Seitsemästoista luku, jossa mustat vedet lähes hukuttavat
En jaksanut kirjoittaa sanaakaan päiväkirjaa ennen heinäkuuta. Pysyin hädin tuskin masennuksen mustien vesien pinnalla. Tammikuussa 2004 meidän olohuoneessamme nukkui taas joku "serkku". Ola teki melkein 24h töitä ja oli koko ajan vähemmän ja vähemmän kotona, jos hän tuli kotiin, se oli yleensä lähempänä kahta aamulla. Joskus hän esimerkiksi soitti 7 aikaan illalla ja kertoi tulevansa kauppakassin kanssa kotiin, ja seuraavan kerran kuulin hänestä 12 tuntia myöhemmin. Hänen sukulaisensa painostivat häntä palaamaan Nigeriaan. Paikallisen tavan mukaan, koska hänen isänsä oli edellisenä vuonna kuollut, hänen olisi ilmeisesti pitänyt ryhtyä kotikylänsä Obaksi, eli johtajaksi. Kun hän kieltäytyi, paikalliset kirosivat hänet jujulla, eli käyttäen jotain Olan esinettä, mistä seurasi kaikenlaista harmia jorubayhteisön sisällä niin Lontoossa kuin Nigeriassa. Vaikka kristinusko ja islam näyttelevätkin suurta osaa Länsi-Afrikassa, jujuun uskominen ei ole uskonnon kanssa monelle millään tavalla ristiriidassa. Tästä kaikesta johtuen Ola oli liian väsynyt huomioimaan minua millään tavalla, Jos hän oli joskus kotona, se sai minut vain itkemään, oli helpompi selvitä yksin kaiken aikaa ja kaikesta. Helmikuussa Ola lähti taas, kolmatta kertaa vuoden sisään, yksin Nigeriaan, tällä kertaa hänen äitinsä oli sairaana. En kuullut mitään Olasta lähes koko aikana, hän soitti ainoastaan 4.3., kun hänen olisi pitänyt olla kotona jo 3.3., että tulisikin vasta 7.3.. Samaan aikaan Tony sen sijaan kirjoitteli minulle sähköposteja Nigerian lomaltaan lähes päivittäin.
Opiskelija-alennukselliseen paikallisliikenteenmatkakorttiin tarvitsi joka vuosi uusi kuva. Muita kortteja kuin tämä kuvassa ei ole enää tallella. Otin heinäkuussa taas permanentin, edellisen olin ottanut kuusi vuotta aikaisemmin. Vasta curly girl- villitys sai minut tajuamaan, että minullahan on luonnonkihat hiukset, niin kuin isälläni.
Ola ei tuntenut minua kuin itkevänä ja valittavana vaimona, siksi olisi ollut tärkeää, että hän olisi nähnyt minut Suomessa, millainen olen onnellisena, ystävien ympäröivänä. Jos suomalaiset ystäväni eivät olisi tuona talvena keskeyttäneet masentunutta ja yksinäistä räpiköimistäni vierailuillaan, olisin mahdollisesti tappanut itseni. Ystäväni Markus Alkiolta yöpyi olkkarissamme pari yötä ennen joulua matkallaan maatapitkin Skotlannista Suomeen ja Hanna tuli meille vajaaksi viikoksi maaliskuun lopulla. Muistan, että Olan kanssa haimme Hannan autolla lentokentältä, muuten ei miestä näkynytkään. Ystävien kanssa ei tarvinnut pyöritellä masennuksen syitä, vaan sai edes hetken vain nauttia rakastamastani Lontoosta.
Kuvissa Covent Garden ja Piccadilly, Hannaa pelotti elävä patsas, Suvilla taas päällä yksi äidin vanhoista takeista Erosin juurella
SOAS, University of London, Russell Square ja Suvi päärakennuksen edessä
Kevät oli Lontoossa normaalia kylmempi, joskus t-paitakelit tulevat jo helmikuussa, nyt sai talvitakki (kuvassa Elephant & Castlen ostarilta ostettu puolipitkä farkkutakki tekokarvareunalla ja tikkivuorella) olla päällä vielä näin maaliskuun lopullakin, ja huhtikuun puolella satoi vielä ihan räntää.
Maaliskuussa olin taas sadan tuhannen muun kanssa rauhanmarssilla Lontoon keskustassa, sielulleni tärkeää sekin. Yliopistolla viihdyn opiskellen ja esseitä vääntäen kirjastossa ja illat istuin Senate Housen vartiokopissa "veljieni" kanssa turisten, ellei joku suosikkisarjoistani kuten Siskoni on noita tai Teho-osasto pakottanut minua kotiin television ääreen.
Buznit, Yinka ja Burkhan
Viikonloppuisin saatoin käydä myös Yinkalla kylässä. Hän asui Surreay Quaysissa, samanlaisessa kerrostalossa, kuin Ola oli asunut tavatessamme, eri suunnassa vain. Yinka asui rähjäisessä kimppakämpässä, kuinkas muuten. Siellä oli joka tapauksessa kotoisa olo. Vaikka Yinka oli minua paljon vanhempi, meillä oli lähes sama musiikkimaku, ja illat menivät usein mm. Lighthouse familya, Cool and the Gangia ja Berry Whitea kuunnellen ja yhdessä laulaen. Joskus seuraamme liittyi myös Yinkan kaveri Wale, jonka seura ja kainalo auttoi hetken halipulaani. Yinkan kautta tutustuin myös Pauliin, joka asui Shoreditchissa. Hän oli siitä erikoinen nigerialainen, että tarjoili minulle puoliksi palanutta pizzaa hyvän nigerialaisen ruoan sijasta, kun kävin hänen luomaan, mutta ainakin pääsin matkustamaan vähän eri puolelle Lontoota kuin yleensä.
Huhtikuussa asunnostamme katkaistiin sähköt, ja ne pysyivät poissa ainakin viikon, suihkuveden sai onneksi lämmitettyä kaasuhellalla, kynttilän valossa piti muuten pärjäillä. Eli siihenkään asiaan, missä Ola oli ollut ennen hyvä, ei voinut enää luottaa. Lähdin pois ja yövyin Obin luona Surrey Quaysissa, mutta ei sekään mikään ratkaisu ollut, ja minun piti mennä takaisin Spa Roadille. Heittelin kyllä Olan vaatteet huoneestamme rappusia alas eteiseen, mutta keräsin ne sitten muistaakseni itse takaisin. En kestänyt konflikteja edes silloin, kun minulla oli hyvä syy olla vihainen. Olisin jättänyt Olan, mutta ei minulla ollut siihen henkisiä eikä fyysisiä resursseja. Ei minulla olisi ollut rahaa asua Lontoossa ilman Olaa. Enkä olisi pystynyt opiskelemaan ja tekemään töitä samaan aikaan, vuorokaudessa eivät nytkään meinanneet tunnit riittää kaiken tarpeellisen lukemiseen saatikka mieleen painamiseen.
Kun kevään jakson esseet oli saatu valmiiksi, oli taas aika alkaa stressaamaan vuoden koeviikoista, jotka sijoittuivat välille 11.5.-2.6. Minulla oli neljä koetta, kolme esseevastausta ja kolme tuntia jokaiseen. Itseä harmitti aina, että ensimmäisestä vastauksesta tuli hyvä ja kolmas jäi yleensä kesken, koska kirjoitin niin hitaasti. En tajunnut, että olisin voinut vammani takia pyytää ja saada lisäaikaa. Viimeisenä oli African Artin koe. Tein kurssin valinnaisena, mutta se menikin minulla parhaiten ihan kaikista, ja opettaja kehotti minua jatkamaan taideopintoja. En vieläkään ole näin tehnyt, ehkä jonain päivänä. Jorubankin kokeesta sain First class honours, eli parhaan mahdollisen arvosanan, muut eivät menneet yhtä hyvin, mutta tarpeeksi hyvin kuitenkin. Viimeisen kokeen jälkeen istuin loppupäivän Annan kanssa Institute of Educationin baarissa. Anna lähtisi kesäksi Nigeriaan vapaaehtoistöihin, minä Suomeen lomailemaan. Ruotsista sai niin hyvät opintotuet, että moinen reissu oli Annalle mahdollinen.
Nimipäivänäni 7.6. lentelin Suomeen. Kiireessä minulta jäi sormukset kotiin, ja sitä surin, mutta eihän sillä niin väliä ollut, kun eivät ne olleet enää merkityksellisiltä sormessa tuntuneet aikoihin. Lisäksi, vaikka Ola vei minut autolla Stanstedille, emme voineet puhua juuri mitään, koska Olan sisko halusi tulla mukaan. Ola ei myöskään tullut kanssani odottamaan terminaaliin, joten emme eronneet mitenkään parhaissa väleissä. Koska laukussani oli vielä ylikiloja, piti minun raahata sitä tiskiltä toiselle. En tuolloin tiennyt vielä sitäkään, että vammaisena voin saada ilmaiseksi apua kentällä. Portille tuli kiire, joten shoppailut jäivät tekemättä, toki, Ola oli luvannut jo joulun jälkeen hankkia minulle uuden Angel -hajuveden, mutta eipä ollut hankkinut, tietenkään.
"Satu, Santsu ja Bentsu ja isä oli mua lentokentällä vastassa. Santsu halas mua niin kovaa, et hyvän etten lentäny selälleni. Niin olin taas Suomessa, pirun kylmässä Suomessa. Fiilikset oli onnellisuuden ja pelon sekaiset. Onhan tää paikka mulle tuttu, mutta oonhan ennättäny olla jo pitkään poiskin. Santsu kärtti mua yökylään, ja vähän suuttukin kun en menny."
Paljastui, että pelkoon oli aihetta, maailma oli muuttunut poissa ollessani. Hervantaankin oli rakennettu kovasti uutta ihan keskustaan ja Hanna oli muuttamassa Helsinkiin. Onneksi sentään Tiina ja Sari olivat edelleen huudeilla, ja Hannakin vielä muutaman päivän, joten Cafe Europa kutsui tyttöjä, etenkin koska torstaisin levyjä soitti jo Mambosta tuttu kenialainen DJ Cliff.
Kesän ensimmäinen prioriteetti oli kuitenkin päästä Isojoelle, josta kesä oli alkanut perheellemme aina. Kummisetäni, sotainvalidi Eino, oli kuollut edellisenä vuonna, mutta kummitätiäni Elsiä oli aina ihana nähdä. Eli oli huumorintajuinen ja terävä muori, vaikka sairaudet vaivasivat.
Minua taas ahdisti, väsytti ja masensi, päätäkin särki. Varmasti stressi purkautui, mutta pitkästä aikaa minulla ei ollut myöskään omaa tilaa. Introverttiuteni oli päässyt Lontoossa täyteen kukoistukseensa, ja oli todella vaikea sopeutua muiden rytmeihin ja päätöksiin, kun olin vuoden tehnyt lähes kaiken itsenäisesti. Koko ajan piti olla muiden ihmisten seurassa, syödä silloin kun he söivät, eikä nukkuakaan saanut, missään tapauksessa, yhdeksää pitempään. Nukkumajärjestelyt olivat järjettömät, nukuin lasten leluhuoneessa. Bentsu ei niin paljon minusta välittänyt, mutta 4-vuotiaan Santsun kanssa minun piti tehdä aivan kaikki, vessassa käynnistä piirtelyyn. Toki, otin tämän velvollisuuden mielelläni vastaan, olinhan ollut vuoden poissa.
Sen verran vaadin omaa aikaa, että sain joka päivä Aamulehden luettua. Iltaisin katsottiin EM-jalkapalloa isän kanssa. "Vollotin ihan täysillä, kun Ranska ei selvinnyt edes välieriin." Kaikkien yllätykseksi Kreikka voitti kisat.
Täteilyä. Päälläni äidin vanha huppari, jota kaikki kaverini halusivat lainata Alkiolla, mutta hervantalaiset eivät olisi koskeneet pitkällä tikullakaan.
Seuraavaksi matka vei kahdeksi päiväksi Muumimaailmaan siskoni ja lasten kanssa. Bussilla parkkipaikalta ensin vanhaankaupupunkiin ja sieltä Bentsun ja minun lempparilla, junalla, Naantalin Muumimaailman rantaan. Bentsun toinen lemppari oli lattiaharja, jolla hän innokaasti siivosi Niiskun pajan edustaa. Haisuli oli pelottava, kun hän vielä sattui karkaamaan vankilasta, kun olimme siinä vieressä. Molemmilla muksuilla kuvassa päällä Lontoon tuomisia.
Koska edellinen kesä oli ollut hiukan ahdistava sen suhteen, että olin koko ajan toisten nurkissa, otin Heinin aikaisemmasta esimerkistä vaarin, ja vuokrasin TOASilta opiskelija-asunnosta oman huoneen kesäksi. Se oli tietenkin Hervannassa, vaajakadulla (5a3). 1.7. oli muuttopäivä, mutta viimeiset laatikot muutin vasta 9.7., jossa minua auttoivat Tiina ja Sari. Shorty-Heini laittoi verhot. Kämppistäni näin parin kuukauden aikana vain pari kertaa. Uskoin vielä, että Ola tulisi Suomeen, pitäisimme vihdoin häät ja todellinen yhteiselämämme voisi viimein alkaa, myös kivasti omassa asunnossa kaksin. "Ihan oma koti, vaikka vaan ihan hetkeks, voi kuinka ihanaa!" Mukava huone ihanilla sinisillä seinillä ja omalla parvekkeella oli kokonaan minun, ja tilavassa tupakeittiössä kelpasi kesän aikana kestitä entisiä ja nykyisiä Hervannn hurjia.
Erilaisia täytettyjä lättyjä ja leipiä söimme Heinin kanssa erityisesti, mutta oman kesäkeittiöni ehdoton herkku oli Satu-siskoni fetapannu, tässä siis päiväkirjaan kirjoittamani resepti:
Tomaatti, sipuli ja paprika pieninä kuutioina
Kesäkurpitsa ohuina suikaleina
mustapippuria ja valkosipulia mausteeksi. Feta pannuun ja muu sen päälle. Kun lämmintä, tarjoillaan vaalean leivän kanssa.
Ensimmäinen yövieras uudessa kodissani oli Shamim, mutta tämä johtui ihan siitä, että kun hän puoli yhdeksän aikaan tuli, laitoimme ruokaa ja söimme, oli kello yhtäkkiä jo neljä, olimme jutelleet taukoamatta. Myönsimme, että me molemmat olimme olleet ihan kakaroita, kun kuusi vuotta aikaisemmin olimme tavanneet. Tuo kuutamoyö oli ehdottomasti yksi kesän parhaista, Shamim oli edelleen hauskaa ja älykästä seuraa.
Myöhemmin kesällä poikkesin Shamimin uudella Hervannan asunnolla syömässä taas järjettömän hyvää ruokaa pari kertaa. Shamim oli tuttu ja turvallinen, juttelimme, katsoimme mm. Copa American finaalin, Argentiina - Brasilia. Tällä kertaa kannustimme molemmat Argentiinaa, ja se oli jo kaksi kertaa johdossakin, mutta peliaika päättyi 2-2 ja rangaistuspotkut heti perään Brasilian voittoon 4-2. Kyllä kiroilimme ja huusimme, mutta on se vaan jalkapallo edelleen hieno laji. Elokuun lopussa näin Shamimin vielä kerran, kun hän tuli äidin, isän ja minun kanssani läppärikaupoille esittämään hankalia tarkentavia kysymyksiä, jotta saimme parhaasta mahdollisesta kannattavasta tietokoneesta hyvän diilin.
Olan kanssa soitellessa paljastui, että hänen exänsä Nigeriassa oli, aviomiehestään erottuaan, dumpannut 6-vuotiaan vanhimman poikansa Olan äidille väittäen, että lapsi oli Olan. Muistin kyllä, että Ola oli kertonut minulle aikaisemmin, kuinka exä oli yhtäkkiä yrittänyt ottaa häneen yhteyttä, mutta Ola uskoi, että rahaa hän vain halusi. Ola oli harjoittanut Nigeriassa kauppaa mm. vaatteilla ja käynyt Nigeriasta Aasiassa tavaranostomatkoilla, jossa oli tutustunut Tonyyn, ennen Lontooseen muuttoaan 1998. Exä oli ollut silloin raskaana, mutta koska tämä oli Olan Aasiassa ollessa jo pettänyt Olaa, ei Ola ollut uskonut, että lapsi oli hänen. Vannotin Olaa, että piti tehdä DNA-testi. Olalla oli muutenkin jo kauhea stressi kaikista niistä, joille hänen piti lähettää rahaa. En halunnut 6-vuoriaan äitipuoleksi, etenkin, kun minulla oli vahva epäilys siitä, että lapsi jäisi lähes täysin minun huolekseni. Ystävät olivat paikallaan, kun aihetta ensin Siljan ja sitten Heinin kanssa pähkäilin. "Osaisinpa vaan päättää, mihin suuntaan mun tulis kulkee, eroon Olasta vai sitä kohti... lähes päivittäin kuljen tässä ees taas."
Fest Afrika oli tällä kertaa kaksipäiväinen, näin tuttuja ja jopa tanssin wengeä Tonyn avokin kanssa. Kesän ainoan krapulan koin heinäkuun 16. perjantaina, Fest Afrikan toisen päivän jälkeen. Olin aloittanut Tiinan kanssa tissuttelun jo Hervannassa, ja ensimmäistä kertaa ikinä joimme jopa terästettyä cokista bussissa! Kolmelta iltapäivällä torstaina! Haimme vielä Tullintorin marketista juotavaa, ennen kuin siirryimme Telakan kalliisiin juomiin. Krapula tosin oli seurausta enemmän siitä, etten syönyt mitään yli vuorokauteen, kuin siitä, kuinka paljon alkoholia päivän aikana lopulta join. Päätä kivisti julmetusti, sen ja kylpyhuoneen mukavalla viileällä lattiallmakoilun muistan ikuisesti. Olan piti tulla seuraavana päivänä Suomeen, mutta kun soitin hänelle, kuulin ettei hän tulisikaan, hän halusi siirtää matkaa loppukesään.
Helsingin ja jälleennäkemisen riemun sijasta menin siis vanhemmilleni kissavahdiksi ja "vollotin koko lauantain. ...joka tapauksessa en tiä millaseen mustaan paikkaan olisin vajonnu, jos sunnuntaina ei ois tullu Sannilta viestiä, et ne oli Mian kanssa kaupungissa. Jotta koska mulla ei ollu muuta tekemistä kuin itsesäälissä rypeminen, olin ihan hyvilläni että 4 aikaan tuli lähtö koskenrantaan niitä tapaan. Sunnuntaina olikin eka kunnollinen kesäpäivä rannassa istumiseen." Seuraamme liittyi vielä entisistä Alkiolaisista Laura, ja oli helpottavaa keskittyä muiden kuulumisiin. Hervantaan päin ajaessamme tajusin, että minullahan oli laukku pakattuna Helsingin reissua varten, joten hain sen, ja lähdin tyttöjen kanssa Jyväskylään. Vaikka perille saavuimme vasta puoli 1 yöllä, näimme silti Pihlaa kaakaolla keskustassa ja lisää seuraavana päivänä rannassa. Päiväkirjaan jälkikäteen mietin, että en ehkä muuttaisi pieneen ja hiljaiseen Jyväskylään (ellen saisi muuttaa Sannin ja Mian upeaan asuntoon), mutta hyvää ruokaa siellä ainakin sai, aurajuustoperunoita ja aurajuusto-herkkusieni-maissipizzaa. Alkiolaisista näin Tampereella kesän aikana myös Marin ja Samin.
Kesää rytmitti etenkin ystävien kanssa hyvästä musiikista nauttiminen. Cafe Europassa, Groovessa ja Promossa, keskustorin kulmalla hetken olleessa yökerhossa, sekä loppukesästä Sedu Koskisen uudessa Moccassa tanssin Tiinan ja Sarin kanssa usein DJ Vickyn soittamien levyjen tahtiin, Hervannassa fiilistelimme Evellä tai Heinillä. Rakastin tanssimista ja hyvää musiikkia, etupäässä R'n'Btä, kasaria ja ysäriä ja tietysti afrikkalaista musiikkia, jota kuulin myös Gambian nightisssa Tulliklubilla. Vanhojen ja uusien afrikkalaisten tuttujen kanssa juttelin ja taas nekin, jotka eivät olleet minulle ennen mitenkään läheisiä, halusivat tanssia kanssani, ostaa juomia ja muutenkin julistivat ikäväänsä. Joskus olin kotona vasta lähempänä viittä, joskus kahta aamulla. Kerran Sari laittoi hiukseni kahdelle kalanruodolle, ja jopa vanhat tuttuni sanoivat, että olin muuttunut niin edukseen, ettei minua tunnistanut.
Tuntematon mies myös kehui minua ensin kauniiksi bussissa ja sitten vahnempieni naapuritädin mielestä olin suloinen, ihan sädehdin ja olin tullut ulos kuorestani. Tajusin, että toki olin taas Suomessa itsevarmempi ja "more comfortable in my own skin." Ymmärsin myös, että itsevarmuteen tai sen puutteeseen liittyivät kohdallani aina myös miehet. Mieitin päiväkirjaan, kuinka kaksoiselämä ja seksin harrastaminen kaikenlaisten tyyppien kanssa innosti pimeää puoltani, janosin nautintoa itsekkäästikin, mutta en nykyvinkkelistä usko, että käytöksessäni oli ainakaan pelkästään siitä kysymys. Muillakin keskosilla on ilmeisesti hirveä elämännälkä ja kiire kokea, mutta en usko sitäkään, että yli 30 partneria kuudessa vuodessa olisi normaalia. Varsinainen syy käytökseeni oli, että sain siitä voiman tunteen ja positiivista energiaa ja kehon joka oli hetken vähemmän spastinen. Olin aina aidosti yllättynyt ja kiitollinen siitä, että olin haluttu, se oli huumeeni, johon olin koukussa. Tästä seurasi, että en osannut sanoa useinkaan ei. Vaikka mies ei niin miellyttänyt ja lääppiminen ja epäaidoilta tuntuvat kehut lähinnä yleensä ärsyttivät, en halunnut vastustaa ja aiheuttaa riitaa vaan miellyttää, koska pelkäsin hylkäämistä enemmän kuin mitään, kuten kaikki kunnon keskoset. Koska sain Olalta niin vähän minkäänlaista huomiota, ei hänen tapaamisensa ollut hidastanut tahtiani lähes lainkaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin kun olen vihdoin lämpimässä suhteessa, jossa saan läheisyyttä tarpeeksi, kroonista halipulaa ei ole, eikä minun tarvitse etsiä mitään, ei fyysistä eikä henkistä tyydytystä suhteen ulkopuolelta.
Mietin päiväkirjaan elämääni, ja sitä kuinka se olisi voinut mennä toisin. Tony pyyteli minua Vantaalle leikkimään kotia sen ja sen pojan kanssa sillä välin kun avovaimo oli reissussa. Ei niin, että olisin halunnut Tonyn takaisin tai sellaisen elämän juuri nyt. Mutta olisihan perhe-elämä Suomessa ollut selkeämpää elämää, kuin se päivästä toiseen sinnittely ja sekoilu, mitä elämäni oli jo kaksi vuotta ollut, vailla varmuutta yhtään mistään muusta, kuin opintojeni kiinnostavuudesta. Myönsin olevani katkera. "Niin paljon kuin tää Lontoo-aika on mulle antanu hyvää, on se antanut myös pahaa. Ja ainahan sitä miettii: entä jos? ...Ja Ola sitten. Jos totta puhutaan, mulla ei oo just nyt hajuakaan, mitä sitä kohtaan tunnen, vain se on varmaa, että tunnen paljon muutakin kuin rakkautta. Tunnen surua, vihaa, katkeruutta, pohjatonta pettymystä. Onko tää mun odottaminen ihan turhaa? Pitäskö jo antaa periksi? Järkihän sen sanoo, hyvänen aika, että olishan se jo täällä jos olisin sille niin tärkeä kuin haluaisin olla. Kaiken tän tajuaminen sattuu, saa aikaan hirveän olon... Perkele, mä oon hyvä, pidetty ihminen, minkä takia mun elämän täytyy olla näin vaikeeta? Miks oon näin yksin?"
Menin kyllä lopulta käymään Helsingissä, missä Tonyn poika mm. kutsui minua äidiksi (kuten kuulemma kaikkia naisia) ja sai kyyneleet kohoamaan silmiini. Onneksi Libanin näkeminen piristi kamalaa oloani. Libanin äiti oli päättänyt, että hänen tulisi mennä vihdoin naimisiin, ja Libanillekin tämä oli ilmiselvää. Äitiä kuunneltiin, traditioita kunnioitettiin ja siihen loppuisi päihteiden käyttö. Huomasin, että olin itsekin muuttunut parin vuoden takaisesta, ei tehnyt mieli juoda alkoholia ja valvominenkaan ei ollut niin hauskaa ja helppoa kuin ennen, huonosti nukkuminen todella tuntui entistä spastisempana cp-kroppana. Oli ihana päästä Hannalle, melkein kuin kotiin, ja suihkuun parin erittäin huonosti nukutun yön jälkeen! Sitten ehdin nähdä vielä entistä perheryhmäkotilaista pikkuveljeäni ennen kuin matkasin takaisin Tampereelle.
Sitten tapasin Davidin, joka ei ollut niin kuin lähes kaikki muut afrikkalaiset miehet siihen asti. David osasi tanssia ja jutella. Hän oli asunut Lontoossakin. Hän ei vängännyt illalla saatille, ei mitään limaisuuden tai imelyyden häivääkään, vaan hän antoi vain ritarillisen poskipusun illan päätteeksi. Tavoistani poiketen annoin hänelle numeroni. Juttelimme puhelimessa päivittäin yli viikon, ennen kuin hän tuli käymään kämpilläni. Hänen kanssaan oli helpompi olla kuin ehkä kenenkään koskaan sitä ennen. Juttelimme musiikista, hän osasi kaikkien lempibiisieni sanat, tanssimmekin vähän. Ja sitten saattelin hänet bussipysäkille.
Yksi parhaimmista kesämuistoista on se kuinka Heinin kanssa kävimme elokuvissa katsomassa Fahrenheit 9/11 ja sen jälkeen cappucinolla ja latella Valossa sivistyneesti. Hanna ja Saija olivat puolestaan viimeisiä yövieraita sinisessä huoneessani, mikä tuntui erityisen hyvältä ja oikealta. Toki Olan piti vielä elokuun 30. tulla Suomeen, mutta sitten hän soitti kentältä, ettei häntä päästetä koneeseen, koska hänen Schengen viisuminsa voimassaolo olisi rauennut paluupäivänä, ja viisumin pitää olla voimassa vielä viikon matkan jälkeen. Hän oli hankkinut viisuminsa ajat sitten, sillä olihan hänen ollut tarkoitus tulla Suomeen monet kerrat jo aikaisemmin. Nyt liput oli hankittu, mutta ihan omaa tyhmyyttään hän ei ollut tarkistanut sääntöjä."Päälle hyökyi sellainen epätoivon aalto, ettei toista." En tiedä mitä olisin tehnyt, ellei Sini kämppikseni olisi tullut sopivasti kotiin.
Syyskuussa poikkesin vielä Jyväskylässä Sannin ja Mian kotibileissä. Kun olin kolmisen kertaa kertonut itsestäni samat asiat uusille ihmisille, minusta lähti puhti ja siirryin introvertille tutumpaan ja mukavampaan tarkkailijan roolin. Olin siinä porukassa the odd one out, mutta oli kuitenkin kiva nähdä suomalaiset opiskelijabileet, joissa keskusteltiin fiksuja, pelattiin mm. Huojuvaa tornia, ja musisoitiin pianolla, kitaralla, huuliharpulla ja rummuilla. Heräsin armottomaan migreeniin, vasta ihan pari vuotta sitten tajusin, että migreeni alkaa aina minulla niskan jumista. Oli se riipaisevaa sieltä lähteä, kun Sanni ja Anne jäivät vilkuttamaan, kun bussi lähti. Millaista se olisikaan ollut opiskella osana tuollaista yhteisöä.
Voi että, tossa pöydällähän on minun rakas Nokia 3310, Englannin sim mulla olikin 3330 Nokialaisessa, molemmat käytössä minulla ensimmäiset Englannin vuodet.
Koska minulla oli nyt uusi, 7,5 kiloa painava läppäri, aloin kirjoittaa Lontoossa päiväkirjaani Wordiin. Läppäri on vaihtunut tuon jälkeen kolme kertaa, eivätkä nuo elektroniset päiväkirjat ole tänne asti säilyneet, tietenkään. Joitain asioita tuosta syksystä väkisinkin kuitenkin muistan.
Nimittäin, kun saavuin Lontooseen, olin koditon. Council oli lukinnut asuntomme oven, koska he olivat saaneet tietää, että Olu, Olan serkku, vuokrasi meille omaa councilin vuokra-asuntoaan laittomasti. Sinne siis jäivät myös osa tavaroistamme, enkä nähnyt niitä enää koskaan. Myöhemmin kuulin, että pikku-Tunde oli vienyt sormukseni panttilainaamoon. Ola ei ollut hankkinut meille asuntoa, vaan jätti minut yksin rähjäiseen hostellin King's Crossiin ja lähti itse yöksi kirkkoon, sillä hän yritti päästä eroon jujusta, uudesta kirouksesta, joka sai hänet näkemään mm. tiikereitä Lontoon kaduilla.
Huone oli kellarikerroksessa, luultavasti halvin mahdollinen, joten kaikkien yläpuolella portaissa liikkuvien askeleet suorastaan jylisivät ylläni. Huoneen nurkassa oli kammottavan näköinen suihku, joka taisi vuotaa hiukan. Minulla ei ollut edes brittilaturia tietenkään mukana, ja puhelimen akkuni taisi loppua, läppäriä sitten aukaisin sen verran aina välillä, että näin kellon. Sen muistan, että kävelin kaikkine matkatavaroineni aamulla yliopistolle, sain vuorossa olevilta vartioilta Yinkan puhelinnumeron, ja soitin yliopiston kolikkopuhelimesta Yinkalle, jonka herätin, koska hän oli ollut yövuorossa. Toki sain mennä hänen luokseen keräämään itseni. Taisin olla Yinkalla pari yötä, koska Yinka teki sopivasti yövuoroja. Mutta minun piti siirtyä lauantaina muualle, koska Yinkan tyttöystävä oli tulossa yökylään, ja muutenkin, ei siinä kimppakämpässä ollut tilaa. Apu löytyi siskoni ystävästä, joka asui sillloin Archwaylla. Taas ehkä pari yötä siellä. Seuraava väliaikaismajoitus löytyi Olan "sedän" luota Claptonista, jossa oli kyllä muistaakseni ihan kiva huone, mutta sijainti yliopistoon nähden oli aika hankala, ja setä itsessään hiukan... no, afrikkalainen, hän mm. ihmetteli tarvettani pestä hiukset. Monet afrikkalaiset naiset kun käyttävät peruukkeja ja pitävät omat hiukset lyhyinä, eivätkä ilmeisesti lotraa suihkussa yhtä paljon kuin tämä suomalainen, joka hikoilee paljon ja etenkin päästään. Sen muistan, että tyynynä minulla oli talvitakkini ja muita vaatteita tyynyliinaan tungettuna.
Löysin pysyvämmän kodin Dalstonista, Bryant
Court, Whiston Road, London E2
8EQ. Asunto oli taas kerrostalon yhdeksännestä kerroksessa, mutta tällä kertaa talossa oli alhaalla vartija 24h ja aula oli hieno, eikä siis haissut virtsalle niin kuin Surrey Quaysin kerrostalojen aulat ja hissit. Olohuoneessa asui nigerialainen setä ja toisessa makuuhuoneessa nigerialainen täti (korkeintaan nelikymppinen, mutta minun silmiin silloin vaikutti tädiltä), minun huoneeni oli näiden välissä. Huone oli iso, mutta siellä oli vain parisänky ja vaatekaappi, mutta eihän sitä ihminen muuta tarvinnut, kun sain vielä pöydän ja tuolin. Oli myös kiva, ettei ikkunasta tarvinnut tuijotella naapuritalon seinää, vaan näki yli kaupungin, mm. upeat ilotulitukset. Kylpyhuone ja vessa olivat tällä kertaa eteiskäytävällä erikseen, mikä oli hyvä juttu. Keittiö oli todella pieni, mutta meillä jokaisella oli jääkaapissa hylly, ja se toki riitti minulle.Koululle pääsin yhdellä vaihdolla bussilla vajaassa tunnissa, liikenteestä riippuen, mikä on Lontoossa täysin normaali ja siedettävä commute. Setä tykkäsi minusta heti, tädillä meni aikaa lämmetä. Setä kyseli minulta, onko Suomi lähellä Uutta-Seelantia, kun oli miettinyt, ettei Euroopassa ainakaan. Siinä sitten juttelimme pari tuntia Suomesta ja hän halusi heti Suomeen lomalle.
Asunto löytyi kreivin aikaan, torstaina, kun Katja tuli Jussi-poikakaverinsa kanssa Lontooseen lauantaina ja yöpyi luonani neljä yötä. Olihan se erikoista, kun emme olleet koskaan kovin läheisiä Katjan kanssa, vaikka yläaste ja lukio oltiinkin istuttu pitkälti samoilla tunneilla. Jussikin oli kuitenkin erittäin mukava ja eka yö taidettiin nukkua parisängyssä kolmistaan, muut yöt naiset nukkuivat sängyllä ja mies makuupussissa lattialla. Katja oli aluksi hajota Lontoon epäsiisteyteen ja meluun, johon minä olin jo täysin tottunut, kuten bussien jarrujen ainaiseen kirskuntaan. Lontoota nähtiin ja oli mukavaa, he olivat oikein kiitollisia, innostuneita ja sopeutuvaisia vieraita. Muistan, että suurinta ihmetystä asunnossa aiheutti jo edeltä tuttu kippotyylin suihku, ja se ettei kylpyhuoneen tai vessan ovissa ollut lukkoa. Maukasta cheddaria myös ihasteltiin, ja se on minullekin edelleen se tärkein asia, mitä Englannista kaipaan.
Myös Markus poikkesi taas, tällä kertaa matkallaan kohti Skotlantia, ja Saijaa näin keskustassa kolmisen tuntia, sillä välin kun hänen matkaseuransa oli konsertissa.
Dalstonin asunnossa oli parasta oma rauha ja alakerran todella mukava vartija, nigerialainen tietysti taas. Omalla läppärillä, jonka nimesimme Shamimin kanssa Suvin siniseksi työkaveriksi, saattoi kirjoittaa esseitä, jotka olivat järjestään 500 sanaa pidempiä ja vaikeimmista aiheista kuin edellisinä vuosina. Viisaasti olin ostanut myös ulkoisen diskettiaseman, jotta saatoin viedä esseen disketillä koululle ja tulostaa siellä, sen sijaan, että olisi pitänyt raahata 7,5 kiloista läppäriä edestakaisin.
Ongelmallisin asia oli, että asuntomme seinät olivat ohuet, joten jos setä katsoi yömyöhään telkkaria tai täti toisella puolen harrasti seksiä, kuulin sen varmasti. Oli sitä kakskymppisellä opiskelijalla, joka meni yhdeltätoista yksin nukkumaan, hauska löytää aamulla käytetty kortsu vessanpytystä!
Syksyn suomivieraat takasivat sen, että rakastuin taas Lontooseen oikein kunnolla sitä muille näyttäessäni. He myös toivat mukanaan suomiherkkuja, joten päätin, etten kävisi joululomalla Suomessa, etenkin, kun tällä kertaa opintolainan nostaminen kävi tutun työntekijän kanssa puhelimitse, pienessä Hervannan konttorissa kun tunnettiin minut äänestä. Ei tehnyt yhtään mieli Suomeen liukastelemaankaan.
Ostin Tottenham Court Roadin Argosista itselleni television videoilla joululahjaksi, niin että joululomalla sain katsoa televisiota. Se painoi kuin synti, ja vaikka olin valinnut kaupan niin, ettei siitä ollut kuin pari askelta bussiin, olin pulassa jo bussista jäädessäni ja ylitettyäni kadun kotikadulleni. Onneksi kohdalle sattui äiti tyhjien lastenrattaiden kanssa ja kärräsi laatikon taloni hissille asti! Merry Christmas!
Olan kanssa deittailtiin ensimmäistä kertaa sitten tapaamisemme, koska emme asuneet yhdessä. Välimme olivat mahdollisesti paremmat kuin koskaan. Muistan, kuinka Olan piti olla joulu kanssani, mutta hän soitti minulle jouluaattoaamuna ja väitti olevansa Nigeriassa, vaikka puhelimessa näkyi lankapuhelinnumero Lontoon suuntanumerolla. Soitin numeroon takaisin, tietysti. Ola vastasi, totta kai tunnistin hänen äänensä. Kun kysyin missä hän oli, hän löi luurin korvaani. Kun soitin uudestaan, nigerialainen nainen vastasi, ja väitti, ettei siellä ollut ketään Olaa. Kysyin, mihin Lontoossa olin soittanut. Nainen antoi sanoi Dagenham, ja tiesin samassa, että Ola asui naisen kanssa "kaverinsa" talosssa, jota oli "vahtinut" syksystä asti.
Olin raivoissani. Shoppailtuani itselleni punaiset, jouluiset, housut H&Mltä, menin Annalle, jossa ryyppäsimme, opiskelijoille sopivasti, 99 pennin italialaista valkkaria lähikaupasta, soimme pringlessejä, haukuimme miehiä ja kuuntelimme hyvää musiikkia.
Seuravana päivänä menimme ystävillemme, tansanialais-suomalaiselle pariskunnalle juhlimaan joulua. Samassa seurassa otimme myös uuden vuoden vastaan Brixton Hinllissä uusien ystävien Titin ja Janetin luona. Hauskaa oli, vaikka hyvin erilaista! Tiialla ja Ronaldilla oli myös Sky boxi, joten matkasin heille Vauxhalliin vähintään kerran viikossa torstaisin katsomaan Tiinan kanssa uuden jakson Siskoni on noitaa.
Helmikuun 1. sähköpostissa olin jo melko varma, että Lontoon aikani alkoi olla lopuillaan: "Yks syistä. miks oon ny ehdottomasti päättäny muuttaa takas Suomeen. on se et mulla on menny täysin hermot näihin vuokraisäntiin ja kämppiin. Siis, vukraisännät ei missään tunnu hoitavan hommiaan muuta kuin viikkojen viiveella. Joulukuun puolessa välissä lakkas lämmitys toimimasta kokonaan ja vuokraisäntä vaan sanoo, et ens viikolla, ens viikolla... ja täällä on ollu ihan pipantarvekylmä. Aika naurettavaa (eli ei yhtään), et meen nukkuun sukkahousut, verkkarit, villasukat, yöpaita, neulepaita ja pooncho päällä."
Helmikuun 20. kun muutin uuteen asuntoon, lämmitystä ei oltu vieläkään korjattu.
Kommentit
Lähetä kommentti