26. luku, jossa käyn hetken töissä ja olen yksinäinen
Kesän lopulla 2007 olin armeijassa, vuorokauden
Siellä se on taas, innokas alokas Kivinen, tietysti ensimmäisenä oppimassa uusia asioita. Koska isäni teki elämäntyönsä puolustusvoimille ja Nigelkin haaveili merijalkaväestä, oli kiva nähdä Invalidiliiton inttileirillä vähän armeijameininkiä sisältäpäin. Pasifistina en halunnut koskea aseisiin. Ruoka oli hyvää. Pakista söimme perunaa ja jauhelihapihviä.
Pääsimme heti 2. pioneerikomppaniaan, totta kai.
Sähköposti Hannalle 27.8.:
Mä en oikein tiedä mitä tänne kuuluu. Ei voi sanoo että 'tavallista', koska eilen vielä se tavallinen ois tarkottanu, et Nigel on täällä ja asiat on niin kuin olla pitää. Mä en voi tajuta, et se ei oo enää täällä. Välillä on ihanaa, et tää kämppä on taas yksin mun, saan laittaa ruokaa missä on paljon sipulia ja mausteita, mennä nukkuun ja tehdä mitä vaan ottamatta ketään muuta huomioon. Ja välillä taas tulee mieleen jotain, esimerkiksi se, etten voi tehdä sen kanssa enää asioita, melki kaikki pitää tehdä taas yksin... Ja sitte taas kyyneleet virtaa. Mutta kaikkeen tottuu, elämä jatkuu. Ei vielä tänään, mut ehkä jo huomenna. Kunhan nyt kuulisin siitä... Kun sillä ei oo puhelinta, johon ees laittaa viestiä ja tyhmänä en kysyny sen veljen numeroo...
Jos vaikka huomenna jaksaisin ruveta soitteleen niihin työharjottelupaikkoihin joita oon tässä miettiny... tänään ei viä jaksa.
Sä et tietenkään voi ymmärtää, kuinka tärkee Nigel on mulle, ja millanen meidän suhde on. Sulle kaikki on niin mustavalkosta, on tai ei, hyvä tai huono. Nigelin ja mun suhteessa on paljon muitakin värejä, paljon hyvää, jos vähän huonookin. Nigel on mun paras ystävä maailmassa. Meillä on samat arvot ja me voidaan puhua ihan kaikesta. Se on ehkä ainoa ihminen, joka ei tuomitse vaan yrittää ymmärtää ja hyväksyä mun ratkasut ja mun persoonan kaikki puolet. Joo, väärinkäsityksiä on, tyhmiä riitoja, mut kaikesta aina puhutaan. Enkä mä halua löytää ketään 'parempaa', tutustua kehenkään uuteen pitkään aikaan, en ystävyys- enkä miltään muultakaan pohjalta. Varsinkaan kun en oo varma onko mun paikka Suomessa vai jossain ihan muualla. Kyllä mäkin olisin lähteny, jos olisin Nigel, töitä ei löydy, kieli on vaikee, rahaa ei tullu mistään ja se oli niin monessa riippuvainen musta. Ei sellasta iänkaiken jaksa, ei varsinkaan kun ei oo mikään pakko, kun on muitaki vaihtoehtoja. Oli meillä sentään tässä melki viis kuukautta ylä- ja alamäkee. Mustakin tuntuu, et harkitten taas Britteihin muuttamista, ja ei, en Nigelin takia, ei se varmaan Lontooseen muutenkaan jää, on menossa eka Uuteen-Seelantiin työleirille ja sitte sinne merijalkaväkeen... ... Vaan siellä on parempi sosiaaliturva ja terveydenhoito, ja moni muu asia, saattasin löytää töitäkin...Ja en menis Lontooseen, vaan johonkin muualle. Yliopistoon yritän kuitenkin Leedsiin 2009. Mutta se siitä tältä erää. Eiköhän tulevaisuudesta löydy kaikkee hyvää, vastauksia kysymyksiin jne. Mietin, et voisin tulla käymään Hesassa, maisemanvaihdos vois virkistää, mut kattoo nyt jos on työhaastatteluja jne. et koska voisin tulla.
Sähköposteista selviää myös se, että tunnelma muuttui nopeasti, 30.8. sain tiedon työhaastattelusta ja 18.9. aloitin työelämänvalmennuksen, eli palkattoman työn TAKKissa, 30 tuntia viikossa. Välillä olin vastuussa ryhmistä yksinkin, jos opettajat olivat sairauslomilla ja koska oppilaat olivat minulle tuttuja ja luottamus oli molemminpuolista. Rakastin työtä alkeisryhmissä, joissa osa oppilaista ei ollut ollut minkäänlaisessa koulussa aikaisemmin. He olivat niin innokkaita oppimaan ja jokainen päivä uuden oppimisen parissa sai minut hymyilemään, vaikka raskasta olikin. Päiväunet tarvitsin melkein joka päivä. Maahanmuuttajien kanssa työskentely tuntui kotiinpaluulta.
Hervannan terveyskeskuksessa aloitti syksyllä myös CP-vammaisten nuorten kuntosaliryhmä, joka kokoontui pari kertaa viikossa syksyisin ja keväisin ja siellä oli tosi hauskaa, kannustimme toisiamme ja musiikki oli hyvää!
Muuten kerroin, että katsoin ja nauroin brittisarjalle Kyllä, Herra pääministeri, tunteilin Gilmoren tyttöjen ja Sinkkuelämää naisten sekä edelleen Teho-osaston parissa ja olin katsonut elokuvat Mo' Better Blues, Unelmien sielunmessu ja Pulp Fiction videolta.
Muita ihmisiä en juuri nähnyt kuin perhettäni ja Eveä, ja se oli välillä aika tylsää ja ärsyttävääkin. kävimme mm. läpi Even vaatehuonetta ja jatkoimme vaihtarointia ja kahvin äärellä maailman parantamista ainakin pari kertaa viikossa. Perjantaisin kävimme saunassa ja katsoimme Tartu mikkiin usein yhdessä.
Ketjukirjeeseen kerroin kuinka: "kävin porukoilla äitin synttärikakulla ja sit ne tuli auttaan mua siivoomisessa ja sit isä poras ryijyn mun makkarin seinään. Melki vuosi siinä meni, mut nyt mun koti alkais olla valmis."
Kirjoittelin nuorten miesten kanssa Suomi 24 treffien kautta. Yksi jäbä kävi luonani kahvilla, toisen kanssa kävin Hookissa, monien kanssa sovittiin treffit, jotka miehet peruivat jollakin verukkeella viimeistään siinä vaiheessa, kun kerroin vammastani. Yhden kanssa kävin syömässä ja saunassa, koska miks ei, suomalaisiahan tässä ollaan. Tasan yhtä näin useamman kerran, mutta sekin jäi kädenlämpöiseksi ja sitten lopetinkin nettitreffailun vuosiksi, kirjoittelu ei kerro totuutta ihmisestä.
3.12. säästä kerroin: "Märkä, tuulinen, ikävä, sillä ei ole tarpeeksi lämmin, että jää sulaisi pois, muttei lumisen kylmäkään."
Koko talvi muistuu mieleen jäisenä ja mustana. Itsenäisten vuosien jälkeen oli masentavaa, että jouduin pyytämään vanhemmiltani apua, että pääsin turvallisesti kauppaan tai minne tahansa.
Itsenäisyyspäivän juhlat TAKKissa olivat aivan ihanat
Minulla oli aito, pieni joulukuusi.
Jouluksi ja uudeksi vuodeksi Nigel tuli taas Suomeen. Sekä Bentsu, että Nigel saivat valomiekat joululahjaksi. Uuden vuoden aatoksi menimme Satulle ja uuden vuoden otimme vastaan Ilveksen yökerhon jonossa. Sisältä en muista muuta, kuin että jalkojani särki hulluna, mihinkään ei voinut istua ja joku kaatoi takamukselleni alkoholia.
2.1. Nigel halusi viedä minut Antikaan syömään ykköset päällä. Niko, omistaja, puhutteli Nigelia "sir." Pitihän herrasta kuvia ottaa. Nigel halusi viedä myös vanhempani lomallaan ulos syömään.
Tällä 2.1. kuvalla liityin tammikuussa myös Facebookkin, kun olin saanut sinne 10 kutsua.
Hei vaan
Nigel tossa lähti sunnuntaina, niin nyt sitä taas viittii viettää aikaa netissäkin. Nyt on kyllä vaan aika väsy, oli aika rankka päivä töissä, kun on paljon uusia oppilaita, eikä viä oikein tiä miten niitten kanssa kommunikaatio yms. pelaa. Ja sit olin koko ajan jaloillani, et nyt oikeeta jalkapohjaa särkee aika kiitettävästi, mut kai se tästä.
Meillä oli aivan mahdottoman ihanat 17 päivää, sen sanon. Helppoo, luonnollista, ihanaa. Kaikki väärinymmärrykset kasaantu samalle päivälle, eikä muutoin sit ollu mitään kinoja edes. Harmi sinänsä, et se huono päivä oli uudenvuoden aatto, mut oli meillä silti ihan kivoja hetkiä sillonkin. Alkuillasta poikettiin Matilla ja meikkailin siinä Even yms. sitten ne meni menojaan ja me mentiin Satulle. Oli siä ihan kivaa, mut oishan se ollu kivempaa olla omien rakkaiden ystävien parissa. Mut kerran nyt näinkin. Yöllä oltiin Ilveksessä, en kyllä halua sinne toiste, huonoo musaa. Mut jonossa ulkona oli kivaa, poltettiin sädetikkuja, ja laulettiin kaikkee mahdollista Päivänsäteestä ja menninkäisestä Maamme lauluun!
Jouluaattona mä kävin siinä kahentoista pintaan, 'Lumiukon' :) katottuani, saunassa ja mentiin si porukoille. Satun porukka tuli sinne syömään ja sit tuli joulupukki. Mä sain älyttömän paljon lahjoja, Nigelilta tosin melki kaikki. Porukoilta sain pyjaman ja kylpytakin, (vanha kylpytakki olikin vissiin jotain 10 vuotta vanha ja sen kokonen ja näkönenkin!) [tuo lahjatakki on edelleen käytössä 2023]. Ja sit äitiltä sellasen kauniin peltirasian mun koruille, kun mun korurasia hajos (muistatko sen missä oli niitä simpukan kuoria? sekin oli mulla IKUISUUDEN). Nigelilta sain sormuskellon jossa on sydämenmuotonen kellotaulu, Elviksen :) (pienoismalli),ja si monta pakettia Star Trek videoita joita se oli nauhottanu mulle Lontoossa (voooi kulta), ja sitte 'Siskoni on noita'- sarjan viimesen kauden dvd-boxin, kun en ollu nähny niitä viimesiä jaksoja. Kynttilöitä sain kans... Ja sitten Satu ja Santsu oli tehny sellasen unisiepparin (ihan hyvä, välillä kun on noita univaikeuksia ja etenki painajaisia) ja Bentsu oli maalannu taulun. Suklaata sainkin oppilailta jo ennen joulua, et sitä kielsin muiden ostamasta. En mä sit muuta keksi.
Mä annoin kans dvdn Nigelille, et elokuvia ja Star Trekkejä mä täällä ollaan si katteltu, et jos te nörtit kokositte siä rekkaa, niin me täällä katottiin tieteisjuttuja videolta varmaan ainakin sen saman 18 tuntia, varmaan enemmänkin :) Kai se rekka on jo valmis?
Tässä kuussa on kyllä laskuja ja muutenkin on rahaa kulunu niin, et en kyllä pysty sinnepäin tuleen, mut ehkä vaikka helmikuussa sitten. Mutta palataan asiaan jossakin muodossa, siellä täällä tai netissä!
Ja toiselle Hannalle krjoittelin 13.1.:
Töissä oon edelleen TAKKissa, sopimusta on jatkettu kahdesti, oon siä nyt viä maaliskuun loppuun. Alan tässä katteleen oikeeta työpaikkaa sekä Suomesta että Englannista. Kattoo sitten keväällä miltä tuntuu. TAKKissa on edelleen mukavaa, mut ei sieltä varmaan pysyvää työtä saa, etenkin kun sinne on innokkaita vapaaehtosia tulossa ovista ja ikkunoista tekeen ilmaseks töitä. Joten etin sitte muuta muualta. Uskon kuitenkin, et saan sieltä ihan hyvän työtodistuksen, ja toivon, et se auttais sitten eteenpäin. Ehkä meen syksyllä koulunkäyntiavustajakoulutukseen, ellei töitä löydy. Pennosia siitäkin hommasta tietty vaan saa, mut ois sitten ainaki sellanen pätevyys, jolla aina sais töitä, jos ei muuta ois. Ens vuonna viimestään nenä näyttää varmaan taas kuitenki kohti Britteinsaaria ja yliopistoo. Mutta ei kannata nuolasta ennen kuin tipahtaa. Kattoo nyt, miten elämä kuljettaa.
Joulun alla heitin hyvästit parille luokalle, tosin monet jatkaa toisella kurssilla nyt. Oli se silti aika rankkaa. Mut kivat kurssit alko viime viikolla, ja helpommat kuin viimeks, ei oo kuin yks täysin luku- ja kirjotustaidoton! Tosin töissä on aika stressaantunu tunnelma, kun siä muuttu kurssirakenne ja opet on vähän hukassa ennen kuin homma lähtee käyntii... Kai se tästä, sopii toivoo.
Nigel oli täällä jouluselta ...käytiin ulkona syömässä, Riverdanceä kattoon Tampere-talossa (mä olin ihan fani yläasteella, ja olin ihan onnesta soikeena nyt kun vihdoin pääsin sitä kattoon), nukuttiin pitkään ja oltiin vaan kahden. Tuntu ihan oikeelta lomalta, nyt kun oli ensimmäistä kertaa elämässäni lomaa töistä! Oon ihan tyytyväinen Nigelin ja mun suhteen tilaan, et ollaan 'tosi hyviä ystäviä'. Kattoo sitten, jos vaikka ens vuonna satutaan Lontooseen samaan aikaan, et mihin meidän suhde kehittyy, jos mihinkään. Tällä hetkellä on tosi mukavaa olla yksin, vaikka toki se on vähemmän mukavaa aina välillä, kun kaikki kaverit tuntuu parinsa löytäneen ja mä viä haahuilen täällä yksinäni. Mut kaikki ainakaan!
Sähköpostien positiivisesta sävystä huolimatta masennus söi naista yhä pahemmin. Yritin psyykata itseäni onnellisemmaksi ottamalla itsestäni hymyileviä selfieitä usein. Tässä 6.2.
TAKKissa opettelimme ruumiinosia, nauru auttaa usein oppimista! Sekä mm. leivoimme ystävänpäivän kunniaksi mokkapaloja.
Helmikuussa kävin myös päiväristeilemässä Tiian ja Matin kanssa. Masennuksen lisääntyessä painoni oli alkanut selvästi nousta ensimmäistä kertaa ikinä.
Hermanni kämppiksenä sentään piristi
Oli ihana asua lähellä lapsia ja Satua, toki olin aika paljon lapsenvahtina, mutta pääsin myös näkemään heidän koulunsa juhlia, mm. huikea Hard Rock Halleluja- esitys on jäänyt mieleen.
Naisten päivänä 8.3. 2008 olivat Hervannan hurjat koolla varmaan ensimmäistä kertaa lähes neljään vuoteen, kun Saija ehti Nokialta ja Hanna ja Heini Helsingin seudulta Hervantaan.
Hannan äidille kirjoittelin kuulumisia 21.3.:
Aurinko paistaa ja kevät tulee. Tosin auringosta en oo kovasti päässy nauttimaan. Paikoittain on viä niin liukasta, etten uskalla lähteä ulos yksin, ja kun kavereitakaan ei oo täällä kun Eve, jolla on Mattinsa. Mutta kyllä se aurinko vielä voittaa ja sulattaa kaiken lumen ja jään ja meikäläinenkin rupee taas ulkoileen enemmän!! . ...tulevaisuus on tällä hetkellä täysin avoin taas. Evellä ja Hannalla ja kai Heinilläkin on niin selvät sävelet, mä oon tässä vuosia haahuillu ja haahuilen edelleen. Oli mullakin selvät sävälet kun opiskelin ja olin naimisissa... Nyt oma tie ei oo sitten löytynytkään niin nopeesti, kuin yliopistosta valmistuttuani luulin. Mutta etsintä jatkuu.
22.3. sähköpostissa toiselle Hannalle:
Koko talven oon ollu tosi väsynyt, ja ehdin jo minäkin epäillä että olin raskaana, mut hormonit vaan laitto kropan sekasin, kun olin ilman minipillereitä hetken. Jotenki tuntuu, et kaikilla kavereilla on vauvakuume tai vauva jo tulossa. Kai se on tää ikä, jos alle kolmekymppisenä vauvan haluaa, ja kotiasiat on kunnossa, niin miksi ei! Mä jatkan vaan haahuilua edelleen. Työelämänvalmennus TAKKissa loppuu tässä kuussa, ja uutta oikeeta työtä en oo ainakaan sieltä saamassa :( Kyllä mulle tulee ihan mahoton ikävä mun oppilaita ja työkavereita! Mutta elämä jatkuu. Siellä mä oon työkkärin tuilla painanu töitä ja pitkää päivää parinkin opettajan edestä, ja missä palkka? No, ei missään muussa, kun oppilaiden edistymisessä ja kiitollisuudessa. Toki hienoa on sekin, raha vaan ois mukava lisä. Lueskelen Suomen kielen pääsykoekirjoja, mut en oo mitenkään opitimistinen sisäänpääsyn suhteen. Sinne otetaan niin vähän, ja kokeessa kysytään nippelitietoo sijamuodoista jne. kun taas mä oon paljon parempi essee-muotosissa kysymyksissä.... mut katotaan nyt.
Mietin myös edelleen Lontoseen takas muuttoo, välillä tuntuu täällä niin yksinäiseltä ja tympeeltä, ja etenkin sää ja liukkaat pännii, kun yksin en uskalla lähtee aina ulos, ja kavereitakaan ei ole lähimailla kävelykepiksi, masentavaa soittaa aina isä apuun. Muutenkin, kun mun sosiaalinen elämä tuntuu olevan enimmäkseen mesessä, kun kaverit on ympäri maailmaa, niin onko sillä sitten niin väliä, missäpäin maailmaa mä tietokoneen ääressä istun? Mutta mietin aihettä lisää sitten pääsykokeiden jälkeen, jos ikinä pääsen sinne asti...
Huhtikuun lopussa lähden 10 päivän lomalle Lontooseen. Mulla on sinne kauhee ikävä, ja vaatehuonekin huutaa tyhjyttään, pitää päästä shoppaileen ja halvalla. Ja näkeen kavereita. Nigelin kanssa oon ollu tiivisti yhteydessä viestein mesessä ja puhelimessa. Muusta en tiedä, mut ainakin se on mun paras ystävä.
31.3. vietimme läksiäisiäni. En ensin halunnut tehdä lähdöstäni numeroa, koska se oli aivan kamalaa ja tunteikasta ilmankin, mutta koska minua alkoi siltikin itkettää ja sille tarvittiin selitys, spontaanit läksiäiset järjestettiin. Yksi oppilaista juoksi minulle kaupasta lahjaksi koruja ja kahviastiaston (joka on äidillä edelleen käytössä, itse kun juon kahvini ISOISTA mukeista). Oppilaat lauloivat minulle niin suomeksi, somaliaksi kuin englanniksi ja sitten tanssittiin. Annoin myös jokaiselle oppilaalle kortin, halasin ja toivotin kaikkea hyvää. Pariin oppilaaseen pidin hetken yhteyttä ja pariin työkaveriin edelleenkin. TAKK oli ihana työpaikka, ja tähän mennessä ainoa, josta olen saanut yhdenvertaisena työntekijänä johdolta joululahjankin, Finlaysonin pyyhkeet, jotka ovat edelleen käytössä. Mutta koska harjoittelijoita on aina saatavilla, miksi palkata kaltaistani ihmistä ihan oikeaan työsuhteeseen? Toukokuussa poikkesin vielä luokan kevätjuhlaan erityisvieraana.
Huhtikuussa Nigel lensi Suomeen viikonlopuksi 18. päivä perjantaina, kyläilimme Heinillä ja Akilla Keravalla ja lensimme yhdessä Lontooseen sunnuntaina.
En muista reissusta oikein muuta, kuin että kävin Annan kanssa shoppailemassa uusia vaatteita ja Nigelin kanssa 'meidän' kiinalaisessa syömässä. Sitten Nigelille nousi kuume, ja juoksin vieraassa osassa Lontoota etsimässä ibuprofeenia ja kuumemittaria. Koska Nigel ei syönyt kasviksiä, hän myös inhosi kurkun tuoksuista naamarasvaani.
Lennolla takaisin, vapunaattona, luin Paolo Coelhon Bridaa englanniksi ja itkin. Vieressäni istunut suomalainen nainen luki samaa kirjaa espanjaksi, aloimme jutella ja hän osti minulle vapun kunniaksi kaljan, tähän astisen elämäni ensimmäisen ja viimeisen lentokoneessa juomani.
Äitienpäivä oli hiukan tuulinen mutta kaunis. Sain syyn käyttää Lontoosta ostamaani uutta mekkoa. Äiti huomasi kaupungilla, että vastaantulevat miehet olivat pistäneet kaulanaukkoni merkille, ja murehti sitä, johon minä tokaisin: "parempi kun katsovat tissejäni, eivätkä jalkojani." Äitiä luultavasti taas itketti tämä vammaani viittaaminen, minä taas olin ihan ylpeä tisseistäni!
Isojoki, pe 13.6.2008 päiväkirjasta, mitä en ole jo yllä maininnut:
Melki vuosi siitä, kin viimeks kirjotin. Kai se olin minä, joka tähän on viime kesänä kirjottanu, vaikka noi edelliset tekstit vaikuttaakin vähintäänkin epäkypsiltä. Mutta mitäpä sitä miettimään. Se on mennyttä ja nyt on nyt.
Ei sitte huvittanu kirjottaa siitä, kuinka Nigel lähti takasi Lontooseen elokuussa. Onneks syyskuun puolesta välistä olin puoli vuotta töissä TAKKissa opettajien avustajana opettamassa aikuisille maahanmuuttajille Suomen kieltä. Aika meni nopsaan, ja usein iltapäivisin olin niin väsyny, ettei sitä kauheesti itteensä, yksinäisyyttä tai tulevaisuuttaan ehtiny edes miettiä. TAKKissa oli ihanaa, kyllä opettaminen jossain muodossa on varmasti mun juttuni. Mutta eihän mulla ole mitään pätevyyttä alalle, et ei sieltä työpaikkaa irronnu, tosi mairitteleva työtodistus tosin. Viime yönäki näin työkavereista ja oppilaista unta, :( Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta on mulla paljon valokuvia sentään.
Syksyllä olin tosiaan hirveen väsyny. Koko talvena ei tullu juurikaan lunta ja jos tuli, se suli parissa päivässä. Oli mustaa, märkää ja ikävää. Ensimmäistä kertaa diagnosoin ittelläni kaamosmasennuksenkin. Siihen auttoi hiukan, kun äitin kanssa harrastettiin kevät Chi Kungia, sain tietää siitä TAKKin tyky-päivässä.
Mun 10 päivän Lontoon reissu hihtikuussa ei ollu yhtä onnistunu kuin joululoma. Se tunteiden sekamelska, minkä Lontoo sai aikaan, otti voimille. Muistot. Kaikki se, mitä Nigel ei voinu edes ymmärtää, kun se ei tuntenu mua mun ensimmäisinä vuosina Lontoossa. Ja on viä paljon, mitä en oo sille kertonu. Siihen liittyen sitten panikoin sitä, etten ehtiny näkeen Obia enkä Toksia. Ja joka tapauksessa Nigel kokee Lontoon ihan eri tavalla kuin minä, Se on kasvanut siellä. Mulle Lontoo on aina kasvun, itsenäistymisen ja muutoksen kaupunki. Mahdottoman tärkeä maa mun persoonan kehitykselle.
Me nukuttiin Nigelin kaposessa sängyssä ja seinässä sängyn vieressä tohotti tulikuumapatteri. Kumpikaan ei nukkunu hyvin, etenkään silloin kun Nigel oli 3 vuorokautta korkeessa kuumeessa. Sunnuntaina jouoksin sateessa ja ukkosessa etsimässä auki olevaa apteekkia. En sitte viittiny jättää sitä kipeenä yksinkään, vaikkei kumpikaan ollu hyvää seuraa.
Annan kanssa oli mukavaa, tosin sillä oli omat menonsa ja käytiin syömässäkin sen työkavereiden kanssa. Mieluummin olisin ollu kaksin sen vähän ajan, kun nähtiin. Mut oli kiva käydä shoppailemassa ja Nando'sissa syömässä. Yksin kävin Lewishamissa shoppaileen. Siä olin kovin onnellinen. Se tuntuu kaikista eniten kodilta.
Nigel tykkäs mennä jo 11 aikaan nukkuun, mä olisin voinu jutella vaikka läpi yön. Toki sekin ahdisti, et Nigelin huone oli pieni kuin postikortti ja tupaten täynnä tavaraa. Stressas se molempia, arvaahan sen. Mut Nigelin kanssa tehtiin quiche ja lättyjä ja käytiin teatterissa kattoon Monty Pythonin Spamelot, mikä alkoi Finland- biisillä :). Ja Nigel oli teettäny mulle oman avaimen ja ostanu avaimenperän, vaaleanpunainen bootsi! Niin ja sit se näytti mulle koulun, missä se oli ollu ja puistoja, missä se oli leikkiny. :) Oli mukavaa, etenki kun se ei usein kerro tollasia asioita, eikä mene henkilökohtaisuuksiin.
Mulla meni hirveesti rahaa, mistä johtuen mulla ei oo yhtään nyt. Mut ei se mitään, mulla on nyt kivoja vaatteita, vartalo- ja naamarasvoja ja ihania muistoja. Kyllä tässä vähillä rahoilla on ennenkin pärjätty!
Joka tapauksessa Suomessa tarkeni jo 1.5. ilman takkia ja hihattomalla paidalla ja 2.5. tuoksui kesä kun kävelin Eveltä kotiin. Toki sen jälkeen on ollu jo monta hallayötä. On se jännäks menny tämä Suomen sää.
Mut enenevissä määrin, etenkin sen jälkeen kun työt loppu, mua on vaivannu se, etten kuulu mihinkään.
Nigel lähetti mulle synttärilahjaks 8 videokasettia Star Trekkejä: Enterprisea, TNGtä, DS9ä. Ei ne kaikki videot toki täynnä ollu, mut meni siinä kolme viikkoo, kun katoin ne kaikki. Mahtavaa kerta kaikkiaan, etenkin DS9, mut sitä tulee myös MTV scifi kanavalta. Jee!
Synttäreitä ei ollut rahaa juhlia, mutta Eve ja Saija poikkesivat kahvilla ja haettiin Efesistä Tex Mex-ateria. Oli mukavaa, mutta tytöt lähti jo 7 pintaan. Otin selfien (yllä) ja katoin Red Dwarfia ja Muotitalot. Sain Eveltä ja Matilta pullon punkkua ja sitä siinä sitten yksinään lipitin.
Viestin mesessä mm. entiselle vuokraisännälleni Toksille Lontooseen, jolta sain kuulla, että Ola oli mennyt naimisiin. Kun viinipäissäni soitin Olalle, hän kuulosti siltä, kuin olisi maailman luonnollisin asia, että soitin hänelle, vaikka emme olleet olleet missään yhteydessä melkein vuoteen. Hän vain rupatteli kaikista tuntemistani henkilöistä, pikku-Tunde oli vankilassa, Taofeek karkoitettu jne. mutta ei tietenkään omista kuulumisistaan. Paitsi, jos jotakuta on jäänyt vaivaamaan, ei sille Olan oletetulle pojalle koskaan kai mitään dna-testiä tehty isyyden varmistamiseksi, riitti kun babalawo (noitatohtori) laittoi kirveen kuumenemaan nuotioon, ja sitten pojan piti koskea kirvestä, ja koska pojan käsi ei palanut, oli hän Olan poika. Että. Olin taas iloinen, että olin Suomessa ja elämä oli mennyt niin kuin oli mennyt, vaikka joskus sitä epälinkin.
...Täällä Isojoella en halua juhannusta viettää, kun aina mulla menee hermot äitin ja varsinki Satun hössötykseen ja toki tää juhannus on nähty. Meen nyt sitte Tiinalle (M.), sillä ja muksuilla ei onneks ollu muuta ohjelmaa.
Mut joka tapauksessa mun ympärillä on vaan pareja ja kiireisiä ihmisiä ja mä oon yksinäinen, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei ole samassa elämäntilanteessa kuin minä. Kukaan ei ole edes sinkku. ...on niin paljon, mitä haluaisin jakaa jonkun toisen kanssa, olkoon se sitten luonnon kauneus, tuoksu, ruoka tai tv-ohjelma.
Alkaa taas turhauttaan työttömyys. Kun on liikaa aikaa ajatella, sitä juuttuu siihen, eikä tee tarpeeks asioiden korjaamiseks. Aina lupaan, et tänään ryhdistäydyn, etin töitä. Sitte etinkin, mut ei sieltä mitään löydy... ärsyynnyn ja alan haaveilla Englannista.
Jotenki tuntuu, et oon ollu enimmäkseen onneton Alkion jälkeen. Toki mukaan on mahtunu paljon hyvää, oppimista, ihania ihmisiä ja paikkoja. Mutta liian monta kyyneltä, epätoivoista ja yksinäistä hetkee myös. Välillä ajattelen myös, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mä olen Suomessa nyt, mutta Santsu ja Bentsu on siinä iässä, et niillä on omat juttunsa, eikä ne enää juurikaan tunnu välittävän meikäläisestä. Kaikilla vanhoilla kavereilla on omat elämänsä, enkä mä enää mahdu sujuvasti niihin mukaan. Me ollaan kasvettu eri suuntiin. Suomikin on muuttunu. Vannoinki, et jos en saa enää vammaistukea (piti taas tehdä uus hakemus, pitää hakea puolentoista vuoden välein, vaikka vamma on pysyvä), lähden kyllä Englantiin mieluummin heti kuin myöhemmin. Mä tarvin ne 80€. Ilman niitä laskujen maksu käy mahdottomaksi. Eikä Tampereella ole töitä. En mä ikuisuutta jaksa näin elää. Mieluummin Lontooseen kuin Helsinkiin.
Mut oikeesti, mun avioliitto: aivan PASKA. Työpaikkoja on ollu hyviä ja huonoja, mut mikään ei joo jahtanu mihinkään pysyvään. Mä teen parhaani, omistaudun, ja mitä saan palkaks? Korkeintaan lämmintä kättä. Mä oon enimmäkseen ihan opitimistinen tulevaisuuden suhteen, mutta en lähitulevaisuuden.
14.6.
Nyt oon ollu täällä Isojoella kohta viikon. Viime lauantaina lähdettiin isän kanssa puolenyön maissa Hervannasta ajeleen. Oli ollu niin lämmintä, et oli mukavaa ajella yön viileydessä. Siinä vähän kahen jälkeen kun oltiin perillä, niin aurinkokin alko taas jo nousta. Oli kaunista ja rauhallista ja voi kuinka ihanalta yöilma tuoksu! Kun tultiin, jääkaapissa oli äitin tekemiä juusto-kalkkuna-kurkkuleipiä. Joskus äitin äitimäisyys on ihanaa!
Jostain syystä täällä ei ole edes ötököitä, jokunen paarma, pari kärpästä ja hyttystä, niitä ei oo edes mettässä! Oisko sitten lumeton, lämmin talvi tähän syynä vai mikä? Oli miten oli, mut harmi, ettei Nigel ole täällä tällaisena kesänä. olis varmasti nauttinu enemmän kuin viime kesänä.
Sunnuntaina oli viä lämmin, mut sitte tulikin ukkonen joka hajotti kaks digiboxia ja yhden telkkarin. Oma moka :(
Haettiin sit kirkolta uus boxi, kun on taas EM-jalkapallo kesäkin, niin on kiva, et on ees yks telkkari. Porukat on mukavia ja hyvää seuraa ainakin enimmäkseen. Paitsi silloin, kun ne kohtelee mua kuin lasta, Mut niin kai ne tekee täältä ikuisuuteen, se on vanhempien tehtävä.
Ollaan käyty parilla kävelyllä äitin kanssa, sekin on mukavaa. Säät on tosin ollu vilposet ja on ollu pilvistä. Tänään on vähän aurinkoisempaa, mut vilponen ja voimakas tuuli. Kyllä tälläsessa paikassa on oma viehätyksensä. Heti tänne tullessa tuli parempi olo kuin mulla on ollu aikoihin kaupungissa. Täällä seinät ei kaadu päälle ja on kaikin puolin helpompi olla ja hengittää. Sekin piristää, et saa mennä ulos ilman, et täytyy miettiä miten pukeutua. Toki se ahdistaa, et täällä pitäis olla niin kovin toimelias. Mut enhän mä ole, ja porukat alkaa jo hyväksyä sen. Oon mä ny ruohoo haravoinu ja puita heitelly pinoon ja päiväkahvit keitän myös.
Tällä hetkellä esimerkiks kaivossa ei oo tarpeeksi vettä, kun lumestakaan sitä eii tullu. Sitte oli kylmää ja monta viikkoo kuivaa. Nyt on tullu vähä vettä, mut mitä sitten, jos tällasia vuosia alkaa olla usein?
Kommentit
Lähetä kommentti