17. luku, jossa kohtaan iloa ja surua

 

Sitten kun pääsen rutiinin muuttumisen ja lähtemisen aiheuttamasta ahdistuksesta, rakastan matkustamista ja kaikkea, mikä siihen liittyy. Rakastan sunniittelua ja pakkaamista! Kun lähdimme kohti Pohjois-Englantia, minulla oli jo esimerkiksi kalenterissa, mitä vaatteita käyttäisin minäkin päivänä, näin meille riitti mukaan vain yksi matkalaukku, ja pienet olkalaukut molemmille. Juho on vielä kovempi suunnittelemaan kuin minä joten hän selvitti parhaat junat, bussit, kävelyreitit jne. Oli ihana jakaa vastuuta tästäkin.  

Matka Tampere-Pirkkalalta Stanstedille alkoi tahmeasti, kun lento lähti Pirkkalasta 45 minuuttia myöhässä. Tähän me olimme tosin jo varautuneet, kun Juho oli seurannut vastaavia lentoja aikaisemmilta viikoilta. Juna lentokentältä ja metro Tottenham Halesta kulkivat joutuisasti. 

Ja sitten matkantekomme pysähtyi Kings Crossille, vaikka olimme siellä mukavasti ennen sen junan lähtöä, johon olimme varanneet liput, mutta  Skotlannissa oli myrskytuulia, joten kaikki sieltäpäin tulevat junat olivat myöhässä tai peruttu. En ollut koskaan nähnyt Kings Crossia niin täynnä ihmisiä, kun se nyt oli. Junaamme ei peruttu, mutta sen lähtöaika tuli ja meni, eikä laituria vain ilmestynyt taululle. Taululla luki vain pitkään, että junaa valmistellaan! Uutta lähtöaikaa siirrettiin eteenpäin vielä pari kertaa. Ehdimme käydä yläkerran ravintolaparvella syömässä leivät ja ulkona fiilistelemässä yliopistoajoitani tuttua Lontoota, joka ei ollut tuulinen, ja lämpötilakin oli mukava +15. Onneksi asema oli minulle tuttu, sillä emme muuten olisi luultavasti päässeet porttejen eteen pakkautuneiden ihmismassojen ohi ja läpi laitureille, kun junamme lähti, noin puolitoista tuntia myöhässä. 

Tietenkin pimeä oli jo laskeutunut, eikä ollut enää niin lämminkään, kun saavuimme Eaglescliffeen, jossa piti vielä odottaa junaa Middlesbroughiin.

Kun saavuimme perille yhdeksän jälkeen, pari tuntia suunnitellusta myöhässä, oli perjantai-illasta huolimatta keskustassa hyvin hiljaista. Hotellin ravintola oli tietenkin mennyt jo kiinni, mutta baarin puolella tarjottiin hyvä pizza ja drinkki- diili, ja voi kuinka hyvältä nduja-pizza maistuikaan! Askeleita tuli päivän aikana otettua noin 6000. Huoneessa jaksoimme katsoa vielä Graham Norton Showta, ennen kuin päivän rasitukset pakottivat nukkumaan. 

Heräilin tietenkin Suomen kellon mukaan itselleni luonnollisesti, eli paikallista aikaa ensin viideltä, sitten 7.15. Englantilaisen aamiaisen jälkeen ihastuin television kanavapakettiin, joka soitti musiikkividoita eri vuosikymmeniltä, That's 60's oli ehdottomasti paras. 

Koska olimme lomalla, eikä meillä ollut kiire mihinkään, lähdimme ulos vasta, kun alkoi olla taas nälkä. Tavoitteena oli metsästää Middlesbroughn paras parmo, ja se ilmeisesti löytyi Uno Momento nimisestä ravintolasta. Oli kyllä sellainen hotshot parmo, etten kyllä tuota ihan kokonaan jaksanut syödä, mutta hyvää oli!

Sitten ehdimme vielä kivasti käveleskellä kaupungilla ennen kuin piti laittaa itsensä juhlakuntoon ja ajella paikallisbussilla Tomin ja Nicolen kihlajaisiin. 

Scales of Justice 

Emme olleet koskaan olleet kihlajaisissa missään maassa, joten ei ole mihin verrata, mutta nämä olivat ainakin rennot. Sormisyötäviä, kuten mini sandwichejä ja -quichejä sekä -parmoja! Makeata ei ollut muuta kuin pieniä kuppikakkuja. Tilassa oli myös baaritiski, mistä sai ostaa alkoholia sekä DJ, joka lähes koko illan soitti musiikkia tilaan nähdän liian kovalla, mikä teki mm. keskustelun lähes mahdottomaksi. Soitetut biisit myös olivat vanhaa brittibilemusikiikkia, joka kertoi enimmäkseen eroista ja yksin pärjäämisestä. Kun huomautin tästä Tomille, miettien oliko DJ:llä ongelmia omassa suhteessaan vai oliko hän heidän suhdettaan vastaan, Tom vain sanoi, etteivät englantilaiset kuuntele lyriikoita! No, loppuillaksi saatiin sitten morsiamen pyynnöstä uudempaa ja parempaa musiikkia, ja vieraat tanssimaan. Yritin edustaa Suomea ja Tomin kavereita tanssilattialla parhaani mukaan, mutta hermostoni sai ennen pitkää tarpeekseen ja lähdimme jo 11 aikaan paikallisbussilla hotellille nukkumaan.  

Englantilaisen aamupalan ja huoneessa läpäilyn jälkeen lähdimme paikallisbussilla sunnuntaina puolenpäivän aikaan kohti Whitbyä. Matka kesti runsaan tunnin, ja bussi kulki kuuluisien nummien halki. Hinta oli noin 2 puntaa suuntaansa per ihminen, ei huono ollenkaan! 

 

Kiipesimme Whitby Abbeyn raunioiden rinteelle kuuluisat 199 porrasta, onneksi matkalla on pari tasannetta, joilla on penkki, koska portaat olivat haastavat jo siksi, että ne olivat kuluneet hyvin epätasaisesti, eikä kaidekaan ollut paras mahdollinen. Mutta on tuo kaupunki kyllä pittoreski! Kunpa paikan energiaa, raikasta ilmaa ja lokkien ääniä saisi pulloitettua!

Kun olimme päässeet toista reittiä takaisin alas, söimme aivan uskomattoman hyvän Sunday roastin Jolly Sailor pubin yläkerrassa, jossa ei saanut käyttää elektronisia laitteita, joten siitä ei ole kuvia. Sitten löytyi vielä kauppa, josta ostaa chakrakivirannekoruja. Päivän saldo oli 10 000 askelta. Jalat olivat todella kipeät ja väsyneet. 

Tom tuli vielä maanantaiaamuna käymään teellä hotellihuoneessamme Travelodgessa ennen töihin menoa ja ennen kuin me jatkoimme junailua halki Englannin. Ennen rautatieasemalle kävelyä poikkesimme vielä Juhon kanssa  aamiaisella gluteenittomassa kahvilassa, josta sain ostettua myös lisää kiviä kokoelmaani, aivan täydellistä!

Middlesbrough'n rautatieaseman kirkkomaisuus ei pääse kuvissa oikeuksiinsa. Meidän piti päästä yhdellä junalla Darlingtonista seuraavaan kohteeseemme Liverpooliin asti, mutta turha toivo, päädyimme kulkemaan Leedsin ja Manchesterin kautta ja kahden sijasta matkasimme neljällä junalla. 

Meillä oli varattuna aivan ihana, iso kaksio modernilla keittiölllä ja suihkullisella kylpyhuoneella aivan Liverpoolin keskustassa. Portaissa asuntoon piti vaan olla varovainen. Muuten voin esteettömyydessään suositella Liverpoolia kaikille, keskustaa on kehitetty selvästi esteettömyys silmällä pitäen ja lähes joka paikkaan pääsee kynnyksettömästi tai hissillä. 

Päivällisellle menimme Cozy Clubille, jossa sain todalla hyvän margaritan tai kaksi, ja hampurilaiset sekä palvelu olivat hyviä nekin, ja sisustus oli hieno, kattokruunut Game of Thronesista jne.. 

Tiistai-aamuna Hannah ajoi Liverpooliin viettääkseen päivän kanssamme museoissa, ja aloitimme päivän aamiaisella yhdessä Moose Coffee Housessa.

Hannah lahjoitti minulle äitinsä vanhan pusakan, jonka tietenkin otin heti käyttöön, olihan se cool ja violetti.  

Ensin kiersimme World Museumin, maailman museon, jossa bongasin mm. skorpioneja. 

 

Koska museoissa oli paljon ihmisiä koska kouluista oli lomaa, hissien odottelussa meni ikä ja terveys, joten päädyimme käyttämään paljolti portaita. Välillä tarvitsimme huilaushetken puistossa. 

Ja jatkoimme Merseyside Meritime Museumiin, merimuseoon missä oli myös vaikuttava Internationational Museum of Slavery eli Kansainvälinen orjuuden museo. 

Koska laskiaistiistai on Briteissä Pancake Day, ei aamupalan vohveli tietenkään riittänyt vaan söimme vielä Côtessakin jälkiruoaksi lätyt.

Hannah tuli vielä kämpille istumaan ja juttelimme syvällisiä, jalkani eivät olisikaan enää muuta jaksaneet, kuin sohvalla istumista. Olin valmis nukkumaan jo vartin yli yhdeksän, mutta olihan se Suomessa juuri uniaikani, 23.15. Nukuin pitkästä aikaa sujvasti 10 tuntia. 

Lämpötila oli koko ajan ollut mukava +11-12, mutta keskiviikoksi se putosi kahdeksaan. Olimme taas varanneet aamiaispöydän Moose Coffee Housesta, mutta se on niin suosittu pieni kahvila, että pöytää piti tällä kertaa odotella ja sitten ruokaa, yhteensä 45 minuuttia. Oli se kuitenkin sen arvoista taas. 

Beatlesia oli joka paikassa. 

Tietenkin kävimme, 138 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoavassa, Radio City tornissa. Tornin huipulla piti alla pyörivä ravintola niin kuin Näsinneulassa, mutta se rakennettiin 1970 väärin, joten se ei enää kahdeksan vuotta myöhemmin ollut turvallinen. Pääsimme myöhemmin rakennettuun maisemakerrokseen pikahissillä oppaan kanssa, joka liikkui kyynersauvoilla. Oli kirjaimellisesti kiva nähdä vammainen töissä, muuten Liverpoolissa näkikin mm. sähkömopoja ja pyörätuoleja enemmän kuin olin nähnyt missään muualla Englannissa. Onneksi emme joutuneet tulemaan portaita alas, niitä on 93 kerroksessa 558. 

Superlambanana

Ja sitten vein Juhon Bill'siin syömään. Naapuripöydässä istui, ilmeisesti ukrainalainen perhe koirineen, ja rapsuttelin onnessani koiraa ruokalajiemme välissä. 

Iltapalaksi, ja aamupalaksi ennen torstain junailupäivää leipää, Middlesbrough'sta ostetulla chilijuustolla sekä That's 60's kanavaa. Juomaksi cold brew kahvia (joka sisälsi CBTtä). 

Ja taas meidän piti päästä kahdella vaihdolla Stanstedille, mutta onni ei ollut myötä vieläkään, vaan jäimme jumiin hitaamman junan taakse, ja missasimme  yhteytemme Peterboroughsta kohti lentokenttää. Seuraava suora juna olisi mennyt vasta monen tunnin päästä, joten päätimme mennä vaihdolla Elyn kautta. Juho stressasi minua enemmän ja epäili, että pitäisi ostaa uudet liput toisen junayhtiön junaan, kuin minihin lippumme olivat, mutta kun linkutin kipeillä jaloillani, oikean nilkan nivelsiteet huutaen, keppini kanssa konnaria kohti, ongelmaamme selittäen, hän vain viittasi meidät hymyillen sisälle junaan. Saimme hyvin myös rahallisen korvauksen myöhässä olleista junista. Vielä bussi hotellille ja rentoon asentoon sängylle! 

Teresa rakas ajoi tapaamaan meitä Stanstedille ja toi mukanaan suklaata, donitseja ja juustoa. Päivitimme kuulumiset ja söimme yhdessä intialaista. Viimeisen palan juustoa jätin aamuksi, kun herätyskellomme soi 4.45 että ehtisimme bussille ja lentokentälle ajoissa. Typerä Brexit, kun en enää saa tuoda juustoa Suomeen!  

Suomessa maahantulo kesti tavallista pidempään, kun jokaiselta kystyttiin miksi olimme olleet Briteissä ja osoite Suomessa. Ja sitten piti odottaa taas ties kuinka kauan sotetaksia, joka tuli ties mistä kaukaa, vaikka Tuomilogistiikan tarrallisia takseja oli vaikka kuinka monta aseman tolpalla. 

Kolmen tunnin päiväunet olivat perjantaina tarpeen, ja silti nukuin 10 tuntia seuraavana yönä. 

Vaikka ceparijalat olivat toki kovasta rasituksesta kipuilleet, ja olin ottanut särkylääkettä, olin ollut Briteissä ilman nivelissä ja käsivarsissa vaeltavia fibrokipuja. Ne tulivat kyllä nopeasti heti perjantaina takaisin pikkupakkasen Suomessa, samoin lähes jatkuva ripuli. Niveliä särki lonkista varpaisiin.

UMK:n voitti tietenkin huikea Käärijä, ja vaikkei hän suosikkini heti ollutkaan, tykkäsin hänestä paljon enemmän kuin Melodifestivalenin voittajasta pari viikkoa myöhemmin. Tiedämme toki kaikki, mikä vääryys Euroviisuissa toukokuussa tapahtui, kun yleisön suosikki hävisi tuolle hyvin tuotetulle typerälle kuralle.

Aloitimme Puhtaat valkeat lakanat-sarjan katsomisen ja sen jälkeen molemmille uuden Schitt's Creekin (kyynelehdimme molemmat kun katsoimme Davidin ja Patrickin häitä) ja sitten katsoimme myös Marvelin elokuvia ja sarjoja seuraavan runsaan kuukauden aikana.

Muuten yritin saada gradua valmiiksi ja murehdin Santrasta, joka oli syönyt huonosti etenkin poissa ollessamme, mutta söi taas normaalisti noin viikon sen jälkeen, kun tulimme takaisin, ja sitten taas huonosti. Koska Santra ei vieläkään luottanut ihmisiin niin, että kisun olisi saanut otettua kiinni, yritin vain tehdä hänen olonsa mahdollisimman hyväksi. Soitin eläinlääkärille, jolla oli kokemusta aroista kissoista ja joka hyväksyi laskujen osamaksun. Sain tupla-ajan kuukauden päähän. Santra oli kesyyntynyt enemmän siinä lyhyssä ajassa kuin Juho oli asunut kanssamme, kuin viiden vuoden aikana minun kanssani kaksin. Vaikka Santraan ei vieläkään saanut koskea, Santra oli nyt enemmän näkösällä ja tykkäsi olla kanssamme keittiössä, ja oli jo alkanut jopa juttelemaan meille. Santra löytyi kuolleena keittiöstä sen päivän aamuna, kun hänellä olisi ollut eläinlääkäri.  Epäilen, että viottununeesta takapäästä ja hännästä saattoi olla ikääntyvälle neidille enenevässä määrin vaivaa, hän ei enää viimeisinä viikkoinaan hyppinyt niin kuin ennen. Nyt Santralla on rauha, mikään ei enää pelota, eikä mihinkään satu.  

Eduskuntavaalien tulos masensi. Kommentoin sitä Facebookissa alla olevalla kuvalla ja saatesanoilla: Hyvä pitää mielessä (ote kirjasta Andre Brink: Terroriteko eli ravutkin tottuvat siihen) ...Jos et satu olemaan terve, työssäkäyvä valkoinen mies, aihetta kapinaan saattaa seuraavan neljän vuoden aikana löytyä paljonkin.

Surullista kyllä, olin oikeassa.