Maanantai 27.3.2006. Kalenterissa lukee "masennusta". Samana päivänä aloitin uuden päiväkirjan:
No nyt tuli stoppi vastaan. Viikon kestäneen yltiöpäisen Nigeliin takertumisen jälkeen, mua ei huvita sen seura. Tai ei sen seurassa mitään vikaa ole, mua vaan ahdistaa niin paljon, ja se ahdistus vaan kasvaa sen seurassa. Koska se muistuttaa mua siitä, millanen luuseri oon, kuinka paljon parempi ihminen voisin olla, jos vaan kanavoisin energiani oikein. Ei sillä, että mulla olis ollu energiaa mihinkään kuukausiin. Mä oon hukassa, eksyksissä. Oon kulkenu kehää ties kuinka kauan. Välillä luulee, et asiat alkaa taas sujuun ja tästä paskasta vois vaikka päästä irtikin, mut se on aina kovin hetkellistä. Joo, Jumala järkkäs sen työn mulle just oikeen mittasena ja oikeeseen aikaan. Sai mut vakuuttuun, et mun paikka on ny täällä eikä Suomessa. Mutta kuinka kauan? Mitä tää tämmönen elämä on? Tuhlausta. Kuinka paljon mä oonkaan elämäni aikana tuhlannut aikaa! Kaikki kesät, lomat... en oo tehny paskaakaan. ... Pirulauta, yli 7 kuukauden ettimisen jälkeen löyty töitä meikäläiselle kolmeks ja puoleks viikoks. Ei sillä, en mäkään palkkais vammasta, jolla ei oo yhtään kokemusta. Mä haluun jatkaa opiskelua! Siinä mä oon aina ollu hyvä. Tuntuu, et mä en oo hyvä enää missään. Oon ihan turha, ylimääränen. Ketä mun opiskelukaan hyödytti? Köyhdytti vaan mut ja mun vanhemmat. Ja nyt pitää maksaa vuosia velkaa takas. Millä rahalla, kun ei toi pirun degree mulle töitä anna. Vittu Vittu Vittu Vittu Vittu Vittu Vittu Vittu
Nigel oli niin kultanen, kun anto mulle tän kirjan. On se vaan parempi kirjoittaa käsin kuin koneelle. Varsinki tällasia fiiliksiä. .. Se tekee mut niin onnelliseks. Mut niin kuin ei kukaan muukaan, ei se halua muhun sitoutua, en mä oo sitä tyyppiä. Hyvä kaveri sentään, se on enemmän kuin mä oon ollu yhdellekään miehelle, mukaan lukien ne, jotka on väittäny mua rakastavansa. ... Paskat, en mä usko mihinkään onnellisiin loppuihin, sitoutumiseen, haluun tai kykyyn omistaa tai olla toisen oma. Mut kyllä tää epävarmuuskin on aika paskamaista. .. Eipä auta tää stressaaminen pitään mun verenpainetta kurissa. No, ainaki oon nauttinu elämästä ennen kuin kuolen, on se ainaki parempi kuin jos olisin kuollu onnettomana vaikka vuosi sitten. Mä oon hukassa, miten mä löydän mun tieni? Mistä mä tiän, mikä on oikee suunta?
Se, ettei minua mitenkään opastettu työhöni sairaalan osastosihteerinä/respana, ei ollut minun syyni. Tein parhaani ja omaksuin kaiken niin nopeasti kuin pystyin. Koska minulle ei näytetty työntekijöiden taukotilaa, söin eväsleipänikin pöytäni ääressä. Harvoin edes söin ja pidin yhtään taukoa, kävin vierailijoiden vessassakin, kun en tiennyt missä työntekijöiden vessa oli, ja muutaman päivän päästä oli liian noloa kysyä keneltäkään. Viimeisenä päivänä tein töitä ylimääräisiä tunteja ilmaiseksi palkkaa edes ajattelematta, jotta kaikki mahdollinen olisi mahdollisimman hyvin, kun sijaistamani henkilö tulisi töihin.
Mutta tietenkin hain ja löysin syyn itsestäni, kun minulle ei soitettu uusista keikoista, enkä minäkään sitten kauan soitellut niiden perään. Oli helppo hyväksyä selitys, että en ollut ollut hyvä työssäni, en kelvannut, olin riittämätön eikä minusta ollut mihinkään. Ymmärrän nyt, että sairaalaympäristö stressasi minua myös niin muistojen vuoksi, vammaisena kuin erityisherkkänä. Lievän cp-vamman suurin ongelma on siinä, että pystyy tekemään lähes kaiken, minkä kaikki muutkin, vain ehkä hitaammin ja kehoani eri tavoin ja enemmän kuormittaen ja rasittaen. Vaikka ne toki välillä unohtuvat, minä kannan aina mukanani myös kipua, etenkin aistiherkkyyden aiheuttamaa fatiikkia sekä kokemusta oman kehon huonoudesta verrattuna muihin. Tuossa vertailussa en tule koskaan olemaan näppärä, nopea enkä tarpeeksi reipas.
Vaikka Nigel oli antanut minulle kävelykepin, en käyttänyt sitä sisällä. Turha vammaani nyt oli vielä enemmän huomiota kohdistaa. Mutta työmatkoilla oli hyvä, että muut työmatkalaiset näkivät keppini ja saatoin saada istumapaikan tai apua, ja se joka tapauksessa toi minulle tukea ja turvaa. Tapasin Nigelin jollain rautatieasemalla työpäivän jälkeen, ja hän antoi minulle ensimmäisen keppini. Kun uskalsin alkaa käyttää sitä, lähellä kotia, lauantain kauppareissulla, ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka monella oli jonkinlainen liikkumisen apuväline. Oli vapauttavaa olla tässäkin vain yksi monista, ja keppini kiinnosti ihmisiä vain siinä tapauksessa, jos se oli erityisen tyylikäs, tällä hetkellä minulla on niitä kuusi erilaista. Aloin kävelykeppien kautta, ensimmäistä kertaa elämässäni, päästä yli häpeästä jota olin aina omasta kehostani tuntenut. Tein vammaani näkyvämmäksi osaksi minua ottamalla apuvälineen arki- ja julkikäyttöön. En ollut tajunnutkaan kuinka pirstaloitunut ja vääristynyt suhteeni itseeni, vammaani ja kehooni oli siihen asti ollut.
Ensimmäinen kuva minusta kävelykepin kanssa
Lauantaina 1.4. Anna tuli mukaan Greenfordiin katsomaan rugbyä. Tuntui kevään ensimmäiseltä päivältä, oli aurinkoista ja näimme pajunkissoja ja leskenlehtiä.
Sunnuntai 2.4.
Ekaks. Tais olla maanantai, kun ne puhu keskosvauvoista uutisissa. Ja mä mietin, et tiede on todellakin menny liian pitkälle, et pystytään pitään hengissä vaikka kuinka pieniä keskosia. Mulle tuli jotenki syyllinen olo, kun olin lääkäreiden kanssa samaa mieltä, (ja yleistä mielipidettä vastaan), et kun resursseista on pulaa, niin hoito pitäs antaa keskoselle, jolla on paremmat mahollisuudet. Tiedän hyvin, et mä oon täällä länsimaisen lääketieteen kehityksen ansiosta. Mut koska mä oon saanu elämäni vammaisuudestani kärsiä, tiedän kuinka kohtuu lieväkin vamma vaikuttaa koko elämään, minuuteen, kaikkeen. Uskon, että mulla on enemmän asiantuntemusta kuin usella vammaisen lapsen terveellä vanhemmalla. No, jokaisella ihmisellä on syynsä syntyä. Mut onko se todellakin Jumala, joka päättää kuka elää ja kuka kuolee, vai onko Jumalalta karannu ohjat käsistä, onko lääketiede varastanu ne? Mut sitte, mikä tekee tän viä monimutkasemmaks, on se, et keskoset, jotka syntyy muakin aikasemmin saattaa kasvaa vailla minkäänlaisia vammoja. Miks mä oon si vammanen? Miks Jumala jako mulle tällasen elämän? Joskus se ei vaan tunnu reilulta, vaikka useimpina päivinä kohtaloni hyväksyn.
Noh. Toinen aihe sitten. Nigel ja Anna kävi eilen keskustelua.. yleisesti parisuhteista. Mä muistan sanoneeni Annalle useammin kuin kerran, et Nigel haluais mun olevan täydellinen (niin kuin se ite). Ja siinä se tuli eilen, suoraan hevosen suusta. Nigel etsii täydellistä naista, eikä se tunnu olevan vain sananparsi, se tuntuu aidosti uskovan täydellisen ihmisen olemassaoloon. ...mä en oo sen silmissä se "täydellinen nainen." Mä en oo täydellinen, oon kertakaikkisen vajavainen ihminen, hölmö, ajattelematon, kömpelö, mulla on ennakkoluuloja.. ...Ja eilen muhun sattu, mua kuvotti ja olin vihanen samaan aikaan. Me ollaan jo yli kaks viikkoo eletty ihme symbioosissa, vietetty illat yhdessä, nukuttu yöt yhdessä siitä puhumatta, sitä analysoimatta. Nytkin kun lähdin sen huoneesta, kun puhuin porukoiden kanssa puhelimessa, se tuli varmistaan, et ymmärsin, et se halus mut pois huoneestaan vain koska puhuin, et muuten mun sopii olla siä. Nyt on siis päädytty siihen, et on ok, et oon sen huoneessa lähes aina. Enää se ei tunnu saavan niitä 'kauemmas vetäytymisen puuskia,' mitkä ennen oli lähes viikottaisia. Ja silti, mä en oo täydellinen, eli siis en kyllin hyvä sen tyttöystäväks virallisesti. Kyllin hyvä joka yö sen sänkyyn, jakaan sen vähänen vapaa-aika, kyllin hyvä ystäväks, rakastajaks, mut en niin hyvä, et se haluis sitoutua muhun.
Hitto, mä oon ollu onnellinen, rauhallinen jo monta viikkoo. Ne painajaiset, jotka mua vaivas joka yö pitkään, on pysyneet poissa. Viime yöhön asti. Mä näin unta nöyryytyksestä ja sitte olin tukehtumaisillani, kuolemaisillani. Ja mä tunnen itteni tosiaan nöyryytetyks, tyhmäks, heikoks, hyväksikäytetyks. ... ei Nigel tunne mitä mä tunnen, sitä on vaan niin pirun vaikea uskoa välillä, niin hellä, huomaavainen ja kultanen se mua kohtaan on. ...Aikasemmin tällä viikolla mä keksin hauskan vertauksen. Mä mietin mun oikeutta olla Briteissä samalla tavoin kuin mun oikeutta olla Nigelin sängyssä. Molempiin päätymiseni on ollut monien sattumusten summa. Välistä tää maa tuntuu syleilevän mua molemmin käsin, niin kuin myös Nigel tekee, välistä molemmat on mua ja mun olemassaoloa kohtaan tylyn välinpitämättömiä. Enhän mä tänne kuulu, mä oon suomalainen, vaikka en tunne täysin kuuluvani Suomeenkaan, kuulun mä sinne ainaki suuremmalla oikeudella kuin tänne: historia, kieli, sukujuuret, kaikki on todisteita mun sinne 'kuulumisestani.' Ja silti oon täällä, ponnistelen, etsin töitä. Millä oikeudella? Nigelin sänky sitten. Mulla on oma huone, josta maksan korkeaa vuokraa. Mulla on oma huone, jossa mulla on oma sänky, ei yhtä mukava kuin Nigelin mut oma, mun, minun. Miks mä sitten yritän uskotella itelleni, et mä kuulun, et mulla on oikeus olla Nigelin sängyssä? Sen huone on kolme kertaa mun huoneen kokoinen, mut silti. Ei se oo mun, en mä oo sen. Mä en oo sen tyttö. Se ei halua, et mä oon sen tyttö. Ei kaverit nuku joka yö yhessä, ei ees kaverit, jotka nai. Mut kuka nää säännöt kirjottaa? Kuka niiden noudattamisesta pitää huolen? Ja mä sanon itelleni, et siihen asti kun se haluaa mut sinne, tai selkeesti pitää siitä, et mä oon siä, ei työnnä mua pois, niin siä pysyn. Miksi? Koska se tekee mut onnelliseksi. Sama on Lontoon laita. Joopa, tiedetään et oon luuseri ja et sydänsärkyä ja murheita tiedossa. Mun ei pitäs antaa Nigelin käyttää mua näin. Mut minkäs teet, mua on käytetty ennenkin. ... Miks mä nykysin itken näin helposti? Ei kyyneleet mitään auta. Miks muuten itkiessä tulee aina jano?
Keskiviikko 12.4.
Koko viime viikon, maanantai-iltapäivästä lähtien olin hirveen hyvällä tuulella. Ja hain TOSI ahkerasti töitä, viis-kuus tuntia päivässä. Mut eipä tietenkään oo mistään mitään kuulunu. Ja taas alkaa toivo ja usko itseen hiipua. Näin viime yönä taas koko ajan painajaisia, tunnuin nukahtavan niihin aina uudestaan. Aiheena oli englannin kokeesta myöhästyminen ja sen kössiminen. Aika ilmeinen tulkinta tulee mieleen.
On niin turha olo. ..jo maanantaina alko masennus, kylmän ilman kanssa, hiipiä sisuskaluihin. Tänään oli taas vähän lämpösempi, kun piipahdin ulkona. Jotenki ihan KAIKKI toiminnot tuntuu ylivoimasilta suurimman osan aikaa. Ruokakaan ei oo juuri maistunu pariin viikkoon. En muista, että moinen ois vauvannu mua ennen. Pakko sitä tietty on jotain nälkäänsä syödä, mutta piru kun ei tee mieli. Meen tässä pääsiäispyhinä kirkolle, jos sieltä sais ainaki hernekeittoo ja makkaraa, jotain vaihtelua edes, vaikkei mun kyllä niitäkään tee erityisemmin mieli.
Näissä kahdessa päiväkirjaotteessa on aivan selviä merkkejä siitä, että olin kliinisesti masentunut, en vaan tajunnut sitä, eikä tajunnut kukaan muukaan elämässäni. Päiväkirjassa puhuin suomalaisten taipuvaisuudesta melankoliaan, vaikka nyt oli oikeasti kyse suomalaisten taipuvaisuudesta itsemurhiin. itseasissa meni vielä melkein neljä vuotta, ennen kuin masennukseni tunnisti eräs lääkäri, ja sitä alettiin rivakasti hoitaa.
Ja ressaa tää pirun verenpaineasia. Kun tiän, et mun ois pitäny tehdä asialle jotain jo pari vuotta sitten, kun mittasin verenpaineen isän laitteella ja se oli korkeella. Ja kun tiän, et tää on vakava juttu. Tänään vihdoin rohkenin soittaa lääkärille aikaa. 20 minsaa soittelua aamulla ja kaikki ajat oli menny. Saman verran iltapäivällä ja sitten puhelimesta loppu saldo. En tiä riittääkö rohkeus enää soittaa huomenna. Ärsyttää. [Britannian eri terveyskeskuksilla on eri käytännöt, tuonne tosiaan soitettiin aina aikaa vain samalle päivälle.]
Si Nigel oli jotenki huonolla tuulella, nousi ilmeisesti väärällä jalalla sängystä, ja otti puheeks aiheen, josta sai takuuvarmasti väittelyn aikaseks ja mut pahalle mielelle eli itkeen. Ja kun aloittaa päivän itkulla, niin loppupäivä on melko takuuvarmasti pilalla. Puhuttiin taas siitä, millanen ennakkoluulonen rasisti paska oon. Minkä sille mahtaa. Olan ja Tonyn yms. jälkeen, olisin tyhmä, jos en suhtautuis joruboihin ennakkoluuloisesti. Joo, oli aika kun luotin ja uskoin, ja löysin jotain hyvää kaikista. E-maileissa päästiin lopulta siihen tulokseen, ettei mulla ole itse asiassa mitään jorubaihmisryhmää vastaan, vaan lähinnä niiden arvoja, rakkautta rahaan, mikä on tärkeämpää kuin moraali..Siinä kun ottaa huomioon sekä jorubojen että meikäläisen historialliset, kulttuuriset ja sosiaaliset taustat, niin sen jo ymmärtää, miksei mulla natsaa joidenkin jorubojen kanssa.
Antropologin lisäys: jorubat eivät ole etnisesti tai kielellisesti homogeeninen ryhmä. Vaikka Nigerian eteläosissa onkin Yorubaland, jorubojen maa, se kattaa myös osan Beniniä ja Togoa. Jorubaa äidinkielenään puhuu noin 42 mijoonaa ihmistä. Joruban kielessä on viisi päämurretta, jotka jakautuvat vielä lisää, niin, että murteita on ainakin kaksikymmentä, ja mm. ääntämykseltään ja kirjoitusasultaan ne ovat hyvinkin erilaisia keskenään. Nigeriassa Yorubaland jakautuu kahdeksaksi osavaltioksi, ja etnisiä ryhmiä on parikymmentä, joilla taas on omat kulttuuriset perinteensä. Ihminen ei identifioi itseään yleensä jorubaksi, vaan näiden pienempien etnisten ryhmien mukaan. Sanotaan, että nigerialainen on nigerialainen vain passintarkastuksessa ja seuratessaan kansainvälistä jalkapalloa, muuten hän on, itselleen ja muille, pienemmän etnisen ryhmän jäsen. Esimerkiksi Ola on ondo, ja heistä jorubojen keskenkin puhutaan, että he ovat eniten kauppaan ja yrittäjyyteen orientoituneita kaikista joruboista.
Joruban kielessä ei ole sanaa rakkaudelle, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö joruba rakastaisi. Sitä ei vain sillä kielellä, siinä kulttuurissa, käsitetä sellaisena abstraktina tunteena, kuin mihin me lännessä ollemme tottuneet. Joruba osoittaa rakkauden eri tavoin, yleensä materialla ja rahalla. Läsnäolo, ystävyys ja syvälliset keskustelut eivät niin ilmiselvästi kuulu kaikkien kulttuurien parisuhderakkauden kieleen, kuin meidän vinkkelistämme ehkä voisi luulla. Joruban kielessä ei muuten ole myöskään väriä harmaa, mikä selvisi, kun Ola osti minulle harmaat housut ja kutsui niitä ruskeiksi. Tämä siis vain esimerkkinä siitä, kuinka kulttuuri, jossa kasvamme vaikuttaa siihen, kuinka koemme maailman.
14.4. pitkäperjantaina olin jamaikalaisessa pubissa Annan ja Nigelin kanssa vapaiden kunniaksi. Olihan se omituista, mutta onhan se englanniksi Good Friday.
Samana päivänä kirjoittelin Heinille sähköpostiin mm.:
Mitäs tänne? No, töitten hakua taas, kolme ja puol viikkoo olin töissä mut eipä niillä sen jälkeen oo ollu mulle mitään väliaikasta hommaa. Välitystoimistot on perseestä.
Ah, mo ei jaksa puhua siitä aiheesta, ei ny juuri huvita masentua, kun aurinkokin rupes taas paisteleen ja kesäkin tekee hurjalla vauhdilla tuloaa. Jotta noin muuten, oon ihan hyvissä filiksissä ja hyvää kuuluu. Nigelin kanssa vietetään ihan ylettömästi aikaa yhdessä, kaksin, oon jo vissiin kuukauden nukkunu kaikki yöt sen kainalossa. Ja olen ja ollaan kovin onnellisia. Piru, ennen lähes halveksin sellasia pariskuntia, joille se toinen oli ns. tarpeeks, et sen kanssa ne jako kaiken. No, ennen en ookkaan ollu sellasen miehen kans, jota voin ennen kaikkee kutsuu ystäväks, samalla tavoin kuin te tytöt ootte mulle ystäviä. Me vältetään edelleen sitä keskustelua. Mä mietin just eilen, et mä en haluis oikeesti muuttaa mitään meidän suhteessa. Välillä sitä miettii, et oishan se mukavaa, et se ois sitoutunu muhun mut a) en oo varma pystyisinkö vieläkään luottaan siihen, et se ois oikeesti sitoutunu muhun, eli on parempi ettei tartte vaivata päätää moisella huolella ja b) jos se ois 'mun' pelko, et menettäisin sen, kasvais ja alkais vaikuttaa mun tekemisiin niin, etten ois enää niin vapaasti oma itteni... jos tajuut mitä tarkotan....siä sen rugby clubilla yks setä jo kyseli (mulle olutta tarjoillessaan... hiukan vastuutonta), et onko kolmatta tulossa..
....just mun ikkunan takana (nään sen nytkin) on ollu puu ihanassa vaaleenpunasessa kukassa jo yli viikon. Siä vaan kotot rytisee alas märän lumen painon alla... Kyllä mä oon mieluummin täällä... Katon muuten päivittäin nykysin mtv3:n uutiset, nyt kun on hyvä laajakaistayhteys käytössä. Senkin vuoks kai, kun tuntee olevansa paremmin perillä kotomaan meiningeistä, ei oo sinne niin kova kaipuu... Yleensä tähän aikaan vuodesta kun Suomi on ollu mielessä sellasena paratiisin kaltasena paikkana... Juu, on se hyvä, et toi internetti on saanu senki illuusion kaikkoomaan... vaikka eihän sitä kaikkee kannata uskoo, mitä internetissä kerrotaan... 
Pari viikoo sitte luin just mtv3n nettisivuilta eka siitä, kuinka pätkätyöt on lisääntyny Suomessakin ja naiset niitä enimmäkseen tekee, sit siitä, kuinka köyhyys on lissäntyny Suomessa ja köyhin ryhmä on alle kolmekymppiset yksineläjät... ja sit viä, et Suomessa yleisin kuolinsyy 15-30 vuotiaiden ikäryhmässä on itsemurha... Eli jos tulisin Suomeen tekisin samoja pätkätöitä kuin täällä, tienaisin vähemmän, olisin viä köyhempi ja todennäkösesti päätysin siihen itsemurhaan ennen pitkää... no en, mut ýmmärrät varmaan pointtini.
Mä oon muuten ruvennu tekeen mun korkeelle verenpaineelle jotain, pitäs viä mennä näkeen spesialisti, se kun on niin harvinaista, et NÄIN NUORELLA ihmisellä on näin KAMALAN KORKEE (180/100) verenpaine. Se on ny sitte pillereitä popsittava lopun ikäni, sen takia mä tän kanssa näin kauan viivyttelinki... Mut kai noi pillerit antaa muutaman elinvuoden lisää, enkä heti ens vuonna kuole sydäriin tms. Jotenki vaan moinen tuntuu niin kovin epäreilulta, ihan kuin CP-vammassa ja myyrän näkökyvyssä ei ois tarpeeks vaivaa... Mut sellasena elämä on otettava kun se eteen tulee.
Päiväkirjasta jatkoa:
Sunnuntaina olin perinteisesti pääsiäiskirkossa. Kolmisenkymmentä henkee meitä oli. Pappi taas kertoili hassuja juttuja lapsuudestaan. Tuntu hyvältä käydä ehtoollisella. Ylipäänsä tuntu hirveen hyvältä olla siä, pieni Suomi-saareke Lontoossa. On mukava puhua suomee. ...On jotenki mukava olla 'omien joukossa.' Omalta porukalta se jotenki tuntu, vaikken monien kanssa jutuissa olekaan. Ostin hernekeittoo, Fazerin violettia ja hanpankorppuja, eli kaikki tärkeet löyty.
...Manantaina oli Bank Holiday, pääsiäispäivä. Oltiin jo pitkään Annan kanssa suunniteltu, että mentäis Greenwichiin puistoon ja niin me sit mentiin, otettiin picnic-eväätkin mukaan. Kiivettiin observatorion kukkulalle. Oli pilvistä, joten oli aika viileetä kun aurinko meni pilveen, mut kyllä meillä muutama mukava tunti reissussa meni.
Hannalle kirjoitin lauantaina 29.4.:
...oliko se ny viime lauantaina, kun tuli itkettyä, et olis se vaan mukava kuulua siihenki elämään siellä, vaikka elämästä täällä suurimmaks osaks nautinkin.
Mulla on päivissä sellanen mukava rytmi nykysin, otan aamut rauhallisesti, syön aamupalaa ja katon telkkaa, si luen sähköpostin ja haen töitä, käyn kaupassa, laitan ruokaa ja tiskaan... Siinä kuluu mukavasti päivä, kunnes Nigel ja Anna tulee töistä. Välillä tietty tulee aika turha olo, kysyy iteltään, et mitä mä oon täällä jo vuoden tuhlannu aikaani... (kun valitin Nigelille aiheesta se oli et 'väitätkö sää, et kaikki se seksi on ollu tuhlausta?' No en todellakaan, mut en mä, harmikseni, rakastelutaitoja voi CVseen laittaa! 
) Maanantaina olin työhaastattelussa, joka meni ihan hyvin. Se tyttö joka mua haastatteli ihan 'nosti hattua' mulle 
ja mun saavutuksille. En oo tosin kuullu mitään viä... Pidä peukkuja!
Äiti lähetti meitille pikku suklaamunia ja kaks isoo, ja tipuja kans, tua ne viäkin istuu keittössä, vaikka pääsiäinen on ollu ja menny, kun ne on niin söpöjä... siis tiput, munat tietty syötiin parissa päivässä.
Kuuntelen tässä ikivanhaa Ricky Martinia ja tunnelmoin... voi veikkonen niitä aikoja! Sehän oli pääsiäisen aikaa se, kun oltiin siä wop-wop järvellä... Pyhäniemikö se nyt oli... muistan, et me kuunneltiin Rickyä... se oli kyl varmaan jotain 10 vuotta sitten! Kuinka vanhoja me jo ollaan?
Tunnen itteni välistä tosi vanhaks ja raihnaseks, kun paikkoja kolottaa, syön verenpainelääkkeitä, pienestäkin määrästä alkoholia tulee päänsärky ja hirvee olo, kun viä neljä vuotta sitten pystyin juomaan pullon kossua saamatta krapulaa... Ja nykymusiikki on aivan perseestä ja bilettään mua ei tahdo saada kirveelläkään... ei oo tosin kukaan kokeillu uhkailla kirveellä... haahaa... Mut pointti on se, et mieluummin töllötän telkkasta uutisia ja dokumentteja Nigelin kans tai luen... mut en mä nyt oo ikinä ollu mikään bilehile,,, tää nyt luiskahti vähä Rickystä sivuraiteille, mut sehän on meille tuttua... nyt laulelee Eros Ramazzotti... Sitten Coolio.
Ola viäkkään suostu allekirjottaan eropapereita ja nyt sillä on ilmenny sydänvikaa, verenpaine- ja kolesteroliongelmia, kaikki stressistä johtuvaa, ja lääkäri on kieltäny sitä tekemästä pitkiä paiviä, syömään hyvin jne. Enkö mä sille sen sata kertaa sanonu, et se viä tappaa ittensä sillä työnmäärällä? Tässä nähdään kuinka oikeessa olin, mut kuunteliko se mua koskaan? Ei. No, omapa on mokansa, en jaksa pahemmin välittää, edes sääliä.
Täällä kävi just tänään yks mun tansanialainen kaveri vinkumassa, et haluis naida mun kans edes kerran!!! Ja se ei haittaa mitään etten tykkää siitä sillä tavalla, ja et oon täysin onnellinen Nigelin kans... tosi säälittävää. Ja jätkä vaan selittää ettei oo ollu kenenkään kanssa vuoteen... Ja kuulemma just kävi Tansaniassa ympärileikkauttaan kalunsa... mä en halua tietää! Sanoinko mä sulle jo, et oon päättäny, et jos joskus eroon Nigelista en kyllä hanki toista miestä vaan kissan...kissat on kivempia kuin hullut miehet... ja tekopeenis pystyy loihtiin orgasmeja siinä missä miehetkin, ilman mitään lässytyksiä ja valheita!
Testit kertoivat, että ECG käyrät olivat normaalit, munuaiset toimivat täydellisesti eikä kolesteroliakaan ollut. Jännitin yhden viikonlopun verran, kun olin yksin kotona kun Nigel oli Northolttilaisten kanssa rugbynpeluu matkalla Latviassa, olinko raskaana, mutta en ollut. Kehoni, hormonit mukaan lukien, oli vaan verenpainelääkkeiden aloittamisesta, stressistä ja masennuksesta aivan sekaisin. Nigel otti pelon yllättävän hyvin, olin pelännyt hänen taas vetäytyvän, muuttuvan kylmäksi tai vihaiseksi, mutta sen sijaan hän tuli kanssani lääkäriin ja mm. kertoi nimet, jotka haluaisi antaa lapsilleen.
Itse pohdin päiväkirjaan maanantaina 8.5.: Enkä mä kai nyt sen takia ole allapäin, itke, että haluaisin lapsen just nyt. En todellakaan. Itsenikin kanssa on kestämistä, kuinka mä voisin huolehtia jostain toisesta? Mut kun mulla on niin turha olo, on ollu jo NIIN pitkään. Ainakin sitte, jos olisin raskaana, olis mun elämällä selvä tarkotus, suunta. Jumala os näyttäny mulle tien, ohjannu oikeeseen suuntaan. ...Ja nyt kun musta tuntuu, etten kuulu mihinkään. En sinne enkä tänne, en maahan, en mihinkään ryhmään.... Oonhan mä työtön ja vammanen, mut ne nyt on todellakin niitä Benedict Andersonin kuviteltuja yhteisöjä. Ei ne konkretisoidu mun elämässä mitenkään. Ja äiti-yhteisöön kuuluminen ois ollut positiivisempaa kuin työttömiin tai vammaisiin ikinä.
...Nyt muihin uutisiin. Täältä posahti lauantaina boileri. Piti aamulla keitellä vettä, että sain pestyä itteni, hiukset pesin kyllä kylmällä vedellä. Miten mulla on aina näin hyvä säkä?
Kalenteri kertoo, että ostin synttärilahjaksi itselleni jakun ja uuden salkkumallisen laukun olkahihnalla, tarvitsin niitä työhaastatteluissa, joita minulla kalenterin mukaan säännöllisesti oli. Breiteissä kun työpaikkapukeutuminen on hyvin muodollista, ja ainakin työhaastatteluissa pitää olla mustat housut ja jakku.
18.5. fiilistelin sähköpostin päätteeksi Marille:
Mut eipä tänne juuri muuta, seesteistä hiljaiseloo ja onnee. Pienet on ilot, mut iloja ne kuitenkin. Loistavaa tosiaan, kuten vanha ystävämme Liban tapasi sanoa. Mä oon ihan onnesta soikeen joka kerran, kun astun meitin kämpästä ulos, kasvoille pölmähtää sellanen kukkien tuoksu että, luonto on jo ihan vihreenä! Ja on mukavaa, kun asutaan tällee 'omakotitaloalueen' reunalla, et pääsee käveleen hiljasia sivukatuja, eikä tartte kävellä kerrostalojen lomassa pakokaasuja haistellen.
Toisaalta 23.5. valitin Heinin äidille (joka oli asunut ulkomailla itsekin, ja jonka kanssa kirjoittelin niin etanapostia kuin sähköpostiakin):
Viime aikoina täällä on ollu kovinki sateista, mut eihän se tähän kuivuuteen enää auta ja siihen, ettei oo tarpeeks pohjavettä. Mut sen tiän, ettei täällä ole ollut viime vuosina kauheen sateista, oon sitä kaikille tässä vuosien varralle sanonutkin, etten oo kastunutkaan kuin pari kertaa vaikka en omista edes sateenvarjoo... Täällä on niin tuulista, et sateenvarjot hajoo (tai hukkuu muuten vaan) ainaki mulla heti parin käyttökerran jälkeen. Kuluttajien käsketään käyttää vettä säästeliäästi, autopesuloitten on pakko sulkee... eniten tietenki auttais jos vesiyhtiöt korjais tuhannet ikivanhat vuotavat putket... mut se nyt on tietty liikaa pyydetty. Tässä maassa toimii kaikki niin pirun hyvin...
Ja Sannille pohdin:
Hämmennystä täälläkin. Yritän päättää, et pitäskö tulla Suomeen... kun siä on perhe ja ystäviä ja ja ja... mut kun mun elämä on täällä. Ja Nigel on täällä. Perjantaina ja eilen käytiin kattoon modernia harrastelija teatteria. Tehdään mukavia asioita vaikka molemmat on työttöminä eikä rahaa oikeesti ole. Mä oon onnellinen täällä. Työttömyys ahdistaa, mutta ei sille mitään voi... ei auta kuin lähetellä hakemuksia ja toivoa parasta...
En tiä en tiä... Viimeks kun päätin, et palaan Suomeen, niin samalla viikolla sain töitä... Kai se elämä tästä järjestyy... Kun vaan osais ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä... mut kun se on niin vaikeeta... Kun tähän asti on vaan siirtyny koulusta ja paikasta toiseen sujuvasti liikaa miettimättä... nyt pitäs ite päättää asioista... apua.
Kuuntelen Jamiroquaita... 'I must believe I can do anything...' kuinka sopivaa.
Heinille 26.5. kirjoitin syntymäpäiväni jälkeisistä ainutlaatuisista hetkistä mm.:
Mustajien lukumäärä se vaan vähenee, kun vanhenee, kai se on ihan luonnollista, etenki kun asun täällä. Tiinalta, Satulta, Sarilta ja Marilta (Alkiolainen) tuli sähköpostit, äitiltä paketti Annalta ja Nigelilta kortit ja tosiaan Nigelin kanssa ollaan käyty kattoon kolme harrastelijateatterien näytöstä ja viä ois pari museoo ohjelmassa. Ja Annan kans ollaan menossa kongolaisen Kanda Bongo Manin keikalle huomenna, on varmaan kunnon bileet kun se alkaa vasta kymmeneltä illalla. Mukavempaa tää tällänen pitemmälle aikavälille levittäytyvä tavallisuudesta poikkeavien asioiden tekeminen kuin yhdet bileet ja kova krapula seuraavana päivänä!
Bileistä puheen ollen, vähänkö hihkuin ja hurrasin ja heilutin puista pientä Suomen-lippuani, kun katon Euroviisuja. En oo ikinä hevirockista tai goottirockista juurikaan tykänny, mut ihan selkeesti Lordi oli miljoona kertaa parempi, kuin ne kaikki muut! 20 biisiä 24stä kuulosti ihan samalta, rakkauslallatuksia etnovaikuttein, se liettuan biisi oli kyllä hauska 
.... we are te winners! Vähä sama kuin 'den glider in' sillo, mä hoilasin sitä ja niin Lordikin... Ihan kyllä uskomattoman hyvä fiilis, brititki anto meille 12! Mut niinhän niitä täysiä pisteitä tulee si useampia, jos on tullakseen... yhden ja kahden pisteen ajat sopii olla ohi, kyllä sitä vuosikausia Suomenkansa turhanpäiten jo istuki telkan ääressä kattomassa saadaanko yhtään pisteitä... Ihan yksin mä täällä niitä kattoin ja biisejä arvostelin, Anna nukku ja ei nää britit ymmärrä Euroviisuja... 
Omapa on häpeensä. Ola sentään soitti ja onnitteli, en siitä muuten kuulekaan koskaan, yritti taas olla niin best frendiä että...
Täälläkin on tullu vettä, tuullu ja ollu ikävän harmaata jo yli viikon. Sopivasti eilen tosin oli auringoista kun kävin kaupungissa rekisteröitymässä taas yhden työnvälitystoimiston listoille.
Ja 2.6. taas Heinin äidille:
Kiitos kirjeestä, piristi päivää kovasti! Sukat laitoin heti jalkaan, mulla on niiin huono tuo ääreisverenkierto aina ollu, että sukat on aina tarpeen. Ja miten osasitki lähettää ihan mun lempiväriä olevat... Mä tykkäsin lilasta ja violetista kamalasti etenki lapsena, mut nyt kun sain jouluselta kaks uutta violettia paitaa, niin violetin sävyt on taas erityisesti in.
Lordinaamaria [jonka hän myös oli minulle oli lähettänyt] en oo viä kokeillu... Lordi on täällä paikallisessa musaohjelmassaki huomenna vai oliko se sunnuntaina... pitää kyllä laittaa videolle... Oon kaikki mahdolliset Lordin haastattelut kattonu netistä, ihan lupsakalta kaveriltahan se vaikuttaa. Voi ihmettä... muistan, kun lapsena Euroviisu-illat oli niitä harvoja iltoja, joulun ja juhannuksen lisäks, kun sai valvoo myöhään... ja näin kauan meni että pettymykset käänty voittoon! Ja millanen voitto!
....Nigelia en oo viä saanu vakuuttuun siitä, et sen pitää opetella foxia ja humppaa mun kanssa... Pienempi kun olin, niin käytiin joka kesä monet kerrat lavatansseissa, mut ei multa taitu hyvin kuin valssi, 
mut sehän onki se tärkein... vaikka en päässytkään häävalssia tanssiin kun menin naimisiin ja ny epäilyttää kovasti, et meenkö koskaan uudestaan... Mut kyllä sitä voi muutenki valssata! Useinki täällä valssaan käytävällä tai keittiössä kun on tilaa ja liukkaat lattiat... vähän vaan tylsistyttää, kun ei mulla oo iskelmää kuin yhdellä kasetilla, Yölintua ja Sauli Lehtosta nauhottelin yks kesä äidiltä... valssia, tangoo, humppaa, jenkkaa...
Eipä täällä si muita uutisia, hiljaiseloa vaan, onneks tuuli on taas vaihteeks laantunu eikä sadakaan ja on vähän lämpösempää... on ollu kovin omituista, et siä on ollu pitkään lämpösemmmät säät kuin täällä!
Ja siskolleni pohdin:
Välillä työttömyys masentaa julmetusti, itken ihan mistä vaan nykysin, pieniki ikävä äänensävy ja mä kyynelehdin... mut Nigel halaa kun sitä tarvin. On vaan niin luuseri olo... kun oon tottunu oleen hyvä koulussa jne,. niin nyt hävettää tää työttömyys ihan törkeenä... porukoitakin varmaan hävettää. Piru kun olisin ettiny kesätöitä ahkerammin sillon nuorena (ihan kuin en ois enää nuori..). tunnen itteni niin katkeraks nelikymppiseks kun on paska aviolitto takana ja kaikkee.... Mut ei sitä tajunnu ajatella kokemuksena, kun en ylimäärästä rahaa tarvinnu... No, kai mä joku päivä jotain löydän. Pääasia kuitenki et oon muilta osin elämääni varsin tyytyväinen.
7.6. kuvailin Tiinalle viime käänteitä:
...jos vuokraisäntä ei heitä mua ulos... joku jossain on sössiny mun tuet ihan kympillä, enkä oo saanu vuokraa maksettua kahteen kuukauteen... hienoa.
Nyt taas lämmin vesi virtaa ja uus pesukonekin saatiin, edellinen piti ihan hirmusta meteliä. Ainoa juttu on se, et kun päivät vietän omassa huoneessani netissä töitä ettien yms. illat telkkaa kattoen ja syön ja joskus nukunki täällä, niin välillä ahdistaa tää mun elinpiirin pienuus oikein todella.... mut ei oo juuri vaihtoehtoja.
Voi kun saisin töitä, maanantaina olisin viikoks saanu mut en kuullu mun puhelinta ja si kun soitin sinne väliotysfirmaan takas niin en oli antanu sen paikan tietty jollekin toiselle 
x 10. Tietty viikon homma ois sössiny mun túet kolmeks viikoks, ettei sekään nyt niin hyvä ois ollu. Samana maanantaina Nigel sai kahdeks kuukaudeks töitä. Minipalkka, mut töitä kuitenki. Se on vittumainen juttu, et sekin on työtä, mitä makin voisin tehdä, mut kukaan ei anna mulle ees sellasta, kun mulla ei oo kokemusta toimistotyöstä... helvettiläinen.
Oon ollu viime aikoina aika masis, itkee tihrustan asiasta kuin asiasta, äänensävyistä telkkariohjelmiin... en oo kauheesti jaksanu hakee töitäkään, oon vaan nukkunu.
Joopa. Hienot kesäsäät täällä on vihdoin kans, tietty mua ahdistaa, kun palan kuitenki... mut on se aurinko silti parempi kuin tuuli ja sade, mistä täällä on saanu viime aikoina nauttia enenmmän kuin tarpeeks!
13.6 olin kirjoittanut kalenteriin harvinaisen p,aljon: " Ärsytystä aamusta asti, kuka piru on syöny mun luomuporkkanat? Ihana sade, lämmin silti, vähä ukkosen murahtelua. Sekä jalkapallon MM-kisojen tulokset: Korea- Togo 2-1, Ranska- Sveitsi 0-0, Brasilia- Kroatia 1-0, jaksoin kirjoittaa kaikki tulokset ylös vielä runsaan viikon, en tiedä, miksi sitten tuli stoppi.
18.6. vastasin Heinille:
Joo, se oli se Magners Irish cider mainos, mitä ne näyttää täällä ny koko ajan ja se saa mut aina muistaan teitin Lontoon reissun ja juopottelun Thamesin rannalla. Ja si kuuntelin viä Withney Houstonia ja Amelien sound trackia et oikein kunnolla mukavia Heini-muistoja tulvi mieleen 
Eipä oo töitä meikällä vieläkään, mut nyt on jostain löytyny uutta intoo taas töiden hakuun.... auttaa ihmeesti kun Nigelilla on taas pari kuukautta töitä, eikä se oo kotona mua viihdyttämässä.... 
Kiva et sä oot löytäny työn kautta tosiaan ihan omia kavereita... sitä mäki mietin, et senki takia ois niin kiva saada töitä... ettei mun sosiaalinen elämä rajottuis vaan tän kämpän sisälle.
ja Sannille 19.6.:
hei kultaseni!
Kauhee kun aika rientää, mähän sain ihan just ton mailin... paitsi etten saanu, vaan kas viikkoo sitten! Enkä ees mitään tee, syön, nukun, tiskaan, etin töitä ja harrastan seksiä... ..Sitä vaan täyttää päivänsä kaikella enemmän ja vähemmän turhalla ja hupsista, kuukaudet ja vuodet kuluu! Mielessä ootte kohtuu usein, nytkin mun sängyllä lojuu se vihkonen, mihin te kaikki kirjotitte. On Suvi niistä ajoista muuttunu, en voi mitenkään uskoo, et kukaan nykysin sanois mun säteilevän positiivisuutta tms. No, sitä se teettää kun astuu huolettoman opiskelijan maailmasta aikuisten maailmaan. Avioliitto koulutti mua kyllä hyvin.
...Ei muuten hirveen hyvä yhdistelmä, et oon periny isältä taipumuksen korkeeseen verenpaineeseen ja äidiltä taipumuksen murehtia kaikkee... Ja siitä sitten sujuvasti mun elämäni suurimpaan stressin aiheuttajaan: työttömyyteen. Vastatakseni kysymykseesi, ihan vaan toimistotöitä etin, en niinkään oman alan. Kun on vasta ns. kandin paprut taskussa, ja nekin humanistiselta/yhteiskunnaliselta-alalta (eli pelkkää hörhöilyä) niin sitä on turha ees yrittää saada oman alan töitä. Niin sitä vuos sitte kuvitteli, ettei töiden löytymiseen menis paria kuukautta pitempään, sentään Upper Second Class Honours paprut taskussa Britannian neljänneks parhaasta yliopistosta. Kissan viikset. Täällä on niin paljo yliopiston käyneitä valmistuneita, et paperit yksin ei riitä mihinkään. Pitäs olla vuosien työkokemus ja sitähän mulla ei ole juuri yhtään. Pirukun oli hyvin toimeen tulevat vanhemmat. Pirukun ne huolehti vammasesta lapsestaan liikaa ja teki kaikkensa, etten vaan kasvais aikuseks ja lähtis pesästä. Kasvoin silti, musta tuli iso ja työtön työllistämiskelpaamaton (onko tollasta sanaa, ei kai), hienoa. Mut turha sitä on mennyttä voivotella. Enkä mä voi ottaa sellasia hommia, esim. pubissa, mitä täällä tietty ois pilvin pimein tarjolla. Ei käy tällä tasapainolla. Joten täälläpä lähettelen hakemuksia varmaan täältä ikuisuuteen.
Mun kymmenen vuoden suunnitelmaan mahtuu Maisterin paprut Disability Studies:ista ja Anthropological Research Masters, joiden päätteeks siis tähtäimessä tohtorin paprut ja virka paikallisessa yliopistossa. Tai si rupeen politikoimaan vammaisten oikeuksien puolesta. Mut kaikkee tota ennen pitäs siis töitä löytää ja rahaa säästää niin helvetisti, mut ei löydy, kun ei oo aikasempaa kokemusta. Kettu.
Nigel tossa perjantaina heitti tälläsen kehiin, et tultas yhdeskoos Suomeen vuodeks, ens vuodeks ennen kuin se värväytyy merijalkaväkeen. Se on ilmeisesti funtsinu asiaa enemmänkin, mut silti sanoo, ettei oo varma tunteistaan mua kohtaan. Aika ristiriitasta minusta, jotenki tulee sellanen olo, et sillä täytyy olla aika voimakkaita tunteita mua kohtaan, jos se kerta on valmis muuttaan maasta mun kanssa. No, on tästä kyllä puhuttu jo aikasemminkin, sen suunnitelmiin on aina kuulunu vieraassa maassa asuminen, ainaki vuoden mittanen sellanen, vähän niinku etnografinentutkimus, juu nou. Ja Suomi ois nyt sinällään helppo vaihtoehto, EU-maa ja meikäläisen kontaktit on toki plussaa. 
Ei tarttis esim. törkeenä rahaa kun väliaikaismajotus ym. järjestyis ens alkuun suht halvalla. Mä veikkailen, et mullekin sieltä löytyis helpommin töitä, vaikka palkka sitte taas ei oiskaan Lontoon luokkaa, ja etenki kun varmaan Hesan seudulle kuitenki päädyttäis, niin epäilen et tarttis tehdä töitä aika pitkään, ennen kuin saisin tarpeeks rahaa säästettyä opiskeluja varten. Enkä oo ees varma pystynkö kuinka onnellisena enää eleleen Suomen lintukodossa, kun täällä on tottunu niin erilaiseen elämänmenoon ja tahtiin. Mut voishan sitä vuoden kokeilla. Saisin sieltä ees vähän työkokemusta ja tulisin sitte se eväänä takasi tänne. Ja olisin sotaleski kun Nigel olis siä merijalkaväessä... mut saisinpahan olla sitte Gentlemanin ja Officerin viikonloppumorsian... 
tai jotain. Mut kattoo ny, ei olla todellakaan puhuttu tästä viä paljoo, et suunnitelmat on ihan kyllä viä kehitysasteella.
Toimettomuus ahdistaa välillä toden teolla, olo on turha ja masentaa. Sitä oli elämällä mielekäs tarkotus, kun opiskeli. Nyt tuntuu siltä ettei oo vaihtoehtoja, et oon polkenu vuoden paikallani. Ilman rahaa en voi toteuttaa suunnitelmiani ja ilman töitä en saa rahaa ja ilman työkokemusta en saa töitä. Eikä töiden ettiminen juuri motivoi, kun se työ ois vaan väline rahan hankkimiseen, väliaikanen juttu jossain paskassa työpaikassa. Mä kun oon tottunu tekeen asioita täydellä sydämellä, enkä tykkää ajatella vaan rahaa. En tiä, eileen just oluen voimalla mietin, et ehkä tää on nyt vaan mun vuoro epäonnessa kun oon tähän asti elämässäni ollu kohtuu onnekas, on ollu tarpeeks raha et oon saanu lähes kaiken mitä oon tahtonu, esim. saanu opiskella mitä huvittaa missä huvittaa, saanu opiskella ulkomailla. Ja sitäki aattelen, et mun elämä olis jo liian täydellistä jos työrintamallakin ois kaikki hyvin, kun rakkausrintamalla kaikki on niin hyvin kun olla voi. Kai tää on jonkinlaista tasapainoo.
Mut jos ois pakko valita niin valittisin kyllä uran sijaan köyhyyden ja työttömyyden jos vaan voisin olla Nigelin kanssa. Ihmettelen edelleen, näin yli vuoden yhdessä olon jälkeenki, et kuinka suhde voi toimia näin hyvin, ilman kompromisseja joista kaikki aina paasaa. Me vaan sovitaan yhteen. Ja mä oon ihan tolkuttoman onnellinen. Se on hassu juttu, et vaikka tää vuosi on ollu ahdistusta täynnä, en oo eläessäni ollu näin onnellinen. Mun ei oo tarvinnu yrittää muuttua miksikään, yrittää olla joku muu. Musta tykätään ihan tälläsenä ja se on tärkeetä se. Sama juttu vähän kun Alkiolla, siä tajus ettei tarvi muuttua massanmukaseks kuuluakseen, et maailmassa on samanlaisia erilaisia ihmisiä kuin minä, jotka ottaa sut avosylin vastaan joukkoonsa ihan sellasenaan.
Sen huomasin kun olin siä sairaalassa töissä, et raskas homma joka pitää sut kiireisenä koko päivän on siitä hyvä, ettei ehdi kelailla omia murheitaan ja saa omaan elämäänsä ihan uutta perspektiiviä. Asioilla on tapana järjestyä parhain päin, joskus siihen menee vaan vähä pitempi aika. Ymmärrän muuten hyvin, jos Jypälän kokonen paikka ahdistaa... mua ei sais muuttaan enää Tampereelle millään, liian pieni paikka, liikaa historiaa ja muistoja. Ulkomaille lähtö on varmasti hyvä idea, täällä maanpaossa mäkin oon itteni vasta oppinu tunteen ja ennen kaikkee hyväksyyn.
Mä oo tulossa Annan, sen mun ruotsalaisen kaverin kanssa Suomeen 24.8. sopivasti Bentsun, mun siskonpojan neljä-vuotissynttäreille ja Fest Afrika festareille. Mökillä on pakko päästä pyörähtään alku viikosta ja käveleen paljain jaloin nurmikolla, mut loppuviikko ollaan Hesassa. 2.9. laivalla Tukholmaan ja pyöritään si siä muutama tunti ennen kuin otetaan bussi lentokentälle, kun en oo koskaan Tukholmassa pyöriny ja Anna ny vähä paikkoja siä tuntee. Lyhyt reissuhan se on, mut eipä haittane jos ny oikeesti ollaan tulossa sinnepäin niinkin pitkäks aikaa kuin vuodeks!
21.6.2006 löysin CP-liiton sivulta vanhan kirjeenvaihtoilmoituksen, tiesin että se oli kohtalo, ja vastasin siihen oitis:
Hei!
Satuin äsken CP-liiton sivulle pitkän tauon jälkeen ja huomasin ilmoituksesi. Mullakin on spastinen diplegia ja mä oon 24-vuotias tyttönen, alunperin Tampereelta, oon nyt asunu neljä vuotta Lontoossa, mutta tarkotus ois muuttaa takas Suomeen vuoden sisällä, Hesan seudulle kai. Ystäviä ei oo monia minullakaan, ei yhtään sellasta ainakaan, jolta sais ns. vertaistukea. Koska mä roikun netissä tuntitolkulla päivässä, voidaan joskus chattailla jos kiinnostaa 
. Mitäs tässä ittestään kertois? Mun vanhemmat ei oo oikein koskaan halunnut "myöntää" mun vammaisuuttani ja hoki, et olin "melki normaali". Vaikka ne ihanat vanhemmat onkin, tosta seurauksena oli huonoakin huonompi itsetunto kun si tarhaan mennessäni huomasin, etten muun yhteiskunnan silmissä ollutkaan "normaali"; mua kiusattiin ja pilkattiin, ja vanhempana jätkät katto suoraan läpi kuin mua ei oliskaan. Huono itsetunto johti huonoihin ihmissuhteisiin ja hulluun elämään, jota lopulta "pakenin" Lontooseen. Opiskelin täällä yliopistossa, elin taas yhdessä huonossa parisuhteessa ja huomaamattani kasvoin ihmisenä, itsenäistyin. Viime vuonna otin yliopistossa puolen vuoden kurssin Social Anthropology of Disability ja vihdoin opin hyväksyyn oikeesti itteni sellasena kun oon.
Tulipas taas selitettyä, ja ihan tuntemattomalle! Mut tällänen höpöttäjä minä olen, toivottavasti et pane pahakses!
ja jatkoa 26.6.
Mukavaa että vastasit, etenki kun nykysin en juurikaan saa postia keneltäkään... ekana vuonna kun täällä olin, niin tuli viä mailia useinkin, vuosi vuodelta on vaan vähentyny. No, jos ja kun ny takas Suomeen muutetaan, todennäkösesti ennemmin kuin myöhemmin, niin kai sitä vanhojen kavereiden kanssa välit taas lämpenee... Toisaalta, kun oon lomilla Suomessa käyny, niin oon huomannu, et ei meillä oo niin paljon yhteistä kun ennen Mä se oon enemmän varmaan muuttunu kun ne ihmiset siellä; ulkomailla asuminen, yliopistossa opiskelu, kaikki muuttaa ja kasvattaa ihmistä. Joten siis on mukava tällee tutustua uusiin ihmisiin!
Toivottavavasti sulla meni Juhannus mukavasti! Kyllä sitä vaan oli täällä aika kaihoinen olo, kun ei mitään juhlaa ollu. Viime vuonna olin suomalaisella kirkolla juhannusjuhlassa, ja siä oli todellakin tunnelmaa, makkaraa, perunasalaattia, olutta, ihmisiä kansallispuvuissa ja jopa vähän lavatanssien tapasta! Tänä vuonna kirkko on rempassa, joten ei ollu mitään. Isä soitteli illalla ja kertoili kuinka ne oli ollu mun siskon perheen kanssa mökillä... voi, olisinpa ollu mukana!
Mulla on sen verran paljon kokemusta epäonnistuneista parisuhteista, että vammasuuden lisäks siinäkin aiheessa täältä saa vertaistukea. Erot ei oo ikinä kivoja, ja mä oon ainaki hirveen huono eroamaan. Varsinki nuorempana yritin pysyä exien kanssa väkisin ystävinä. Ja toipumiseen, suruaikaan, uuteen elämään totutteluun menee aina aikansa, tulee ero yllätyksenä tai ei. Mulla meni yhdestä miehestä toipumiseen kolme vuotta, se oli se suurin syy miks karkasin Lontooseen ja luulin löytäneeni muita paremman miehen ja menin suin päin, pilvilinnoja rakennellen, naimisiin. Ja sitten itkinki kaks vuotta yksinäisyyttä kotona ja odotin miestä kotiin, miestä joka ei välittäny musta tippaakaan, ja jota tokan avioliittovuoden aikana ei kotona näkyny kuin parina yönä viikossa. Sitä ei kiinnostanu mun onnelliseks tekeminen nyt, se vaan aina sano 'sitten kun... sitten kun... sitten kun...' Työ, raha, sen suku, auto, jopa jalkapallon tuijottaminen telkasta oli tärkeempää kuin meikäläinen. Nyt ollaan asuttu jo kaks vuotta erossa enkä oo ollu sen kanssa juuri missään tekemisissä. Se ei vaan halua laittaa nimeensä eropapereihin, joten viralliseen eroon menee ties kuinka kauan aikaa, kun ei oo meikäläisellä varaa palkata mitään avioeroasianajajaa. Mut ei se mua niin haittaa, elän elämääni, ei oo kiire uudestaan naimisiin.
Sitä joka naistenlehti toitottaa, et 'rakkaus on kompromisseja'. Ei. Jos sun täytyy muuttaa ittees toista miellyttääkses, ei se oo rakkautta. Nyt, ekaa kertaa musta tuntuu et mua rakastetaan sellasena kuin mä oon. Eka mies muuten jonka kanssa oon voinu avoimesti puhua mun vammaisuudesta, eka mies joka on kiinnostunu ja ottaa sen huomioon, eikä yritä vaan jotenki nolona välttää aiheen esille tuomista. Se jopa osti mulle keväällä mun ekan kävelykepin (hiono musta, taiteltava käsilaukkunki sopiva 
), kun täällä on meikäläisen tasapainolla tosi epämiellyttävää kiivetä varsinki uudempiin juniin, joissa ei oo ovien lähellä kahvoja. Itellä ei ois varmaan ikinä tosiaan ollu rohkeutta hankkia keppiä vaikka usein sitä mietinki. Varsinki täällä Lontoossa vinksinvonksin olevat katukivet ja asfaltin alla kapeilla jalkakäytävillä kupruilevat puunjuuret on kyllä aiheuttanu turhan monta nenälleen tuiskahtamista (ja revenneitä housunpolvia ja mustelmaisia polvia)! Sitä ei kerta kaikkiaan aina jaksa ajatella jalkojen nostelua ja sitä kuinka kävelee! 16 ekaa vuotta elämässäni kävin fysioterapeuteilla venyttelemässä ja 'oikeaa' kävelyä harjoittelemassa. En oikein tiä mitä se autto. Aivoistahan se kiinni on, kyllähän sitä voi vaikka kuinka harjotella, mut ei se oikein kävely ja pystyssä pysyminen tuu ikinä meikäläiselle mikään itsestäänselvä, automaattinen juttu oleen, kun on kerta aivoissa sillä alueella vamma. Niin mä sen oon ainaki ymmärtäny. Ei mun oppimiskyvyssä mitään vikaa ole,vaan jossain aivojen radoissa!
Enpäs oo koskaan kirjotellu tälläsiä kenellekään! Mulla ei oo kokemusta minkään ikäsestä vertaistuesta si ollenkaan. Mun vanhemmat suojeli mua muiden vammaisten seuralta hyvinki uhaallisesti. noin 10 vanhana tutustuin onneks sitte yhteen sokeeseen tyttöön, jonka kanssa ollaan edelleen hyviä ystäviä ja jonka kanssa saan viljellä mustaa huumoria, jolle niin sanotut normaalit ei uskalla nauraa.
Jos rahaa löytyy Ryan airin halpislippuihin ja vähän käyttövaroihin, niin täältä löytyy kyllä ilmanen majotus ja suomalainen opas! Kämppä on jopa melki Suomen tasoo, eikä mikään tavanomanen Lontoon homeinen luukku! Mä en juuri käy mun huoneessa kun vaatteita vaihtamassa kun mun huone on about postikortin kokonen ja mun poikakaverilla on iso huone parisängyllä, joten sulla ois käytössä jopa oma huone. Joten tervetulemas, vielä kun täällä muutaman kuukauden oon ainaki!
Tällee parin mailin jälkeen meikäläinen heittäytyy jo näin tuttavalliseks, mut varotinhan, tällänen mä oon!
ja 27.6.
Pitää heti vastata! 
Mä luulen, et sulle ja sun kaverille on käyny vähän samalla tavoin kuin mulle: Mun Suomen kaverit on tuntenu mut siitä kun olin 7-9 vuotias, meillä on paljon yhteisiä muistoja. Musta on edelleen aivan ihana nähdä mun vanhoja ystäviä, ja toisaalta aina kun nähdään tuntuu, ettei oltais erossa koskaan oltukaan. Mut kun menneestä on tarpeeks puhuttu, niin ainaki mua alkaa ahdistaa se, ettei ne tunne mun nykyistä minää, eikä mun nykyistä elämää. Toiseks, välillä niitten seurassa toivoisin, etten olis lähteny tänne, eläisin nyt Suomessa onnellisen tietämättömänä erilaisesta elämästä, erilaisesta maailmasta. Välillä tuntuu, et se ois niin paljon helpompaa, ainakin kaikkien mun kavereiden elämä tuntuu niin monella tapaa olevan. Mä en tunne kuuluvani Suomeen, en oo oikein koskaan tuntenu kuuluvani, mut en juuri sen enempää tännekään, täällä on vaan niin paljon helpompia 'hukkua' massaan ja elää omaa elämää. Vaikka mulla on kavereita ja perhe Suomessa, ja elämä ois varmasti monella tapaa siä helpompaa, ja vaikka oon ollu työtön jo vuoden sen jälkeen kun valmistuin yliopistosta, ja oon todella masentunu sen vuoksi välillä, niin en oo vaan silti koskaan saanu lähdettyä takas Suomeen. Täällä mulla on kuitenkin ystäviä, jotka tuntee mun nykyisen minäni eikä odota tapaavansa mitään lapsuuden kaveria. Mulla on niin eri intressit mun Suomen kavereiden kanssa, ne asiat jotka yhdisti meitä lapsuudessa ei oikein yhdistä enää. Kun opiskelin sosiaaliantropologiaa Alkio-Opistolla Keski-Suomessa vuoden lukion jälkeen, tutustuin siä kyllä moniin ihmisiin, joilla oli samoja intressejä kuin mulla, mut koska tunnettiin toisemme vaan vuoden, niin ei oo kuin pariin ihmiseen pysyny välit edes jokseenki läheisinä... Tulipas taas purkaus ja vasta yks aihe käyty läpi!
Mulla ei tiäkkö oo koskaan ollu suomalaista poikakveria. Kuten jo sanoinki, mua kiusattiin koulussa ja si vanhempana pojat ei nähny mua ollenkaan. Ei se varmaan vammaisuudesta yksin johtunu, olin myös rillipäinen (karsastusta, taittovikaa ja oon viä periny likinäkösyyden, hienoa) ja akneongelmainen lukutoukka... Ekan suudelman sain parikymppiseltä libanonilaiselta mieheltä, kun olin ite 15 ja eka poikakaveri oli somalialainen. Sattumusten kautta mä päädyin auttaan pakolaislapsia läksyissä sellaseen perheryhmäkotiin, missä ne asu, ja siä si huomasin, et ne pojat, mun ikäset, nuoremmat, vanhemmat, kaikki kohteli mua kuin tervettä ihmistä, ja ennen kaikkee kuin kaikkia muitaki tyttöjä. Mua kiusattiin hyväntahtosesti ja mun kanssa flirttailtiin, siitä ihan tapeltiin kuka sais tehdä mun kanssa ekana läksyt. Eka kerta, kun olin saanu sellasta positiivista, normaalia huomioo pojilta. Mun vammaa ei mainittu, se oli vaan osa mua ja se siitä. Eri kulttuurit suhtautuu vammasuuteen eri tavoin, mut uskon myös, et koska vammani takia tunsin itteni usein enemmän tai vähemmän ulkopuoliseks, sekin sai mut tunteen jonkinlaista yhteenkuuluvuutta afrikkalaisten kanssa joiden 'vamma' yhteiskunnan silmissä oli niiden ihonväri. Ja tolta pohjalta seuras sitten Tampereen 'afrikkalaisyhteisöön' tutustuminen ja liuta ulkomaalaisia poikakavereita, joille olin usein se eka suomalainen tuttavuus, ope, äiti, sosiaalityöntekijä, pankki... Ja si kun ne oppi yhteiskunnan tavoille ja ei tarvinnu mua enää, niin ne siirty niihin pimuihin, jotka tyrkitti niille itteensä clubeilla ja baareissa... Mun viimesin poikakaveri Suomessa petti mua ja sai toisen naisen raskaaks... ja afrikkalaisyhteisö on niin pieni, et kaikkihan siitä tiesi... ja mä tietty kuuli viimesenä. Mua hävetti niin, ja mun sydän murskaantu niin pieniks murusiks, et kun eteen tuli tilaisuus tänne muuttoon niin tartuin siihen spontaanisti, mikä ei oo yhtään mun tapaistani... Ja si päädyin yhteen miehen kanssa, jonka käytös muuttu täysin sen jälkeen, kun mentiin naimisiin... Olin ollu jälleen kerran vaan hyväntekijä, välikappale oleskelulupaan, enkä muuta. Mä niin monta vuotta luulin, etten vammasena saa mitään parempaa... Mä olin ihan niiden miesten ylikäveltävissä ja käytettävissä, yritin niin kovasti miellyttää, pelkäsin koko ajan menettäväni sen ainoon mahdollisuuden onneen... mitä onnee se oli? Ei mitään, nyt sen nään, kun oon Nigelin kanssa, miehen, jonka kanssa tunnen ekaa kertaa olavani tasavertanen. Se on muuten kans musta, mikä siis oli se mun alkuperänen pointti, et kun en oo vammasten seurassa hengaillu, niin muitten vähemmistöjen jäsenien kanssa sitten.
Juu. Sitä tosiaan luulis, et uudemmissa junissa ois paremmat systeemit mut ei, kahvoja ja tolppia ei todellakaan ole, ja ne on korkeempiakin kuin vanhemmat junat, mikä tarkottaa, et jollain asemilla on hirvee pudotus junan ja laiturin välissä. Siis hirvee pudotus meikäläiselle, suht normaali askelma terveille... Kirjotin niille ja valitin niistä junista, ja ne lupas tutkia asiaa, mut et kahvat on kuulemma standardien mukasesti... kissan viikset, Välillä en kerta kaikkiaan pääse junista laiturille ilman apua... ja kun avun pyytäminen ei oo ikinä ollu mulle helppoo... kun oon aina yrittäny olla niin kovin normaali. Täti joka vastas mun valitusmailiin vaan sano, et mun pitäs soittaa niille 24 tuntia aikasemmin ennen kuin päätän käyttää junaa, et siä ois henkilökuntaa mua auttamassa... just joo. Joskus se ehkä toimis, mut eihän sitä tiä ,mihin junaan sitä millonki ehtii... Ratkasuna vältän junia parhaani mukaan tai käytän niitä vain kavereiden seurassa. Bussit on siitä parempiä, et niissä on enemmän tolppia, käsinojia ja kahvoja ja yleensä tarvii kävelläkin vähemmän, kun bussipysäkkejä on useammin kun Rautatieasemia. Maanalasta inhoon ihan kympillä, kilometrikaupalla käytäviä, portaita ja liukuportaita ja miljoonia töniviä ihmisiä joka paikassa. 
Mut tykkään silti tästä suurkaupungista enemmän kuin mistään paikasta maailmassa. täällä ei juuri kukaan tuijota, lapset ei matki mun kävelyä ja huutele perään niin kuin Suomessa (tosin mä oon tullu vuosien saatossa aika kuuroks ja sokeeks sellaselle, Nigel joskus kuulee jotain kommenttia, ja tulee tosi vihaseks jos ihmiset ei portaissa väistä kun tarvin kaidetta...)
Tiän että fysioterapiasta ois hyötyä. Varsinki viime vuosina oon ollu hirveen laiska itekseni venyttelemään ja oon kyllä varmasti jäykempi kuin nuorempana... En tiä johtuuko mun rakkaus kirjoihin siitä, et se oli mulle helpompi valinta nuorena, vai sainko vaan lukutoukkageenin reippailugeenin sijaa... Äiti muakin tosiaan patistelee kuntoileen, mut ei se vaan oo mun juttu...
Kuis sujuu sulta tietokoneen naputtelu? Mulla se on hitaanlaista, koordinaatio juttuja tietty (oon tässä naputellu tätä mailia kaks ja puoli tuntia jo, tosin ei sormien vika vaan tän tolkuttoman tarinoinnin... oli pakko laittaa ruokaakin välissä! Vaikka suomen naputellu sujuu nopeemmin kuin englannin ja etenki kun mulla on suomalainen näppis läppärissäni, mikä on yks syy miks toivon, et suomesta löytäisin helpommin töitä kuin täältä.
Ja jopa työnantajat jotka on muka 'positive about disabled people' ei suhtaudu positiivisesti jos sulla ei oo sitä kokemusta... Haluaako yhteiskunta tosiaan, et me eletään iänkaiken sossun ja työkkärin tuilla? Siis fiksuja ja koulunkäyneitä me ollaan, meille pitäs vaan antaa mahdollisuus näyttää kykymmemme! Mietin sitäki, et pitäskö tässä ruveta lapsia tekeen, siihen ei kysytä kokemusta.. mut eihän sekään oo vammaselle sopivaa... "MITÄ JOS KAADUT LAPSEN KANSSA!" yhteiskunta huutaa... Pitäs vaan hiljaa asua yksin jossain, ilman minkäänlaista sosiaalista elämää, tekemättä mitään... Ootko huomannu sellasta, et ihmiset ei usein huomio sun vammaa (kysy, et tarvikko apua tms.) kun et kerta oo pyörätuolissa tai sokee tms. mut sit ne luulee, et sun päässä on vikaa, et oot vähintäänkin vähä yksinkertanen... Argh!
Paljonkos sä tarvisit rahaa vaikka viikon reissuun... Elokuun alkupuolella ois esim. Ryan Airilla 150 euron luokkaa menopaluu. Tietty halvempia jos tulisit myöhemmin mut koska oon ite elo-syyskuun vaihteesa Suomessa ja ehkä si muuttamassa Suomeen (joskin ehkä vain vuodeks) niin kantsis ny tulla! Ryan air on siitä tyhmä, et kone on täällä 12 pintaan yöllä, mut kentältä tulee onneks läpi yön busseja Lontoon keskustaan, ja toki oon missä vaan vastassa. Paluulento lähtee mukavaan aikaan iltapaivällä, vaikka sitte taas on kohtuu myöhään Tampereella. Täällä sitten bussilla menopaluu lentokentälle, viikon bussikortti turistiretkeílyyn, jos ei pahemmin syödä ulkona vaan tehdään omat eväät, ruokaan menee joku 20 puntaa... hmm... 60 punnallakin voisit pärjätä mut 100 ois varmaan ihan realistinen, kun ottaa shoppailun lukuun, mikä ois si noin 150 euroo. Eli ei paha, eihän? Mulla ei oo käyny täällä ketään pitkään aikaan, ja kaikki jotka on käyny on käyny niissä homeisissä läävissä, missä ämpäri toimitti suihkun virkaa (ihmisethän kylpee täällä eikä käy suihkussa). Tää kämppä on rempattu, täällä on jopa (!) suihku ja poreallas! Jotta ihan hotellitasoa Kämppiksinä siis Nigel, yks irlantilainen poika jota ei pahemmin kotona näy ja Anna, mun ruotsalainen paras kaveri, ei melua ja on hyväkäytöksisiä .
ja 28.6.
Meillä on ollu aina kissoja, asuu mun vanhemmilla ja mulla on niitä kova ikävä. Hermanni-rouva (päätettiin nimi ennen kuin edes hankittiin kissa, eikä siinä si sukupuolen mukaan valittu kun Hermannin kaks sisarusta jätti sen aina yksin, nii se tuli si meille) on jo 13 ihmisiässä ja Aukusti- herra on kans jo elokuussa 10.. hyvänen aika.
Juu, kiusaamista ja huutelua oon tosiaan minäki saanu kuulla koko ikäni, vähemmän täällä, vaikka muksut tuijottaakin, harvemmin ne sanoo mitään. Ja täällä nyt on hirveen monella kävelykeppejä muutenki (varsinki nyt sen huomaa kun mullakin on), ettei se oo sellanen 'statussymboli' joka kertoo että oot vammanen tms. niin kuin Suomessa. Se on mukavaa.
Musta oli jotenki myös hirveen söpöä, kun kerran neljän vanha siskontyttö sano mulle, et se halus oppia käveleen niin kuin minä... mä kun oon cool Lontoon täti! Ei mun siskonlapset oo multa mitään kyselly viä, en tiä kuinka paljon ne on mun siskon kanssa asiasta keskustellu. Tyttö on ny 6 ja poika täyttää elokuussa 4, joten varmaan tuun viä käymään niiden kanssa monet fiksut keskustelut!
Mä olin pienessä koulussa ekan ja tokan luokan ja kiusaaminen ei ollu niin pahaa, mut sit kolmannelle piti mennä isoon kouluun ja siä se oli niin pahaa, et mut meinattiin siirtää toisen kouluun tai ainaki toiselle luokalle kuin ne kiusaajat. Mutta en halunnu eroon kavereistani ja meidän ope oli aivan ihana. Pojat sai puhuttelun eikä si kiusannu mua enää siinä mittakaavassa, siirty kiusaan muita, lihavat, hiljaset, kaikki kelpas. Ihmiset osaa olla julmia, kiusaajat ei tajua, mitä ne ihmiselle tekee. 
Mulle on aina puhuttu vaan spastisesta diplegiasta (vasen puoli, jalka muuten heikompi) ja mä tajusin itte asiassa vasta runsas vuosi sitten (!!!) et olin kuin olinki CP-vammanen, sellanen mikskä ne mua koulussa haukku... Siitähän on jotenki selllanen kuva, et tosiaan pitäs olla ongelmia älyllisessä kehityksessä ja istua pyörätuolissa tai jotain... Vanhempanikin aina sano, et "et sinä sellainen ole". CP- vamma termin alle mahtuu kaikenlaista ja asteista vammaa. Mut sen takia et mulle ei kukaan selittäny näitä asioita koskaan kunnolla, mä vieroksuin vaikeemmin vammasia ihmisiä, ja musta se on aika kamalaa. Onneks vanhetessa sentään oon järkiintyny ja ottanu asioista ite selvää... Mut en mä siitä voi vanhempiani syyttää, et ne halus mun kasvavan uskoon, et olen 'normaali'. Äitille mun vammasuus on edelleen tosi kova paikka, eikä se oo sitä oikein varmaan käsitelly, alkaa itkeen joka kerta kun mainitten olevani vammainen. Äiti syyttää edelleen itteensä, et sen ei ois pitäny pestä ikkunoita kun alkoi supistella/ valuun verta, ja si synnyin 32. viikkosena...
Meikäläisen silmiä leikattiin kaks kertaa ennen kouluikää, mut ei ne saanu sitä kaikkee karsatusta pois, sano ei jos leikkais lisää vaarana ois, et alkasin karsastaan toiseen suuntaa... Mä vähän epäilen et mun karsastus on taas lisääntyny. Musta ei kerta kaikkiaan saa valokuvaa, missä molemmat silmät kattoo samaan suuntaan, mikä on hiukan ärsyttävää.
Mä en osaa edes uida. Mun äiti ei osaa uida ja se ei oikein kai ollu tärkeetä, mun vanhemmat ajatteli, et oppisin si uimaan koulussa niin kuin mun isosisko. Mut si meikäläinen melki hukku ekalla uintitunnilla lasten altaan syvään päähän ja siihen loppu mun uintini.... ope ei halunnu moista vastuulleen. Mullekin tuli siitä si aikamoinen vesikammo, mut oon siitä jo vähän päässy ja suunnitelmissa on kyllä oppia uimaan kunhan on uintikurssiin rahaa ja aikaa...
Eikö oo hienoa, et me ei olla tarpeeks vammaisia saamaan tukia KELAlta mut kuitenki niin vammaisia et tarvitaan fysioterapiaa yms.?
Usein kerron vammasta hakiessani töitä, riippuu hakemuksesta. Monissa hakemuksissa on liitteenä equal opportunities-form missä kysytään etnisyyttä ja vammaisuutta jne. ja jotkut yritykset takaa haastattelun, jos yllät minimipätevyysvaatimuksiin.
Mä opiskelin yläasteelta lukioon saksaa ja tietty ruotsia ja lukiossa viä ranskaa ja täällä viä osana arvosanaa jorubaa, mikä on siis yks Nigerian pääkielistä. Nyt en kyllä enää osaa kuin englantia ja suomee, ja kuten oot varmasti huomannu suomen kielioppikaan yms. ei tuu enää luonnostaan. Enkä tuu ikinä tietenkään puhuun englantia niin kuin äidinkieltä, et tuun aina oleen puolikielinen... 
no, pääasia et pystyn itteeni ilmaseen jotenkuten ymmärrettävästi!
ja 29.6.
Pitää ruveta herään aikasemmin että en kuluta koko päivää sulle kirjotellessa 
No, ei, aina muutenki oon tähän aikaan hereillä, kun kaikki kämppikset on kolistellu jo töihin.
Mä tykkään banaanista pizzassa ja sienet on ihan ok.
Vai että ajat autoo, mä en kyllä ikinä uskaltais!
Ei mulla käsissä siis näkyvästi oo mitään, mut hitaammanlaista on silti kirjottaminen ja käsi-silmäkoordinaatio ei oikein pelitä esim. langan neulaan laittaminen on lähes mahdotonta... Mun sisko ja äiti on käsillätekijöitä, ompelee ja askartelee tai taiteilee koko ajan jotain, mulle kässäntunnit oli melki pahempaa painajaista kuin liikunnan.. mut tykkään kirjottaa. ...oon tullu isääni, se ei oo mikään käsityöihminen mut kirjottaa runoja.
Syntymäkokooni en juuri muista, ei sattunu vauvakirjakaan mukaan Lontooseen 
, sen tiän, et lopetin hengittämästä ja vietin jotain viikon happikaapissa. Jalkoja mulla ei oo leikattu, siitä kyllä puhuttiin kun silmät ja hörökorvat oli leikattu, mut mä en ollu innostunu asiasta, kun edellisillä leikkauskerroilla olin saanu allergisen reaktion nukutuslääkkeistä. Eka en meinannu herätä ollenkaan ja si voin pahoin ja tuli korkee kuume... ei juuri auttanu vaikka vaihtoivat nukutuslääkettä. Ja lääkärikään ei sitä vaatinu kun jalat ei ollu NIIN spastiset. Käveleen opin muistaakseni kaks ja puol vuotiaana. Käytin pienenä tilaustyönä tehtyjä tukikenkiä (hauskaa sinänsä, et sain ite valitä värit) ja sit kävelin sellasissa kipsistä tehdyissä kengissä kans jonkin aikaa aina kotona, niillä oli saatanan kivuliasta kävellä.
Joopa, mun äiti on lähtösin pienestä kylästä eteläpohjanmaalta Isojoelta, missä ei oo vettä, soista jokea lukuunottamatta, lähelläkään, ja kun siä tuli vietettyä kaikki kesät jne. niin ei tullu opittua uimaan. 
Mä oon viettäny pari viikkoo Airistolla ja rakastin kyllä sitä merta ja kahlailinki, vaikka vesi oli kylmää... No, toivottavasti opin viä uimaan, oon lukenu, et se on ihanteellinen liikuntamuoto meidän vammasta kärsiville, kun vedessä kehittyy tasapainoaisti ja lihakset. Kävin vammaisten lasten uimakoulussa muutaman kerran, mutta en tykänny siitä yhtään, olin vanhin siä, ehkä 8v. tai jotain ja siä oli liikaa ja liian monivammasia lapsia, jotkut vaan riehu yms. ja mua pelotti. Lisäks kun isällä oli kolmivuorotyö, niin äitin piti joskus tulla mun kans, ja kun sekään ei osaa uida ja on lyhyt seisomaan altaasssa, niin se oli kauhistuttava kokemus sillekin.
Tässä kohtaa vaihdettiinkin Tiian kanssa messengerin (windows LIVE tai yahoo) ja ihan puheluihin, ennen kuin Tiia tuli käymään Lontoossa. Kuten päiväkirjaan tiivistin "oli ihana höpöttää jonkun kanssa portaista ja kengistä, joka todella YMMÄRTÄÄ."
24.-29.7. kävin päivittäin, Nigelin minulle kustantamassa, aikuisten uimakoulussa. Hän halusi piristää minua jotenkin, mutta ei halunnut ostaa kukkia "koska ne on kasvatettu vain ihmistä varten." Olisin mieluummin ottanut ne kukat tai melkein mitä vaan, kuin horjumisen ja räpiköinnin yksin muiden ihmisten edessä uimahallissa, mutta rahaa oli käytetty, joten kunnollinen Suvi kävi uimakoulun. Opin ainakin pelkäämään vähemmän vettä kuin ennen. Uimapötkön kanssa jaksoin uida lastenallasta päästä päähän hukkumatta. Ilman apuvälinettä olo oli kuin väärin painotetellu veneellä, koko ajan kallellaan ja hörpin vettä.
Hannalle krijotin 29.7.
Me ollaan nyt seurusteltu Nigelin kanssa runsas viikko. 
Vihdoin mies tuli järkiinsä. Hitaasti hyvä tulee. Vaikka nyt oonki sitte taas murehtinu jo asioista, joilla en ennen päätäni vaivannu... Ei mun käytös juuri muuttunu, mut Nigel on paljo vapaammin halihalipusipusi ja se jopa haluaa mua useammin kuin mä sitä, mikä on ihme sinänsä. Nigel tossa päätti, melki mun puolesta, et me muutetaan Suomeen mitä luultavammin tänä syksynä. Kattoo nyt miten asiat järjestyy ja toimiiko meidän suhde. Aika hyvällä pohjallahan se on, ollaan ennen kaikkee hyviä ystäviä jne., mut ulkomaille muuttohan aina tuo omat painolastinsa suhteeseen.... Mut oon luottavainen, et me onnistutaan etenki koska se oli Nigelin idea, enkä mä oo sitä siihen mitenkään painostanu tai johdatellu. Nigel on jo lainannu kirjastosta hirveen pinon kirjoja suomen kielestä Suomen historiaan. Mä oon aika otettu, et se ottaa asian noin tosissaan, mut sellanenhan Nigel on.
Verenpainetta lääkärit ei oo viäkään saanu kuriin, just sain eilen vahvemmat lääkkeet. Hienoa.
Täällä on ihan törkeen kuuma.
Olen ostanut elämäni ensimmäiset reisitaskuhousut ja mukavat kävely-sandaalit, en siis tällä kertaa sellasia epämukavia korollisia kenkiä, joilla en oikeesti voi kävellä.
Olin Tiiaa vastassa Standstedilla maanantaina 31.7., oli kuin vanhanan ystävän olisi tavannut. Muuten pyörimme kaksin keskustan turistikohteissa, mutta Supermanin, joka oli osittain 3D, kävimme Nigelin kanssa elokuvissa katsomassa. Totesin jälleen, etten näe 3Dnä, vaikka kuinka olisi 3D-lasit omieni päällä. Harrodsin leluosasto oli ehdoton suosikkimme, ja sieltä ostin Louie- Jagulaarin. Matkustimme myös Tylypahkaan. Välillä kamppasin Tiian kävelykepilläni, mutta onneksi ystävyys oli jo ehtinyt syntyä!
5.8. Tiian lähdettyä, kuvailin Heinin äidille viime päiviä:
Juu, on täällä mukavasti tarjettu, tällä viikolla oli onneks vähän pilvisempää ettei tarttenu hikisenä juosta tua keskikaupungilla turistinähtävyydeltä toiselle kun oli suomesta yks kaveri täällä, Ei ookkaan täällä käyny kavereita sitten Heinin viime syksynä, joten oli ihan mukava nähdä taas Lontoota ja antaa turisti-innostuksen tarttua.
6.8. kuvailin lentokentältä paluuta Tiialle:
Mä olin vasta 11 aikaan perjantaina kotona, kun moottoritiellä oli joku paha onnettomuus ja piti kiertää pikkuteitä, ekassa bussimatkassa meni melki kaks tuntia. Oli kyllä luojan lykky ettei otettu sitä myöhäsempää bussia kentälle, ei oltais varmasti ehditty!
Si nukuinki pari tuntia ja näin unia kissanpojista Louie 'the superjagulaari' kainalossa 
Enkä oo kämpiltä sen jälkeen liikkunu. Nyt alkaa jalat oleen jo kohtuu normaalit.
Mutta kuulumisiin.. masentaa kun pitää palata arkeen ja taas tehdä asiota.. tiskasin hirveen vuoren taas muiden tiskejä ja imuroin.. mutta chattaillaan, se aina piristää!
Kommentit
Lähetä kommentti