Yhdeksästoista luku, pommeja, muuttoja, seksiä ja hämmennystä

Tässä luvussa on pääosin sähköposteista ja kalentereista kopiotua ja totuudenmukaiseksi ja selkeäksi kokonaisuudeksi muokattua elämäntarinaani heinäkuulta lokakuun alkuun 2005, Lontoosta.

Porukat oli ja meni (20.7.), mukavaa oli, tosin oli mukavaa, et ne myös lähti, äiti äiteili koko ajan, siivos jne. ja onhan mun pikku huone kolmelle vähän liian pieni, ja samaten mun parisänky! Sunnuntaina juostiin 12 tuntii, maanantaina kymmenen, tiistaina, kun oli ne valmistujaiset, olitiin reissun päällä sellaset 13 tuntia.... ja keskiviikkona saattelin ne bussilla lentokentälle, ylläri pylläri Olan auto oli taas 'hajonnu'. Kyllä Ola meidät haki kentältä tullessa ja makso meidän päivällisen tiistaina, sinneki se tietty tuli tunnin myöhässä, mut tuli kuitenkin, ja oli hirveen mukavaa. Haikeudella siinä pakosti muutaman hetken mietin, et kuinka asiat ois voinu mennä... mut eipä Olaa koskaan kiinnostanu olla osa mun elämää, tutustua mun kavereihin ja perheeseen. No, parempi myöhään kun ei milloinkaan, mut taas se sitte petti lupauksensa, eikä sanonu porukoille edes näkemiin. Nyt en oo kuullu siitä mitään viikkoon, oon yrittäny soitella sille, mut eipä vastaa ja on ilmeisesti jättäny toisen puhelimensa kaverilleen... idiootti. Se tietää et tarvin siltä rahaa ja postini ja kamoja sen kämpiltä, mut ei, se oikeesti nauttii mun elämän helvetiks tekemisestä...

Mä olin itse asiassa hirveen onnellinen, kun en palannu porukoitten kanssa Suomeen vaan palasin kotiin, mun kotiin ja menin omaan sänkyyn nukkumaan! Hiukan rasittava nelipäiväinen tosiaan...

Olis ihanaa, jos voisin olla kahdessa paikassa samaan aikaan, teidän tyttöjen kanssa ois niin ihana viettää enemman aikaa jne. mut tallä hetkellä mun kuuluu olla täällä. 

 

Valmistujaiset oli viä hienommat, kuin olin kuvitellu, ...puheet oli kannustavia ja hauskoja ja ne sai tosiaan ajatteleen, et mun kaltasia ihmisiä tarvitaan maailmassa enemmän kuin koskaan, välittäjiä eri kulttuurien välillä jne. Sitä tunsi se kaapu ja hattu päällä ittensä niin tärkeeks ja niin paljon fiksummks kuin tavallisissa vaatteissa oleva yleisö. ...mut eipä tuo olo kauan kestäny, kun töiden ettiminen on niin epätoivosta... ei auta kun jatkaa etsimistä ja uskoo, et jostain ilmaantuu jotain mua varten.

Näin Nigelin eilen. Hitto, se lähettelee niin mixed messages, et mä oon aivan sekasin. Siis mehän ei virallisesti ny seurustella. Silti, aika söpöjäkin viestejä läheteltiin puolin ja toisin, ja pervojakin  kun olin Suomessa. Sit se oli hirveen viilee, kun soittelin sille täällä. Si kuitenkin, ku kysyin haluisko se nähdä, niin sovittiin ravintolaan menosta. Sen lähiravintolaan, et siita päättelin, et päätyisin sen luo yöks. Mä olin koko päivän aika täpinässä, paljo hermostuneempi sen tapaamisesta, kuin koskaan aikasemmin. Si ku taas noi pommit [oli 21.7. torstai ja taas kolmessa metrossa, ja bussissa oli pommit, mutta tällä kertaa vain sytyttimet räjähtivät] sekotti Lontoon likenteen, niin nähtiinki Angelissa, ja mentiin siä tosi hianoon thaimaalaiseen raflaan syömään. Kun me nähtiin. se laito käden mun vyötärölle ja pussas suulle. Mä olin ymmälläni. 

Hyvä kun oltiin saatu alkupalat eteen, niin se rupes puhuun meidän suhteesta, ku se ajatteli, etten ollu tajunnu tai jotain, ettei oltu enää yhdessä. Voi hyvänen aika! Mä tajusin jo sitä aikasemmin, et se halus erota! Ja mä selvitin sille sen, et kyl mullekin on tällä hetkellä parempi, etten oo suhteessa. Mä oon 14 -vuotiaasta lähtien mitannu arvoni sen mukaan, tykkkääkö musta joku mies vai ei, pyrkiny miellyttään, aina joustanu, aina ollu saatavilla jne.. Mun pitää löytää arvo ittestäni ennen kuin pystyn onnistuneeseen suhteeseen, muuten mä päädyn tukahduttaan sen miehen rakkauden tarvitsevuudellani, niin on käyny jo monesti. 

Mut si kun oltiin se saatu selvitettyä, niin oliki ihan mukavaa, puhuin Suomesta, valmistujaisseremoniasta ja roseviinin kumottuamme ja ihanaa ruokaa syötyämme lähettiin sen luo, vaikka mä olisinki asunu lähempänä, mut se meni aamulla töihin. Ja kuljettiin käsikädessä, pussailtiin, junassa se veti mut puoliväkisin istuun sen syliin.... Ja rakasteltiin taas neljä kertaa. Me ei oikein käsitelty tätä aihetta loppuun ja nukkuakin piti... Mut kyllä me keritään puhuun... ...Mun käsittääkseni Nigelia huolettaa se, et mä sitoisin sen tänne tai johonki muuhun maahan ja si se ei pääsis toteuttaan haaveitaan, matkustaan, meneen merijakaväkeen. Ja onhan se totta, et meidän tulevaisuudet tuntuis olevan eri maissa.... Tai kyllä se tietää etten mä sitä sitois, mut luulen, ite asiassa hokasin sen just ny, kun mietin tota sen ristiriitasta käytöstä, et se pelkää, et se ite rakastuu muhun niin et se muuttaa suunnitelmiaan, eikä se halua niin tehdä, kun sillä on ollu noi suunnitelmat selvillä jo niin pitkään. Voi, tietäsit kuinka se mua välillä koskettaa, miten se mua kattoo! Ja sitte se ikään kuin pakottaa ittensä vetäytyyn taas etäälle... Argh! Ei oo helppoo... Mut yritan nyt minäki keskittyä tässä itteeni ja töiden ettimiseen. Tiedän, et tuun näkeen sitä joka viikko.... katton ny ihan rauhassa miten asiat kehittyy. On niin selvää, et se on viä sitoutumiskammosempi kuin meikäläinen, mut viä selvempää. et se tosiaan haluaa olla mun kanssa, vaikka me ollaanki määritelmällisesti vaan 'hyviä ystäviä'.

Sen sanon, et kannattaa tarttua onnen mahdollisuuksiin, kun niitä eteen tulee, sama sen väliä kuinka kauan ne kestää. On jotenki vaikee muistaa aikaa, kun Nigel ei ollu näin tärkee osa mun elämää. Oli miten oli, ja tapahtukaan meidän välillä tulevaisuudessa mitä tahansa, se on erityinen ihminen, joka on antanu mulle jo pienessä ajassa uskomattoman paljon, ja oon enemmän kuin onnellinen, et annoin sille numeroni, päästin sen mun elämääni ja sydämeeni. Siellä se ny on ja pysyy. 

Eipä täällä mitään hätää. Liikenne oli sillon torstaina (21.7.) vähän sekasin, ihmiset kattoo epäilevästi, jos kantaa isoo laukkua ja sattuu viä oleen 'muslimin näkönen' ja paljon enemman poliiseja näkyy kadulla, etenki metron lähettyvillä, mut muuten kaikki on ennallaan. Mun somalialainen kaveri (jolla on ns. iso parta) sai bussin koko yläkerran itelleen, kun sillä oli mukanaan reppu täynnä kirjoja... ihmiset vaan kaikkos sen ympäriltä... nyt se matkustaa ilman kirjojaan... se jättää kirjat töihin. Ihan älytöntä, tää kaupunki on täynnä kaiken näkösiä ja värisiä ihmisiä, täällä asuu 7 miljoonaa ihmistä plus turistit. Tietenki tänne muutama hullu sekaan mahtuu, mut en mä sen anna vaikuttaa siihen kenen viereen istun bussissa! On sitä hiukan omituinen olo, kun lähtee kaupungille, mut en anna sen vaikuttaa siihen, miten elän elamääni päivästa toiseen. Tää on mun koti, täällä pysyn, eikä kukaan tai mikään voi pelottaa mua pois. 

Vielä 7.7. pommi-iskuun palatakseni. Olin ite asiassa yhtäkkiseltään kokonaista 12 päivää Suomessa ennen mun valmistujaisia, tulin samaa matkaa porukoiden kanssa takas, kun äitille oli eka kerta lentokoneessa. Sattuneesta syystä en siitä monelle tiedottanu, kun en monia ihmisia ees ehtiny näkeen, tärkeimmät oli kuitenki siskon muksut, ne mua eniten oli odottanu tulevaks. Aikuset jo ymmartää, et oon tehny päätökseni ja elän täällä omaa elämääni nyt ja oon onnellinen. Ja posti kulkee ja aina sita voi puhelimessa puhua. Olin siis Suomessa ja kattelin vissin viis tuntia putkeen BBC:tä, (eihän mulla telkka Suomessa ollessani oikein muilla kanavilla ollutkaan, eihän sieltä tuu MITÄÄN!) Itkin ja soittelin Lontooseen. Siis se Russell Squaren pommi, sekä se bussin 30 pommi molemmat rajähti ihan meidän koulun kulmalla ja olin tosi huolissani mun kavereista, mut kaikki ok, onneks oli jo kesäloma, pari viikkoo aikasemmin olisin itekin voinu hyvin olla niillä nurkilla. Bussi 30 kun vieläpä on bussi, millä usein meen kotiin, kun se menee Hackneyyn missä siis tätä nykyä asun. Yks viime viikon pommi ois räjähtäny mun koulumatkan varrella kans ja bussi 26 oli kans Hackneyn bussi, tosin en sitä useinkaan ota.... ihme sattumuksia joka tapauksessa.

Olinhan mä ihan shokissa sillon 7.7. torstaina, viime viikolla lähinnä vihanen. Se on hassu tunne, kun jotenki tekis mieli pelätä ja hakea turvaa, mut sit ajattelee järjellä, et missään ei oo turvaa, ja et kun aika on niin se si on, uskon kuitenki kohtaloon. Metrolla kulkee ilmeisesti vähemman ihmisiä, en tiä henkilökohtasesti, kun sillä tosi harvoin muutenki kuljen. Liikenne on entistä pahemmin tukossa ja ihmiset pälyilee toistensa kantamuksia ja joutuu paniikkiin pienimmästäkin vihjeestä, et jokin vois olla vinossa. Älä turhaan tästä Lontoon meiningistä  murehdi. Täälla on pivinpimein poliiseja kaduilla, just kattelin, ettei niillä tunnu olevan ees tarpeeks autoja, kun niitä oli kuus vuokrapakussa... Muuten on aivan normaali meininki, mitÄ nyt jotku metrolinjat ei toimi, mut eihan me metrolla kuljetakaan, kun bussilla, et nähdään nähtävyyksiä, lisäks se on rutosti halvempaa! 

Perjantaina (22.7.) Nigel lähetti mulle viis viestiä ja soitti kerran 20 minuutin sisällä... Se oli huumeissa ja viesit meni suurinpiirtein näin 1:04 hekp (eli help) 1:05 I'm fucked up 1:06 halo need a friend 1:09 i think therefore i am 1:14 se oli yrittäny soittaa mulle ja sit se viä lähetti viestin, et mun pitäis soittaa sille, kun olisin back in the world of the living...  vähänkö nauroin sit, kun lähes tuntia myöhemmin palasin huoneeseeni Toksin huoneesta kattomasta telkkaa ja näin noi viestit... Sit kun soitin sille, niin se hoki, kuinka hyvä ystavä olin ja kuinka hienoo oli, et silla oli ystävä, joka veti sen takas maan pinalle... älä ,  sanoin, et 'that's what friends r 4' joo. Ja puoli tuntia myöhemmin se kehu mun ystävyyttä taas ja puol tuntia myöhemmin se lahetti kaikkein hauskimman viesitin: 'jesus I think i have tex u whilst fucked. Slight lucid moment. apologies call u when I'm sure of planet'   ... Juu, kyllähän se pari tekstaria tosiaan oli laittanu  Aamulla se si soitti ja oli ihan ok. pyyteli tosin hiukan liikaa anteeks sitä, et se ei ollu vastannu mulle puhelimeen edellisenä tiistaina, kun mä panikoin ennen niitä valmistujaisia... se oli töissä sillon, eikä tienny miks yritin soittaa sille kolmesti 20 minuutissa, ei sen vika, vanha juttu jo, ei hätää.

Mainittin ohimennen, et voisin tulla sunnuntaina käymään sen luona, kun olisin jo valmiiks sillä puolen jokee Annalla Ovalissa yötä lauantaina. Se yritti kuulostaa yhtä välinpitämättömältä aiheesta kuin minäkin... 

Ennen kuin menin Annalle, näin myös vartijaystävääni Burkhania, niin kuin monia kertoja myöhemminkin hänen uudella työpaikallaan Holbornissa. Hän ei enää vartijoinut SOASilla, mutta opiskeli siellä. Burkhan oli isoveli, jollaista minulla ei ollut koskaan ollut, ihminen, jonka kanssa oli aina helppo jutella ja yksi harvoista miehistä, joka ei ollut kertaakaan edes vitsaillut kanssani seksistä. Se oli virkistävää! Annalle jatkoin matkaani viinipullon kanssa. 

 

Mulla ei ollu sunnuntaina Annalta mikään kiirus pois, sato, vuokrattiin pari leffaa ja tiesin, et Nigelilla menis ainaki puoli paivää toipumiseen... yks pointti, miks se ei halua, et me ollaan virallisesti yhessä, on luultavasti se, et se tietää, etten tykkää sen kavereista, enkä siitä, et se käyttää niitten kans huumeita, ei usein, ehkä kerran kuussa, mut kuitenki. Mä tiän, et se on fiksu jätkä, en mä sillä rupeis ikinä sanoon, et mitä sen pitäis tehdä ja mitä ei. 

Mut joo, neljän pintaan se si lahettää viestiä, et oonko tulossa. Vastasin, et katoin via Annalla leffaa, voisin tulla poikkeen matkalla kotiin. Se vastas et 'cool. either way ur welcome' siis et voisin jäädä tai poiketa... sit se laitto viÄ heti perään viestin, et josko mua kiinnostais keskiviikkona komedia-iltaan meno, ja sit voitas mennä ostaan seksileluja... Joopa. Sitahan kaverit tekee. Annan kans naurettiin, et Nigel on kyl via pahemmin sekasin kun minä, eikä sillä oo hajukaan pelin säännöistä. Oli ihan selvää, et se odotti mua ihan täpinässä (ei se muuten ois mulle tekstannu), eika ollu yhtään cool (ei se ois käyttäny tota sanaa) sen suhteen kun sanoin etten ollu jäämässä yöks... Kun lähin Annalta niin sanoin, et mistä vetoo, se kokkaa mulle. Ja kun olin bussissa Nigel laitto viestit et se oli kokkaamassa kalaa....  Anna huomioi, et mä oon kietonu sen jätkän pikkurillini ympärille, eikä se edes huomaa sitä 

 Kun pääsin sen luo kaytiin ostaan ruokabanaaneja ja viinia ja sit syötiin. Ma olin hyvin cool, enkä vastannu sen hiplailuihin enkä vilkasuihin...  Mulla oli niin haskaa sen kustannuksella, et olin tikahtua, kun en voinu nauraa ääneen!  

 Kiivettiin ylös sen huoneeseen ja sit meillä oli hyvä, ilmaa puhdistava keskustelu. Vihdoin tuli sekin selvitettyä, etten alun alkaenkaan halunnu suhteeseen (niin kuin se oli luullu), mut ainasessa halussani miellyttää kaikkia muita paitsi itteeni (ja pelossani, et menettäisin sen, jos en myöntyis) myönnyin, et ruvettais oleen. Tämä kaikki, vaikka en edes usko parisuhteeseen, epäilen jopa yhteen muuttamista naimisiin menosta nyt puhumattakaan. Musta vaan tuntuu, et sitoutuminen lisää suhteen paineita siinä määrin, kun siihen tulee kaikki omistus - ja mustasukkasuusjutut ja harmaa arki, et suhde kuin suhde kuolee ennemmin tai myöhemmin, tai vähintäänki muuttu järkiliitoks rakkausliiton sijaan. Yök. Ihmiset elää tosi pitkään ja muuttuu läpi elämän. Kuka sanoo, et ihmisen on pakko löytää joku, jonka kanssa olla onnellinen elämän loppuun asti? Eikö onnellinen tässä hetkessä riitä? Miks hitossa ihmiset pysyy yhdessä, vaikka onni on ajat sitte loppunu, vaikka ne asiat, mitkä alussa yhdisti, ei yhdistä enää? Liian moni, ite asiassa lähes kaikki parit, jotka tiedän, on yhdessä tavan vuoks, koska sitä traditio, kulttuuri ja perhe niiltä odottaa, ei siks, et se tekis ne onnelliseks. Ja koska pelottaa muuttaa mitään. Onnellisuus pitäis mun mielestä olla pääasia, ei se, et ero aiheuttais 'paperisotaa ja puheita.' 

No, sillon pari kuukautta sitten nää ajatukset ei tietenkään ollu viä näin selkeesti mun päässä, ja sitä paitti aattelin, et se tarjos mulle sellasta suhdetta, millasessa en ollu koskaan ollu, yritin vakuutella itelleni, et se vois vaikka toimiakin... mut tietenkään ei....  Mut siis kun tää kaikki oli tullu selvitettyä ja pyysin siltä anteeks, etten ollu selvittäny sille ajatuksiani ja sitoutumiskammooni ajat sitten, niin harrastettiin aivan käsittamättömän uskomatonta seksiä... Mun piti lähtee yöks tosiaan kotiin, et oisin päässy maanantaina aikasin yliopistolle koneelle, mut arvaa lähdinkö (oli pimeetä, sateista ja polviakin heikotti sattuneesta syystä ). Se yritti niin olla, et sama sen väliä, mut pirun tyytyväiseltä se vaan vaikutti, kun se nukahti käsi mun ympärillä ja pää mun rinnalla.... ja piti musta kii koko yön.... Ja suuteli aamulla oikein vakuuttavasti, kun lähti mua aikasemmin.... mut mitäs mä tässä mitään johtopäätöksiä vedän, ehkä kaikki britit on näin läheisissä väleissä 'hyvien ystäviensä' kanssa....     

Mut me pidetään hauskaa yhdessä, nautitaan toistemme seurasta, yhdessäolo on niin erilaista, kuin koskaan ennen mun elämässä! Ennen päädyin suhteeseen ennen kuin edes tunsin miestä. ...Olan ja kaikkien muiden pellejen jälkeen mulla on niin usko menny... rakkauteen ja kaikkeen siihen liittyvään, kun oon sen sanan niin monesti kuullu, mut koskaan ei oo kukaan sitä oikeesti tarkottanu. Jos Nigel käyttäis sitä sanaa, mä varmaan lähtisin käveleen.. Mieluummin oon si tällee määrittelemättömästi onnellinen. 

Mulla on siihen nähden, et mulla ei oo penniäkään rahaa eikä töistä tietookaan, aivan järjettömän hyvä olo. Sääkin nyt tietenkin näihin fiiliksiin vaikuttaa, kun talven kylmyys ja lämmitysongelmat on muisto vain, Lontoo on varsin kiva kaupunki asua. Siks toisekseen, sitä tuli nyt tän viimesen vuoden aikana nähtyä eri puolia ja alueita Lontoosta ja tuntuu todella siltä, et tää on mun kotikaupunkini, ja mikä viä tärkeempää, sillä tuntuis olevan mulle viä niin paljon annettavaa! Nää kolme vuotta oon kuitenki suurimmaks osaks istunu kotona ja kirjastossa lukemassa, mä halauaisin viä nauttia Lontoosta ennnen kuin muutan täältä pois. Funtsin, et turha sitä sitten ois ollu ruveta Lontoon ilmaisista museoista ja mielettömista teattereista, ravintoloista ja clubeista haaveileen, kun olisin eka roudannu kaikki kamani kalliilla hinnalla takas Suomeen! Ja nuorikin kun oon.... tuun si vanhana ja lapsellisena sinne rauhaisaan ja puhtoiseen Suomeen! Eli viimestään kymmenen vuoden päästä, luultavasti paljon aikasemmin.... Kuitenki rupeen jo talvella kitiseen, et mitä pirua mä täällä teen... No, kattoo ny, oon täällä niin kauan kuin nautin siitä, en pidempään.

Mä oon taas ihan sydän sykkyrällä. Aina kun mä oon Nigelin kanssa, mulla on niin pirun hyvä olla. Lisäks se on niin pirun kultanen että, auttaa työnhaussa ja kaikkee. Eilen oltiin etiopialaisessa ravintolassa syömässä, hyvää oli, täytyy sanoo, et pareempaa kuin nigerialaisessa lauantaina, vaikka Nigelille se oliki liian mausteista... Ja yöks mentiin sen luo, kun sen piti olla jo puol yheksän töissä. Mä tykkäsin katella Olaakin, kun se laitto itteensä aamulla valmiiks.... Ja nyt kun se juoksee päivittäin (paitsi niinä aamuina, kun se reenaa mun kanssa ) ja pelaa tosissaan rugbya, niin sen kroppa nayttää paivä paivältä paremmalta. Mä jäin viä nukkuun, kun se lähti. Life is good.

 Se sanoo mua kauniiks tosi usein. Ola on sanonu mua kauniiks muistaakseni neljä kertaa kolmessa vuodessa. Edelleen mua häirittee, kun se on niin hellä, laittaa kädet ympärille junassa, pitää sylissä nukkuessa. Mulle tulee itelleni niin hellä olo, et oon pakahtua (miks mä oon tuhlannu aikaani kaikkien pellejen kanssa, vaikka välillä ei oo ollu teelusikan vertaa kemiaa, sitä en tiä). Se on hassua, kun mä oon kuitenki ollu niin monen kanssa, mut ny vasta Nigelin kanssa mä todella puhun seksistä, mistä tykkään, mistä en jne. ja me käytetään todella mielikuvitusta .  

Ilman ihanaa, kärsivällistä vuokraisäntääni Toksia, jolle sain olla vuokrasta velkaa, en olisi selvinnyt millään opintotuen loputtua. Ikuisesti moinen ei tietenkään voinut jatkua, joten aloin tehdä muuttoa Nigelille 10.8. lähtien lasti kerrallaan raahaten tavaroitani pitkiä matkoja kävellen ja junilla.  

Muutin Nigelille asuun, tai muutan virallisesti ny lauantaina. Se sitä ehdotti, meikäläinenhän on ihan persauki, ku ei oo ollu mistään päin tuloja, paitti porukoilta säälirahaa, sitten kesäkuun alun. Ola on ilmeisesti häipyny Nigeriaan. Sano kyllä, et tulee takas, mut epäilenpä... Ei siis maksanu velkaansa takas. Musta tuntuu, etten oo koskaan tuntenu koko miestä. Saatanan vitun kusipää. Miten se voi olla noin tunteeton? Nainen, jota se väitti rakastavansa, näkee lähes nälkää ja se vähät välittää.... 

Ola siis lähti maasta viime viikolla kertomatta mulle, mut viime yönä se soitti kuulemma Japanista. En usko et se oli siä, voi hyvinki olla vaikka Lontoossa. Ei edes anteeks pyytäny. Se vaan sano, et 'kyllä mä tiedän, et sä pärjäät' joo joo, ...No, sen pitäs olla takas torstaina... Tuli vaan niin paha mieli ,kun se soitti. Onneks se ei häirinny Nigelin unta... En mä voi puhua sille Olasta ja miltä musta tuntuu, se on sille selkeesti arka aihe. No tietty... kuinka lohduttaa naimisissa olevaa naista, joka itkee paskaa aviomiestään ja jonka kanssa asut ja jaat sängyn? Siinäpä vasta kysymys. Kusipää. Ma en tiä kuka Ola on ja miten mä saatoin rakastaa sitä. Se on maailman itsekkäin, kylmin ja paskin mies. Niin se oli vähä sanonu, et se muuttais Nigeriaan takas. Terve menoa, kunhan vaan maksais velkansa... Enkä mä siitä rahastakaan vÄlittäis, jos en sitä TODELLA tarvis. Mulla ei oo varaa ostaa ees ihonhoitotuotteita, kaikki on lopussa meikeistä lähtien, hyvä kun bussilipuun ja vähään ruokaan on rahaa! 

Mut pakko mun oli muuttaa, oon Toksille jo yli 400 velkaa ja kun en voinu olla siinä virallisesti kirjoilla (koska se ois sotkenu Toksin saamat tuet) oli siis pakko muutta Nigelille, et voin virallisesti asua jossain ja hakee tukia. Työttömyystuen ja asumistuen saamiseenki menee varmaan viä ainaki pari viikkoo... Mulla on jo valmiiks syyllinen olo, kun Nigelin pitää pitää musta huolta... eihän se oo sen tehtävä, me ollaan vaan kavereita... kavereita jotka rakastelee, jakaa kodin ja shoppailee sekä ruokaa että seksileluja yhdessa (niin, viime launtaina sain mini rabbitin, suosittelen, Sex & the Cityn tytöt oli oikeessa). Mä en halua, et siitä, et oon sille velkaa tulee se hirvee painolasti, mikä pilaa kaiken.... Koska ei oo ketään ajokortillista, joka vois ajaa mun kamat vuokrapakulla New Crossiin Nigelille, suurin osa niistä on viä Hackneyssä ainaki viikon, kunnes Nigelin isoveli voi auttaa muutossa.   

Mut tän pitäis siis olla vaan väliaikasta, jahka saan raha-asiani kuntoon ja löydän töitä, niin muutan muualle.... ellei Nigelin pelot käy toteen ja meillä menee liian hyvin... epäilen suuresti. Päät hajoo kuitenki, kun nähdään toisiamme liikaa ja pitää sopeutua toistemme tapoihin. Voi erkki. Mitähän tästäki tulee? Mut eipä oo vaihtoehtoja.

Nigel on muuten Supermies. Se kanto repun, urheilukassin, kaks muovikassia ja mun telkan siinä missä mä kannoin rinkan, läppärilaukun, käsilaukun ja kaks muovipussia mun kamoja New Crossiin lauantaina. Oli se kyllä aika rupeama roudata niitä kahdella junalla... mut selvittiin!  

Kun Nigel eka ehdotti muuttoa, järkytyin ihan täysillä, se on kultanen mies, mut toi ehdotus nyt tuli kyllä täysin yllättäen, kun se on kuitenki niin ehdoton siitä, et me ei seurustella. Mua huolestuttaa kympillä, et se, et me asutaan yhdessä pilaa meidän suhteen. Hyvänen aika, Hannan kanssa oltiin oltu parhaat kaverit sentään 13 vuotta ja yhdessä asuminen melki pilas meidänki välit... ja meillä sentään oli eri huoneet, nyt jaetaan yks postikortin kokonen huone! Kun juteltiin asiasta, niin Nigelia lähinnä huolestutti se, et jos meillä meneeki liian hyvin... mä oon kai muuttumassa pessimistiks, kun en ollu uhrannu ajatustakaan moiselle vaihtoehdolle, mieluummin vaan maalailen piruja seinille.... 

Meillä on olkkari ja ihan oikea suihku!! Mä kyllä tykkään tästä kämpästä. Kolmessa kerroksessa neljä makkaria, viis ihmistä, alakerrassa tupakeitto ja kylppäri. Paitsi, etten tykkää liikenteenmelusta ja liikennevalojen piipityksestä, joka kantautuu sisään, kun asutaan ihan ison kadun varrella, enkä siitä et tämä on kaakkois-Lontoossa kun täällä on liikaa muistoja ja joruboja... mut muuten siis tykkään.

Kylppäri on iso ja siisti ja alakerran tupakeittiö on kiva, koti tuntuu enemman kodilta kun on olkkari. Tosin ahdistaa kun siä on aina niin epäsiistiä ja kun musta on tullu kämpän tiskaaja kaikille... Tykkään tiskaamisesta, mut vois sen joskus joku muukin tehdä... jätin tänäaamuna tiskit tiskaamatta, saa nahdä onko ne tiskattu... kämpille jäi neljä ihmistä, että sopii toivoo.

Tämänhetkinen osoite:

468 New Cross Road

New Cross

London SE14 

 

Mulla on yhtenä kämppiksenä sellanen IHANA 19-vuotias italialainen poika nimelta Pascal. joka tykkää laulamisesta. Sen englannintaito ei oo todellkaan kaksinen ja sen kaveri on lähes ummikko ja oltiin eilen (14.8.) niitten kans (minä, Nigel, Lani) englantilaisessa pubissa lounaalla... tai Sunday Brunchilla. niin hauskaa oli mut aattelin et ois ollu varmaan hauskempaa jos Sanni olis ollu siä tulkkaamassa. 

  

Olin työkkärissä tänään (15.8.), täytin hirveet määrät kaavakkeita, Nigel autto. Mut se täti oli tosi nuiva, ei se ees kunnolla käyny niitä papereita läpi yms. eikä juurikaan tarjonnu lisäapua...  Ja mulla on jo nyt, parin päivän yhdessä virallisesti asumisen jälkeen HELVETIN SYYLLINEN olo, kun Nigel on niin kiltti ja makso mun ostokset ja ruoan eilen kun mentiin pubiin perinteiselle bruchille kämppisten kans. No, mä maksan kyllä takas heti kun saan rahaa, Oon ollu tosi masis, eilen varsinki. Rahaa ei oo, ja tuntuu niin nololta pyytää porukoilta, eihän niillä odes oo ylimäärästä. Mut mulle Suomeen tulo ja porukoilla asuminen ei oo kerta kaikkiaan edes vaihtoehto... Tällä hetkellä tuntuu, et mieluummin riudun täällä vaikka yhdellä herneella paivässä, kuin tuun Suomeen! Sitäpaitsi, tässä laihtuu mukavasti...  Työnsaaminen tuntuu aivan toivottomalta... Sitä rupee tässä kyseenalaistaan joka ikisen valinnan, mitä on tehny, mitä on tullu opiskeltua, miten päädyin tänne ylipäätään... En oo koskaan ennen jossitellu, kun uskon kerta kohtaloon, mut nyt kyllä ahdistaa ja oon ymmälläni. 

Vasta ihan viime aikoina oon alkanu ymmärtään ja myöntään itelleni, kuinka paljon Ola mua satutti ja satuttaa edelleen ja miten se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei se, et mä olisin ollu siihen tulisesti rakastunu, en ollu, vaikka rakastinki. Vaan se, et mä luotin ja uskoin siihen ja se petti mun luottamuksen, valehteli mulle kerta toisensa jälkeen. Nyt mä suhtaudun kaikkeen postiiviseen epäillen. En usko rakkauteen, tai en ainakaan oikein tiedä mitä se on, miten moiseen pitäis suhtautua. Mä oon kuullu ne sanat niin monta kertaa, eikä ne oo koskaan tarkottanu mitään positiivista. Ne on tarkottanu et joku tarvii mua siihen tai tähän hommaan, ei et joku tykkäis musta ehdoitta, mikä on mun käsitys rakkaudesta...  

Tajusin tässä myös sen, et oon Nigelilla jotenki ahdistunu myös sen takia, et siinä missä Olan nukkua tuhiseminen sai mut tunteen oloni tuvalliseks, niin nyt mua ahdistaa, kun mulla ei oo ns. omaa tilaa. Kun jotenki musta tuntuu, etten voi luottaa kehenkään tai mihinkään muuhun kuin itteeni. Kauheeta. Ja Nigel on niin kiltti mulle, eilenki se vaan katto mua ja sano: 'give me a hug' ja halattuaan meni alas, et sain olla yksin. Vihdoinki sain itkettyä itkun, mikä oli muhinu monta päivää ja pystyin si meneen hymyssasuin alas viettään iltaa.

 

Aki ja Heini on tulossa tänne tänään, on tosin yön hotellissa Stanstedissa ja si vasta tiistaista jossain Lontoon keskustan hotellissa.... Niin, jollain on rahaa ja jotkut asuu slummissa kaverilla...  Nigel miettii toisen työn hankkimista, et se sais rahaa matkustaa ja muutettua paremmalle asuinalueelle... juupa. Jos mä ny löytäsin edes yhden työn, et saisin leikkeletta leivän päälle.... Kai se tästä...

Se niin masentaa, kun ite on joka päivä melki netissä, eikä kukaan enää mailaa ja piristä paivää... . Mut se on ihan ymmarrettavää, et muilla, työssäkävijöillä, ei oo aikaa hengata netissä. Olisin niin onnellinen, jos mullakaan ei ois moiseen aikaan, vaan et mulla ois töitä, rahaa, fiksu paivärytmi.... Töitten ettiminen on niin tylsää, et väsyttää vaan koko ajan. Ei oikein inspaa, kun tiän, et mun mahikset työn saantiin ei oo mitenkään hyvät, kun mulla ei oo kokemusta ja sadoilla muilla työnhakijoilla on. Ahdistaa kun ei oo penniäkään ylimäärästä rahaa. Ja joka arkiaamu on yhtä tuskaa lähtee kämpiltä.... Yleensä viivyn kotona pitkälle iltapäivään, kun 11-12 tulee pari jaksoo Frendeja ja sen jälkeen tiskaan tunnin kämppisten tiskejä ja siivoon alakertaa mieluummin kuin lähden koululle... Oon nähny ne Frenditkin miljoonat kerrat, mut on ne silti haskoja... Niih, kun opiskeli, niin sitä lähti innolla yliopistolle kun tosiaan tykkäs siitä, mitä teki.... nyt vaan vituttaa ja masentaa.

 

Heinin ja Akin kanssa oli tosiaan mukavaa. Ne hengaili tosin keskenään aika paljon, et sain rauhassa elellä elämääni ja kirjotella työhakemuksia, mut toki niiden täälläolo toi mukavan piristyksen mun arkeeni... Oli kiva kun he kävivät minun luonanikin ja Markuskin sitten poikkesi näkemässä jo kolmannen kotini pari viikkoa myöhemmin. Muistelisin, että kuuntelimme Yötä. Kukaan muista kavereistani ei asuntoa ehtinyt nähdäkään, paitsi Anna. Mut oli tosi kivaa se turistiopastelu. Ei sillä, et oikeesti rupeisin siihen hommaan, vaikka kaikki täällä kävijät sanoo, et mun pitäis. Ei sovi seisokelu- ja kävelytyö tälle tytölle, hermotki mulla menis ääliöturisteihin! 

Perjantaina (19.8.) oltiin kaikkien kämppisten kanssa sellasella clubilla, missä oli kovasti paljon ihmisiä nahkareleissa yms. Rumia ihmisiä liian vähissä kuteissa siis, anto toisilleen suihin ja piiskas toisiaan... Luulin et mua ois ällöttäny, mut se oliki vaan hassua (asiaa tosin autto et join ihan hirveesti vodkaa ennen kuin mentiin clubille ja siä lisää (koska Nigel käyttäyty tosi kylmästi ja sai mut pahalle mielle), niin et lopulta olin aivan turvat ja seuraavan päivän krapula oli sen mukanen...) Lisäks, teki tosi hyvää itsetunnolle, kun tunsin olevani kaunis, sain tosi paljon huomioo, ja olin paikan parhaimman näkösen miehen kanssa... joka suojeli mua aika mustasukkasesti muilta.... vaikka ei se tietenkään sitä mustasukkasuutta myönnä... Harrastettiin sitten seksiä paluumatkalla kotiin, yhden talon seinää vasten.. 

Mistä tulikin mieleeni, et välillä mua ahdistaa tää 'peli', mitä me pelataan. Nige ei haluu edes Davidin, Kellyn poikaystävän, puhuvan mulle, mut sit se sanoo, et ois cool jos harrastaisin seksiä jonku muun kanssa... Mä kun en usko parisuhteeseen muutenkaan, joten jos se makais jonku muun kanssa, en ois yllättyny enkä pettyny, mut mustasukkanen ihan varmasti, ja myönnän sen ihan reilusti. Jos sulla on levy sun lempisuklaata, niin et sä sitä mielelläs toisille jaa... Tosin Nigella ON niin paljon energiaa, et siitä saattais RIITTÄÄ muillekin... Nigel on luvannu, et voin aina tulla mukaan kimppaan... mikä ettei! Kaikki muu me ollaan kohta jo kokeiltukin.... ja naiset on paljo seksikkäämpiä kuin miehet... 

 Mulla on niiiin paljon jauhettavaa Nigelista että.... SE SAA MUT NIIN HÄMILLEEN. Se on välillä ihan yltiösulonen, hellä ja huomaavainen ja käyttäytyy hyvin poikakaverimaisesti (ei niin kun mun exät on käyttäytyny, vaan niin kuin poikkaverin pitäis käyttäytyä) esim. aina kun katotaan telkkaa se haluu pitää mua sylissä tai toisinpäin... Mut välillä tuntuu, et se haluis mun katoavan sen silmistä ikiajoiks. Se ei oo mikään aamuihminen, eikä oikein iltaihminenkään... Se on aamuisin ja töitten jälkeen aina pinnakireellä. Lisäks kärsivällisyys ei oo todellakaan sen vahvin ominaisuus, ja sillä menee hermot siihen, et kyselen ja kommentoin tyhmiä.... Siis kun mikään, miten tässa kulttuurissa toimitaan, ei oo viäkään mulle itsestäänselvyys niin kuin sille. Nyt jo osaan varoo sitä ja annan sen olla ja häivyn sen näköpiiristä, jos se on huonolla tuulella. Tiän, et sit kun se huomaa sen, niin se tulee kysyyn multa et oonko ok. Se halaa ja koskettaa. Pointtihan ei oo siinä, et mä olisin huonolla tuulella, vaikka tää työ/raha tilanne ahdistaakin, vaan se, et sen huonotuulisuus saa mun tunteen oloni omituiseks, ylimääräseks, epätoivotuks... ja yritän välttää sitä. Meen huoneeseeni ja luen kirjaa enkä mieti turhia niin pysyn hyvällä tuulella. Aluks aattelin, et sen huonotuulisuus johtuu musta, mut tiedän ettei se niin oo ja tiän et se tykkää siitä, et asun siä. Se kyl huomaa itekin, et se ottaa pulttia ihan turhista ja puhuu mulle ihan tarpeettoman ikavään sävyyn. Se on hieno tyyppi siinä, et se myöntää virheensä, pyytää anteeks ja hyvittää tekonsa esim. viemällä mut ulos syömään...  

Ola muuten tuli takas... missä ikinä olikin... autto muuttaan mut loput kamat Hackneysta New Crossiin viime viikon maanantaina (22.8.) kun Nigelin veli ei voinu tehdä sitä sillon lauantaina, vaiks se oli luvannu, johtuneeko siitä, et se ei oikein dikannu mua kun tavattiin, vai oliko syy se, et soitettiin sille liian myöhään iltapäivällä, en tiä. Joo, sen jalkeen en oo Olaa nähny, aina se lupilee soittaa jne. mut ei niin ikinä tee... siltä osin mikään ei oo muuttunu. Mut ihan mukava se oli, kun se suostu roudaan ne mun kamat... Ei se tullu ees sisälle, eikä nähny Nigelia, kanto ne vaan siihen pihaan. Asiallista käytöstä

Kun Nigel osti mulle viime viikonloppuna (27.8.) Camdenista vaaleenpunasen piikki'kaulapannan' (mikä sopii mun saappaisiin), olin onnellisempi kuin sillon kuin Ola osti mulle sen kihlasormuksen.... hiukanko outoo... Ja si ostin sellasen mustan pitkan goottimekon, missä on violetti rinnus. Nigel tykkäs siitä jo aikasemmin ja ny käytiin ostaan se... Mun pitäs ostaa viä sellanen pinkki lateksiminimekko ja si musta minihame, niin mun vaatevarasto alkais olla täydellinen.... eihän siis mulla edellleenkään oo yhtään ylimäärästä rahaa.. no sentään työttömyysraha on ruvennu tuleen, 110 puntaa ny kahelta ja puolelta viikolta... on se sentään jotain! Se on vaivaset 45,50 puntaa viikko, kymppi puhelimeen, kymppi bussikorttiin, 25 ruokaan... kyllä silla juuri ja juuri elää. Asumistukea en voi viä hakee, kun ollaan varmaan muuttamassa, Nigel, minä ja ne pari tyttöö, jotka meidän kans nytki asuu... toiselle puolen jokee ja johonki missä on hiljasta... 

On myös hienoo, et kommunikaatio pelaa!  Viimeks maanantaina (29.8.), kun tulin kotiin  pikkuhuppelissa ja kaipasin seuraa kun pääsin kotiin, ja soitin Nigelille, et missä se on, niin sillä naksu ja se kysy, et miks halusin tietää jne. Se valitti äänensävystä mitä olin käyttäny, ja jälleen kerran muistutin sitä, et koska suomen kielessa ei pelata intonaatiolla, niin mun englanti saattaa joskus viestiä sille jotain, mitä en tarkota. En mä sen tulemisista ja menemisistä oo juurikaan kiinnostunu, en mä sille soita kuin tyttoystävä kytätäkseni sen tekemisiä. Mä vaan kaipasin juttuseuraa, ja kun just olin ollu päivän Annan kans (Notting Hillin karnevaaleilla, jossa sai kävellä jalat aivan rikki) ja tiesin, et se on viä Monikan kans, niin en viittiny sillekään soittaa, ei siinä sen kummempaa. Kylla se sen lopulta ymmärsi, pyysi anteeks, huomautti et sillä oli huonoja kokemuksia eksistä, joiden kanssa se on asunu ja lupas kuunnella mitä sanon, eikä niinkään mun äänenpainoja jne. Ja mä lupasin kiinnittää huomiota äänenpainoihini ja kerroin ymmärtäväni sen reaktion... Kaikilla meillä on painolastina menneisyys, joka saa meidät reagoimaan ja toimiin tietyllä tavalla... Pieni huppelissa soitettu puhelu sai siis aikaan suuren keskustelun... Tajusin siinä taas sen, kuinka vaikeita asuinkumppaneita ihmiset on ja sanoinki, et jos mun ei ois pakko niin en asuis kenenkään kanssa, en varsinkaan mulle rakkaitten ihmisten kanssa. Oli kyse sitte perheesta tai ystävistä, niin kun asutaan yhdessä ja on pakko jakaa tila oltiin millä tuulella tahansa, niin sitä tulee sanottua asioita, jotka vois jättää sanomatta.  

 

Muutin tosiaan omaan huoneeseen viime torstaina (1.9. kun Pascal oli muuttaanut pois), mikä on hieno juttu vaikka huone onki pieni ja mulla ei oo vaatekaappia, et osa mun vaatteista on via Nigelin huoneessa, ja kamoja yläkerran aulassa. On kiva kun on oma tila mihin vetäytyä, kun haluu olla yksin, ja viä tärkeempää on, et mun ei oo pakko hengata Nigelin huoneessa, kun se haluu olla yksin... Niin, ja pointti on sekin, et ny Lani, Nigen seinänaapuri, saa useampia rauhaisia öita kun voidaan olla välillä mun huoneessa  Tosin, se ei tietenkään auta mua pääseen parempiin väleihin mun seinänaapureiden Kellyn ja Davidin kanssa, mut who cares! Seksi on NIIN PAKAHDUTTAVAA, et mä oon ruvennu uskonnolliseks, hoen koko ajan 'OH, MY GOD!', 'JESUS CHRIST!' tai 'OH MY LORD!' 

Nigel, minä, Anna ja Lani oltiin Subversion bileissa eli BDSM yms. clubilla 3.9. Mulla oli päällä mun goottimekko, mistä kerroin, Nigella verkkosukat!, pinkkimusta royhelohame, verkkopaita ja maiharit, Nige piiskas meitä kaikkia, se oli meidän Master... se piiskas mua metrotunnelissakin, ja kun en pitkän takin läpi tuntenu kipua, niin arvaa kuinka yllätyin, kun jalasta paljastu veriset jäljet myöhemmin. Clubilla itessään oli häkki ja kaikenlaisia puita ja penkkeja mihin ihmiset sito toisiaan. Sellanen nallesilmänen setä piiskas mua niin, et mun perse oli ilosen kirjava about pari viikkoo, onneks oli vaikee istua vaan pari päivää... Ja si sellanen toinen, ihan normaalin näkönen setä anto mulle jalkahieronnan ja kolmas ensin pussaili mun jalkoja ja si anto mulle suuseksia mun hameen alla... goottimekot kunniaan! Oli meinaan taitava setä, potkasin sen sitten pois kun olin saanut tarpeeksi. 

Nige piti hauskaa vain Annan kanssa, ja yllätyksekseni en tuntenu mustasukkasuutta. Mä tiesin, et Nigelilla oli tarve näyttää. et se ei oo sitoutunu muhun ja parempi Annan kanssa kuin jonku muun. Anna on mun paras ystavä ja tiän, ettei se oo kiinnostunu Nigelista sillä tavalla, vaikka sitä karismaattisena pitääkin. Eikä Anna ikinä tekis mitään, mikä loukkais mua. Anna pyys multa ihan luvan, ennen kuin teki mitään ja mä vaan sanoin et 'enjoy!' Nigel osaa asiansa. Lisäks, koska Anna oli eka kertaa sellasella clubilla Nigel oli sille tuttu ja turvallinen. Mä olin ihan cool niiden muiden miesten käsittelyssä, olInhan mä moisessa paikassa jo toista (no huhu huh!) kertaa. 

Loppuillasta mulla oli 'near death'- experience kun yhtäkkiä mun tuli kuuma, heikotti, tuntui, et kohta lentää laatta ja seuraavassa hetkessa melki pyorryin, en lyöny päätäni enkä pyörtyny kun sellanen mies otti mut kiinni. Tiedä sitten mistä johtu, humalassa en enää siinä vaiheessa ollu, joten ehkä sillä, et olin seissy monta tuntia ja mun jalkoihin sattui todella paljon, oli eniten osuutta asiaan.. tai ehkä siinä kokiksessa oli jotain, minka yks seta osti mulle.,, muistan, että mun jalkoihin sattui niin paljon, että en jaksanut enkä uskaltanut kävellä sen kanssa edes baaritiskille, vaikka se oli siinä melko vieressä, nojasin vaan sellaseen kaiteeseen. Ei kauheen viisasta juoda sitä, mut mulla oli tosiaan kuuma ja jano, joten ehkä se johtui vaan siitä. Aika pelottavaa se oli. Istuin lattialle, kun koko paikassa ei juurikaan ollut istumapaikkoja ja lateksivaatteiset hoitsu ja lääkäri tuli mulle jutteleen ja pakotti mut pitään silmät auki. Kyl mä siita si nopeesti virkosin, kun paasin raittiiseen ilmaan. Harmi vaan, et kaikki muut oli viä biletuulella ja multa se oli ihan tipotiessään.... Mut olipa reissu! Nigel oli eniten näreissään, mutta lauhtui myöhemmin, kun ymmärsi, etten ollut juonut liikaa, vaan tämä oli ihan muuta. 

Minulla on ollut noita lähes pyörtymisiä ja/tai oksentamisia muutaman kerran muutenkin, kuten lapsena koulun aamunavauksessa, missä piti seistä, ja myöhemmin kun olen tanssinut kroppani kipeäksi ilman mahdollisuutta istua välissä mihinkään. Yhdistävänä tekijänä näissä tapauksissa on ollut, että olen seissyt liian kauan ja lopulta alaselkään ja jalkoihin sattuu niin paljon, että cp-kroppa luovuttaa, ja kirjaimellisesti lahoan jollain tapaa. Myös melulla/ ihmispaljoudella ja lämmöllä on joka kerran ollut osuutta asiaan. Harvemmin juon julkisella paikalla muutenkaan paljon, siihen ei ole varaa, läikytän kävelytyylini vuoksi kuitenkin kallista nestettä ja inhoan julkisia vessoja. En tietenkään ole yhdelläkään kerralla vedonnut vammaiseen kroppaani. 

Näistä tapahtumista on jo yli 18 vuotta ja toki paljon voi laittaa nuoruuden ja kokeilunhalun piiriin, mutta ihan myös sen piikkiin, että halusin miellyttää, ollaa hauskaa seuraa, enkä sanoa ei, vaikka mieli ehkä olisi tehnytkin. Nautin kuitenkin olostani enimmäkseen, alter egoni turvassa. Spastinen kehoni oikeasti tykkäsi piiskaamisen aiheuttamasta kivusta ja sen aiheuttamista endorfiineista, se oli niin erilaista kuin ainainen lihasjumikipu. 

Täällä on ny neljättä paivää ihan törkeet helteet, ihanaa, mut arvaa onko täällä tietokoneluokassa kuuma... ja eilen en kävelly kun pesulaan hakeen Nigelin takin ja postiin, niin jo olkapäät palo ja ne kutittaa ny ihan täysillä.. On niin kuuma, etten oo koko päivänä tehny mitään järkevää, mitä nyt järjestin koko aamun huonetta.... Niin, ja katoin KYLMÄN RINGIN videolta, täällä alko ny viimenen kausi, tulee kolmelta yöllä niin se pitää si kattoo videolta... 

 

Ma muuten oon juonu viime aikoina vodkaa, viinia ja olutta ihan simona. No en, mut melki joka viikonloppu jotain. Sellasta se on, kun kaikki on parikymppisia ja elämänilosia ja tykkää bilettamisesta. Mä elin NIIN TYLSÄÄ elämää varsinki ne ekat kaks vuotta kun olin Olan kans... ei sosiaalistaelämää... ei naurua, seksia, alkoholia... Nyt kaikkee noista on riittämiin JIHUUU! Mut toki mua ahdisti aluks (kun minussakin elää pieni suomalainen jörrikkä [jota nykyisin kutsuisin erityisherkäksi introvertiksi]), kun mietin, et pitäskö mennä alakertaan ja olla sosiaalinen, vaikkei millään huvittais...  mut ny vaan oon mitä oon, samasenväliä. Nigel tietää ja ymmärtää sen, et välillä pidän kirjoista enemmän kuin ihmisistä, koska se on ite samanlainen, eikä muilla nyt niin oo väliä.

 

Eipä oo vieläkään töitä löytyny. Ei mulla oo tarvittavaa työkokemusta. Pirukun porukat tienas niin hyvin, ettei oo kesäsinkään tarvinnu tehdä töitä, oon lomaillu vaan... ... ja ei ne kyllä kauheesti kannustanu vammasta pikkutyttöään työtä hakemaankaan... nyt saan siitä si maksaa tällä tylsääkin tylsemmällä pakkolomailulla, kun ei oo juuri muuta puuhaa kuin työhakemusten kirjottelu. Jotta tekisin ees jotain näkyvästi hyödyllistä, oon ottanu asiakseni tiskata ja siivota meidän kamppää melki joka paivä. Tykkään tiskauksesta, siinä saa ajatella ja kuulee musiikinkin, toisin kuin imuroidessa. Kun eilen imuroin olkkarin ja eteisen oman huoneeni lisäks tuntu kuin se olis ollu eri kamppä, kämppiksetki kiitteli. 

  

Syksyn tuntua jo piirun verran täälläkin, ei aurinko enää paista niin kesäistä, kuin viime viikolla ja sataakin aina välillä. Lämmin on silti, mika on yksi syy miks tykkään olla tässä maassa ja täällä nyt. En oo kauheesti perustanu koskaan kylmän päälle, vaikka toisaalta tykkään kauheesti villapaidoista, myssyistÄ yms. talvivaaatteista, mitä en juuri täällä ikäväkseni voi käyttää. Alkukesällä, kun tein pari moottoripyörareissua rannikolle, mulla oli Heinin äidin tekemä villapaita päällä, kun ei siihen hätään mulle ollu mistään moottoripyöräreleita. Tarkenin, jopa kun ajettiin moottoritiella 80 mailia tunnissa aika tuulessa ja tuiverruksessa, kun alla oli viä poolopaita ja päällä farkkutakki. Kerrospukeutuminen kunniaan. Kestää viÄ parisen kuukautta, ennen kuin saan taas ruveta käyttään tumppuja!

Äiti kerto etta on tullu paljo puolukkaa, mustikkaa, vadelmaa, viinimarjoja, karviasia. Kylla mä kaikista tykkään, paitsi puolukoista... Mutta jotenki tuntuu, et äiti kyllästi mut pienenä niin hyvin marjamehuilla ja marjoilla, ettei niitä oo niin ikävä, toisin on ruisleivän laita... Eilen söin loppuun sen hapankorppuppaketin minkä Heini toi. Täytyy taas poiketa kirkolla kaupassa kun tarve tulee ihan akuutiksi.   

 Tekisköhän Eve kotikäyntejä tänne asti (vois tuoda samalla ruisleipää)? Mä en oo saanu maistaa sen hierojantaitoja yhtään ja tarvetta kyllä aina olis tolla niska-hartiaseudulla kun edelleen istun ihan liikaa tietokoneen ääressä [CP-vamman aiheuttamaa spastisuutta en vieläkään ymmärtänyt ollenkaan].

Muuten kuuluu hyvää. Työkkärituet juoksee (kiitos EU) 89 puntaa kerran kahessa viikossa ei oo paljon, mut jotenkin onnistun sumpliin rahani niin hyvin, et bilettäänki pääsen ja viinipullon saan ostettua viikonloppusin, jos mieli tekee. Oon huomannu viimesen vuoden aikana, kun on ollu tiukkaa eka kertaa elämäni aikana, et hyvin vähällä sitä pärjää. Ja noin muuten, raha ei tee onnelliseks, lukuun ottamatta lapsuusvuosia, en oo eläessäni ollu näin onnellinen kuin nyt. Tiedän, et mun kuuluu olla nyt täällä. Mä asun mukavien ihmisten kanssa ja meillä on hauskaa yhdessä. Oon kotiutunu. Odotan innolla uuteen kamppään muuttoo ens kuun alussa kahden kaverin kanssa, jos sitä vois vähän sisustaakin ja tehdä kodinmoiseks. Oon viä ihan kamalan nuori, ei mun ikäsen viä tartte stressata, tietää tasan tarkkaan mitä tehdä tulevaisuudella. Hyvinki nään itteni täällä viä viitisen vuotta ainaki, töissä, sitte maisterin ja ehkä tohtorin tutkinnon parissa. Jahka nyt osaisin päättää, minkä maisterin tutkinnon haluaisin tehdä. Sitte voiski jo olla rauhottumisen, vakiintumisen ja Suomen aika.... mut elama kuljettaa ja suunnitelmat varmaan viä muuttuu monet kerrat.

 

Jos rahaa saan jostain siihen mennessa sen verran kokoon, niin tuun varmaan jouluselta poikkeen Suomessa. 

Sunnuntaina 18.9 onnistuin leikkaan vasemman käteni peukalon ja etusormen välistä peilin palaseen (Nige hajotti kokovartalopeilinsä ja jostain syystä mä sain kontolleni sen huonon onnen) niin hienosti, et taarvittiin ensiapureissu ja viis tikkia. Nigel pakotti mut sairaalaan, vaikka mua ei ois millään huvittanu mennä, inhoon moisia paikkoja kun ramppasin Taysissa elamäni ensimmäiset 16 vuotta... ja kun tikeista pääsin eroon maanantaina (28.9.) niin tiistaina iski rauhaskuume... kyllä kaikkee sattuu ja tapahtuu!       

Yhdessö työhaastattelussa oon ollu, mut ei kutsuttu seuraavaan, ei ollu tarpeeks kokemusta, ylläri. Ja nyt kun vihdoin pääsin nettiin, niin arvaa kuinka monta tuntia oon kirjottanu tätä mailia työhakemusten sijaan.... mun ranteeseen oikeesti sattuu! Si ne pirun työkkärin ääiät lopetti mun työttömyysrahan maksamisen, kun joku kusipää ilmeisesti kayttää mun tietoja töiden saamiseen. eli mun nimee ja NI numeroo, mikä täällä on kaikilla töitätekevillä. Niin. et mulla on kolme puntaa, ei enempää eikä vähempää, 89 punnan sijaan. lisää rahaa pitäs tulla ens viikolla kun ne siä työkkärissä saa tän sotkun selvitettyä, mut eipä paljo naurata, Nigekin saa palkan vasta kahen viikon päästä.... Ola lupailee rahaa, mun piti nahdä se launtaina, mut eipä miehesta aamun jälkeen taaskaan kuulunu mitään. Mun oli pakko taas käyttää dna:n korttia soittaan sille, kun ei oo rahaa ostaa puheaikaa... no, mun pitäs nähdä se huomenna.... vitun kusipää, mä niin haluaisin, ettei mun tarttis olla sen kanssa tekemisissä enää ikinä. 

Nyt en oo tosin hakenu ees töitä pahemmin yli kahteen viikkoon, ku täyty paniikissa ettii kämppää kun vuokrasopimus New Crossissa päätty syyskuun lopussa. Lisäks olin kipee, rauhaskuume (pusutauti ) taas, niin ku sillo kesällä 2000 kun jouduin sairaalaanki, kun kurkku (ja koko pää) turpos niin, et henki tuskin kulki... Nyt ei onneks menny ihan niin pahaks, ei ois ollu pahemmin varaakaan. Ensiavussa sanoin lääkärisedälle vaan, kun se kehotti mun meneen kotiin nukkuun, välttään ihmisiä ja nappaan kipulääkkeitä (antibiootit kun ei auta kun se on virusperanensairaus) etten voi kun pitää ettii kämppää, muuten oon kolmen paivän päästa koditon. Mä en oikeesti tajua kuinka selvisin tolpillani siitä viikosta. Tiistai-aamuna kun heräsin rauhaset oli tosi kipeet ja turvonneet. Me oltiin löydetty ihana kämppä lauantaina, mut ei me voitukaan ottaa sitä, kun Lani, jonka piti muuttaa mun ja Nigelin kanssa, sanoki yhtakkiä, ettei sillä ollutkaan varaa muuttaa, maksaa takuuta ja vuokraa siis. Joten si ei etittykään enää taloo kolmella makkarilla vaan kämppää missä ois kaks makkkaria vuokrattavana. Helpommin sanottu kuin tehty. Soitin kolmen päivän aikana varmaan sadalle ihmiselle  ja kaytiin loppujen lopuks kattoon vaan komee paikkaa... Nigel oli töissä päivät ja iltasin sillä oli muita menoja, joten ei ollu aikaakaan nähdä montaa paikkaa. Ja aikaahan meillä oli enää sillon vaan kolme päivää... Nigelilla meni hermot mun pessimistiseen asenteeseen, mut sitä oli helvetin hankala olla optimistinen, kun päätä särki, en pystyny nieleen kuin nestettä, väsytti ja kropan lämpötila vaihteli tulikuuman ja jääkylmän välillä... ja piti soitella ihmisille ja puhua pirteesti puhelimeen vaikka kurkkua särki vietävästi... Eikä rahaakaan mulla ollu, asumistukipäätös tuli lopulta, mut siihen, et sekki oli Nigelin tilillä meni viikko, eli viis päivää liian kauan. Torstai-iltana mentiin sitte kattoon kamppää Cat(, voi kuinka sopivaa, eikö!)fordissa. Ihastuin siihen heti. Ensinnäkin katu on hiljanen, paitsi keskipaivällä, kun siinä vastapäätä on ala-aste, mut iltasin, siis kun ollaan kotona, niin ei tartte kuunnella ainasta autojen hurinaa ja liikennevalojen piipitystä niin kuin New Crossissa. Toiseks, se on tosi idyllinen, sellanen viktoriaaninen englantilaistalo, jos muistat sen ekan missä me asuttiin, paitsi viä hienompi. Eteisessä parkettilattiat. Kylppärissä ihka oikee suihku ja pienehkö POREALLAS, Olkkari on iso avara ja valoisa, ikkuna etelään päin. Valkoset huonekalut, beessit seinät. Mun huone pikkiriikkinen, mut ihana, ikkuna etelään päin, seinät lilahtavat, vaatekaappi ja lipasto ikeasta, niin kuin suuri osa muitakin huonekaluja. Muutin sinne vasta eilen kun edellinen asukki muutti pois. Mun pitää ostaa sinne viä pieni kirjahylly niin se on ihan täydellinen. Parisankyä tulee ikävä, mut ainaki toistaseks vietän yöni Nigelin huoneessa sen parisängyssä, mulla kun ei oo peittoo eikä tyynyjä eikä varaa ostaa moisia... Anyways, keittiö on terastä ja puuta, aamiaisbaari ja iso ruokapöytä. Lattia kivilaattaa. Ainoo juttu on, et tunnen itteni siä hiukan kääpiöks kun en ylety ees toisen, saatikka sitten ylimmän hyllyn perälle... Mut se on siis ihan rempattu kämppä ja suomalaista standardia.... Paitsi ikkunat! Ja makuuhuoneissa, olkkarissa ja portaissa kokolattiamattoa. 

Meidän piti mennä sinä iltana kattoon viä toista kämppää, mutten halunnu, se oli niin täydellinen. Vaikka se on aika kaukana keskustasta, kulkuyhteydet on hyvät, etenki sitte kun mulla on varaa ostaa travel card ja voin kulkee junalla. Kokonaista neljä yöbussiakia menee sinne, joten pääsee iltasella hummaan jos huvittaa... sitä paitsi siinä on lahelläkin pari tosi hyvää clubia, ettei välttis tartte ees lähtee keskustaan... Ja Lidlkin on ihan vieressä, et voin ostaa samaa ruokaa kuin Suomessa!

 

 osoite on:

37a Culverley Road

Catford

London se6 

Meidän asunto oli yläkerrassa, olohuoneen tuo erkkeri ja oikealla vieressä minun huoneeni ikkuna

Culverley Road 

Meidän ovi 

Tuosta kissan alta pääsi mm. Tescoon ja Icelandiin

Nigelin veli autto meitä muutossa, ajo pakua. Se on oikeestaan aika mukava, eikä ilmeisesti inhookaan mua, niin kuin epäilin. Meillä oli mukava kahdenkeskinen keskustelu, kun me venattiin Nigelia pankista. Puhuttiin siitä, kuinka rasittavaa on, et Nigel jattää kaiken aina viime tinkaan, siis torstainakin, kun oltiin päätetty muttaa siihen kämppään, niin ei suinkaan menty suoraan kotiin pakkaan vaikka Nigel ei ollu pakannu via YHTÄÄN vaan pubiin syömään ja oluelle... Ja si tietty mun piti auttaa sitä pakkaamisessa (vaikka EN OO EDELLEENKÄÄN SEN TYTTÖYSTÄVÄ ENKÄ ÄITI JA OLIN KIPEÄ) ja piti viä pakata perjantainakin.  Loppujen lopuks, koska Nigelin piti olla viä aamu töissä, niin lähdettiin viimestä kertaa New Crossista vasta seittemältä illalla, vaikka meidan piti olla veke 12 mennessä AAMUPÄIVALLÄ. Sellanen on Nigel. Lisäks sillä on ihan hirveesti ihme rojua, kamaa kuulemma viä sen veljenki luona... Totesin tosin siinä myös, et me tasapainotetaan toisiamme kun se ottaa asiat niin rennosti ja on pirun optimistinen, kun mä taas murehdin ja oon lähinnä pessimistinen (no, kenet tahansa optimistin avioliitto Olan kanssa muuttaa pesimistiks) realisti.

 Meidän paskat kämppikset muuten häipy kamoineen siivoomatta ollenkaan, ne jätti tiskit tiskaamatta ja ruoat kaappeihin, kaikkee roinaa ties minne... Tosi kivaa kun jätti sen kaiken si mun ja Nigelin murheeks... Me kun ollaan liian kunnollisia jättään se kämppä ihan silleen.... Kun loppujen lopuks lähdettiin, niin mä kannoin kainalossani laatikkoo, mistä törrötti SAHA ja kädessä peiliä. Nigel kanto isoo vihreeta RAUTALAPIOO ja jotain ihme pusseja... Koska meillä viipy niin pitkään Nigelin veljen piti käydä välissä jossain ja sillä meni niin kauan, et päätettiin mennä ravintolaan syömään odotellessa. Mentiin siihen kiinalaiseen, missä ollaan käyty pari kertaa aikasemminki. Tuntu hassulta kun Nigel sano 'our place.' Eihän oo 'meitä', niin kuinka meillä voi olla oma paikka? Paitti, et me etittiin kämppää yhdessä, muutettiin yhdessä, asutaan yhdessä, nukutaan yhdessä... Juotiin pullo viiniä ja koska Marvinilla viäki viipy, me otettiin juna Catfordiin ja juotiin pari olutta lähipubissa... puhuttiin filosofiaa ja hoilattiin muun muassa TLC:n 'No scrubs'ia yhdessä.... Mun oli ihan pakko ajatella, et me ollaan hyvä tiimi...

Koska edelliset asukit muutti pois vasta lauantaina, meillä ei ollu siä viä nukkumapaikkaa, ja kun Marvin si lopulta tuli ja saatiin kamat sisään, niin mä lähdin Annalle yöks. Yöks tosiaan, olin siä about yheltä... Siinä muuten tosissani tajusin, vaikka kyllä asia on tullu ennenki joskus mieleen, et me vietetään ihan TOLKUTTOMASTI aikaa yhdessä Nigelin kanssa. Ei siinä mitään ihmeellistä, niinhän mä vietin Hannanki kanssa, ostokset yms. tehtiin yhdessä, niinhän se menee, kun yhdessä asutaan ja hyviä kavereita ollaan. Mut hirvitti mua se ajatus kuitenki sen verran, etten si lauantaina menny kattoon Nigelin joukkuueen liigakauden ekaa rugbypelia.... Kun enhän mä nyt edes ole sen tyttöystävä, ja mä olin ollu kattoon sen peleja jo kahtena edellisenä viikonloppuna peräkkäin...

portaikkomme lyijylasista ei ikinä saanut hyvää kuvaa 

Meidän välit on ite asiassa parantunu siitä, mitä ne viimeks oli kun kirjotin, eikä Nigel oo niin huonotuulinen nykysi, En tiä miks, ehkä me ollaan vaan totuttu toisiimme. Me ollaan kuin paita ja peppu. Joskus se häirittee Nigielia, niin kuin muakin, mut koska mä nautin siitä, mä en suostu ylianalysoimaan asiaa, mikä kuitenki vaan pilais kaiken, niin kuin aina ennen on tapahtunu. Pari viikkoo si meillä oli aiheesta keskustelu. Nigel kysy et oonko huomannu, et me tehdään juttuja ihan ku oltais pari.... ihanko tosi? En oo huomannu...  Mä si muistutin sitä, et se mut kutsu sen luo muuttaan, se mua vie ulos syömään, se mua vie paikkoihin, niin kuin nyt sen rugby clubille, missä ihmiset heti olettaa, et me ollaan pari ja si kohtelee mua sen mukasesti... jopa Nigel ite tekee niin... Ostaa mulle olutta, nojailee muhun, ottaa kädesta... En mä mitään sellasta oo pyytäny... Jos humalassa sitä pussaanki usein julkisellaki paikalla, niin se on yleensä se aloitteen tekijä, joka vetää mut syliin tai laittaa käden hartioille, ottaa syliin nukkumaan mentäessa... että, että... Mut edelleenkään meistä kumpainenkaan ei halua SITOUTUA. Ma en viäkään tiä Nigelin syitä, ehka se on vaan se, et se on vasta 26 eikä sille oo viä tullu perheenperustamis- yms. kutinoita, eikä se halua menettää sen vapautta, mitä parisuhteen tuomat velvollisuudet vähintäänkin rajoittaa. Mun syyt mä oon lajitellu kolmeen. Parisuhteen mukana tulee MUSTASUKKASUUS, EPÄILYT JA PELOT 1. Mäkin nautin vapaudesta tehdä mitä huvittaa, kenen kanssa huvittaa, koska huvittaa. Nyt kun ei enää tarvi yrittää olla kunnon vaimo ja potee aina syyllisyyttä jos oon jossain muualla kuin  kotona odottamassa miestä kotiin. Ei sillä, et mun ois tarvis ainakaan olla silleen kenenkään muun kanssa, mut et mä esim. voin menna Albertin kanssa baariin tai heittää läppää muitten miesten kanssa Nigelin edessäkin, pelkäämättä, et lietson sotaa tai loukkaan sen tunteita on IHANAA 2. Koska me ei seurustella, en anna itteni miettiä missä Nigel iltansa viettää, jos se ei tuu heti töitten jälkeen kotiin. Ei se mulle kuulu. Ja se on ihanaa ja vapauttavaa. 3. ja ehkä tärkein pointti on se, et surustelu tarkottaa sitä, et suhde etenee jotakin kohti, i.e. yhteistä tulevaisuutta, avioliittoo lapsia... Ja mä oon liian peloissani edes ajatteleen moista. Mun sydän ei oo viä parantunu, mun on vaikee uskoo mihinkään kestävään, en oikein osaa enää edes haaveilla.

Kinkkinen juttu on se, et ma en ollu koskaan rakastunu Olaan, vaikka rakastinkin, ja silti se satutti mua perin juurin, sai ja saa mut epäileen kaikkee ihmisistä rakkauteen. Ajatus rakastumisesta, toiselle antautumisesta on aivan kauhistuttava. Ja kuitenkin, kun mä katon Nigelia, mä tiedän, et mä rakastan sitä. Mä rakastan sen tapoja, ärsyttäviäkin, mä rakastan sitä millanen mies se on, määrätietonen, itsevarma, älykas, mut myös äärettömän herkkä ja kultanen. Ja hassu. Mut mikä ehkä viä tärkeempää, ja mikä ei päteny lainkaan Olan kanssa, eikä muitten, on et mä rakastan itseeni enemmän, pyrin oleen parempi ihminen, koska Nigel kannustaa mua ja tuo esiin mun parhaat puoleni. Mut en ikimaailmassa uskaltais sanoo Nigelille et rakastan sitä. Se pelästyis ja vetäytyis pois. Sitä paitsi, sen ääneen sanominen muuttais meidän suhdetta ja mä pidän siitä just sellasena kuin se on nyt. Ehkä sen ääneen sanomiseen tulee viä aika, viä se ei oo.         

 Joskus musta tuntuu, et mä oon kuin mikäki parasiitti, sanoin siitä Nigelillekin eilen. Se antaa ja mä otan, mut en anna mitään takas. Mä oon sille jo ainaki 500 puntaa velkaa, enkä tiä koska pystyn maksaan sen takas. Ja muutenki, varsinki kun mä oon asustellu sen huoneessa viime ajat, kun New Crossissakin asuin tyystin omassa huoneessani vaan pari viikkoo. Kun se edellinen asukki halus sänkynsä ja si nukuin taas Nigelin luona, niin tulee syyllinen olo kun tiedän, et seki kaipais joskus omaa tilaa. Mut ilmeisesti se tosissaan tykkää mun seurastani, eikä nää mua parasiittina (muistakko bilsan tunnit? Katottiin eilen luonto-ohjelmaa ja siinä puhuttiin sympioosista, parasiiteista yms. mikä se Mutualismi juttu oli?). Mä olin pois Nigelin vieresta ehkä tunnin eilen, kun järjestin mun huonetta ja sen oli pakko tulla sinne hengaan... Kun mä vähän nauroin sille, niin se vaan mutisi  et se jo unohti, et me muutettiin erilleen... Ja si se laitto mullekin ruokaa ja söi mun kanssa mun huoneessa, vaikka se katto eri leffaa telkasta kuin minä.... Voooi kulta!

Kerran kun me vähän riideltiin, ja sitte kun Nigel rauhottu se oli taas mulle tosi kultanen, rupesin sen takia poraan. Sanoin sille, et on paljo helpompaa olla cool ja ns. 'pysyä kasassa' kun se on mulle tyly. Kun se on niin kultanen, niin oon puolet ajasta ihan sekasin ja tunteet on ihan sotkussa. Mielialat heiluu laidasta laitaan, kun toisaalta yritän hallita tunteeni ja pysyä coolina, koska en halua taas satuttaa itteeni, Toisaalta haluan antaa tunteille vallan, olla sille kultanen, jopa rakastua siihen jos niin kuuluu tapahtua.... MUT SE ON NIIN PELOTTAVAA, en oo kuitenkaan läheskaan viä toipunu Olan tuottamasta pettymyksestä ja sydänsärystä... joka kerta viäkin kun nään sen, oon koko päivän sen jälkeen surullinen....   

En usko, et koskaan enää meen edes kihloihin, mut kun kihlajaisia eikä häitä en oo koskaan saanu juhlia, niin ihan varmasti pidän jonkinlaiset 'suhteen juhlimisbileet' Suomessa, niin et te kaikki rakkaat ihmiset voitte osallistua... niin siis sitte kun mun 'aikataulussa' on aika vakiintumiselle.... niin paitsi, et aikataulut aina muuttuu...

 

On aivan ihanaa, et nyt mulla on oma huone. On kivaa kun on oma tila, ymparillä omat tavarat. Kyllä toisen läsnaolo valillä tosiaan häirittee. Vaikka se ois hiljaakin, en pysty keskittyyn edes kirjan lukemiseen jos Nigel on läsnä... Ja parhaimmat unetkin saan vasta aamulla, kun se on lähteny töihin... On se pirun vaikeeta, tasapainotella itsenäisyydenhalun ja läheisyydenkaipuun välillä. PIRUN vaikeeta, sanon minä!

Työ tosiaan tois rytmin takas mun elämään ja se ois tosi tervetullutta. Selitin just eilen illalla Nigelille, et vaikka mulla oiski mahdollisuus ny liittää läppäri kotona nettiin, niin en oo varma haluanko, kun se tarkottais sitä, et voisin mölliä aina kämpillä näkemättä koskaan ketään ja menemättä ikinä minnekään.... Mieluummin istun vajaa kolme tuntia bussissa päivssä yliopiston ja kodin väliä ja luen kirjaa. Ainaki meen johonki, teen jotain hyödyllistä (hah, nytki oon taas vaan kirjotellu maileja!), ja palaan iltamyöhään takas, niin kuin työssäkäyvät ihmiset konsanaan... Ja työstä puheen ollen nyt on kyllä pakko kirjottaa pari tyohakemiusta!

Nyt meilla on kämppiksenä sellanen yltiösiisti irlantilainen DJ ja it-nörtti... Sillä on jotain meidän iloisenkirjavia mukejakin vastaan, se laitto ne telineesta kaappiin, sen astiat kun kaikki on valkosia, eikä työtasoilla sa olla mitään astioita, paahdinta tms. kaikenlaisten friikkejen kanssa mä aina päädyn asuun!