kahdeskymmenestoinen luku, jossa neljäs elämäni päättyy

Suvi katolla, Bath, the Circus 15.9.2006

Perjantaina 11. elokuuta 2006 kirjoitin sähköpostia Siljalle: 

Ei tuu tällee pahemmin nykysin edes kirjoteltua, vaikka netissä roikunki päivät pitkät.. messangerissa juttelen enempi kavereiden kanssa.

 

Eipä täällä mitään sen suurempaa, tylsyyttä, työttömyyttä, muutama vieras on Suomesta käyny, mut muuten on kesä menny ihan huomaamatta ohi, en oo tehny mitään sen erikoisempaa.

 

Meilläkin on ollu vähä ongelmia. Me ei koskaan oikein riidellä, mut toinen on tuntunu viime aikoina tavallista useammin ärsyttävän, ja oon miettiny sitäkin, ettei ois ikävä jos se tosta johonki häipyis. Etenki nyt, kun Nigelkin on ollu taas hetken työttömänä, mut muutenki, me ollaan toistemme seurassa ihan liikaa. Ihan kaikki asiat tehdään yhdessä ja ollaan toistemme melki ainoot ystävät (ja kun Annakin asuu samassa kämpässä), ettei kummallakaan edes pahemmin ole sosiaalista elämääkään tän kämpän ulkopuolella. Nigelilla nyt on sentään rugbytreenit mihin se menee ilman mua, pelejähän taas meen kattoon, kun kausi alkaa.. vaikka vois sitä yrittää olla menemättä niin usein, ja hankkia vaikka oman elämän..  Tosi hyvään väliin tulee siinäkin mielessä toi mun Suomen loma, toivottavasti molemmat saa sen aikana uutta perspektiiviä meidän suhteeseen! Toivon, et Nigelilla tulee oleen mua yhtä ikävä kuin mulla sitä.. jos ei, saattaa hyvinki olla, et muutan Suomeen ainaki ennen sitä, jos en kokonaan ilman sitä.

 

Nigel sitä ite ehdotti, et se muuttais Suomeen mun kans, mut ny sitä tuntuu huolestuttavan, ettei se aina usko, et meillä on tulevaisuutta.. ja kuitenki Suomeen muutto on sen verran merkittävä asia suhteen kannalta.. Mut eikö kaikissa suhteissa oo tälläsiä kausia? Eikä tulevaisuutta kukaan voi tietää, pääasiahan on, et just nyt on yhdessä hyvä. Nigel on mun unelmien mies, ahdistaa, kun se ei tunnu puolet ajasta tietävän mitä se mua kohtaan tuntee, tai paremminki kuinka voimakkaasti se tuntee..    

 

Nigel oli taas tuossa jättänyt minut, ne olivat aina kuukauden pätkiä, jotka hän jaksoi minuun olevinaan sitoutua. Toisaalta, rehellistempää se oli kuin yhdessä pysyminen ja toisista haaveilu selän takana, mutta myös julmaa, etenkin kun asuimme yhdessä ja minä olin jo lähes vuoden ollut täysin sitoutunut häneen, eivätkä muut miehet kiinnostaneet minua enää millään tavalla, mikä oli historiani huomioon ottaen ihme. 

selvitin myös, miten kännykälleni oli käynyt: 

...pitää saada puk-koodi ja puhelin, et saan suomalaisen numeron Suomessa käyttöön. Joululomalla mun puhelin hajos niin, et 1, 4, ja 7 numerot ei toiminu (puhelin kastu tippuessaan lumeen, kun tein lumienkeleitä...) Vaihdoin si pin-koodin, kun siinä oli sekä 1 että 4, mut si unohdin, et olin vaihtanu sen, ja lukitin kortin... En oo vaivautunu sitä viä avaan, kun si äitin vanha Nokia, jonka otin omani tilalle, lakkas lataamasta ja nää paikalliset puhelimet on liittymäkohtasia eli mun dna-kortti ei toimi näissä puhelimissa. 

Lisää ongelmia tekniikan kanssa seurasi, kuten selitin Tiialle 18.8. Tähän lisäilin äät ja ööt paikalleen, nyt piti taas kirjoittaa ilman: 

Oon Annan koneella.. jo nyt ikävä läppäriä... ja tiettyjä kirjaimia... Jos viesti ei muuten tullu perille, niin mun kone pimahti tiistai-iltana (15.8.). Ruutu pysyy pimeenä, vaikka kone päälle ja pois meneekin normaalisti, lataa jopa aloitussivun, koska sen näkee ihan himmeenä, kun kattoo aurinkoo vasten... Eli näytössä varmaan vaan vika.. pirun kallis varmaan tollanen nestekidenäyttö uusia.  Nigel on kyllä luvannu maksaa, jos se ei oo älykallis, mut uskon, että on... (Näyttö itseasiassa korjattiin ilmaiseksi, koska takuu oli vielä juuri ja juuri voimassa.)

 

Tällä hetkellä Nigel viihdyttää jotain tyttöö sen motskarinkorjauskurssilta tua alakerrassa... Se on kyselly multa pari paivää johdattelivia kysymyksiä rakkudesta ja ystävyydestä ja siitä, et haittaisko mua miten, jos se rupeis seurusteleen... En vaan ajatellu, et se halus ruveta siihen näin pian... Kun ollaan kuitenki Suomeen muuttamassa edelleen yhdessä.. Voipi olla, et ylireagoin, mut käsittääkseni toi on sama tytto, jonka kanssa sillä oli vähä jotain juttua viime vuonna.. MÄÄ OON NIIN SEKASIN.. Katoin Love Storyn toissapäivänä videolta ja vollotin.. Helpompi sitÄ leffaa kattoessa on vollottaa, kuin ihan vain omia murheitaan.. mut juu. 

Nyt kun oon tassa miettiny asiaa joka kantilta pari viikkoo, oon tullu siihen tulokseen, et vaikka rakastankin Nigelia, niin en oo kuitenkaan rakastunu siihen, mä en oo koskaan tuntenu olooni niin turvallisekseksi meidän suhteessa, et olisin uskaltanu FALL in love.. Toi engantilainen ilmaus on kyllä hyvää kuvaan asiaa, eikö, rakastumista?? Se ei tarkota sitä, ettenkö pystyis näkeen meitä yhdessä täältä ikuisuuteen, etten olis surullinen siitä, ettei se rakasta mua yhtä paljon kuin mä sitä.. se vaan tarkottaa sitä, et ehkä mun on helpompi toipua siitä, et meidän tiet ennemmin tai myöhemmin eroo. Sopii toivoo ainakin.

20.8. kirjoitin päiväkirjaan: 

Kai elämässä kuitenkin, pohjimmiltaan, on kyse uusiutumisesta. Vaikka mun elämä on tähän mennessä ollut suht lyhyt, tuntuu silti siltä, kuin olisin elänyt jo ties miten monta elämää. 

Ensimmäinen päättyi kai abivuoden kesään. Opiskelijakämppävuosi oli jonkinlainen kynnys, välietappi matkalla uuteen minään. kesä 2001 meni yliopiston pääsykokeisiin lukiessa, yksin asuessa ja ollessa ja parisuhteen harjoittelussa. Tony oli mun eka oikee poikakaveri. Se tunsi mun kaverit, mä tunsin sen. Mä tapasin sen 'kummivanhemmat' se tapas mun vanhemmat. Ja mä rakastin sitä miestä kuin hullu puuroo. Ja hullua se oli. Mutta hyvä ja tarpeellinen harjotus tulevaisuuden varalle.

Korpilahden vuosi opetti mulle, kuka musta on todellisuudessa tullut. Tunnistin itseni niissä ihmisissä, jotka mut ympäröi, ja oli kuin olisin tullut kotiin. 

Lontoossa mä olen elänyt kolmannen ja neljännen elämäni. Mun neljäs elämäni alkoi siellä Eustonin B&Bssä [siis syksyllä 2004] ja sekin näyttää nyt tulevan päätökseensä.

Mä huomaan heittävänäni pois tavaroita, jotka muistuttaa mua mun entisistä minuuksistani. Uskon, että heitän pois todella paljon enen kuin muutan Suomeen. Paitsi yliopistojutut jätän, niihin haluan vielä palata. Muu on taakse jäänyttä elämää.      

Tämän jälkeen en päiväkirjaan kirjoittanutkaan tasan 10 kuukauteen. 

21.8. jatkoin parisuhdeongelmieni vähättelemistä sähköpostissa Tiialle : 

 

Voi kun oon kaivannu sulle höpöttämistä! Se on niin terapeuttista jutella jollekin, joka ei asu tässä samassa kämpässä...

 

Heti alkuunsa pitää selvittää, et se mun edellinen maili oli mulle tavanomaista mustasukkasta panikointia. Ei Nigel nyt kenenkään kanssa seurusteleen oo ryhtymässä. Ja asiat on ny jotakuinkin puhuttu halki, poikki ja pinoon, tosin pinokin on jo  monesti tässä jarjestetty uudelleen.. että jo alkaa maistua puulta..  Ei kun siis selvemmin sanoin ilmastuna, päädyttiin siihen et mitäpä sitä korjaamaan, mikä ei oo rikki. Me ollaan molemmat onnellisia tällee kun ollaan, erittäin hyvinä ystävinä siis. Mehan "erottiin" taas vaihteeks sillo sen jälkeen kun sä lähdit. Itte asiassa musta tuntuu, et meidän välille on tullu takas sitä alkuaikojen huoletonta huumaa... Ja Suomeen muutetaan, uskon et mä tuun syyskussa ja kun Nigel tulee marraskuussa niin meilla ois si jo kämppä. Yhellä makkarilla eka, jos se ei toimi niin haetaan isompaa kämppää... Tietty moiseen on kuukuasien jonot, ja Nigelilla aika utopistiset unelmat, mut mä luulen, et asiat viä järjestyy parhain päin, miten ikinä sitten järjestyykin. Nigel osaa jo numerot yhdesta kymppiin ja muuta pientä, ollaan opeteltu jotain melki joka ilta. 

 

...ei oo rahaa  (mietin taas, et missä mun tuet viipyy ) 

Mä oon kuule saanu takas vähän optimismiani, mistä olin muutama vuosi sitten ihan tunnettu. Eilen innostuin ihan mahottomasti, kun rupesin aatteleen uutta alkua, uutta elämää.. laitoin aiheesta ajatuksia paivakirjaan ja huvittais ne kopsia spaceen kun tässä ehdin... Annoin Annalle mm. sellasen mekon, jonka Ola mulle joskus osti... ei siinä mitään, kiva ja KALLIS, mut ei mun tyyliäni, ja mulla on se Olan ja mun joulukuvissa päällä, enkä halua pitää mitään, mikä muistuttaa mua siitä elämästä. Yliopistojutut tietty pidan, siihen elämään haluan kuitenki viä palata, mut kaiken muun heitän pois, siis sellasen, mikä muistuttaa sellasesta, mitä en välita muistaa, ja minkä muisteleminen ei oo hyväks. Oon tähän asti ollu kauhee hamsteri, samanlailla kuin äiti ja isä, mut nyt päätin, et kaikki typerä, esim. lahjat joille ei oo mitään käyttöö, ja vaattet joista en tykkää, saa mennä. Tietty jotain pienia muistoja pidän.. mut en mitään suurta! Suomeen en tuo juuri muuta kuin vaatteita ja tänne en viitti jättää varastoon paljoo, Nigelin vaivoiks (tai siis sen veljen, joka meidän kamat ilmeisesti varastoi).

 

Ja älä sä muuten siitä murehdi, ettei sun luona kukaan käy, kaikilla on näinä nettiriippuvuuden päivinä sama ongelma!!

 ja jatkoin tilitystä 22.8.

Mua on pistäny vasemmalle puolelle masua viime yönä ja vähän nytkin, heräilin koko ajan, si sain nukuttua kun olin vasemmalla kyljellä. Si näin unta, et mun oikeesta jalasta oli lähteny luu, siis se oli molemmista päistä ihan irti ja vaan liikku ittekseen tua säären sisällä... ei kiva.. Ja si meillä oli hirveen iso kämppä ja täällä asu meidän lisäks pari jotain tyttöö ja meillä oli kaks keittiöö ja kylppäriä.. ja si mä kaaduin sen kipeen jalkani kanssa rappuset alas.. 

 Mä täällä jo panikoin, ettei toi vatsakipu vaan oo umpisuoli tai jotain, mut kipu on kyllä väärällä puolella kroppaa.. Ettei vaan jää reissu tekemättä.. No, mun pitää mennä lääkäriin hakeen lisää verenpainetapletteja muutenki, joko tänään tai huomenna, joten kysyn tosta kivusta siinä samalla, ei se niin paha oo ny, kummallisesti maatessa sattuu enemmän!

 

No ollaanhan me enemmän kuin kavereita, jaetaan Nigelin sänky ja huone edelleen, pussaillaan ja rakastellaan... Kai se on vaan molemmille helpompi, kun ei nimetä seurustelua seurusteluks.. En tiä miks Nigel on niin sitoutumiskammonen, mut mä ainakin pelkään joka hetki sen menettämistä ja nyt kun se ei oo MUN poikakaveri (nimellisesti), niin en voi sitä menettääkään, jos ymmärrät mitä tarkotan. Enkä si muuta käytöstani sen mukaan, mistä tiän sen tykkäävän ja oon paljo vapaampi ja onnellisempi, itteni.. Sama ongelma mulla on ollu ennenkin, mieletön pakko miellyttää, kun pelkään menettamistä ja hylätyks tulemista ja yksin olemista.. "kun ei mua kukaan varmaan enää huoli, jos tän yhden menetän".. Ihan hullu ajattelu ja luulis, et elämäni perusteella uskaltaisin jo uskoo siihen, että aina löytyy uus mies, ja jos hyvin käy niin entistä parempi.. Mut juu, tässä tää sepostus.

 

Kuulumisiin, ja mukavaa syksyn odottelua! Si kun oon varannu menolipun Suomeen ja tiän että oon varmasti siä sillon, niin voidaan varata ne Kaija Koo laivaliput! 

 

Mut mulla murisee masu, täytyy mennä aamupalalle.

Mun My space alkaa muuten jo olla mun näkönen, jos et oo sattunu käymään kattoon.  

Halauksin, Suvi

24.8. torstai-iltana lensimme Annan kanssa Suomeen. Ohjelmassa oli pari päivää Fest Afrikaa, jossa mm. join liikaa, koska kaikki vanhat tutut halusivat tarjota minulle kaljan, sekä yöpyminen Isojoella. Reippailimme Lauhanvuoren kansallispuistossa ja Konkarin lintutornilla. Illlalla isä kertoi hassuja juttuja suomeksi, minä käänsin parhaani mukaan englanniksi Annalle ja nauroimme ja joimme iloisesti yhdessä vodkatuoremehua. Tampereella ehdimme vielä parturiin ja istua Cafe Europassa. Helsingissä biletimme ja ryyppäsimme Hannan kanssa paikallisessa ja Heiniäkin näimme, sekä Lontoosta Helsinkiin muuttanutta Tiinaa ja Ronaldia. 2.9. matkasimme Viking Mariellalla Ruotsiin, kävelimme päivän sateisessa Tukholmassa ja lensimme illalla Lontooseen. Paluusta muistan sen, että kroppaani, etenkin jalkojani, särki julmetusti ja olin varma, että ostamani Finlandia vodkapullo oli mennyt rikki, koska laukkujen luona haisi viina. No, minun pulloni ei ollut mennyt rikki, mutta Annalla ehti mennä hermot minun negatiivisuuteeni. Kunpa olisin osannut selittää sen, kuinka hälyn ja liikkumisen aiheuttama väsymys ja fyysinen kipu aiheuttavat ärtymystä ja negatiivista tunteenilmaisua, jolle en aina voi mitään. 

Täteilyä

Aumakivellä

Suolla 

Jalkani olivat ensimmäistä kertaa näin turvoksissa lentämisen jälkeen. Vasen jalka oikeastaan pysyi turvoksissa tästä eteenpäin monta vuotta, jalkaa röntgen kuvattiinkin sen vuoksi. Vasta noin 12 vuotta myöhemmin itse tajusin kysyä, voisiko nestettä kerryttävän verenpainelääkkeeni vaihtaa, ei ollut yhdellekään lääkärille tullut mieleen. Sama lääke aiheutti ummetusta, joka ilmeisesti aiheutti edellä kuvatun vatsakivun.  

Surullista kyllä, tämä tukholmalainen pasta maistui oikeasti kamalalle. 

14.-15.9. kävin Nigelin kanssa vielä Bathissa Nigelin Eve-tädillä ja tapasin Nigelin äidinkin. Rakastan Bathia. Lontoon harmauteen verrattuna rakastan sen rakennusten lämmintä keltaisuutta ja kaupungin vihreyttä. 

Maisemia the Royal Crescentin katolta

Täällä voisi asua monia Katto-Kassisia

16.9. perjantainajuhlittiin läksiäsiäni, toki tuttujani kävi vielä hyvästelemässä minut muinakin päivinä. Goottimekko, koska harvoinhan sille oli käyttöä. Tässä enemmänkin kuvia, että näette kuinka ihana olohuone meillä oli. Aina kun paikalla oli muita naisia, Nigel ei tanssinut minun kanssani, mutta onneksi muitakin tanssittajia löytyi, tässä Edward. 

Viimeinen kerta, kun näin prinssini Obin. Kirjoittelimme vielä sähköpostia, ja hän lähetti minulle Suomeen kirjeenkin, mutta sitten hän katosi. Obilla oli vaikeaa Lontoossa ja muistan, että hänet pahoinpideltiinkin kerran pahoin.

  

21.9. kävin Nigelin kanssa elokuvissa katsomassa Snakes on the Plane. En muista, että minulla olisi koskaan muulloin ollut elokuvissa yhtä hauskaa. 

27.9. kirjoitin vielä sähköpostia Hannalle: 

Teatteriin oon menossa viä Nigelin kanssa, muuten tää Lontoo-elo alkaa olla pulkassa ja ihan innolla odotan Suomeen tuloo ja etenki oman kämpän sisustamista. Mä oon täällä viä töissä muutaman päivän, alotan huomenna tossa lähisairaalalla, jotain toimistoapulaisen hommaa se on, ja vaan ke-pe, mut kokemusta mitä kokemusta, kahdeksan päivää ehdin tässä tekeen töitä... Olinki jo tulla hulluks, kun oon vaan möllöttäny kotona ny puoli vuotta.

 

Joopa, mut pian nähdään, ja terveisiä tutuille!

 

Muistin virkistämiseksi, 14.10 olen siis VARMASTI Suomessa!

Tietenkin sain taas myös töitä, kun olin päättänyt muuttaa takaisin Suomeen. Toisin kuin edelliskerralla, olin jo ostanut lentoliput, enkä perunut lähtöäni. Ehdin silti järjestää kaksi ja puoli viikkoa mielenterveystuomioistuimen istuntoja. Tykkäsin hirveästi ainoasta työkaveristani ja pomostani, ja oli toisaalta harmi lähteä, vaikka ei osa-aikatyö pitemmän päälle olisikaan riittänyt, vaan täysin sotkenut raha-asiani. 

30.9. kävin viimeistä kertaa Northoltissa katsomassa rugbyä ja hyvästelemässä ne kaikki ihanat, tutuksi tulleet miehet. 2.10. Kävimme Nigelin kanssa teatterissa katsomassa Guys and Dolls, jota tähditti suosikkini jo Dirty Dancingistä ja North and South-minisarjasta, Patrick Swayze. Ehdimme myös Dalstoniin Drum&Bass bileisiin, jotka olivat kyllä aika hiljaiset. Nigelin sängyllä myös edellisessä luvussa mainittu Louie-jagulaari.

Veli ja sen sisko

Pubissa vielä kerran 12.10. Chloen näin tuolloin viimeisen kerran, niin se elämä kuljettaa, hänet mm. Turkkiin.  

Viimeinen kuva minusta Lontoossa, tältä erää, Sohoon teatteriin menossa. Harmi kun peilistä ei näy, mutta olin ostanut itselleni lyhyen mekon! Vuosia olin enimmäkseen vältellyt moisia, mutta koska olin nyt paremmin sinut vammani kanssa, säärenikin saivat näkyä, jopa julkisella paikalla. Nigel suuttui, kun cepari keskustassa tunnisti minut cepariksi ja käytti ilmausta "Another spaz!" Minua hymyilytti ja kättelimme, hän olisi tarjonnut minulle juomankin. Nigel ei ollut tajunnut, että mies oli cepari, ei minua haukkuva humalainen.   

Ihana vuokraisäntämme Andy vei minut rinkkoineni kentälle autolla vaimonsa ja pienen lapsensa knssa, joten matka ei mennyt itkemiseksi. Sen muistan, että kun muualle ei mahtunut, oli talvitakkini hihoissa mm. vaatteita ja patakinnas.