yksin. "Niinpä, eikä se ole ainoa asia, minkä sen tulevaisuudessa täytyy tehdä ilman mua" olin kirjoittanut kalenteriini. Kalenterin muita merkintöjä: "heräilin kauhusta kankeena pitkin yötä, aamulla päätä särki" "painajaisia" "itkin" ja "mahoton väsy, kroppaa kolottaa, masentaa." ja maaliskuun puolella "vittumainen päivä, itkua ja epätoivoa ja sanasota Nigelin kanssa." Arkeen kuitenkin edelleen kuului telkkarin, etenkin Star Trek- sarjojen ja kaikenlaisten elokuvien yhdessä katsominen iltaisin, ja vähintään parina yönä yhdessä nukkuminenkin. Lauantaisin matkasin usein jonnekin päin länsi-Lontoota katsomaan Nigelin rugbyotteluita, jotka olivat usein suur-Lontoon laitamilla paikallisliikenteen vyöhykkeellä eli zonella 4. Yskältä ja kurkkukivultakaan en täysin säästynyt värjöteltyäni varpaat jäähän kentänlaidalla. Jos en ollut peliä katsomassa, Nigel yleensä tuli vielä pahemmassa humalassa kotiin. Kerran vessan sijaan, hän pissasi kahdesti vaatekaappiinsa, mutta yleensä hän vain kaatui pääälleni ja sammui, ihan sama nukuinko omassa sängyssäni vai hänen parisängyssään. Annan kanssa kävimme kerran Lewishamin Yates baarissa bilettämässä hyvän musiikin tahtiin. Vanha kunnon prince Obikin poikkesi kylässä. Tykkäsin, kun ei tarvinnut mennä moneen kuukauteen lähelläkään keskustaa, joka oli ihmisiä, etenkin turisteja, täynnä.
16.2. On täällä itse asiassa viä aika talvi, tuulee kylmästi, mut toisaalta tällä viikolla on ollu paljo lämpimämpää kuin viime viikolla. Ystävänpäivää mulle toivotti tasan kolme ihmistä ihan oma-aloitteisesti, ja ketään niistä en edes kutsuis ystäviks, itse lähetin viestejä parillekymmenelle. Mut niin se vaan menee et näin kun oon ollu täällä kohta neljä vuotta poissa silmistä, niin kai alan oleen jo poissa mielestäkin... Ja yksinkertasesti ihmiset vaan elää elämiään, ei ehdi kirjotteleen, se on elämää, ei sen enempää. Ystävänpäivänä just mietin, et en mä enää Suomeen kuulu sen enempää kuin tänne. Onhan mulla ystäviä siäkin, mut ne elää elämäänsä ilman muakin ja mulla on elämä ja ystäviä täälläkin. Ja koska oon jo täällä niin miks en sitte täällä pysyis, oon kuitenki kohtuu onnellinen, tykkään Lontoosta ja asiat toivottavasti muuttuu viä paremmiks kun alotan töissä.
Mä hain siihen työhön jo joulukuussa, mut niillä meni näin kauan short listata hakijat. Se on toimistohommaa NHS Barts & the London Trustille, eli kolmessa eri sairaalassa itä-Lontoossa tarpeen mukaan. Se on eka bank hommaa, eli sillon kun tarvitaan. Mut se täti, joka mua haastatteli sano, et jos sovin hommaan ja viihdyn, niin se voi muuttua pysyväkskin aika nopeesti. Viime keskiviikkona oli haastattelu ja lauantaina sain jo postia, et ne tarjos mulle conditional job offerin, eli mun pitää läpästä lääkärintarkastus, rokotusten pitää olla kunnossa jne. ja si pitää toimittaa niille rikosrekisteriote... Joten hetki täs menee, ennen kuin ne kaikki saa järjestykseen, ja si en tiä kuinka saan töitä, voi olla 0 tai jopa 48 tuntinen viikko £8.30 tunti tai jotain, enemmän kuin mun yhdenkään kämppiksen tuntipalkka! Pointti on sekin, et on mukava alottaa työt työnantajalle joka oikeesti tekee jotain hyvää eikä vaan rahaa. Tietty sairaala on varmasti stressaava ja hektinen työympäristö, mut ei se mua pelota, oon vaan innoissani!
Annaa en pahemmin nää, vaikka se olevinaan täällä asuu, se on joko töissä, poikakaverillaan tai nukkumassa sillon kun mä oon kotona. Nyt mä en tosin enää hengaile koululla netissäkään, kun meilläki on täällä kämpillä netti, niin oon enemmän kotona. On mukava kirjottaa äätkin mukaan!
Nigelin ja mun jutussa ei muutoksia, toisaalta ollaan kuin vanha pari, käyn lähes joka viikonloppu seuraan sen rugbypelejä ja oon ainoo 'vaimoke' kentänlaidalla, viime sunnuntaina käytiin taidenayttelyssä ja naukkailtiin viiniä muiden harmaahapsisten pariskuntien muassa 
. Toisaalta me ollaan vaan kavereita... ja taas toisaalta me harrastetaan erittäin villiä seksiä... keittiössäkin. Mikäs tässä on ollessa.
Vein eropaperit viimein oikeuteen, Ola yritti jotain selittää, et mun ois pitäny jostain syystä, jota se ei voinu edes selittää, odottaa viä syksyyn. Se jopa valehteli joutuneensa auto-onnettomuuteen et säälisin sitä, enkä veis niitä papereita... En kyllä hetkeekään pidempään odota, oon jo odottanu pari vuotta!
23.2. Kiirettä täälläkin, oon ollu ny kaks päivää töissä respana sisätautiosastolla sairaalassa. (Kaks päivää ja mä oon jo tienannu enemmän kun saan työttömyysrahaa kahdessa viikossa!) Se on helppoo hommaa, en tosin tiä mitä kaikkee mun pitäis oikeestaan tehdä, kun kellään ei oo oikein olu aikaa kertoo mulle... mut se nyt on ihan ymmärrettävää sairaalassa. Ihmiset on kivoja ja on aivan ihanaa mennä töihin, tavata uusia ihmisiä, tehdä töitä sairaalassa eikä missään ainoostaan rahasta kiinnostuneessa toimistossa. Kuudelta herääminen ei haittaa yhtään! Se on vaan sijaisuus 17. maaliskuuta asti. Tietty väliaiakanen homma sössii mun tuet, mut ainakin voin laittaa tän kokemuksen mun CVhen ja toivottavasti saada si nopeesti taas töitä. Siä sairaalassa on myös paljon somaleita potilaina... ainakin mä jotenkuten osaan lausua niitten nimet ja tervehtiä niitä somaliaks!
Nigel sitten. Se ei oo ollu yötä pois kotoo sitten sen yhden kerran jälkeen. Se tyttö on ollu täällä vissiin pari kertaa, mut ei ny pariin viikkoon. Kyllä meillä taas oli keskustelu meidän suhteesta. Eli ei me viäkään olla sellasessa... tulee ihan Eltsu mieleen...
Se on niin hassun ristiriitanen, toisaalta se sanoo ettei halua suhdetta ja sanoo, ettei meidän pitäis pussailla (paitti tietty rakastellessa), kun sitä parit tekee... Sit se kuitenki aina suutelee, varsinki jos oon pahalla mielellä... ja suurin osa öistä edelleen vietetään samassa sänkyssä... Jos me oltais vaan kavereita jotka nai, niin piruako se kihnuttaa yöt mussa kiinni, halailee ja tulee mun huoneeseen jos se ei oo nähny mua vähään aikaan... Nyt en oo ollu kattoon sen rugbyn peluuta pariin viikkoon ja se on siitä aika pahoilla mielin vaikkei tietty sano sitä ääneen. Miehet!
Annan kanssa välit on kans ok, kunhan en puhu liikaa Nigelista... tai siis voin haukkua sitä ja siihen se yhtyy, mut mitään hyvää Anna ei haluu kuulla... vähän outoo. Mut siis ollaan edelleen hyviä ystäviä, jos vaan tota yhtä aihetta vältetään. Paitti ehkä tänään kun Suomi meni taas häviään Ruottille... Anna hihku ja mä oikeesti porasin... joo... tuli niin isänmaallinen olo ja hyvät muistot vuodelta -95 oli mielessä... ja taas kössittiin.
2.3. ...kyllähän se jotenki kotosalta tuntuu... sairaala... kun vietin siä niin kovasti paljon aikaa vammaisuuteni vuoksi lapsena... ja onhan siä myöhemminkin tullu vierailtua. Ja kyllä kai toi antropologian sun muun opiskelu kai auttaa tossa monikulttuurisessa ympäristössä. Tosin tänään oli työpäivä niin perseestä, et ihan itketti... sairaalassa on se huono puoli et oon ollu siä ny viikon eikä kellään oo viäkään ollu aikaa kertoo miten mun pitäis työtäni tehdä... tosi stressaavaa. Ja mulla on ihme riita Nigelin kans meneillään... itkin tässä sitäkin... what a difference a day makes... no hyvä puoli tässä on, et huominen ei juuri voi olla tätä päivää pahempi...
11.3. Oltiin eilen tapasravintolassa Nigelin kans syömässä. Viikko viä töitä jäljellä. Elämä on mukavaa.
13.3. just hyvänä päivänä oli mailia sulta piristämässä päivää kun tulin yltiöväsyneenä töistä kotiin! On se kovin mukavaa, et on netti kotona. Kympin (puntaa) se on kuussa, mut kyllä sen ny maksaa.
On ihan törkeen hienoo olla töissä, tosin töitä on niin paljon, et välillä iskee epätovo kun ei auta vaikka kuinka tekee kahdeksan tuntia tauotta töitä, paperipinot ympärillä vaan kasvaa. Mut ei tää homma tosiaan kestä kun perjantaihin. 
Mut oon tosiaan jo tässä ajassa tienannu enemmän rahaa, kuin oon nähny vuosikausiin! Niih, se mun työpaikka. Suhteellisen iso sairaala, meitin osastolla on 36 vuodepaikkaa. Paljon enemmän mulla on hommaa kun aluks luulin, potilasvaihtuvuus on suuri ja tietokone ja kirjat pitää pitää ajantasalla. Eikä kukaan periaatteessa auta, kun kaikilla on pirun kiire koko ajan. Et mun pitää haeskella tietoja ja papruja ties mistä... Sitte pitää roudata sellasia isoja potilastietomappeja ees sun taas, tilata takseja ja ambulansseja, vastailla puhelimeen ja juosta hoitsujen perässä... sekin on hauskaa, kun en kolmen viikon jälkeenkään tiedä juuri kenenkään nimee, kun kahta päivää ei nää samoja naamoja samassa vuorossa... Potilaitten kanssa en juurikaan oo tekemisissä, mut on silti tosi mukavaa olla osa sitä 'hoitokoneistoo'. Potilaat on enimmäkseen vanhoja tai vähintään kuolemansairaita, syöpää ja maksasairauksia ilmeisesti enimmäkseen. Mun työpöydän takana on just 'kuolemansairaiden' yksityishuone, kauhee kuunnella ja seurata kuinka niiden kunto heikkenee ja henki pihisee... Lääkäreitä en nää juurikaan, ne ilmeisesti istuu vaan yksityispraktiikkojensa pöytien takana ja antaa lääkäriopiskelijoiden hoitaa ns. likaset hommat. Kaikki fysioterapeuteista sairaanhoitajiin tuntuu olevan parikymppisiä... no ok, on siä joku kolmekymppinenkin... Mut en mä kyllä haluis et mun mummo ois siä potilaana, kun 'lääkärit' on ihan kloppeja ja suurin osa sairaanhoitajista ei osaa juurikaan edes englantia. Kolme ihmistä siä on tänä aikana kuollu, tai neljä, mut yks ei kuollu osastolla vaan ehti teholle. Raskasta se on, enkä oikein tiä miten pitäis suhtautua. Kai se on vaan sitä elämänkiertokulkua. Oli muuten aika kauheeta kuunneltavaa, kun viime perjantaina naapuriosastolta kuoli joku arabi vissiin, ja siinä oli sitte käytavässä meidän osastojen välissä sellaset valittajaiset että... Naiset ja miehet itki ja huus ties kuinka monta tuntia...
Nyt ymmärrän niitäki, jotka sanoo ettei työpäivän jälkeen huvita kuin kotiin meno ja lepo... Mutta yleisesti ottaen pidän hommasta ja työpaikasta kovasti. On mukava olla tarvittu, ja on hyvä että on tekemistä koko paivälle, ettei ehdi miettiin väsyä, nälkää tai henkilökohtasia murheita! Mäki uskon, et näitä hommia riittää, mut ei ne ainakaan oo viä seuraavasta hommasta soittanu. Pidä peukkuja... on se vaan ihan eri saada viikossa 200 puntaa kuin elää 45 punnalla viikossa, vaikka nyt en si tietty saa asumistukeekaan ja vuokra pitää maksaa ite.
Yks ärsyttävä asia työpaikassa on hanttihommia sairaalalla tekevät afrikkalaiset äijät... mua sitten ärsyttää se typerä flirtti.... pirun vanhat äijät! Eteläamerikkalaisen sairaanhoitaja Victorin kanssa flirttailen kyllä ihan mielelläni 
'jotain piristystä muuten stressaaviin päiviin... se on nuori, komee ja mukava mutta harmi kyllä ei paljokaan päivissä töissä. Ärsyttävistä afrikkalaisista miehistä puheen ollen: ei se pirun Ola oo viäkään palauttanu niitä papruja oikeuteen, haluaa nähdä mut ensi, mut si ei soita et nähtäis vaikka oon monta kertaa sanonu, et viiden jälkeen oon viikolla ja viikonloppusin aina vapaa... Jostain syystä se haluais venyttää eroo ens syksyyn. Miks vitussa? Kohta kaks vuotta siiitä, kun asuttiin yhdessä, ja se on asunu täällä jo niin kauan, et sen pitäis saada pysyvä asumislupa ilman muakin. Siis sais, jos se hölmö ei ois kayttäny sitä feikki-identiteettiä niin kauan... Mut ei mun siitä pitäis enää joutua kärsiin! Arvaa mitä se kusipää multa eilen kysy? Miten liitetään liite sähköpostiin.... siis tätä kysyy mies, joka oli lähes vuoden kaks iltaa viikossa 'tietokonekurssilla'. Vittu joo. Joka kerta, kun puhun sille mulle tulee vieläkin niin paha mieli. Se et saatoin olla niin tyhmä niin pitkään... musta tuntuu, et mitä tahansa sen suusta tulee on valetta... Se taas saa mut epäileen kaikkia muitaki miehiä ja mun arvostelukykyä... Ei sillä, et mä ajattelisin ,et Nigel mulle valehtelis, ei se oo semmonen, se on samanlainen kuin minä, sanoo asiat suoraan. Mut lähinnä pelkään et jos luotan siihen, niin ennen pitkää se pettää mun luottamuksen....
Mutta on meillä vaan edelleen pirun ihanaa yhdessä. Seura ei kyllästytä, samassa punkassa nukutaan ainaki viikonloput ja kivaa on. Tossa just viime viikolla kun lääkäri kysy, kun olin pillerireseptiä uusimassa, et kauanko oon ollu poikakaverini kanssa yhdessä (varmaan ny rupeen sille selittään et ei me seurustella, mut vaan asutaan yhdessä jne.) ja sanoin, et toukokuusta, mikä tekee 10 kuukautta, niin vähänkö järkytyin... Jotenki on vaikee uskoo, et oon voinu olla onnellinen jonku kanssa näinki pitkään. Ennen Olaa mun pisin suhde oli Tonyyn se vajaa puol vuotta... ja sehän oli tosi great suhde sekin... Kolmisen kuukautta yleensä onni kestää ja kolme kuukautta lisää eli puol vuotta himo, sen jälkeen ei oo mun kokemuksen jälkeen ollu enää mitään... On se vaan mukavaa kokea jotain tavallisuudesta poikkeavaa! Välillä kon ollaan huonolla tuulella molemmat, niin ei oo niin lämpimät välit, ja väärinkäsityksiä ja riitojakin joskus syntyy, mut niistä aina selvitään puhumalla ja sitten on taas erittäin lämpimät välit.
Samassa kämpässä asutaan viä. Sateella on etenki aika kylmän kolkkoo kun on korkeet ja isot huoneet, ei tarpeeks toimivia pattereita ja etenkin yksinkertaiset ikkunat... Mut mun huone on onneks niin pieni ja sänky ihan patterin vieressä, et mun huoneessa on aina lämmin! En usko, vaikka töitä saisinki ny tasaseen tahtiin, et mulla on varaa muuttaa tästä mihinkään ennen syksyä. Eka yritän maksaa velat tosiaan pois, ja sitte tulla pariks viikoks jossain välissä Suomeen, mulla on oikeus johonki pariinkytä lomapaivään. Tännekin tosiaan kehtaa kamuja pyytää ja tilaakin riittää... Pitää pysyä täällä ainaki kesän, kun meillä on tosiaan iso puutarha ja sitä ei ehditty yhtään hyödyntää kun muutettiin tänne lokakuussa ja si laitettiin se vaan talvi kuntoon. Tai ei me, mut John ja meitin alakerrannaapurit. En oo tosiaan koskaan ollu mikään viherpeukalo...
ERri alkaa vartin päästä ja koska Anna meni jo nukkuun, kun sen pitää herätä viideltä (kello on ny varttia vaille 10) niin käyn kattoon, josko Nigelista ois ERri seuraks.
Btw, onko Suomessa kovakin F1 kuume? En mä ny oo ollu hirveen hulluna formulaan, mut olipa vaan jännä kisa edellinen. Ja Nicon ne nimes täällä kisan parhaaks kuskiks! On se vaan söpö, ainaki söpömpi kuin Kimi ja osaa puhuakin!
16.3. Taas oli aika raskas päivä, töissä oli kyllä rauhallista, mut mun mahaa kipristeli yöllä ja aamulla, kurkku on kipee ja nokka tuhisee... Ja ulkona on piru kylmä, tuulee ja sataa niin, et kämppäkin on kylmä...
Huomenna on vika päivä.. en oo varma missä jatkuu... mut koska siis se Hospital Trust on mun työnantaja ja vaikka työtä ei oiskaan, niin mulla on oikeus lomaan. Ne maksaa lomarahan osana palkkaa, eli siltä ajalta kun oon lomalla ne ei maksa palkaa..
23.3. Taas oon työttömänä ja toivon et ne soittais mut töihin... Tosin oon saanu hoidettua asoita, jotka mun ois pitäny hoitaa ajat sitten. Eli oon löytäny itelleni lääkärin (verenpaine on taas turhan korkeella ja kun kävin pillereitä hakeen hoitsu sano, et se täytyy saada kuriin, eli oli pakko rekisteröityä lääkärillä), siivonnu, hoidellu paperihommia yms.
Palkkarahoilla oon mällänny tasan sen verran et käytiin yks viikonloppu Etiopialaisessa raflassa syömässä ja viikonloppuna ostin parit mustat housut töihin ja kuudet valkoset pikkarit, (kun kaikki vaaleet pikkarit on ihan harmaita ja about 7 vuotta vanhoja... ) ja kävin parturissa leikkauttaan kuivat latvat pois, eli ihan käytannön juttuja. Mulla ei oo kyllä ikinä ollu näin kiva ja mukavan pitunen tukka... elämän pieniä iloja. 9 punnan CDn ostin, et jää joku pysyvä muisto mun elämäni ekoista palkoista.
Niinpä se raha vaan kuluu ja on kyllä pahin rakkauden tappaja ... se on varmaan yks pointti miks mun ja Nigelin juttu sujuu, kun pidetään arjen paskat ainaki suht erillään, kun ei olla kerta pari... Nyt kun taas ei oo töitä eika niiden ettiminenkään todella huvita, sitä hetkittäin miettii, et mitä elämää tää on. Mut ei sun, ahkeran työssäkävijan, elämä juuri paremmalta kuulosta. Ja mä oon täällä kyllä kovin onnellinen, sitä vakuutan taas. OK, viime aikoina on ollu vähä turhan kylmää ja kosteeta sään puolesta, mut seki on vaan tarkottanu, et kaikki yöt ollaan nukuttu Nigelin kans sylityksin ja pidetty toisemme lämpiminä, mikä on vaan hyvä juttu. Työkokemuksen saanti piristi myös, kyllä se tästä. Jotta en yhtään tiä koska Suomi kutsuu. Riippuu suurimmaks osaks siitä saanko taas pian töitä. Jos töitä sais paljoki, saisin maksettua velat muutamassa kuukaudessa, ja oishan se kiva siitä opintolainastakin päästä eroon... mut siinä meneeki si jo pitempään... Mut sanotaanko vuodesta kymmeneen vuoteen mä viä luulen vaikuttavani täälläpäin... mut kuten oot varmasti huomannu, mun suunnitelmat muuttuu harva se kuukausi, joten ei nuolasta ennen kuin tipahtaa... Kattoo ny, tuun Suomeen si kun en oo täällä enää onnellinen. Mua kyllä epäilyttää toi Suomen työllisyystilanne siinä määrin, et mieluummin pysyn täällä missä on enemmän töitä ja edes jonkinmoinen oma koti. Siis toistaseks.
Pointti on edelleen kyllä Nigelkin. Joo joo, ei me olla pari mut voi hyvä luoja se mies, sen pelkkä läheisyys tekee mut ihan käsittämättömän onnelliseks. Nigel on maailman ihanin ihminen. Se osti mulle kävelykepin joululahjaks, tosin se osti sen vasta ny kun sillä ei ollu jouluna rahaa. Nyt ajotus olikin ihan täydellinen, kun menin töihin junalla ja uusiin juniin on tosi vaikee päästä, kun ne on niin korkeita. Aluks jotenki nolotti, mut nyt en lähde ulos ilman sitä. Se on style musta ja taitettavakin, jos haluan laittaa sen välillä pois. Se on kyllä parasta ja huomaavaisinta, mitä kukaan on mulle koskaan antanu, se on tosi käytännöllinen juttu näillä kupruilevilla kaduilla, ja pointti on sekin, et mulla ei ois ehkä ikinä itellä ollu 'rohkeutta' ostaa sitä, mut nyt kun joku muu osti sen, mun oli pakko vaan mennä ulos sen kans ja huomata, kuinka mahtava juttu 'kolmas jalka' on!
Se tuntee mut ja tykkää musta silti, hyvänen aika, se huomioi mun vammasuuteni, kukaan muu ei koskaan oo niin tehny! Me vaan jotenki sovitaan yhteen. Kämppiksinä ja kavereina sovitaan yhteen, kun on samanlaiset tavat, maut ja tottumukset, samoin seksuaalisesti. Meillä on erimielisyyksiä, mut yleensä kyseessä on joku typerä väärinkäsitys, ja kaikki lopulta aina puhutaan selväks. Nigel on kyllä ainoo mies, jonka tunnen joka reilusti myöntää virheensä ja pyytää anteeks. Vähä 'liian hyvää ollakseen totta' fiilikset edelleen, ja sit tulee taas se kauhu, et ollaankos tässä meonossa johonki suuntaan ja onko se si hyvä vai huono asia? Mut yritään edelleen vaan kovasti nauttia hetki kerrallaan... vaikeeta se välillä kyllä tuppaa oleen, tiedäthän millanen murehtija oon!
Mitä britteihin tulee, en mäkään niitä läheskään aina ymmärrä, ne puhuu hirveen nopeesti ja mutisee, varsinki Nigel... Mut kaikkeen se korva tottuu... ja sit vaan kysytään et 'excuse me?'... Arvaa montako kertaa täyty töissä kysyä 'sorry?' kun langan toisessa päässä joku isopäinen tärkee lääkäri höpisi jotain, ja heitti viä lääkärijargonia sekaan... Ja on täällä lämpimämpää kuin Suomessa. Oon onnellinen nyt kun kämppä ja ympäristö on kaunis ja eikä tartte mennä keskustaan oikeestaan koskaan. Oon mä täältä onnenni löytäny, oman paikkani, välillä kun kävelen näitä katuja, kun aurinko paistaa, tai kun katon Nigelia niin ihan masua kipristää onni.
Satuki miettii Espanjaan muuttoo, kun sillä on se viime kesänen häiskä siä ja se on ihan lovena... Se muija kyllä hössöttää kuin joku teini ja särkee viä sydämensä... Joskus on vaikee uskoo, et se on mua vanhempi. Se pyys mua sinne Espanjaan, kun on ite siä toukokuussa, mut just peru pyyntönsä kun olin päättäny mennä... Sano viettävänsä aikaa kuitenki sen äijän kaa... ärsyttää tommonen, olin jo ihan innoissani.
Eipä tässä mitään uutta, meen huomenna verikokeeseen et saisin ton verenpaineen alas... ois elämä vähemmän stressaavaa, niin pysyit paineetki alhaalla... tai si ei, sukuvika kun on.
Kommentit
Lähetä kommentti