27. luku, jossa vammaisuus, köyhyys ja parisuhteet mietityttävät

suvi-Suvi vm. 2008

Perjantai 11.7.2008 Isojoki 

ARGH! Eka päivä täällä, kun vähän ärsyttää, ja tympii ja maanantaina illasta oon täällä kaksin äitin kanssa ollu. Maha kipee, löin varpaani, rasittaa, kun täällä oon koko ajan vieraissa. 

Mutta tähän asti on kyllä ollut hyvinkin mukavaa. Ja nyt jopa paistaa aurinko. Enimmäkseen onki ollut harmaata, vetistä ja tuulista. 

Muuten on olllu tavallista hiljaiseloo, ollaan luettu lehtiä, käyty kerran kävelylenkillä (lohmasin polveli kompuroidessani pitkästä aikaa) ja syöty hyvin. Keskiviikkona lämmitettiin makkarat kiukaan pesässä hiilillä ja syötiin ne hunajanaamiot naamassa saunan lauteilla! Oikein hyvää juustomakkaraa oli, eikä kuorestakaan tullu sellasta ikävän palanutta kuin usein grillatessa. Kerta se on ensimmäinenkin. 

Eilen syötiin omasta maasta kattilallinen uusia perunoita voikasteen kanssa ja lohimedaljongit oli hyviä kans. Omasta maasta tulee myös hyvin mansikoita. Oon mä syöny niitä ihan vahingossa aika paljon, vaikken niistä pahemmin välitä. Joo, ja kolme ahomansikkaa oon maistanu kans. Löyty niitä ennen paljon enemmän. 

Nigelin kanssa viestit kulkee. Välillä on tosi kova ikävä. Välillä ajattelen sitä lämpimästi, välillä viileesti. Täällä Isojoella on helpompaa, kun tapahtuu vähemmän ja ei oo sitte niin paljon asioita, mitä haluais sille kertoo tai sen kanssa jakaa. Mut sitte Tampereella katon Star Trekkejä ja väkisinkin ajattelen Nigelia ja iltasin ikävöin. Nyt sentään nukunki äitin kanssa samassa tuvassa, ei ehdi oikein koskaan tulla yksinäinen ja kaihoisa olo. Niin paitsi eilen, kun katoin ERrin ja Rimiksen ja taas tajus, et siitä on ikuisuus kun oon suudellu tai ees halannu ...ja siitä vasta onkin, kun mulle on sanottu "minä rakastan sinua." :(

Unissa Nigel puhuu mieluummin äidille puhelimessa (vissiin toinen suomee ja toinen englantia) ja häipyy aina johki muiden seuraan. Tosin en oo viime aikoina siitä uniakaan nähnyt. 

Noin kun Evekin ärsyttää välillä, niin oon viihtyny yksin tai telkkarin seurassa. Hannakin vaan lähetti tekstiviestin, et "suunnitelma muuttu, mennään mökille", kun mun piti mennä niille juhannukseksi. Eikä se edes lähettäny enää viestiä takas, kun lähetin sille aika surkeen viestin. Ois seki saanu olla enempi pahoillaan. Eikä se edes lähettäny mulle juhannusviestiä, Evelle kyllä lähetti. 

Juhannuksen olin tosiaan Tiinalla ja Ronaldilla. Oli mukavaa, mutta ei se kyllä juhannukselta tuntunu. Sen verran oli juhannusta, että juotiin karhua. :) Muuten syötiin ihan perusruokia, ei ees grillattu, kun aattona sato ja tuuli ja ja juhannuspäivänäki vielä tuuli, vaikka auringossa onnistuinki, siä niiden takapihalla istuessani, polttaan oikeen käsivarteni. Syötiin mm. muusia ja lihapullia, ja hyvää salaattia, kalaa ja riisiä. 

Kotona taas sain inspiraation järjestää videokasettini. Pelkästään Star Trek-kasetteja on kertynyt jo noin 40! Muta puuttuu Voyagerin toista kautta 16 jaksoo  ja 10 jaksoo kolmatta. Ostan ne jonain päivänä, kun oon rikas.  

Fyssarissa on ollu tosi kivaa ja aivan selvää edistymistä on tapahtunu kaikessa, mutta etenki tasapainossa. Kun aloitin fyssarin mulla oli Hanna, sitten Anne, joka nyt on vaihtunu Katriin. ...Jokaiselta fyssarilta oppii aina uutta, mikä on mukavaa, vaikka on rasittavaa rakentaa aina uus suhde uuden fyssarin kanssa. 

Noin muuten oon ollu ehkä tavalllistakin tunteellisempi. Oon itkeskellyt ja tunteillut. Osittain siitä voi ainakin syyttää hormoneja, maha oli turvoksissa ja rinnat kans, oireet alko samoihin aikoihin kun Evellä menkat. Että on kiva olla nainen. Evelle runoilin yks aamu: "kun on tunteet, ei oo elämän merellä tyyntä koskaan!" Itkin ja nauroin mm. katsoessani Happy Feet. Se on tarina rakkaudesta, ystävyydestä ja siitä kuinka, jos on erilainen ja ympäristö hylkii, niin muualta voi löytyä ystäviä. Story of my life! 

Satun kanssa käytiin kattoon Sex and the City- leffa. Jos ei oltas oltu leffassa, niin oltais kyllä vollotettu alusta loppuun. Nyt tyydyttiin kyynelehtiin vaan vähän. Naurettiinki. Ystävyys. parisuhdeongelmat, rakkauden tärkeys. 'naisten järjettömyys', kaikki on niin tuttua. Kyllä se veti hiljaseks. Mut ainakin meillä on toivoo, kun nekin on tossa jo nelikymppisiä. :) No, se nyt on ainaki selvä, et Nigel on mun tähän astisessa elämässä Mr Big. 

12.7. 

Eilen paisto aurinko niin oli mielikin pirteempi. Nyt on taivas harmaa ja niin on myös mieli. Jotenki tympii. Se. ettei mulla oo kavereita, ei töitä ei rahaa ei rakkautta. Voisin kadota vaikka tänne mettään, ja Eve taitas olla ainoo, joka kaipais. Hittoako mä sitä Nigeliakin ikävöin, niitäkään asioita, jotka haluaisin sen  kanssa jakaa, se ei kuitenkaan ymmärtäis tai osais arvostaa. Oiskin elämällä merkitys.TAKKin aikana oli, siks varmaan siitä unia näenkin.

Vammaisuus on nyt ollu hirveesti tapetilla. Briteissä etitään vammaista mallia ja dokkarissa puhutaan vammaisten kauneudesta. Ihan kuin se, että ihminen on vammainen, tekis siitä automaattisesti ruman. Me usein nauretaan Even kanssa, et meidänhän pitäs näyttää Notre Damen kellonsoittajilta kaikkien. On se vaan jännä, et mulla ja Evellä on aina riittäny ihailijoita, vaikka ollaan vammasia eikä mitään malleja muutenkaan. Nigel sanoo, ettei halua kasvattaa lapsia Briteissä senkään takia, että siellä on niin suuret ulkonäköpaineet jo pienillä lapsilla. 

Eihän muotilehtiä ja tv-ohjelmia missään  karkuun pääse, mut kai täällä on enemmän normaalin näkösiä ihmisiä mediassa kuin jossain USAssa tai Briteissä. 

Mut itsetunnostahan kaikki on kiinni. Kauneus tulee siitä, et ittellä on ittensä kanssa hyvä olo. 

DS9ssakin on aika nolo vammaisuutta käsittelevä jakso (kausi 2 jakso 6, Melora). Siinä oli supercrip, joka ei halunnu apua, mutta ei toisaalta paranutua 'vammastaankaan'. Ja kaikki käyttäyty tyhmästi sitä kohtaan. Sitä niin toivois, että edes satojen vuosien päästä vammaisuuteen osattais suhtautua luontevasti, jos ei muuta! Mut siinä oli se hyvä pointti, et maan vetovoima on osasyynä siihen, et joillekin meistä liikkuminen on vaikeaa. Ties mihin mäkin pystyisin, ja elämä olis helpompaa, jos vetovoima ei tekis liikkumista niin raskaaks! Mut joka tapauksessa mulla ei oo mitään tarvetta ruveta todistaan kenellekään, et pystyn MIHIN VAAN, vaikka oon vammanen. Mä oon jo tyytyväinen, et jaksan kävellä työkkäriin ja takas tai kantaa ostokset Duolta kotiin pysähtymättä! 

Milla oli tossa la (5.7.) Evellä ja se haastatteli meitä vammaisuudestakin. Ja olis ollu kiva, jos juttelu ois jatkunu, mut ei, ne rupes kattoon rasistista ja mautonta Fakta homma-elokuvaa (en tykänny siitä pienenäkään, ne oli niin omituisia, että mua hävetti niiden puolesta, sama myöhemmin, kun katsoin Hynttyyt yhteen), joten lähdin kotiin. Omituisia eri tavalla, mut Monk ja videolta Red Dwarf on paljon parempaa katsottavaa!

13.7. 

Saunassa oli eilen vihta makkaran sijaan, mutta muuten oli yhtä mukavaa kuin viimeksi. Ehdittin jopa keinussa istua ilta-auringossa ennen Tango-finaalia. Aika täydellistä. Ja sitten joku markan itserakas Hallikainen meni voittaan Antti Ahopellon puolella pisteellä. Antti liikutti mut kahdesti kyyneliin, kyllä sen olis pitäny voittaa! :( Illalla kyseltiin äitin kanssa toisiltamme iskelmäpelin kysymyksiä, oli HAUSKAA ja aika lensi!

Kaisa [perhetuttu, joka on tuntenut minut koko elämäni] kyseli mun vammasta. On se jännä, et ihmiset pitää sitä niin ihmeellisenä, et oon suht menestynyt koulussa ja asunu ulkomailla ("kyllä sä oot niin rohkee") ja olen vammanen. "Kyllä varmaan on niin, et ne (äly) alueet on sun aivoissa terävöityneet siinä, kun liikunta-alueet on vaurioitunu!" Just joo, sitähän se äitikin on toistellu aina. Juttuhan on vaan niin, että oon periny älyni ja kaiken muunkin vanhemmiltani, en minkään superälyn, Ja kaikki muutkin, ihan nyt mun paria kaveria lukuun ottamatta, on oleilleet tai opiskelleet eri pitusia aikoja ulkomailla, eikä se oo mitenkään erikoista. Eikä tällä kaikella ole juuri mitään tekemistä mun vammaisuuden kanssa. Joka tapauksessa, enhän mä voi mitenkään koskaan saada tietää, et millasta mulla olis ollu ilman vammaa, kuinka paljon helpompaa tai vaikeempaa. Kaikella on edelleenki tarkotuksensa. Vähän kyllä tekis aina mieli karjua, kun ihmiset niin ylistää. Ei mussa ja mun saavutuksissa nyt niin mitään erikoista ole. 

Ihan oikeasti, sivuhuomautuksena, missä ovat vammaiset, paljon näkyvillä olevat mediapersoonat? Liittyykö etenkin synnynnäiseen fyysiseen vammaan edelleen niin voimakkaasti oletus myös heikkoälyisyydestä, ettei meitä päästetä julkisiin virkoihin? Viimeisen 50+ vuoden aikana toisen saman kokoisen vähemmistön,  seksuaali- ja sukupuolivähemmistön näkyvyys ja oikeudet yhteiskunnassa ovat lisääntyneet huimasti, politiikassa näkyvillä paikoilla heitä on jo useita. Mites vammaiset? Tietääkö kukaan ketään muuta vammaista suomalaista poliitikkoa kuin Kalle Könkkälän? Briteissä on parhaimmillaan ollut neljä cp-vammaista yhtä aikaa parlamentissa, näkövammaisia on ollut useita myös ministereinä. Ihan hävettävän noloa, kuinka vähän vammaisia on näkynyt Suomessa mediassa missään roolissa. Onko sokeat muuten ainoita vammaisia, jotka osaavat laulaa? Breaking Badissa oli näyttelijä RJ Mitte, cepari, mutta onko häntä sen jälkeen näkynyt? Lewis Hamiltonin veljestä, cepari Nickistä, tehtiin dokumentti, mutta mitä sitten? 

Briteissä sentään on jo kymmenen vuotta telkkarissa pyörinyt the Last Leg, jossa kaksi kolmesta juontajasta ovat vammaisia ja usein vieraissakin on vammaisia tai puhutaan sairauksista ja yhteiskunnallisista asioista huumorin keinoin, ohjelma alkoi paralympialaisten innoittamana. Näkyisipä se Suomen telkkarissa. Toki  suomalaisista vammaisista voisi hyvinkin löytyä hauskoja tyyppejä samanlaista ohjelmaa juontamaan. Vain näkyvyys tekee erilaisuudesta normaalia ja arkista ja yhdessä nauraminen auttaa tähän, sen näkee jo maahanmuuttajakoomikoidenkin menestyksestä.  

14.7.

Eilisen aurinko jaksoi jatkaa jopa tälle päivälle. Mulla on ollu hihaton paita ja hame päällä koko päivän! :) Ja sitte vessaan juostessani taas vaihteeks kompastuin omiin varpaisiini ja nyt todella onnun ja kävely on tosi kivuliasta. Toivottavasti paranee pian, tosi kettumaista, kun täällä vessakin on kävelyn ja portaiden päässä. 

Sitte perkasin tossa litrakaupalla mansikoita. Ja sit käytiin läpi aittan päällä viä olevaa tavaraa. Pilalla tietty paljon, Hiiret ja kissatkin pissiny ja paskonu jne. Barbien tavaroita sieltä pelastin, Vitsi sitä skootteria, ruokia, kenkiä nojatuoleja, sohvapöytää. Ja miksei Satu halunnu, et leikkisin viä 12-vuotiaana barbeilla? Lapsuus on muutenki niin lyhyt! Sitä paitsi, ihmissuhdetaitojahan mä niissä leikeissä harjoittelin! Surku siinä vähän tuli, kun tavaroita joutu heittään pois, ne oli niin likasia. 

Sitä voisi kysyä, miksi ne oli sinne varastoitu, kun ihan tupien sisälläkin olisi ollut tilaa, mutta eihän sillä enää väliä ole, enkä ole saanut niitä tyttäriä, joille olisin voinut omia lelujani ja vaatteita antaa, onneksi yhden kummitytön kuitenkin, jolle on mennyt jonkun verran leluja. 

Sähköposti, perjantai 18.7.

Kirjottelen täältä mökiltä, netti toimii takkuillen mut toimii kuitenkin. Aika on mennyt hujauksessa, täällä kun on koko ajan tekemistä, ja ihan eläviä ihmisiä ympärillä, niin vähemmän tulee vietettyä aikaa koneen äärellä. Tampereelle kun pääsen sunnuntaina, niin elämä taas palaa tuttuihin uomiinsa ja istun yksin kotona paljonkin, jollain myös kirjottelen enemmän.   Mäkin muuten inhoon lahjojen paketoimista, et siinä meille yks yhteinen asia lisää. ...Mun kohta 6-vuotias siskonpoika on nyt täällä ja tosi avuliaana, kun meidän toista mökkiä rempataan... Vitsi se on äänekäs ja energinen... Tosin muistan sen energisyyden omasta lapsuudestanikin ja nyt ymmärrän  miksei aikuset aina jaksanu innostua mun leikeistäni.... Mä oon saanu hiukan olla rauhassa kun kaaduin maanantaina varpaani ja viäkin jalalla on kipee astua. Eka viikko täällä oli tosiaan sellasta rauhallista ja mukavaa, mutta kun isä ja toi poitsu tuli ja toi remppa taas alko, niin ei täällä olekaan enää niin rentouttavaa.

Hervanta 27.7. 

Palaan taas menneeseen. Hain tossa Maailman vaihdon EVS vaihtoon Afrikkaan. Olisin voinu lähtee syyskyyn lopussa mm. Nigeriaan tai Ghanaan. Rustasin hakemukset englanniks ja suomeks vain saadakseni tietää, et mulla ei oo varaa eikä mahdollisuutta mitenkään matkustaa Helsinkiin haastatteluun. Bussilla Isojoelta asti se ois maksanu jotain 70 euroo, ja miten mä olisin päässy sieltä takas? Tai miten olisin päässy edes kirkolle? [isä ja auto eivät olleet silloin Isojoella]. Ei naapureita ois voinu vaivata, kun ainoo bussi lähtee arkisin 5.55 tms. Jutun ironia oli siinä, että ohjelma oli tarkoitettu vähävaraisille nuorille, joilla ei oo muuten varaa lähtee vaihtoon. EU ois siis maksanu kaikki kulut. Mut mä oon niin köyhä, etten pääse edes haastatteluun. Tai sitten se oli tarkotettu vaan vähävaraisille helsinkiläisille nuorille. 

Siis teoriassa se oli ihan täydellinen juttu mulle. Olisin voinu opettaa aakkosia, englantia ja ATKta ja työskennellä orpojen tai vammaisten parissa. Ajotuskin olis ollu hyvä... Mutta jokin mussa haras vastaan. Joo, lukiossa haaveilin vapaaehtoistyöstä Afrikassa, mut en enää pitkään aikaan. Toki haluaisin nähdä Afrikkaa paikan päällä, etenkin Nigeriaa ja Somaliaakin, mutta en oo varma haluaisinko olla siellä 9 kuukautta. Ehkä muutama viikko riittäis. Mä oon niin mukavuudenhaluinen nykysi ja toki tullut paljon varovaisemmaksi ja tietoisemmaksi omista voimavaroistani. Jos mä kaatuilen täälläkin, olis Afrikan maasto, täydet bussit jne. mun taspainolle aikamoinen haaste. Verenpainekin ja muu terveys on jotain, minkä pitää ottaa huomioon. Ja mun kalvakka punapään hipiäni. Nytkin kun ollu täällä monta päivää kuuma ja aurinkoista, niin on enempi tuskissani kuin nautin. Haluaisin nauttia, mutta aurinko ei vaan niin miellytä mua, valo kyllä, mutta ei kuumuus... paitsi että on kiva käyttää kesävaatteita vaihteeks. 

Ehkä multa myös puuttuu sellanen (hullun) rohkeus, mitä mulla oli viä nuorenpana. Jos ei oo ihan varma asiasta, niin miks riskeerata kaikki? Luopua kämpästä jne.? Kaikkea tätä tuli mietittyä äitinkin kanssa. Laitoin tietty monta viestiä Nigelillekin. Se sano, et kuulosti siltä, että käytin vammaani tekosyynä. Loukkaannuin. 

Ensin meinasin antaa olla, mutta sitten laitoin viestiin, että jos hän olisi nähnyt kuinka väsyneenä nukun tuntikausia päiväunia, kun olen käyttänyt kaikki voimavarani töissä, hän ymmärtäisi, että vammani ON rajoittava tekijä. Osa todellisuuttani, minkä minun pitää aina ottaa huomioon. Asia, mitä mukautukset työnkuvaan tms. harvoin voivat täysin ottaa huomioon. Nigel pyysi anteeksi, että oli loukannut. Mutta en usko, että hän ymmärsi yhtään, mistä puhuin. Hän tykkäsi toki esim. kulkea edelläni rappusissa ja huutaa ihmisille, jotka istuivat portailla tai tulivat vastaan, kun tarvitsin kaidetta, mutta huomaavaisuus tuli silloin hänestä. Jos minä vetosin vammaani, hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan, kuten edellisisä luvuissa olette jo nähneet, vaan usein jopa meni mykäksi ja jopa loukkaantui, kun en tehnyt niin kuin hän halusi. Hän ei osannut yleensä yhtään asettua asemaani, vaikka toistuvasti yritin vääntää hänelle kokemuksiani rautalangasta. Jos en esim. seurannut häntä metrossa vaunun perälle, missä ei ollut ovia tai bussissa yläkertaan, hän toistuvasti otti sen niin, etten halunnut istua hänen vieressään, ei niin, että minun oli vaikea päästä pois liikennevälineestä tarpeeksi nopeasti, jos istuin kaukana ovesta tai jossain, missä ei ollut paljon kädensijoja tai jos tielläni oli paljon väisteltäviä ihmisiä. Hän ei ikinä halunnut huomioida, kuinka fyysisesti rankkaa minun oli yrittää kävellä nopeasti ja pitkiä matkoja ja kuinka kipeää se teki, kun seison tuntikausia esimerkiksi rugbykentän laidalla, yleensä aina kylmässä säässä. 

On tiedättekö vapauttavaa kirjoittaa näitä asioita mustaa valkoisella. En ole kehdannut avata näitä ennen edes itselleni päiväkirjaan, se olisi jotenkin tehnyt todeksi sen, että Nigel oli aika kuspäinen ihminen. Ei minulla ollut ketään muuta, jonka kanssa jakaa monia minua kiinnostavia asioita maailmanpolitiikasta science fictioniin ja formuloihin, halusin kuvata hänet itsellenikin vain hyvänä tyyppinä, joka hän tietyissä yhteyksissä olikin. 

Vasempaan jalkaan ja varpaisiin sattuu edelleen, vaikka kaatumisesta on jo kaks viikkoo. No, ainakaan se ei oo pariin päivään ollu turvoksissa. Tuli meinaan tosi crip olo, ehkä ensimmäistä kertaa elämässä, kun todella onnuin ja liikkuminen oli yhtä tuskaa monta päivää. Spaz mä toki koen olevani joka päivä, aina lihakset on jumissa ja spastiset. Mut todella vammanen mä oon tuntenu olevani viimekset kaks viikkoo. Isojoella sitä on lapsi taas, juoksee huussiin... lapsena sitä vaan ei ikinä satuttanu itteensä näin pahasti. 

Syksymmällä menin vihdoin Tampereella jalasta lääkäriin. Lääkäri tuikkasi varpaiden juureen jalkapöytään piikillä kortisonia, ja pian kipu oli poissa. Että, ei olisi ollut ihan pakko sinnitellä kivun kanssa viikkokausia. 

Ja sitten isä toi tullessaan mun postit ja kielteisen vammaistukipäätöksen. Vammasta ei ollut minulle tarpeeksi kuluja, koska Hervannassa tarjottiin CP-vammaisten nuorten kuntosalipiiri ilmaiseksi, eikä sitä, että piti ostaa usein uusia kenkiä puhkikuluneiden tilalle, tai edes erityistä tyynyä laskettu vammasta johtuviksi kuluiksi. Sitä sitten itkin ja olin tosi maassa noin vuorokauden. Mut yritän saada valituksen postiin ens viikolla. Nigel tarjoutu heti lähettään rahaa. Mut mun pitää ensin yrittää pummia sossulta rahaa. Yritin siinä piristää itteeni soittamalla Evellekin, mut ei se piristäny. Sillä oli omaa draamaa, jota en just nyt jaksais olla todistamassa, omiakin huolia kun on ihan tarpeeks ja tuntuu, ettei voimat riitä, tosin nyt on taas muutaman päivän ollu paremmat fiilikset. Nigel on kyllä ystävä paikallaan, aina vastaa mun viesteihin nopeasti, piristää ja tukee. 

Välillä Isojoella tympii, että se on niin kaukana, ettei siellä kaveritkaan helposti poikkee. Toki niillä kaikilla on nyt kumppanitkin. Ettei ne ainakaan ilman niitä tulis, jos tulis. Tympii. Eli jos haluan ikäistäni seuraa Isojoelle nauttiin kaikista niistä asioista, jotka haluan jonkun kanssa jakaa, pitää mullakin olla poikakaveri. On se kyllä jännä. Raijakaan ei voi enää tulla tien yli äitiä moikkaan, kun sillä on nyt mies. Vitun älytöntä. 

Kun mä torkuin mamman tuvan sohvalla masentuneena, niin Bentsu laukas et:"sulla on tylsää, kun sulla ei oo täällä miestä." Aika tarkkanäköistä. Muutenkin Bentsu tuntuu kiinnostuneen parisuhteista, kun se äitiltäkin kyseli, et minkä ikäsenä se oli isän kanssa tavannu ja menny naimisiin jne.. :) Sitte ruokapöydässä se yhtäkkiä sano mulle, et: "sun pitäis mennä papan kanssa naimisiin!" [papa, siis Bentsun isä] Vähänkö mä repesin! kun sanoin, et: "tuskinpa", niin kyl se sit sano et: "Nigelkin käy". :) Äiti siinä yritti, et: "entäs sun äiti?" Mut Bentsu ei tuntunu niin paljon välittävän: "jonku kanssa vaan."

Juttu jatku myöhemmin, kun Bentsu leikki mun sormuskellolla ja sai tietää, et Nigel oli antanu sen mulle. Se sano: "Nigel kyllä haluaa sut tyttöystäväkseen." Minä: "ei se kyllä mulle oo niin sanonu,"  "No, sä oot niin nuori, se pitää sen salaisuutena ja kertoo sulle kun oot 30." :) Jo aikasemmin oli tullu selväks, et oma äiti on vanha, joten 30+ on vanha ja mä taas oon nuori. :) 

Kerroin tästä kaikesta myös Nigelille, mut lisäsin, et siihen mennessä kun mä oon 30 se on varmaan löytänyt piparin joka maistuu vielä paremmalle. Viitaten sen teoriaan, jonka se selitti Davidille New Crossin talon olkkarissa, [kun David oli pöyristynyt siitä, että me ei seurustella, vaikka makoiltiin sohvalla sylityksin, jossa Ngel rinnasti naiset pipareiks, ja selvitti että välillä vaan tekee mieli eri makuisia pipareita, ei aina samaa.] 

... oli kiva lähentyä Bentsun kanssa, se kun ei oo mulle paljo viime vuosina edes puhunu. Sen kanssa oli kiva jutella ja jopa leikkiä autoilla, vaikka sainki teltassa lähes lämpöhalvauksen (mä ja äiti pystytettiin se vanha vihree harjateltta omenapuun alle).

Sitten pukkas viestiä, et Heini on menny kihloihin. Mulla on mun omat typerät kihlaostosmuistot mielessä, joten ainakin omalle kohdalle toivon, et jos vielä joskus meen kihloihin, et se on sit mieleenpainuva ja erilainen päivä HYVISTÄ syistä. Ja haluan kyllä kunnon kosinnan, enkä mitään keskustelua. Ja mä haluan kihlojen kans tarkoittavan, et mennään naimisiin. Siinä maha missä painitaan. Ola oli soittanu mulle sillon yöllä. Mua ällötti taas, kun kuulin sen äänen vastaajassa. En kai mä nyt yhdeltä yöllä puhelimeen vastaa! No, laitoin sille sit viestin, kun samana päivänä pääsin Tampereelle, et se sais soittaa mulle. En varmaan enää puhu sille omaan laskuun! No, se soitti ja löpisi kaikkee turhaa, on nyt London Undergroundilla töissä (sehän kävi sen kurssin 2004 tai 5). 

Ensin se sai mun mahan sekasin Isojoella, sitten itkeen ja valvoon yön täällä. Ei tosin sunnuntaina heti, kun sain ajatukset muualle DS9n voimalla, mut sit kun Nigel kysy ma-iltana eka KELAsta ja sit Olasta, niin tietty sit iski epätoivo ja ajatukset pyöri ja itketti ja oli voimaton olo viä koko seuraavan päivän. Kun ois ees joku jota halata, jaka sanois et: "kaikki kääntyy parhain päin." Nigel ei tollasia latteuksia harrasta, kun ei se voi sellasta luvata. Ei tietenkään, mut olis se silti kiva kuulla. 

On vaan niin yksinäinen olo. Toki Eve yrittää olla tukena, mut sillä nyt pyörii omat draamat mielessä, ei se niin jaksa välittää mun murheistani. Kai sen ymmärtääkin. 

Tosiaan, viikko sitten sunnuntaina tänne tulin. ..Heti rupes tuhoton stressi pukkaan ja veti mahan sekaseks, kun tänne tulo läheni. No, on tähän viikkoon mahtunu paljon, asumiestuen tarkistuspaprut vein KELAan, kävin sossusta hakeen paprut, kävin fyssarissa, oon pyykänny jne. 

Aki katto Heiniä niin rakastavasti, kun ne esitteli sormuksia. Kattos muakin joku niin viä joskus. Evee rakastaa kaks miestä ja sillä on työ ja rahaa käydä parturissa ja pedikyyrissä ja ties missä. 

Mulla on Nigel. ... Ei sillä, et se ymmärtäis mun tunteellisuuden, väsyn, stressin, itkun... yhtään mitään. Mut ainakin se välittää ja kuuntelee, toisin kuin muut, joita kiinnostaa vain ne itse. Toivon, että osaan olla Nigelille yhtä hyvä ystävä, kun se tarvitsee kuuntelijaa. Eihän se voikaan tajuta mun yksinäisyyttä, kun ei se tarvitse ketään. Vasta kun se itse tuntee hukkuvansa (toki en sitä sille koskaan toivo) se voi ymmärtää, sitä ennen se voi vaan välittää. Välillä tulee väärinkäsityksiä ja sitten kovasti tekstaillaan tai kirjotellaan kirjeitä kunnes asia selviää. ... Osa väärinkäsityksistä johtuu aina siitä, että englanti ei oo mun äidinkieli ja siitä, et Nigel ei ymmärrä mun sanaleikkejä tai ymmärrä koska vitsailen tai oon ironinen. Osaks me vaan suhtaudutaan asioihin eri lailla. Mä katon englantia vielä osittain ulkoapäin. Ja Nigel taas ei ymmärrä tai puhu mitään vieresta kieltä niin hyvin, et näkis siinä huumorin. 

Huumori on vaikea aihe. Siis kyllähän me nauretaan samoillekin asioille. Mutta kun mun mielestä se, et pystyy joskus nauraan itelleen on ihan eri asia kuin se, että nauraa muille. Ja kaikkihan me joskus tehdään jotain hassua. Nigelin mielestä ei. Ja sitten kun Nigel aina vetoaa rotuhistoriaan ja siihen miten mustia kohdellaan. Mutta onhan muutkin kohdannu samoja asioita kuin Nigel, ja ne pystyy nauraan itselleen toisin kuin tosikko Nigel.

Toki myöhemmin ymmärsin, että tämä oli vain osa Nigelin narsismia, hän otti itsensä aina hvyin, hyvin vakavasti, eikä sietänyt sitä ollenkaan, jos muut eivät ottaneet. Voin myös empaattinan kuvitella, että siitä on jäänyt syvät haavat, kun paljon vanhemmat isoveljet ovat pilkanneet paljon nuorempaa ja lyhyemmäksi jäänyttä Nigel-pikkuveljeä.  

Nigel tekee myös hassuja/ihania asioita. Tällä viikolla oli siltä taas odottamassa paketti kun tulin kaupasta. Se oli jopa paketoinut sen karttaan, jossa näky niin mun Spa roadin että New Crossin kodit. :) Aina se yllättää mut sillä, kuinka paljon se mua ajattelee, kuinka tarkkaavainen se on. Paketti sisälsi Star Trek-tietiskkapelin. Ei ihan mun juttu, mut hauska silti. 

Maanantai 28.7.

Viime torstai oli yks kesän parhaista päivistä. ...Tiina laitto mulle tekstarin, et se oli Sarin kanssa pöllillä. :D ja toki liityin heti niitten seuraan, kun kerkesin. Ja siä me taas istuttiin kuin 10 vuotta sitten! ...oli hirveen mukavaa! ... ei  juuri vaihdettu kuulumisia, vaikka varmasti niillekin on paljon tapahtunu näinä kolmena vuotena, kun ei olla oltu juuri tekemisissä. Oli kiva muistella menneitä, eikä puhua ikävästä nykypäivästä. Siinä sitten erottiin kukin tahoillemme syömään (kuten ennenkin). Sit Tiina ja Sari tuli kaupan kautta mun luo ja myöhemmin Heini ja Evekin liitty seuraan. Aina joku puuttuu, mut oli meitä ihmeen monta saman katon alla! Juotiin boolia, missä oli Green cattia, leijonaa (ylläri, viäki Tiina ja Sari juo sitä), vichyä. ja jotain spriten tapasta. Ei me sillee juotu, et kukaan ois tullu ihan humalaan, kerrankin, mut hauskaa oli silti. Kuunneltiin ysäriä ja juteltiin. Katottiin jopa Nyykkäri videoo ja yhtä mun musavideoista! :) Oli aivan ihanaa, oispa tollasta useammin! 

Ei sillä, kyllä yksinkin voi olla kivaa, tossa yksi ilta katoin dokkarin roomalaisten keksinnöistä (viämäröinti, kirurgin välineitä jne.) ja sitten Star Trek III - Search for Spockin ja sitte formulaa tulista maissilastuhässäkkää syöden (maissilastuja, päälle chilitonnikalaa ja tuorejuustoa sekaisin, jalopenoviipaleita, oliiveja, juustoa ja uuniin). 

Tai kaksin on mukavaa, kuten lauantaina, kun Eve tuli mun luo illalla ja syötiin fetapasteijoita ja chilicheesenugetteja ja intouduttiin siinä jopa ryypiskeleen ne keskiviikon jämät, niin et vain leijonaa on enää jäljellä. Kyllä spontaani ryypiskely, ja rentoutuminen ja aurinko tekee ihmisille ihmeitä! Ei elämä tunnu yhtään niin toivottomalta, kun se tuntu vielä viime viikon alussa! Eve lähti siinä 12 pintaan, mut ite pääsin nukkuun vasta 3 pintaan. Hengasin Facebookissa, join Green catin loppuun (liian makeeta ilman lantrinkia) ja katoin Red Dwarfit, melko täydellistä :) 

Sitte tässä ajatus, jonka Robert Downey Junior heitti ilmoille, se meni suurin piirtein näin: 

If you are walking down a path, it's already beaten. Someone else has used it before you. You should make your own." Me mietittiin tota Even kanssa  niin, et toki yhteiskunnassa on polkuja, joita meidän pitäis kulkee (esim. tie kohti avioliittoa, asuntolainaa jne.), mut ei meidän ole pakko, jos se ei tunnu oikeelta. Me voidaan raivata omat tiemme, se on vaikeempaa ja jopa pelottavaa, mutta joskus tarpeellista, jopa järkevää! 

Tänä viikonloppuna katoin pari suomalaista vanhaa elokuvaa, Hilja maitotyttö ja Hornankoski. Jälkimmäisestä olin enemmän haltioissani :) vanhat elokuvat kuuluu kesään. 

Tänään istuttiin Even kanssa tossa pihassa auringossa, kerran kesässä sitäkin, nyt on taas melko pilvistä. :( 

Eilen katoin dokkarin lyhytkasvuisesta tytöstä, joka tapas eka kertaa muita lyhytkasvuisia. Joskus käy kateeks kun esim. sokeilla on paljon tiiviimpi yhteisö kuin ceeppareilla. Tietty se on tietyllä tavalla ymmärrettävääkin, ceeppareita on niin monenlaisia. Mut ois se kiva kuulua yhteisöön. Etin niin kovasti paikkaa ja porukkaa, johon kuulua.   

Maanantai 18.8. 

Kirjottelen tässä tekstareita Nigelin kanssa. Se on lentokentällä, matka kohti Uutta-Seelantia on todellakin alkanaut. Oon itkeskelly paljon, ikävöiny Nigelia. Uuteen-Seelantiin on 9 tunnun aikaero kesällä, 7 talvella. Kommunikointi on varmasti hankalampaa kun nyt, enkä saa vastausta viesteihin ytä nopeesti... Ehkä tässä on se hyvä puoli, että puhelinkasku pienenee. Vaikka ei se suuren suuri nytkään oo ollu, vaikka yli 200 viestiä  oon lähettäny, ja siihen meneekin noin puolet puhelinkaskusta. 

...Olispa ollut rahaa käydä Lontoossa... ...Kävin kattoon lippujen hintoja mut onhan ne noussu öljyn hitintojen mukana, ja muutenkin elokuussa on kalleimmat hinnat, kun on Keski-Euroopan lomakausi. 

Katoin tässä taannoin sitä Nigelin 2006 mulle nauhoittamaa videoo. Siinä oli mm. X-factoria. Tietty teemana oli viä Motown, lauloin, itkin ja ikävöin. 

Mulla oli etenki tossa kuunvaihteessa nukahtamisvaikeuksia. Telkka ja jääkaappi naksu olevinaan omituisesti, pelkäsin tulipaloa ja näin hahmoja varjoissa. Ennenkin tällaista on ollu, muttei ikinä näin pahana. 

...Kroppaa särkee, jalkoja kuumottaa ja turvottaakin tavallista enemmän. Pitäs varmaan mennä lääkäriin, mut ei nyt jaksa. 

Fyssarikin on nyt loppu, yks kontrollikäynti viä käymättä. Ei se Katri si uskaltanu antaa mulle niin  paljon fyssaria, mitä oltiin Annen kanssa sovittu. :(  Mun pitäis mennä muka omatoimisesti Vapaa-aikakeskuksen kuntosalille. Se sali on niin pieni, kaikki kyttää ja ne laitteet on vaikeita käyttää. 

Vammaistukipäätökseen ei tullu KELAsta muutosta, se on nyt Sosiaaliturvalautakunnassa, se mun valitus. Sossusta sain elokuulle 192,38€, saisin varmaan joka kuu saman verran. Mun asunistuki taasen nousi pyöreesti 11€. Yksin asuvana multa hyväksyttäis asumiskuluja 333€ joten saan 266,40€ asumistukea ja vuokra on 481,34€ + sauna 7€. Eipä siinä työkkäristäkään paljon käteen jää. 

...Pete ja Matti kävi tossa kuun alussa, kivasti kuuman kauden päätteeks, asentaan vihdoin sen Even tuulettimellisen lampun olkkariin. 

Star Trekkien lisäksi oon koukussa formulaan. Kisaviikonloppuna katson harjoitukset, aika-ajot, GP Racing on track, Inside GP, F1 Extrat, pre racen ja tietty kisan, keskellä yötäki. Kovalainen voitti 3.8.2008 ekan kisansa :) 

Olin tossa Satullakin lapsenvahtina pari päivää. Niiden lasten kaveri Meerikin oli siä. No, eihän ne mua paljon tarvi, kun laittaan ruokaa eteen. Tytöt piirteli, Bentsu pelas pleikkaa. Sit ne halus ulos. Ei ne siitä pihasta olis lähteny, mut Meeri ne innosti puistoon lähteen. Mua hirvittää se liikenne. Kolme lasta ja kepin kanssa kulkeva, eikä autot pysähdy suojatien laitaan. Helvetti. Menin sitte tielle seisoon, niin pysähtyivät. Sitte meinasin kaatua portaissa, kun kiivettiin sinne Näsinpuistoon. Ei kunto kestä muutenkaan. Ja hirvittää katella, kun ne muksut kiipeilee ja hyppii kuin marakatit. Mut niillä onkin hyvä tasapaino ja ne on rohkeita, toisin kun minä olin pienenä. Tai no, varovaiseks mua kai voi sanoo, ja jo hyvin pienenä tiesin mihin mun tasapaino riittää ja mihin ei. Toinen päivä meni vähä paremmin, mut oltiinki kolmistaan ja sisällä eikä menty pelottavaan ulkomaailmaan. En kyllä ikinä halua asua niin keskustassa! 

9.8. lauantaina olin Even ja Matin kanssa kattoon Nokialla Sinisen unen viimestä näytöstä. Sitä ennen nautittiin salaateista, juustoista ja viinistä niillä. Eve vietti suurimman osan iltaa puhelimessa tai tanssimassa, mä juttelin Matin kanssa. No, mitä paremmin opin Mattia tunteen, sitä paremmin tullaan juttuun ja meillä on yhteistäkin. Mukavaa oli, juotiin punkkua. 

Mä olisin tykänny näytöksestä enempi, jos olisin saanu yksin pitää oman vilttini. Yksin sain sentään juoda fanta-leijona lämmikettä. Evellä oli kylmä niin ei sit jääty Saijan kanssa juhliin viimestä näytöstä, vaikka se oli pyytäny. Yhen aikaan oltiin kotona. 

Viime viikon maanantaina pääsin Isojoelle kummieni kyydissä. Satokin, mut kokonaisuudessaan oli ihan ok säät. Marjapuskilla oli mukavampaa kuin ikinä siitä johtuen, ettei ötököitä vieläkään ollu, eikä kaupungissa tai missään ollu odottamassa mitään mukavampaa. Sitä paitsi, oli tosi kiva olla ulkona niin paljon. 

19.8. 

Matka Tampereelle suju mukavasti. Hermanni ei edes oksentanu kertaakaan, niin kuin tavallisesti, maukas vaan mutkan kohdassa. Mä Reikitin Hermannia kyllä ennen ja selitin mielikuvilla, että kotiin ollaan taas menossa. Hermanni on kyllä hyvää seuraa, toki sitä vois muutenkin kuin kissaa rapsutellen aikaansa kuluttaa. Täällä muhun iskee aina stressi ja suru ja ahdistus. Torstaina kun tultiin, niin illalla huippas, melkein pyörryin. Saatta olla, että pitäis tosiaan käydä lääkärissä. Nytkin on eilisillasta lähtien särkeny päätä, tai ihan ku sitä joku puristais. Ei oo Evekään ehtiny hieroon, vaikka eihän se spastisuuteen edes tunnu paljon auttavan. Ihan tosissani mietin, et jos hylkäis tän modernin maailman ja muuttais isojoelle. Muuttaisin heti, jos siä oiski odottamassa sellanen saunallinen mukava asunto, kuin äitin siskolla. Mikäs siä ois ollessa, jos nettikin toimis. Mut kyllä siäkin pitäs si olla joku työ.. Ahdistaa! Väsyttää, kroppaa särkee, maha on tavallista useammin kipeä.   

Serkkuni häissä haaveilin omalle kohdalleni persoonallisesta vihkivalasta, "eikä mitään riisin heittoa! Kunniakuja olisi kiva. Mut dumpattiin ylimääräsenä Leenan ja Ari-serkun autoon kirkolta juhlapaikalle. Mikäs siinä, parempi musa ja vähemmän meteliä. ...Jussilla oli huonot vitsit, mut onneks mä en joudu pilkan kohteeks enää, nyt se on Reetta, kohta 14. Reetta ja mä ollaan niitä suvun väliinputoajia, väärän ikäsiä. Me ei kuuluttu 'nuorisopäytään, mut en ollu varma, kuulunko Johannan ja Sadunkaan ja niiden lasten seuraan. Taustamusa oli Groove-tyylistä, kelpais munkin häihin."  

Tuonkin päivän muistan masentuneena, surullisena itkeskelleeni ja haikeana katselleeni kaikkia pareja, en vain hääparia. Tunsin yksinäisyyttä ja ikävää, luultavasti kateuttakin romanttisesta hääjuhlasta, jossa oli läheiset paikalla, toisin kuin omissa häissäni. Kyynisenä mietin, että uskon edelleen rakkauteen, mutta voinko enää koskaan luottaa siihen? 

Jalat olivat turvoksissa, kuten tuolloin aina, jos pidin kenkiä pidempään, joten en jaksanut jäädä bailaamaan, vaan lähdin vanhempieni kyydillä kotiin. Ei minulle muut sukulaiset puhuneetkaan kuin Johanna, joka istui vastapäätä, Markku ja Pentti sedät vaihtoivat kanssani pari sanaa... Äiti vaan valitti mun yläosan avonaisuutta. Mielestäni näytin paremmalta kuin ehkä koskaan, tosin halusin laihtua 4-10kg.  

., 

Syksyllä hain taas kovasti työharjoittelu- eli työelämänvalmennuspaikkaa, kun mutakaan ei löytynyt. Pääsinkin Tampereen kaupungin kulttuuripalveluille haastatteluun 22.10. Reiki-masterilleni Johannalle kuvailin näin: 

 ...pieniä ihmeitä ainakin on tapahtunut. Itselläni on ainakin todella paljon parempi, onnellisempi olo, ja energisempi. Ja isä on vähintäänkin hyväntuulisempi, eli ilmeisesti tosiaan nukkuu paremmin ja/tai kipuja on vähemmän. Nigelin kanssa välit on tosi lämpöset... onhan näitä.

 

Tunnin päästä, yhdeltä, mulla on haastattelu harjoittelupaikasta. Se olis ens keväälle, tammi-toukokuulle ilmeisesti, minkä jälkeen pääsisin kivasti lähtee ehkä sitten Britteihin. Se olis Unipointissa, siis kansainvälisessä kohtaamispaikassa, eli just sellasta mielekästä tekemistä, mitä tässä oon hakenu :)

Kun asuimme eri mantereilla, sähköpostissa Nigelille ja Nigelilta kulki myös kaikenlasia kuvia.... Tässä yksi siistimmimmistä!