Kuudestoista luku, jossa elämä on enimmäkseen raskasta

Marraskuun lopulta 2002- maaliskuun alkuun 2003 en kirjoittanut mitään päiväkirjaan. Sen tiedän, että luntakin Lontoossa satoi. Suvia hymyilytti ja joululaulujakin bussia odottaessani lauleskelin ääneen, vaikka muu Lontoo vaikutti tulevan lumesta entistäkin huonotuulisemmaksi ja liikenne tietenkin entistä kaoottisemmaksi. Toki, lumi ja jää antoi minulle yhden syyn lisää kaatuiluun, kun raskaan kirjalaukun raahaaminen yliopistolta kotiin sai minut väsyneenä muutenkin kaatumaan kohtuullisen usein ja housujen polvet, jalat ja kämmenet rikki. Katuja ei juurikaan hiekoitettu, isoimmat ehkä suolattiin. 

183 Neckinger Estate, alkoi tuntua hetkittäin ihan kodilta. Ainakin silloin harvoin, kun katoin telkkaria ja Ola nukkui pää sylissäni, tai katsottiin yhdessä jalkapalloa. Tiedän, että Tunde muutti pois ja Taofeek muutti hänen tilalleen. Taofeek oli paljon enemmän kotona kuin Ola, joten jos kaipasin seuraa, Taofeek jutteli kanssani kaikenlaisista asioista mielellään, kunhan en häirinnyt häntä hänen saippuasarjojensa aikana, jotka hän katsoi aina töistä kotiin tultuaan syödessään. Taofeek oli rento ja mukava, vaikka myönsikin, ettei ikinä voisi olla kaltaiseni liberaalin länsimaalaisen kanssa. Hän oli sitä tyyppiä, jonka vaimon pitäisi olla keittiössä ja hiljaa, jos hänelle ei puhuta. Mutta ystävyytemme toimi, muistan mm. katsoneeni jorubankielisiä elokuvia ja rap-dokkareita Taofeekin kanssa hänen huoneessaan, kun Ola alkoi olla enenevässä määrin iltoja ja öitäkin pois kotoa. Pian naimisiin menomme jälkeen Ola nimittäin osti auton, ja vartijan työnsä lisäksi hän alkoi ajaa taksia, siis minicabia omalla autollaan mahdollisimman paljon. 

Myöhemmin vasta ymmärsin, kuinka tärkeä osa jorubakulttuuria on rahan tekeminen. Se on tärkeää miehille, mutta myös naisille, joilla on omat bisneksensä. Rahalla, ei millään muulla, voi ostaa asemaa ja arvostusta yhteiskunnassa ja yhteisössä, niin ulkomailla kuin kotimaassa. Toki tähän liittyy myös yhteisössä hyvän tekeminen, mutta siihenkin liittyy rahankäyttö, suvulle lähetetään rahaa, seurakunnalle annetaan rahaa jne. Tärkeää on myös talojen rakennus tai omistaminen, ja sen näyttäminen, että omistat auton. Taofeek ei ollut lainkaan yhtä materialistinen arvoiltaan kuin Ola, vaan kulki töihinkin bussilla. Ennen kuin Ola osti oman auton, hänen mielestään olisi ollut häpeällistä, jos joku tuttu olisi nähnyt hänen kulkevan bussilla vaimonsa kanssa, niin ei Big man tee, ja Ola halusi ehdottomasti sellaisena näyttäytyä. Rahaa käytetään tavaroihin ja vaatteisiin, joista otetaan kuvia ja joita lähetetään tai jätetään Nigeriaan näytille omasta menestyksestä. Toisaalta, naimisiin menon jälkeen Ola ei enää ostanut minulle niitä vaatelahjoja, millä oli ennen saanut minut tuntemaan oloni erityiseksi hänelle. Hänellä ei kai ollut enää tarve lahjoa minua, kirjaimellisesti, hän oli jo saanut minut. Ola oli monella tavalla hyvin konservatiivinen ja perinteinen jorubamies, vaikka yrittikin joissakin asioissa olla kunnioittamatta traditioita. 

Silloin harvoin kun Ola oli kotona, me emme olleet oikeastaan koskaan kaksin muuten kuin nukkuessamme. Taofeek ei tajunnut yleensä lähteä huoneeseensa edes silloin kun itkin tai raivosin jotain Olalle olohuoneessa. Kun Ola oli kotona, olohuone täyttyi usein muistakin miehistä, tai Olan sisko poikkesi, vaikka ihan vaan käyttämään lankapuhelinta, koska sillä soitettaessa sai puhelinkortista enemmän minuutteja kuin kännykästä. Olkkarin lattiallemme myös majoittui "pariksi yöksi" patjalle "sukulaispoika" Tunde, joka asui meillä lopulta monta viikkoa. Se oli aivan suunnattoman kuormittavaa, rasittavaa ja turhauttavaa, vaikka yrtin parhaani mukaan sopeutua tähän hullunkuriseen "perhe"elämään, jossa tunsin usein saaneeni kolme poikaa, enkä yhtään aviomiesta. 

Tajusin pikku hiljaa, ettei minulla ja Olalla ollut paljonkaan yhteistä. Arvomme olivat erilaiset ja suhtauduimme elämään eri tavoin. Kun kävin pari kertaa marssimassa Irakin sotaa vastaan tuhansien muiden kanssa ennen ja jälkeen helmikuun 2003 hyökkäyksen, ei Ola tietenkään tullut mukaani. Muistan, etteivät bussit kulkeneet keskustaan ensimmäisen suurmielenosoituksen päivänä lauantaina 15. helmikuuta lainkaan, joten minun piti kävellä ensin Elephant & Castlesta yliopistolle, ja sitten mielenosoituksen mukana Hyde Parkiin, jossa oli puheita ja ohjelmaa. Koska sieltä palatessani ei julkinenliikenne ollut vieläkään palannut normaaliksi, jouduin muistaakseni kävelemään Waterloohon asti, että pääsin kotiin menevään bussin. Pelkästään suuressa Hyde Parkissa kävely kipeyttää jalat helposti, joten olin selvästi mielenosoitusmarssin aiheuttaman energian pauloissa. Ja kun vaihtoehtoja ei ole, suomalainen, oli hän cp-vammainen tai ei, selviää kaikesta sisulla. Nyt kun tarkistin kartasta, kävelin tuona päivänä vähintään 11 kilometriä. Olin toki aivan hiessä, väsynyt ja erittäin suurissa kivuissa kun pääsin kotiin. Muistan myös seuraavina päivinä pissanneeni housuihini useamman kerran, kun en päässyt kipeillä jaloillani tarpeeksi nopeasti vessaan. Oliko se sen arvoista? Irakiin hyökättiin, ja nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, asiat ovat siellä edelleen huonosti. Mutta oli upeaa olla osa sitä rauhaa vaativaa puolentoista miljoonan ihmisen joukkoa. En tule koskaan unohtamaan sitä huumaa. Toki, osa muistoa on sekin, ettei yksikään tuttuni kävellyt kauaa seurassani, vaikka lähdimme yliopistolta isossa porukassa. Kävelin kaikille aivan liian hitaasti ja kaatuilinkin, koska ajoradassa oli monttuja ja taidettiin minut kerran tönäistäkin kumoon. Mutta, olin siellä, se oli minulle tärkeää. 

Maaliskuussa aloitin vihdoin joulupukilta saamani päiväkirjan, selvästi tuskissani, sillä käsiala on kamalaa harakanvarvasta: 

1.3.2003 "Mun elämä on ihan solmussa. Mä olen ihan solmussa. Mun mielialat heittelee ja mä oon väsynyt. Mä en saa mitään yhteyttä Olaan... Eikä se tunnu tajuavan kuinka paljon sitä tarvin ja kaipaan. Kumpi on pahempi, se ei nää mun tuskaa, vai että se näkee, muttei tee asialle mitään? Se tuo ruokaa kotiin, mutta mitään muuta iloo ei siitä sitten olekaan. Jos mä pysyn positiivisena,mä saan siihen kontaktin hetkeks, mutta sillä on aina aivan liian kiire pysähtyäkseen ja tehdäkseen mut onnelliseksi. Ne asiat, jotka on hyvin mun elämässä ei juurikaan liity Olaan. Mä nautin opiskelusta ja täällä on kohtuu kiva asua, ihan nautin siitä hetkittäin. Ja eilen olin tavallisuudesta poikkeavan monta tuntia onnellinen, olin Africa Societyn bileissä, soucosia, wengee, afrobeattia, Felaa. ja R'n'Btäkin. Olin taivaassa." No, yksin ja yksinäinenkin olin tuollakin taas, joten ei sekään ihan kaikilta osin niin ihanaa ollut. 

Kun en löytänyt yliopistolta seuraa ikäisistäni, löysin sieltäkin afrikkalaisia setiä, joiden kanssa oli äärettömän helppo jutella. He olivat koululla vartioina, kuinkas muuten. Kongolainen J.P (Jean-Pierre) yritti saada minua vaihtamaan Manchester Unitedin leiristä Arsenaliin ja nigerialaisista takaisin kongolaisiin, ja nauratti minua kuin Perheryhmäkodin pojat konsanaan, aina kun näimme päärakennuksen aulassa. Siunattu Samme taas esitteli minut somalialais-hollantilaistaustaiselle Burkhanille, ja istuin kohta iltaisin tuntikausiakin hänen ja hänen työkavereidensa nigerialaisen Yinkan, aasialaisen Buznitin yms. kanssa vartijakopissa turisemassa, he sentään tuntuivat aidosti tykkäävän seurastani, ja puhuivat aina keskenäänkin englantia, joten minulle ei tullut koskaan ulkopuolinen olo, toisin kuin kotona. 

Listasin päiväkirjaan, mikä oli hyvää ja huonoa Olan ja minun suhteessa. Huonojen asioiden lista on paljon hyvää pidempi, ja siinä on paljon alakohtia. Positiiviselle puolelle laitoin luottamuksen ja uskon meihin ja tulevaisuuden suunnitelmiimme. Ola piti myös hyvää huolta taloudesta, ruokaa oli kaapeissa ja katto pään päällä, vähitellen hän osti huonekaluja ja teki asunnostamme kotoisamman. Oli ihana nukkua lähekkäin silloin kun Ola oli kotona ja oli kiva että Ola soitteli minulle, kun emme nähneet. Iltaisin "I love you" oli hyvin rutiininomainen, ja  aamusuukko ennen Olan töihin lähtöä samoin, vaikka ne positiivisten asioiden listaan laitoinkin. On selvää, että koin suurta epävarmuutta ja riittämättömyyttä etenkin vaimona ja naisena. Itsekunnioitusta minulla ei ollut koskaan ollutkaan, eikä itsetunnosta ollut tuona keväänä enää kuin muisto jäljillä. En voinut olla varma olinko Olalle tärkeä tai kunnioittiko hän minua lainkaan. Ola petti suurimman osan lupauksistaan minulle, oli kyse sitten kotiintuloajoista tai ravintolaan tai elokuviin menosta ja päätöksetkin hän teki yleensä minulta kyselemättä. Ola ei kehunut tai sanonut mitään positiivista minusta tai meistä juuri koskaan, eikä hän ilmaissut paljonkaan tunteitaan. Emme kosketelleet ja olleet lähekkäin arjessa luonnollisesti, intohimosta tai romantiikasta puhumattakaan. Ikuisesti halipulaisena keskosena olin harrastanut ennen seksiä silkasta kosketuksen ja läheisyydenkaipuusta. Toisaalta seksuaalinen ja villi Suvi oli kuin itsevarma alter egoni. Nyt minulla ei ollut enää sitäkään itsetunnon kohotottajaa, sillä seksi oli oikeastaan loppunut lähes heti naimisiin menomme jälkeen, mikä taas sai minut ajattellemaan, että olimme myös luonteiltamme ja tarpeiltamme hyvin erilaiset. Tämä johti siihen, että itkin ja tunteilin liiankin kanssa. Emme jakaneet tarpeeksi aikaa, ystäviä tai kiinnostuksen kohteita. Jos hän oli kotona hän jutteli ja naureskeli kaiket illat muiden kuin minun kanssani tai katsoi Arsenalin jalkapalloa. Aloin "vitsailla", että minun ja meidän suhteemme edellä oli hänen prioriteeteissaan ainakin työ/raha, sukukaiset/kaverit ja jalkapallo. 

Tuon kevään paras muisto on kotibileet, jotka spontaanisti järjestettiin 21-vuotissyntymäpäivieni kunniaksi. Yliopistolta ei tullut muita kuin Anna, ainakin Kaisaa ja Chloea olin pyytänyt. Annan paras kaveri, tsekkiläisen Monikan, joka oli tuttu jo minullekin parilta "clubbing" kerralta ehti myös paikalle. Juhlimassa oli vielä Obi ja Olan pari kaveria, pikku-Tunde oli tietysti paikalla ja Toffeekkin heräsi 11 aikaan illalla juhlimaan, joten olohuoneessamme oli ihan tarpeeksi väkeä. Sen jälkeen kun olimme nauttineet kiinalaisen take awayn, joka sai hangryni laantumaan, bileet alkoivat kunnolla puolilta öin ja taisimme tanssia läpi yön, koska Annan tekstarin mukaan hän oli kuuteen mennessä aamulla kotona. Olipa hyvä, että olin raahannut strereoni Suomesta Lontooseen. 

Vanhemmiltani, Obilta ja Taofeekilta sain synttärikortit, Obilta vielä ison upean kukkapaketin. Monikalta sain pullon valkkaria ja Annalta kopioituna pari Nasin ja 50 Centin CDtä sekä Bo Kasper's Orkesterin kokoelman, mikä ilahdutti erityisesti, koska siitäkin oli Alkio-muistoja. Ola oli ostanut minulle synttärilahjaksi Austin Reedin leopardikuvioisen mekon (hintalappu £149), mutta se oli minulle liian pieni, ja kaupat tietysti jo kiinni, joten se vaihdettiin isompaan vasta myöhemmin. Siispä vanha mekko Suomesta sai kelvata, sekä ylppärikorkkarit. Seuraavana päivänä särki etenkin jalkoja, mutta oli se sen arvoista kerrankin. 

Monika ja minä, lasissani vodkaa ja appelsiinimehua. 

pikku-Tunde sentään uskalsi tanssia kanssani, muut eivät, olihan aviomieheni paikalla. 50 Centin In da Club soi monta kertaa, ja laulu raikui: "Go, Suvi (tai Shorty) it's your birthday, we gonna party like it's your birthday!"

Alla Taofeek ja Anna tanssivat. Kuvissa seinällä takana näkyvät Sarin ja siskoni minulle tekemät seinäkalenterit ja meillä oli jopa seinäkello tuolloin. Pöydillä appelsiinimehua, vodkaa ja schweppes tonic-vettä. 

Obi nauraa humalaiselle Tundelle ja 193 senttinen Ola nostaa shorty-Suvia

Toki, itkuun, nukkuvan Olan vieressä, päättyi tuokin pitkä ilo. Olalla oli tietysti lauantai-aamunakin töihin meno, kuten normaalistikin. Minun piti alkaa lukea kokeisiin, joita oli lukuvuoden lopulla, touko-kesäkuussa siis, lähes kaikista niistä kursseista, mitä vuoden aikana oli ollut. Yleensä kokeessa piti valita muutamasta kysymyksestä kolme, joihin vastata esseillä. 

Lauantaina 7.6., nimipäivänäni, kerron päiväkirjalle, että sillä viikolla on ollut vain kaksi päänsärytöntä päivää. Stressi, huono lukuasento ja jumissa oleva niska-hartiaseutu kaikki varmasti vaikuttivat.

Katsaus menneeseen vuoteen korosti, että se oli taas ollut "elämäni raskain vuosi, se on sanomattakin selvää. En mä ookkaan ehkä synty maailmanvalloittajaks. Ja oon suurempi patriotti kuin tiesinkään. Kyllähän sitä tulee järkeiltyä, että jos ois mukava asunto Olan kanssa kahden, ja jos ois löytyny oikein hyvä tyttökaveri tai jos siis Anna asuis lähempänä tms. niin olisin onnesta äpönä. Tykkään asua täällä Briteissä ja Lontoossa. Mä en vaihtais tätä vuotta mihinkään, tää on ollu kyllä varsinainen oppivuosi. Oon joutunu oppiin itsestäni niin monia uusia asioita. Ja sitten on ollu tää melko rankka parisuhteen oppikoulu. Harmaita päiviä on luultavasti ollu enemmän kuin aurinkoisia, mutta kyllä ne aurinkoiset silti voittaa ne harmaat. ...Mä olisin varmaan oikeesti lähteny maitojunalla kotiin ilman Olaa, Annaa ja Obia, siis jos ylpeys ois antanu periks, tosin luultavasti ei. Mut Annan olemassaolo on autanu paljon. Toissapäivänä oli ehkä toinen kerta, kun todella tunsin rakastavani Lontoota, ja siinä Annalla oli iso rooli. Me mentiin youruba -kokeen jälkeen Russelille ja sitte syömään japanilaiseen raflaan. Mielettömän hyvää kasvisruokaa pitkästä aikaa! Voi tofua! Eikä ollu ees kovin kallista... ja sitte mentiin Oxford Streetille shoppaileen. .. Kävelitiin ja kierreltiin ihan ajan kanssa, koitin ties kuinka monta ihanaa paitaa, mut ei niistä suurin osa vaan näytä hyvältä päälläni.Ostin kuitenkin kolme yläosaa ja aivan ihanat rintsikat, suurin piirtein ekat elämässäni, jotka istuu tosi hyvin. ...Päivä oli sen takia niin onnellinen, koska se oli sellainen, millaisia mä haluaisin enemmän täällä kokea, dinereitä tyttökamujen kans, shoppailua... ...On tää vaan kaunis kaupunki asua, harmaa ja likainen kyllä, mut kulman takaa voi aina löytyä joku kaunis puisto tai kaunis vanha rakennus. "  

Lensin Suomeen ensimmäistä kertaa Finnairilla ja ilman koneen vaihtoja, siis kalliisti, mutta halusin olla perillä järkevään kellonaikaan. Olan passi oli jumissa Home Officessa, mutta ihmekös tuo, postissa tai muuten hukassa oli 11 000 muunkin ihmisen passit, uutisissa kerrottiin. Ola ei siis lentänyt kanssani Suomeen, taaskaan, eikä koko kesänä. 

Kävin Tonyn pojan 1-vuotissynttäreillä, jossa Tony esitteli minut ihmisille: "tämä on se nainen, jonka pitäisi olla lapseni äiti." Noloa, mutta se oli hänen valintansa. Voit olla varma, etten mennyt enää toiste. Kyllähän sitä väkisinkin muihinkin vanhoihin tuttuihin Tampereen kesäyössä törmäsi, kun kävin tanssimassa vähintään kaksi kertaa viikossa Groovessa. Fest Afrikassa Telakalla vietin 15 tuntia terassilla hyvästä säästä, musiikista ja esityksistä nauttien. Voi Suomen kesä! Kaikki olivat todella innoissaan, kun näkivät minut, Tiismi, Menard, Dada, Jones, Pihla ja Inari. Max ja Liban, Tonton ja Olivier Helsingissä. Suomi oli yhtäkkiä täynnä lämpöä ja ystävällissyyttä, jota olin Suomessa asuessani välillä kovastikin kaivannut, ja luullut, ettei sitä koskaan Suomesta löytyisi. Päiväkirjaan järkeilin, kuinka olen sellainen ihminen, että haluan olla ystävällinen kaikille, koska hyvä energia luo hyvää energiaa, eikä ikävistä fiiliksistä ja muistoista kiinnipitäminen hyödyttäisi ketään. Nautin kesän juurettomuudesta ennen kaikkea. 

Alkion naapurin, Ruotsiin kotiutuneen Annen kanssa kävin  myös kahvilla ihmettelemässä, millaista oli olla takaisin Suomessa, kun oli ollut vuoden ulkomailla. "Kun on kaks persoonaa, kun on jakautunu kahden maailman välille mutta on olevinaan kuitenki yks kokonainen persoona. Ei tuu mitään, ei sitä toista maailmaa voi selittää ihmisille siitä toisesta maailmasta." 

Elokuun 10. latasin päiväkirjaan uutta päättäväisyyttä tulevaa ajatellen: "Mä tiedän, et mä en voi jatkaa näin enää. Niin monen asian ON muututtava kun mä palaan Lontooseen. Entiseen ei ole paluuta. Mut miks mun pitäis hävetä sitä, et haluan vain olla onnellinen? Seuraavat kolme vuotta Lontoossa, siellä tuun jatkaan, vaikka hammasta purren. Mutta millaset kolme vuotta? Mä en halua harmautta ja raskautta enää. Mä halauan nähdä värejä, olla vapaa. ... Mä haluan rakentaa elämäni vapaammin ja itsenäisemmin, itseni näköisesti.  Kenen ohjeiden, toiveiden tai sääntöjen mukaan mun oikein muka pitäis elää? Omieni, sanon minä."

Kesän aluksi näin Siljaa, luokkakaveria Alkiota, ja syyskuun alussa poikkesin moikkaamassa Maria, Katjaa ja muita entisiä alkiolaisia Joensuussa. 

"Hannan, Heinin ja Even joukkoon oon sopinu lähes kuin en ois pois ollutkaan" Juttelua, naurua, itsetehtyä pizzaa ja salaattia, suklaata ja välillä jotain vettä ja kahvia vahvempaakin. Saija, Tiina ja Sari ehtivät myös joukkoon ainakin läksiäisiini. 

Hanna ehti myös kanssani viinimarjoja poimimaan 

Siskonpojan synttäreilläkin ehdin kivasti olla paikalla, koska Lontoossa yliopisto alkoi vasta syyskuun lopulla. 

Taloon muutti tai ehkä oli jo muuttanut kun tulin Suomesta, Taofeekin tyttöystävä Taye. Taye oli mukava, mutta Taofeek todisti toteen sen, mitä oli minulle aiemmin sanonut, parisuhteessa hän oli äärimmäisen vanhanaikainen. Siinä, missä hän oli ennen  suoriutunut kokkauksesta itse vallan mainiosti, ja pesukoneen käytössä hän oli vain joskus kysynyt neuvojani, nyt hän vain istui olohuoneessa nojatuolissa, ja Taye teki aivan kaiken. Taye tuli Taofeekia myöhemmin töistä, mutta silti teki ruoan ja tarjoili sen Taofeekille television ääreen ja muutenkin palveli siihen Taofeekin tohvelit jne. Ennen joulua Taye muutti onneksi omaan asuntoon, vaikka toista naista talossa tulikin ikävä.    

Seuraavan kerran kirjoitinkin päiväkirjaan vasta joulukuun 29.12. lentokoneessa, matkalla Suomeen uudeksi vuodeksi. Taas, kuten edellisenäkin jouluna, piti myös käydä paikan päällä pankissa allekirjoittamassa paperit, että sain lisää opintolainaa. Ola ei toimittanut tietoja sen tuloista Education and Skillssille ajoissa, joiden perusteella ne olisi ehkä maksaneet lukuvuosimaksuni osittain tai kokonaan, joten jouduin maksamaan myös sen kokonaan itse. £1125, olisi tuolle rahalle varmasti ollut muutakin käyttöä. 

"Jos viime vuosi oli raskas, niin tää syksy se vasta on ollutkin." Olin ollut koko syksyn yliopistolla maanantaita-lauantaihin 9-21, paitsi että lauantaina kirjasto meni viideltä kiinni. 19.12. perjantaina SOAS sulki ovensa jouluksi. Roudasin laukkuni Yinkalle ja kumppaneille hoitoon ja menin shoppailemaan Oxford Streetille joululahjoja. Ola tietenkin jätti kaikki ne tyylikkäät vaatteet, mitä hanelle ostin, ja joiden valitsemiseen olin käyttänyt tuntitolkulla aikaa, Nigeriaan siellä joulun jälkeen käydessään. Itse ostin itselleni kivoimmat joululahjat, kuvassa alla: käsilaukun ja siihen mätsäävän lompakon sekä Craig Davidin ja Big Brovazin CD:t.

Muistan, että kävin Lontoon suomalaisella merimieskirkolla jouluaattona  tai -päivänä, koska muistan järkyttyneeni, kun Taofeek kuivatti lakanoita ulkona parvekkeella, kun palasin kotiin. Eihän se nyt ollut pyhänä sopivaa! Olkoonkin, että Taofeek oli muslimi, ja britit tuntuivat vähät välittävän tällaisista asioista, mutta äitini marmatti pääni sisällä, ja minä puolestani marmatin Taofeekille ja levittelin lakanat sisälle. Tosiaan, suureksi yllätyksekseni Lontoon suomalainen merimieskirkko sijaitsi Bermondsayssa, ja saatoin kävelläkin sinne, ei sinne ollut kuin pari bussipysäkin väliä meiltä. Kun löysin kirkon, kävin siellä vähintään vuosittain joulumyyjäisissä, jotka pidettiin aina jo marraskuun puolella, sekä laulamassa kauneimmat joululaulut ja joskus jopa katsomassa linnanjuhlat. Keväällä ennen pääsiäistä oli toiset isot myyjäiset, ja jos myyjäisten välissä teki herkkuja mieli, löytyi ensiapu kirkon kaupasta. 2003 ostin kirkolta ainakin itsenäisyyspäivän kynttilät ja kaksi Iittalan kynttilänjalkaa ja jouluisen ovenkoristeen, joka on minulla vieläkin. Luultavasti ostin myös herkkuja, kuten hapankorppua, ruisleipää, joululimppua, juustoa, sinappia, hernekeittoa ja perunalaatikkoa,  näin ainakin useina myöhäisimpinä vuosina, varsinkin, jos en ollut menossa jouluksi Suomeen. 

Muistan, että en kokenut kirkolla sen enempää yhteisöllisyyttä kuin SOASillakaan. Introverttina minun oli vaikea aloittaa keskustelu kenenkään kanssa. Sitäpaitsi, olin koko elämäni kokenut, että en kuulunut Suomeen, että olin erilainen kuin suomalaiset yleensä, eikä se tunne ollut mihinkään muuttunut. Minun suhteeni Lontooseen oli myös erilainen kuin esim. Au Pair -tytöillä, jotka olivat vain käymässä, minun suunnitelmissani oli jäädä Englantiin loppuelämäkseni. Olin siellä kuitenkin seuraavina vuosina aina matkkinoiden aikaan vapaaehtoistöissä, hyllyttämassä, pakkaamassa ostoksia kassoilla, auttamassa keittiössä, rahoja laskemassa ja kerran jopa tarjosin asiakkaille maistiaisia Lapponia- likööristä. 

Ensimmäinen jouluni Lontoossa oli kyllä ihan kiva, mutta koska Ola oli tehnyt melkein 24/7 joulunalusviikot kahta työtään, ja joimme hiukan samppanjaa, mies nukahti ennen aikojaan, kuten yleensä. Minulla oli päällä, muistaakseni ainoan kerran ikinä, se Olan synttärilahjaksi antama mekko, nyt oikeaa kokoa. Ola oli ostanut minulle kuulemma joululahjoja, mutta ei ollut halunnut viedä niitä työpaikalleen, ja oli sitten tapojensa mukaan ollut liian myöhään hakemassa niitä kaupasta säilytyksestä, kun kauppa oli mennyt jo kiinni. Uskokoon ken tahtoo. Craig Davidin "You Don't Miss Your Water ('til the Well Runs Dry):n tahtiin itkin jouluyönä, kun Ola oli mennyt nukkumaan.  Tuo puinen lippu  stereoideni päällä on minulla edelleen, se on myös ulkomailla asuneelta Leena-tädiltäni. 

Oho, olkkarissa myös uudet verhot raskaiden tummansinisten samettiverhojen tilalla. 

Poseeraan tässä siis itselleni ostamieni joululahjojen kanssa.  

Äiti taisi lähettää suomesta jouluservettäjä telineeseen, ja paperisen joululiinan pöytään, 

toivat joulua kolkkoon olohuoneeseemme..

Tutkailen kuvissa Aukustin kanssa, mitä Joulupukki oli minulle Suomeen jättänyt ja täteilen 

Vaihteeksi Sarin kanssa poseeraus uutena vuotena