29. kesäkuuta 2017 aloitin fysioterapian Heli Koivuniemen kanssa. Facebookkiin laitoin kuvan ja kuvailun: Kun on jo käynyt fyssarilla, on ihana relata kahvimukin kanssa omalla parvekkeella, eka kertaa ikinä. Voi pilvetön taivas ja linnunlaulu!
— feeling blissful in Tampere.
Viiden vuoden kalenteriini jatkoin vielä illalla mm.: vehreys ja sininen taivas! Aina vaan niin kaunista! Olen onnekas!
Seuraavat päivät ennen töiden alkamista vietinkin lähinnä parvekkeella kirjaa lukien. Illalla striimasin muutaman jakson Kotikatua areenasta, oli mukava palata lapsuuden suosikin pariin. Muistin ottaneeni muotivinkkejä Mäkimaiden Mirjalta, ysärillä oli ruutuhousua ja raitapaitaa.
Työkokeiluni ohjaajana Jakamisen paikka ry:ssä alkoi 3. heinäkuuta. Olin töissä yhdeksästä kahteen viitenä päivänä viikossa. Tietenkin sain myönteisen päätöksen TE-toimistolta vasta 29. kesäkuuta, vaikka olin lähettänyt sopimuksen heille jo 16.6. ja he olivat tehneet päätöksen 19.6., joten työmatkojen järkkäämisen kanssa tuli kiire, mutta onneksi Tampereen vammaispalvelutoimistossa oli joku töissä, vaikka kesä olikin, ja sain ensimmäiset matkat järjestymään ennen kuin virallinen päätös oli järjestelmässä.
Ensimmäisellä viikolla oli vielä edellinen suomen kielen ja kulttuurin opettaja paikalla, joten lähinnä tutustuin materiaaleihin ja ihmisiin. Paperimateriaalit olivat valehtelematta Neuvostoliiton, Jugoslavian ja uusimmat Windows XP:n ajoilta, että opetapa niistä tietokoneen käyttöä ja maailmasta yleensä suomeksi! Paperia oli, mutta sitäkään ei saanut tuhlata, kun siihenkään ei ollut rahaa. Onneksi saatoin käyttää niitä vanhoja monisteita kivasti suttupaperina! Tämän lisäksi Japa oli juuri muuttanut uusiin tiloihin, joten netti ei toiminut ensimmäisinä päivinä.
Pelasimme sanapeliä Sanavalta, jossa pelilautana toimivista laatoista, joissa oli kirjaimia, yritettiin muodostaa sanoja. Helposti löysin sanoja, mitä ei oltu aikaisemmin löydetty, kun edellinen opettajakin oli maahanmuuttaja. Toki sanat piti myös käsitellä niin, että kaikki ymmärsivät, ja hauskaa oli! Eino Leinon päivä oli ensimmäinen virallinen opetusaiheeni, oli aivan ihanaa paneutua Suomen kulttuuriin ja kieleen! Kävimme sanoja, kielioppia ja tekstejä läpi kuvista, kirjoista ja monisteista. Kun nettiyhteys saatiin toimimaan, opetusvälineistö monipuolistui. Oppilaat kehuivat minua, ja pomo sanoi jo heinäkuun lopulla, että haluaa pitää minut mahdollisimman pitkään.
Olin töissä 9-14 viisi päivää viikossa, kolmena päivänä oli suomen opetusta, muina aikoina suunnittelin tunteja ja opetin tietotekniikkaa yksilön tarpeiden mukaan. Kahvitauko oli 20 minuuttia, siinä ajassa ehti juuri ja juuri lämmittää mikrossa eväät ja syödä. Koska en pidä hirveän kuumasta kahvista, ei kahvin juominen ollut kovin miellyttävää, ja lopulta lopetin kahvin juomisen töissä kokonaan, kun en ehtinyt sitä itse keittää ja juoda mitenkään. Sain työstä kulukorvausta 9 euroa ja vähän isomman työkkärin per päivä. Ei päätä huimannut, mutta olihan sekin jotain.
Hankalinta oli tottua päivärytmiin. Etenkin kun tiesin, että minulla oli aamulla herätyskello herättämässä seitsemältä tai 7.15, nukuin todella levottomasti ja huonosti, vain muutaman tunnin yössä, kun tarvitsen ainakin kahdeksan. Hyvä jos yhden yön sain viikossa nukuttua kunnolla. Aina oli myös jotain stressattavaa, KELA, toimeentulotukihakemus yms. perus köyhän vammaisen elämää. Varmasti tämä oli myös fibromyalgian oireilua, mutta en vieläkään tiennyt siitä mitään. Myös työn sosiaalisuus väsytti, hyvä jo jaksoin nähdä Eveä vaihtareiden merkeissä kerran viikossa, muita ihmisiä en juuri ollenkaan. Nukuin usein parin tunnin päikkärit.
Kävin heinäkuun alussa myös katsomassa arkaa rescue kissa-Santraa tämän ensikodissa. Olin löytänyt häntävammaisen ja vähän hassusti kävelevän neidin Kisu ryn sivulta ja tunsin heti yhteenkuuluvuutta, kyyneleet silmissä tietysti. Santra oli villinä populaatiossa syntynyt ja ensikodeissa ja parissa kotikokeilussakin jo kiertänyt parka, jonka kehonkieltä muut kissat eivät ymmärtäneet viallisen, yleensä alhaalla pysyvän hännän takia. Nyt kun minulla oli taas oma koti, toki siellä pitäisi myös olla kissa, ja miksei sitten yksin viihtyvä vammainen kissa toisen yksin viihtyvän vammaisen seuraksi.
Milja pahoitti mielensä, kun en ollut viestinyt hänelle lupauksestani huolimatta. Yritin selittää itseäni parhaani mukaan: Olen pahoillani. mä olin niin lopussa, että sit kun olin päässy kotiin ja tilasin Santralle juttuja netissä, niin kello oli melkein 11 ja seittemältä herätys... ja kun oon nukkunut noin 5-3 tunnin öitä niin päässä ei pysy ihan kaikki mitä piti tehdä.
Eilen sit taas meni pyykätessä, kaupassa jne. jne. Mä en ole sellanen, et mä osaisin tai jaksaisin viestiä puhuen tai kirjoitellen joka päivä kenellekään, vaik oon luvannutkin, päivän jaksamistaso voi olla niin eri joka päivä. Etenkin kun on pitänyt kolmen tunnin unilla olla reipas töissä. Mut joo. näin Santraa vilaukselta jopa about 5 kertaa, et ei edes pysynyt koko ajan piilossa. 🙂
 |
Lauantaina 8.7. juhannusruusut kukkivat, kun pyörähdin kummieni kanssa mökillä.
|
15.7. Kävin isän, Even, Saijan ja Sarin kanssa katsomassa Haiharassa Lystin Kesäillan farssin. Oli kiva nähdä ystävä loistamassa parhaimpana ja hauskimpana näyttelijänä muuten epätasaisessa näytöksessä. 20.7. kävin Nokialla katsomassa Hallasuon kukka teatterikappaleen, jonka ystäväni Saija oli käsikirjoittanut ja ohjannut. Facebookkiin kuvailin: Mykistävän vahvoja roolisuorituksia ihan kaikilta! Musiikkia ja voimakkaita tunteita! Ja mikä teksti!
Seitsemän kerran aikaisemmin muuttaneen Santran piti muuttaa minun luokseni loppuelämän kotiin 14. heinäkuuta, mutta ihmisiä ja koskettamista pelkäävä neiti pääsi luikahtamaan kirjahyllyn taa. Vertasin odotusta siihen, kun laskettu aika tulee ja menee eikä lasta vain kuulu eikä näy. 17. päivä illalla Santra vihdoin muutti luokseni. Siihen tarvittiin mm. yksi venähtänyt selkä, isompi kuljetuskoppa ja ammattilainen avuksi.
Ensin Santra teki retkiä muuhun kotiin kylpyhuoneen kaapin alta, ja palasi aina sinne turvaan. Seuraavana aamuna kisu oli tukimassa keittiön tiskipöytää, kun menin aamulla keittiöön ja oli järjestänyt ikkunalaudan tuikkukipot uudelleen. Kuvassa Santra on näkyvillä ja nukkuu rauhassa kiipeilypuussaan, kun olin olohuoneessa 21.7.
Kerta se on ensimmäinenkin... Meteli ja humalaiset ihmismassat eivät todellakaan ole minun juttuni, mutta Tammerfesteille suostuin päiväseltään 22.7. Even kanssa ja Even sisko avustajanamme, koska siellä oli kolme suosikkia päräkkäin.
Kaija Koo tietenkin iteketti, etenkin Vapaa, taas yksi minun biiseistäni:
Mä olen kyllästynyt niihin
Voimiin, jotka ohjailee mun elämää
Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa
En tiedä, onko se väärin
Kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
Sillä niin olis käynyt, jos ois jäänyt eiliseen kii
Joku mua piteli siinä
Se oli niin kamalan vahva
Eikä se halunnut päästää irti
Melkein kuin lihaa ja verta
Suurempi vuoria, merta
Se sellaiseksi kasvoi mun päässä
En odota yllätystä
En pidätä hengitystä
Mä haluan jättää sen kaiken taakse
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En mä rohkea oo
Enkä kuolematon
Mut mä tiedän vaan sen
Minkä sydän on tiennyt kauan
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En aio tuntea pelkoo
Vaikka pelkään, et se ei oo musta kii
Mut mä luulen, et ihminen on sitä vahvempi
Mä aion antaa sen kuolla
En enää anna sille tilaa hengittää
Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää
Mä rakennan kotini yksin
Mä parannan minäni yksin
Ja pakotan pitämään itseni koossa
En ole se surkea rätti
Jonka sydän on imetty kuiviin
En rakenna sille kotiini huonetta
-
Mä valitsin juosta
Koska luulin, etten osaisi muuta
En enää tunnista itseäni tuosta
Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan
Miklusta taas fiilistelin Facebookkiin: Siis ei mun elämässä ole muita miehiä kun tämä! 😍😘 Mikael Gabriel.
Ja oli huikeaa nähdä myös Eput livenä, minut Eppu Normaali vei lähinnä kesään 2004.
Vaikka olin ajoissa kotona, tarvitsin nukkumiseen ja toipumiseen melkein koko seuraavan päivän. Jalkojen kivut olivat monta päivää aivan kamalia, vaikka välillä olin nurmikolla istunutkin tanssimisen sijaan. Tanssiminen joka tapauksessa sattui vähemmän kuin paikallaan seisominen, sekin on ceparijuttuja, mutta pohkeiden kramppiin menemistä ei voinut välttää. Issias ja oikea polvi huusivat vielä elokuussa. Tulipa tuokin koettua, festarit. Ulkona sentään löytyy aina paikka, missä ei ole ihmisten tönittävänä, heidän energioitaan liian lähellä, eikä musiikkikaan kaikkialle kuulu liian kovaa.
Santra vietti päivät enimmäkseen tietokonepöydän sokkelissa, josta kuului välillä kuorsausta. Santra ei tullut pelottavien käsien lähelle, mutta silti oli selvästi minun kissani: lattialla oli vaikka kuinka monta kissanlelua, mutta niiden sijaan Santra haki jo toisena yönään kirjahyllyn päältä minun official merchandice Star Trek Tribble- karvapalloni, joka näkyy ensimmäisen kuvan taustalla. Toisessa kuvassa hän pyytää lisää herkkuja. Iltaisin Santra nikkaili raapimispuustaan ja leikki myös mielellään, kun heilutin cat danceriä.
Ja sitten sain kielteisen kuntoutuspäätöksen KELAlta.
Helin kanssa pohdimme sähköpostilla, mitä fysioterapialta halusin saavuttaa: No mitäs näitä nyt on: Kivuton liikkuminen – kipujen vähentyminen (hartiat, selkä, issiakset, pohkeet, lonkat, polvi). Ylipäänsä niin, että nukkuminen ja unenlaatu paranee. Ja että jaksan enemmän ja pystyn seisomaan pidempään kuin 10min yhtäjaksoisesti, on se sitten tiskatessa, muussa kodinhoidossa, peseytyessä, tai kaupassa käydessä tai töissä. Ponnistusvoiman lisääminen – taas oli aamulla hankala päästä astetta korkeampaan taksiin. Tasapainon paraneminen – liukkaat talvikelit on tulossa ja haluaisin päästä joskus kotoa pois ilman avustustakin.
Nuo tärkeämmät!
Lääkäri oli tutkinut minua B-lausuntoa varten noin viisi minuuttia, joten pyysin lääkärin muuttamaan lausuntoa vastaamaan Helin lausuntoa, jotta saisin kipeästi tarvitsemaani KELAn vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta, enkä, anteeksi vaan, mitään kunnan tarjoamaa kuntosaliharjoittelua, jossa vähän venyttelyä lopuksi, koska se ei ollut enää riittävää eikä tarkoituksenmukaista, siksi neurologiseen fyssariin hakeuduinkin. Olin ollut ilman fysioterapiaa syksystä 2009 ja tiesin, että tarvitsisin järeimpiä mahdollisia aseita oloni parantamiseksi. Olin ihan jumissa, tunsin kroonistunutta kipua, kaatuilin ja oikea polvi etenkin reistaili, nämä olivat faktoja, joita laitoin valitukseeni.
Heinäkuun lopulla olin lehdessä. Juhannuksen aikaan Me naiset- lehden nettisivulla oli kysely omasta kehosuhteesta. Toimittaja tykkäsi vastauksistani ja etenkin tatuoinneistani, otti yhteyttä heinäkuun alussa, ja haastatteli minua lähes tunnin Hervannan Duolla. Kuvat otettiin Seppälässä, koska puhuimme vammani ja painon lisäksi myös siitä, kuinka olin aina inhonnut shoppailua ja sovituskoppeja. Pidempi juttu julkaistiin nettisivulla, mutta se on kadonnut johonkin bittiavaruuteen. Eve kanssa mietimme, että vammaiset eivät näy yhtään liikaa valtamedioissa, naistenlehdissä tai missään, joten haastattelupyynnöistä ei vammasena kannata kieltäytyä.
Mesessä kerroin Miljalle, että Nico oli soittanut minulle Lontoosta. Tällä kertaa hän aluksi kehui minua kovasti, pyyteli anteeksi aikaisempaa käytöstään, sanoi kypsyneensä ja muuttuneensa ja sai minut nauramaan, kun intoili, että meidän pitäisi tehdä lapsi yhdessä, että lapsesta tulisi soturiprinsessa. Mutta eipä aikaakaan, kun blokkasin Nicon uudestaan. Hän eli siis edelleen kodittomana, mutta oli hankkimassa itselleen kissaa. Kun kerroin rehellisesti mielipiteeni, että mielestäni se oli hänen tilanteessaan huono idea, hän taas haukkui minua nartuksi ja huonoksi, kylmäksi ihmiseksi ja ystäväksi kun en tukenut häntä. En kerta kaikkiaan tarvitse hänen ailahtelevaa ja epävakaata persoonaansa elämääni.
Lauantaina 12. elokuuta suuntasin taas kummipoikaa katsomaan. Suunnitelmissa oli Portsan pihamarkkinat ja Tiia ja Matti perheineen veivät minut elämäni ensimmäistä kertaa Raxiin. Heidän Oili-mäyräkoiran pentunsa oli suloinen.
Loman kunniaksi kävin maanantaina lääkärissä ja sain polveen ja yleensä särkyyn reseptin grammaista panadolia.
Tom lenteli keskiviikkona Suomeen runsaaksi viikoksi. Onnekkaasti sohva saapuin saman päivän aamuna, vain viisi viikkoa luvatusta myöhässä, eli 10 viikkoa odotettuani. Koska Tom saapui illalla, yövyimme siskollani ja hengailimme seuraavan päivän Helsingissä siskoni ja pienten kanssa kaupunkiluonnosta nauttien. Kävimme lounaalla Tiinan kanssa ja kävelimme sitten vielä meren rannassa kaksin ennen kuin ajelimme Onnibussilla Hervantaan.
Jäänmurtajilla ei ollut vielä hommaa.
Olipas hyvää suomalaista viiniä! Esittelin Tomille suomalaisen rullakebabin ja kermaperunat ja katsoimme Siskoni on noitaa.
Seuraavana päivänä oli Hervannan vuoro. Ahvenisjärveä kiertäessä Tom sai kokea mm. ystävällisen humalaisen halauksen. Ah, Suomen kesä. Tom ihastui mustamakkaraan puolukkahillolla, onhan se paljon mehukkaampaa kuin brittiläisten black pudding.
Illalla tupareissani oli yhteensä 10 ihmistä. Seuraavana päivänä toivoimme Viikinki-pizzojen ja Siskoni on noita maratonin äärellä. Meidän ystävyytemme jatkuin ihan samnalaisena, kuin se oli ollut Englannissakin, paljon puhetta ei tarvittu, yhdessä oli helppo vain olla.
 |
| Sain tarpeellisia tuparilahjoja. |
Totta kai Tomin kanssa piti Lauhan torniin kiivetä katsomaan maisemia... siis pelkkiä mäntyjä, sekä lintutorniin suolla metsän keskellä. Maistoimme muutaman mustikan suoraa metsästä. Äidin herkkuja sekä oman maan viinimarjoja ja herneitä pari päivää syötyämme ajelimme isäni kanssa Tampereelle.
Isäni kanssa kävimme lounaalla Näsinneulan ravintolassa, lounas ei ole niin kallis kuin lista, mutta silti luomua ja lähiruokaa, suosittelen. Tässä pääruokana kyyttövasikkaa, alkupalana oli hirveä.
Hiljainen Särkänniemen huvipuisto.
Tyyni Nässy eli Näsijärvi.
Ja toisella puolen Pyhäjärvi.
Ja sitten kävelimme keskustassa. Seuraavana päivänä kävimme Pyynikin torninkin huipulla, poikkesimme Tallipihalla ja tein Naga morich siipihaasteen Hookissa ja nimeni pääsi seinälle. Sisuskaluja korvensi vielä illalla, mutta käsiä poltti monta päivää, ihan sama millä niitä pesi! En voi suositella ilman haskoja!
Poliisimuseonkin ehdimme Hervannassa kiertää, 1917 näyttely oli todella hyvä. Kävimme Speakeasyssä lounaalla ja etenkin jälkkäri pannarista nauttimassa. Vielä Tom ehti kokea toisenkin saunan Isojoen saunan lisäksi, nimiitäin Evellä.
Kun saatoin Tomin seuraavana päivänä Helsinkiin, ehdin sinne myös juhlimaan Bentsun 15-vuotissynttäreitä, hengailemaan ostarilla ja muistelemaan omaa teini-ikää. Ostin turkkilaiset lenkkarit Itiksestä.
Työkokeiluni jatkui uudella sopimuksella 28.8. eteenpäin tammikuun puoleen väliin asti. Nautin opettamisesta suunnattomasti.
Pidän Chilistä ja pidän Suomesta, jossa erilaisia chilituotteita on paljon.
Elokuun alussa kävi sosiaalityöntekijä minua kotona haastattelemassa avustajan tarpeestani. Sain syyskuussa avustajan, tai aluksi itseasiassa äiti ja poika tiimin. Ostin myös paremman imurin, ja tuli ihan aikuinen olo. Avustajat auttoivat uupumukseen, enää ei tarvinnut itse kiroilla ja irvistellä kolmea tai neljää kauppaa läpi selkä- ja jalkakipujen kanssa, ja kun siivoustakaan ei tarvinnut tehdä yksin, töihinkin jäi enemmän energiaa! Ja kun töissä jaksoi paremmin, jaksoi vapaa-ajallakin vähän taas nähdä ihmisiä, enkä vain nukkua sohvalla ja striimata tv-sarjoja.
Santran mielestä tämä oli ainoa hyväksyttävä tapa olla ihmistä lähellä, nameja saattoi syödä sääreltä.
Onneksi en luovuttanut, vaan valitin kuntoutuspäätöksestä Muistan elävästi, kuinka KELAn täti syyskuussa soitti, ja sanoi: "hyvä kun valitit, päätin ihan soittaa, että saat heti varata seuraavan ajan fysioterapiaan."
Aika nopeasti tajusin, että olin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni todella hyvällä fysioterapeutilla, jonka kanssa jokainen kerta on erilainen ja joka haastaa ja innostaa sopivasti, eikä päästä minua ikinä helpolla. Viimeisimmän päätöksen sain kolmelle vuodelle, joten olemme edistyneet sopivasti, mutta emme liikaa, ja tarpeeni nähdään jopa KELAssa. Välillä on voitu tehdä haastavampia juttuja, välillä fibromyalgia on hermostunut niin pahasti kuormituksesta, että olin täysin poissa pelistä fysioterapian jälkeen useita päiviä. Sitten ei auttanut kuin ottaa rauhallisemmin. Vieläkin kroppa reagoi usein kivulla jossain seuraavana päivänä, tai vaikka migreeninä, mutta silti olen onnellinen siitä, että minulla on juuri sellainen fysioterapeutti kuin Heli. Kohta tulee Helin kanssa 7 vuotta yhteistyötä täyteen, ja hän on syy, miksi en tällä hetkellä voisi kuvitella muuttavani mihinkään, missä en enää saisi hänen tukeaan cp-vamman kanssa.
Välillä herkuttelimme "vähän" Even kanssa hoitovaihtareiden ohessa, esimerkiksi 13.9.
Oli ihana käyttää omaa hierontapöytää vaihtareilla. Santrakin tykkäsin pöydästä ja kieri sen hyvissä energioissa onnessaan. Minulla oli vihdoin myös matto olohuonessa! Uudet verhot ala-asteen luokkakaverini Mauri oli myynyt minulle jo elokuussa, ja käynyt laittamassakin ne. Äitikin oli taas takaisin Tampereella ja vanhempani poikkesivat kahvilla.
Siskoni tuli Tampereelle syntymäpäiväänsä juhlimaan. Herkuttelimme tapaksilla ja viineillä Inezissä ja päädyimme illalla jopa Ihkuun, siitä oli 8 vuotta kun olin viimeksi ollut keskustan yöelämässä. Musiikki ei ollut hyvää ja muutenkaan en juuri nauttinut. Mutta sitten, juuri ennen pilkkua minua tuli iskemään, ensimmäistä kertaa ikinä, suomalainen mies. Hän olisi halunnut minut luoksensa, mutta halusin viedä Satun soteksilla kätevästi Hervantaan nukkumaan, ja minäkin halusin sinne Santran luo. Mies vaikutti aika täydelliseltä, puhuimme politiikkaa, Babylon 5, Farscape ja Pasila olivät hänelle tuttuja, juttelimme viiteen aamulla. Sain hyvää seksiä pitkästä, pitkästä aikaa. Se, että koin itseni haluttavaksi oli balsamia niille haavoille, joita Martin ja Steve olivat aiheuttaneet. Luulin, että hänestä olisi ollut edes vihertäväksi nörttikaveriksi, mutta ei.
Olin ihan ekstaasissa syksystä, syksyin väreistä ja tuoksusta. Kun kävelin apteekilta kotiin 10 lääkepakkaukseni kanssa tuota tietä, nauratti olla monellla tavalla erityinen ja värikäs minä.
Takin olin ostanut Uffista jo Tammerfesteille, ja minulla oli uudet silmälasit vihdoin, joita Synsamin sopimusasiakkaana sain kahdet sekä aurinkolasit pitkästä aikaa. Minun silmissäni on niin suuria vikoja, että linssit ovat todella kalliit, enkä mitenkään voisi ostaa laseja ilman osamaksumahdollisuutta. CP-vammani spastisuus vaikuttaa myös silmieni lihaksiin, ja vetää niitä karsastukseen aina uudelleen. Toisaalta hajataitto ja karsastus voivat yhtä hyvin olla perua happikaapissa oleilusta.
Kun poikkesin Safiyan 2-vuotissynttäreillä Helsingissä, laukaisivat ne taas migreenin, niin kuin Dahirin synttärit keväällä. Tälllä kertaa särky päässä ja niskassa kesti neljä päivää.
Maailman CP-päivänä 6. lokakuuta fiilistelin elämääni sähköpostissa Reiki Masterilleni:
Hei Johanna!
Viime sunnuntaina toivuin lauantain rapubileistä, mutta laita ihmeessä viestiä joko puhelimeen tai sähköpostiin, kun olet taas täälläpäin!
Viihdyn Tampereella ihan äärettömän hyvin, puoli vuotta jo takaisin Suomessa ja vieläkin leijun kuherruskuukausifiiliksissä, on täällä vaan niin kaunista ja ihanaa! Sielulla on hyvä olla, kun luonto on niin joka paikassa läsnä, ja muutkin asiat on järjestyneet kaikki parhain päin, niin kuin toki aina!
Hyviä energioita sinunkin syksyysi, Suvi
Suomen arjessa oli Englannin jälkeen hämmentävintä se, että sähkölaskuni olivat käytön mukaan niin pieniä, että ensimmäinen piti maksaa vasta lokakuussa!
intoilin myös Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaa siinä määrin, että liityin taas Vihreisiin. Olin aikaisemmin Suomessa asuessani ollut Vihreiden vaivaisten jäsen. Kiersin Pekkaa tapaamassa niin Tampereen Vihreiden tapahtumissa kuin Suomalaisessa kirjakaupassakin, missä päädyin Pekan kanssa Hesariin kuvaan. Ja kirjan olin siis jo ostanut ja lukenut aikaisemmin, halusin Lipunnosto-kirjaani vain nimmarin!
Muistan tuosta päivästä myös sen, että jalkani oli äärettömän kipeä. Jalkaterässäni oli napsahtanut ikävästi, kun lähdin töistä, mutta silti linkkasin irvistellen Suomalaiselta vielä Pala cafeeseenkin Pekkaa kuulemaan. Muistaakseni sain tälläkin kertaa jalkaterään, varpaiden juureen, lopulta piikin kortisonia, niin kuin kerran aikaisemminkin.
Olin ollut vuosia myös Amnestyn Internationalin kuukausilahjottaja Briteissä, ja maailmanparannuspäissäni aloitin sen taas Suomessakin.
Minulla ei varsinaisesti ole leluja kotona, mutta scifiaseet kirjahyllystäni
sopivat lapsille vallan hyvin. Santrakin kerrankin halusi poseerata.
22. lokakuuta satoi vähän lunta, mutta taloni kerhohuoneella "syystalkoissa" ja asukaskokouksessa oli ihan kesätunnelma, haitarin soittoa ja voileipäkakkua. Päädyin suostukaan asukastoimikunnan sihteeriksi.
26.10. oli aamulla enemmän lunta, ja sitä tuli koko päivän. Aamulla taksilla ei tietenkään ollut talvirenkaita ja olin myöhässä töissä.
Jouluihmisenä otin tunnelmasta kaiken irti, kun kävin kaupassa!
Seuraavana iltana oli valoviikkojen avajaiset keskustassa, enkä saanut sinne ketään kaveria mukaani, joten menin yksin katsomaan Diandraa ja ilotulitusta ja valojen syttymistä. Kalenteriin olen kirjoittanut: ...mut hyvä, että menin, kyl mun elämä vaan on ihanaa!" Keskustasta jatkoin Even ja Villen maagiselle keikalle Kalevaan.
Marraskuun alussa kävin taloni kuntosalilla toteamassa Helin kanssa, että siellä oleva vanha monitoimilaite ei toiminut. Suureksi yllätyksekseni crosstrainerista tuli uusi lempi laitteeni, vaikka olin luullut, ettei tasapainoni riittäisi siihen millään! Salilla oli cd-soitin, jolla sain soittaa omia vanhoja levyjäni ja fiilistellä, kun nostin painoja ja juoksin crosserilla.
Edellä mainittu Mauri majaili vuodesohvallani pari yötä asuntojen välissä. Oikein imuroi ja tiskasikin pyytämättä. Olimme jutelleet ja flirttailleetkin online vuosikaudet, ja oli kiva viettää aikaa yhdessä, hetken luulin, että siinä olisi voinut olla enemmänkin, mutta ei. Hänellä vaihtuivat kaupungit, tilanteet ja parisuhteet vauhdilla. Hän oli taas vaan yksi mies siinä pitkässä listassa, joita olin jollain tavalla auttanut ja jotka sitten ghostasivat ja katosivat elämästäni.
Työselfie 10. marraskuuta. Hiuksenikin tykkäävät Suomesta #leijonanharja
Marraskuussa kävin elämäni toista kertaa myös Apuvälinemessuilla ja Tiia oli luonani yötä. Olihan se erityistä nähdä niin paljon vammaisia yhdellä kertaa, ne olivat kuin vaimmaisten kokoontumisajot. Mutta taas väsyin todella nopeasti, Ison hallin äänimaailma ahdisti, samoin ihmiset ja alueen koko, kävely siellä rasitti enemmän kuin kuntosali. Onneksi olin varannut vihdoin itselleni saunavuoron lauantai-iltapäivään, pääsin saunaan toipumaan.
17.11. Keskosten päivääkin tämä keskonen vietti talonsa kuntosalilla riehuen.
21.11. Santra uskalsi olla samalla sohvalla kuin minä.
Kommentit
Lähetä kommentti