56. luku, jossa olen liiankin suomalainen
Syyskuussa 2016 reikittelin taas asiakkaita Church Streetin kirjastolla.
Ensin olin saanut kaljuuntuvan Tomin leikkaamaan todella pitkän tukkansa lyhyemmäksi, syyskuun alussa 2016 istuin Tomin pyynnöstä oven vieressä parturin sohvalla vahtimassa, ettei hän karannut paikalta, kun hänet parturoitiin yhä vain tyylikkäämmäksi. Sitä varten ystävät ovat, jos muutos jännittää!
Ensimmäisenä päivänä paikallisliikenne ei liikkunut lakon takia, joten vaihtoehdot olivat rajalliset. Sääkin oli harmaa ja tuulinen. Lojuimme kämpillä ja katsoimme jonkun Star Trek elokuvan. Oli jo ilta ja aloin olla hyvin hangry, mutta sitten piti Steven mielestä käydä vielä suihkussa jne. ennen kuin lähdimme kaupungille. Stevellä oli tasan yksi, pysyvästi kostea ja haiseva pyyhe. Käytin yöpaitaani pyyhkeenä. Nälkäkiukun lisäksi kärsin siinä vaiheessa jo heikotustärinästä ja pelkäsin, että pyörryn suihkussa.
Taksilla hurautimme pubille. Ruoka ja olut olivat kyllä lopulta muistaakseni hyviä, maisema Forty Foot pubin terassilta oli ainakin kohtuullinen.
Seuraavana päivänä kävimme Lidlissä, kun herra iltapäivällä heräsi. Isäntäni ei taaskaan ostanut esim. leipää tai mitään järkevää syötävää ja valitti selkäänsä, joten kävelyn sijaan otimme taksin takaisin kämpille. Vihdoin suuntasimme keskustaa kohti. Myöhästyimme bussista, koska Steven piti ensin soitella pari levyä yms. aivan turhaa. Odotimme seuraavaa bussia. Taas ehti nälkäkiukku tulla. Suuntasimme siis ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolaan, mikä oli paikallinen aika mitätön pikaravintola. Sitten pyörimme kirjatorilla ja divarissa ennen kuin menimme Guinness Storehouseen turistikierrokselle. En yleensä pidä guinness oluesta lainkaan, mutta kyllä se Irlannissa maistui hyvältä, paremmalta, kuin missään muualla.
Illalla tissuttelimme kämpillä. Steve ei enää puhunut minulle sitäkään vähää, mitä aikaisemmin eikä kysynyt mitä haluan katsoa telkasta tms.. Viestin sitten Antin ja Miljan kanssa mesessä. Parasta koko reissussa oli Steven kämppiksen kaksi kissaa. Yksin vähän itkeskelinkin, että piti ulkomaille asti lähteä kokemaan näin paskaa kohtelua. Olisin niin paljon mieluummin ollut Suomessa kaverin vauvan ristiäisissä.
Aamuyöllä ajelin yksin taksilla ja bussilla lentokentälle, mikä oli jo helpotus.
Myöhemmin selvisi, että olin Steven mielestä mm. tylsä, negatiivinen valittaja ja lopulta ällöttäväkin. No, ei hänestäkään mikään hyvä kuva jäänyt, sellainen charmantti ja itsevarma online mutta täysi kusipää oikeasti, johon monet trekkie tutut ennen ja jälkeen minun ovat haksahtaneet. Ensimmäinen ihminen sitten Nicon, jonka olen blokannut Facebookissa.
 |
Taas yhdet, alle kuukaudessa rikki kävellyt kengät, ihan sama ovatko kengät kalliit vai halvat, siisteinä ne eivät kauaa ceparilla pysy. 15. syyskuuta kuulumisia Antille: Moi Kello käy puolta kahta, mut ei vaan huvita nukkua. On liian kuumakin... Huominen pitäs vielä kärvistellä ihme helleaaltoa, sit alkaa tasaantuun... Kyllä se syksykin vielä tulee. Sain tänään valmiiks työhakemuksen kirjastolle, tuskasta vääntöä pari päivää ja taas sen toteaminen, et onpas mun työhistoria ollut rikkonainen... että jännä.. Näinkin fiksu ihminen, selkeesti mulla on taitoja moneen, mut mistään en oo saanut pidempään otetta... Välillä se nolottaa toki, mut sit totean, et näin sen on mun elämän täytynyt sitten vissiin mennä. Sama se on tietty kaiken muunkin kanssa mun elämässä... että parisuhteet on olleet pätkiä... tuhoisia, opettavaisia, kasvattavia. Mitä lie. Kuhan nyt sulle tässä juttelen, kun on hyvä mieli ja sain ton hakemuksen aikaseksi, viime hetkellä. Ei hätää, vaikka saisinkin paikan, ei sen pitäs pitää mua täällä kuin maaliskuun loppuun, eli ihan sopivasti päättyis se sopimus... Mua sanottiin tässä lähiaikoina negatiiviseksi, ja että valitan koko ajan. Tuli ihan Nigel mieleen, kukaan muu ei oo koskaan nähnyt mua sellasessa valossa... ja siitäkin on viis vuotta... Sit kun se mun elämästä lähti, tajusin, et se olikin se, joka mussa herätti negaatioita, ei se ollutkaan mun perusolemus... Lähinnä mua vaan nauratti, kuinka ihmiset voi ollakin niin väärässä tulkintoineen... Ja mä pyörin kyllä suomalaisena välillä ihan mielellänikin negaatioissa ja melankoliassa...Vaikka olenkin tietääkseni ihan peruspositiivinen ihminen... Ei sitä kyllä kukaan muu voi ymmärtää, kuin toinen suomalainen. Toivottavasti susta kuuluu ennen pitkää. Ja 20. syyskuuta: Moi Niin, sitä on niin monia tapoja olla vanhempi... valinnoista ja tuuristakin kiinni... Onhan mulla kavereita täälläkin käynyt kylässä ihan lasten kanssa... Ne on tulleet aina porukalla, 3-4 aikuista ja 1-2 lasta. Se on niin monesta asiasta kiinni... eniten tahdosta, tärkeysjärjestyksestä ja rahasta tietysti, niin kuin melkein kaikki maailman asiat. Hyvin harva lapsetonkaan on täällä halunnut poiketa, tän 11 vuoden aikana, että sikäli... Oon mä täällä niin kauan asunut, että kuka tahansa olisi ehtinyt tässä ajassa rahaa reissuun säästää. Ei mun kaverit vaan halua nähdä maailmaa, tai mua, niin paljon, et laittas siihen oikein rahaa... Se on ihan ok, et mä matkustan ensin Suomeen ja sitten ympäri Suomea heitä tapaan... No, tuohan tuo kirjaston vapaaehtoistyökin elämään vaihtelua ja rytmiä ja on hyväks mielenterveydelleni tai henkiselle hyvinvoinnille, ainoa ero tohon työhön (tai siis kolmeen eri paikkaan, mut samaan työhön) mihin hain onkin se, että tunteja ois noin 6-8 enemmän... ja saisin palkkaa. 20.9. katon remontti oli ehtinyt jo... vaiheeseen. liukkaat muovit ja jatkuva sotku lattialla ja portaissa eivät ilahduttaneet. |
Sähköpostista Antille 21. syyskutta:
Moi
Vähän nyt taas tuli pöllömystynyt olo sun mailista. Kuten myös kirvoitti muistoja.
Joopa, ei mekään pienenä juuri missään hoidossa oltu koskaan. Tai Satu oli paljon enemmän serkuilla ja kummeilla kuin minä, mä olin vammanen, ei mua kukaan uskaltanut ottaa hoitoo, etten vaan menis rikki. Parilla isän veljistä muistan olleeni yötä, kun niidenkin lapset oli pieniä, tosin aina vanhempia kuin minä. Satu kun oli vanhempi ja reippaampi, niin kaikki serkut ja sukulaiset siitä aina tykkäs. Mä olin hiljanen introvertti, ja kun äiti sukulaisia tarpeeks mun vammalla vielä pelotteli, niin ei ihme, ettei mua koskaan mihinkään mukaan pyydetty, tai mun kanssa leikitty, kuin pakosta. Kehittelin sit sadut ja leikit omassa päässäni ja leikin yksin. Ainoa serkku, johon mulla on vahvempi yhteys, on mua... 12 vuotta nuorempi, sekin oli meidän serkkuporukkaan ns. väärän ikänen kaikista nuorimpana.
Oon kyllä edelleen katkera mun lapsuudesta mun siskolle ja serkuille. Kyllä mua kiusattiin ja pilkattiin aina kun aikusten silmä vältti, millon ne hyppäs ketterästi ojan yli niin, et kun ne kannusti mun tekeen samoin, tipuin ojaan ja kastelin itseni... milloin mua juostiin karkuun... Yeensä se oli semmosta naureskelua, vittuilua ja vitsailua... Sisko muistaa sen, kun serkut oli maalla niin auvoisena aikana, mulle se oli aika pelottavaa helvettiä ja yksinäistä.
Isovanhemmista sitten. Isojoen mamma nyt oli kaukana, mut Tampereen Kalevan mumillakin muistan olleeni tasan kerran ilman vanhempia, ja sillon oli 18 ja tein hissan tunnille mummin haastattelua... Mamma Piikkilänkylässä joskus meitä vahti sen verran, että äiti ja isä sai olla keskenään jossain juhlissa pidempään, mut ei sekään tapahtunut kuin ehkä pari kertaa. Mummin mökillä olin sitten serkun kanssa parina kesänä viikon, kun olin jo ala-asteikänen, kun äiti ja isä oli Pispalan sottiisissa töissä.
Mä toivon, et voin sit tulevaisuudessa olla vähän läsnäolevampi täti Satun pienemmille ja miksei teidänkin lapsille, varmaan järkevämmin niin, et tuun sit teille oleen, et te pääsette johonkin. :) Oon mä nyt sen verta noiden Sadun lasten kanssa harjotellut, ihan yksinänikin, et luultavasti pystyisin pitään teidänkin lapset hengissä.
En ees muista, koska olisin viimeks ollut kunnolla kännissä... Vuos sitten synttärinä ehkä. No, hyvässä hiprakassa olin perjantaina kyllä. Tai mikä se nyt oli, sellanen melankolinen suomihumala.. Anyway, joo, siis jos vaan olis mahdollista, täs maailmassa, ois kivaa, jos voisit repästä ja tulla tänne vaikka pitkäks viikonlopuks. Tulisitte Sarin kanssa, tai lasten kanssa jollain kokoonpanolla tänne. Musta on kiva, kun ihmisiä kiinnostaa mun todellisuus, sama sen väliä kuinka innoissaan ne Lontoosta on. Sen lisäks, et yks mun avustaja pääsis joka nähtävyyteen ilmaseks, tai ainakin melkein. Museot, puistot, ostarit jne. on tietty kaikki ilmasia muutenkin. Näyttäsin mielelläni sulle/teille sitä mun hiljasempaakin Lontoota.. ja tietty ravintoloitakin. Kokkaisin teille tai tilattais joku hyvä take away... Mä oon ollut teillä kylässä tarpeeks monta kertaa. Tosin, ette te kyllä kaikki tänne mahtuis yöks.. Ehkä pari lasta vois tulla mukana, jos ne vaikka nukkuis Sarin kanssa mun parisängyssä, sä sit yläsängyssä yläpuolella ja mä patjalla keittiön lattialla. :) No, ehkä kolmaskin lapsi mahtuis tohon patjalle lattialle.. ja neljäs sun viereen yläsänkyyyn. ;)
Se, että sä oot mulle tässä maailmassa yks läheisimmistä ihmisistä ja ystävistä, joka tietää musta enemmän kuin moni muu, on sinänsä hiukan... surullista, koska sä et tosiaan voi (tai edes halua) repästä itseäs irti teistä, vaan hengaillekses täällä tai missään Suvi-kaveris kanssa. Ja oishan sekin epäkunnioittavaa Saria kohtaan. Senhän kanssa mun pitäs hengailla, kun naisia ollaan jne.
 |
| Uusi tukka 3.10. |
4. lokakuuta sähköpostista Antille:
Mulla on työhaastattelu torstaina, jännittää, mut en usko, et saan paikkaa kuitenkaan. Kirjastolla saatiin just kuulla, et 37 ihmistä menettää tänä vuonna työpaikkansa kirjastoissa. Jollain niistä on parikymmentä vuotta kokemusta, ei siinä mun 17 kuukautta vapaaehtoistyötä paljon paina.
Viikonloppuna on Birminghamissa Star Trek tapahtuma. En oo juuri yhtään innoissani. Joo, oon bookannut valokuvat Wil Wheatonin ja George Takein kanssa, mut kaks muuta, jota en oo viä tavannut, peru tulonsa. Matkustaminen yksin Birminghamiin ei oikein huvita. Hotellin maksaminen vielä vähemmän... Ja asun vielä eri paikassa, kun kaikki muut, kun piti löytää mahdollisimman halpa huone yhdelle. Ostin kahden päivän liput, kun luulin, et ne sais sinne enemmän näyttelijöitä, kun on kerta 50-vuotisjuhla, mut siellä on vähemmän vieraita kuin 2012 ja 2014... -12 oli kaikki 5 kapteenia, -14 yhdeksän TNG näyttelijää ja Shatner... nyt tosiaan vaan Wil ja Takei sellasia pääosanäyttelijöitä, jotka ei oo ollu Briteissä viime aikoina. No, luultavasti on ihan kivaa, jahka pääsen tuttujen seuraan lauantaina. Se on sitten eri asia onko tän jälkeen varaa vuokraan tässä kuussa, mut ei kyllä huvita sitä maksaakaan, kun kattoremppakaan ei ole vieläkään valmis...
Tänne on tullut sen verran syksy, että lämpötila laskee yöllä alle +10... ja pihakoivussa on muutama keltanen lehti... Tänään oli kyllä vielä +18 päivälla ja huomenna pitäs olla +16, mut sitten vissiin sateet alkaa, ja lämpötilat laskee jonnekin normi +14. Yritän ajatella niin, et nautitaan nyt viimesen kerran näistä lämpösistä.. Talvipeittoon vaihdoin jo eilen, lämmitys ei oo ollu vielä päällä....
Ei mulla muuta.
En tietenkään, saanut mitään niistä työpaikoista, joihin olin hakenut, jo joista kävin haastatteluissa. Yhdessä luin lastenkirjaakin saaden haastattelijat nauramaan. Tuossa jäin pisteen päähän paikan saaneesta ja viimeinen "ei kiitos" tuli itsenäisyyspäivänä.
Destination Star Trek oli tosiaan tällä kertaa Birminghamin NECissä, näyttelyhallissa lentokentän kupeessa. Tein ensin perjantain työpäivän kirjastolla ja junailin sitten Birminghamiin. Milton Keynesiin asti istuin matkalaukkuni päällä, koska juna perjantai-iltana oli todella täynnä. Olin löytänyt mukavan B&Bn, jossa ei tietenkään yöpynyt kukaan tutuistani, englantilaiset tykkäävät ketjuhotelleistaan. Yövyin ensimmäistä kertaa tapahtumassa jakamatta huonetta kenkään kanssa, ja nautin siitä itseasiassa lopulta kovasti. Lisäksi, minäpä sain hyvät, juuri tehdyt, kolmioleivät mukaan ja aamiainen oli ihan huikean hyvä Springfield House B&Bssä. NECissä ei ollut ruokailuvaihtoehtoja muita kuin Subway ja yksi pubi ja tapahtumia oli niin paljon, ettei päivän aikana ehtinyt lentokentälle tai ulos syömään.
 |
| Tapasin Facebookista tutun trekkie Mattin vihdoin livenä! |
 |
| Ja sain vihdoin kuvan sielunsiskoni Hannahin kanssa! Ja Tomin tukka näytti hyvältä! |
 |
| George Takei- Mr Sulu. Yksi lempikuvistani ikinä. |
 |
Ja ai niin hyvä kuva äidistä ja pojasta, minä siis cosplayasin Beverley Crusheria, ja Wil Wheaton oli Next Generationissa hänen poikansa Wesley. Wilillä oli isot, ilkeän näköiset turvamiehet, ja hän on ollut ainoa näyttelijä koskaan, josta kuvaan jonottaville etukäteen sanottiin, ettei häntä saa koskea.  |
Wil Wheaton talk
George Takei Talk
Kartasta näkyy mitä kaikkea tapahtumassa on. Joka paikassa tapahtuu koko ajan kolme päivää. Perjantai- ja lauantai-iltaisin on vielä iltatilaisuudet.
Päivän päätteeksi mustikkamargarita! Ei huono.
Asuun sopiva kävelykeppikin, tietysti. Muistan, että nuo kengät sattuivat jalkoihini aivan saatanasti, ja tietenkään lauantain iltajuhlassa ei ollut lähes lainkaan istumapaikkoja. Yleensä tällaiset tapahtumat ovat kokonaisuudessaan paljolti jaloillaan olemista, paitsi jos istuu kuuntelemassa talkkia. Lattioilla seinien vieressä olen istunut paljon.
Walter Koening- Mr Chekov Talk oli taas maksullinen, 11 puntaa.
Ystävämme Stephenin kanssa. Tämä on kai viimeinen kerta kun näin hänet. Hän kuoli aivan pandemian alussa.
Adam Nemoy oli juuri julkaissut upean For the Love of Spock- dokumentin isästään.
Spastinen ceparin kroppani kipuili taas paljon ja oli pakko tilata alennuskupongilla hieronta, en kyllä muista sen yhtään auttaneen. Nyt tajuan, että erityisherkkänä ja kun kärsii fibromyalgiasta, on äärettömän vaikea rentoutua vieraassa paikassa, ja kosketusherkkyyskin vahvistuu, joten hieronta helposti vain pahantaa oloa. Tutulla hierojalla tai muussa käsittelyssä on helpompi nauttia kosketuksesta, mutta jos on herkkä päivä tai erityinen kipujakso, on tulos usein kahta kamalampi. Sitä paitsi, eivät ceparin kivut mihinkään sula vaikka hieroja kuinka mysöisi, niin kuin tavallisisesta kropasta, ceparin aivot kertovat lihaksille, että niiden pitää olla jumissa koko ajan, ei siitä millään mekaanisella hoidolla saa taukoa.
Marraskuussa Lontoossa oli jo syksyistä ja kylmä, niin kylmä, että kun tulin sisälle, otin ulkovaatteet pois, laitoin kylpytakin tai villatakin päälle ja kömmin peiton ja kissan alle sänkyyn.
 |
| 5.11. kotikatuni vaahterat keltaisina. |
 |
| 18.11. suurin osa lehdistä oli maassa. Lämpötila +4. |
 |
| Brida siirtyi nukkumaan rinnalleni. |
19. marraskuuta teimme taas Trekin Lontoon suomalaisen kirkon joulumarkkinoille, siellä kävi 15 000 muutakin.
 |
| Sain Church Streetin asiakkaalta, jota autoin tietokoneen kanssa, vaahterasiirappia tuliasisiksi Kanadasta, niin hyvää mm. kahvissa! Kirjaston työkavereilta sain joululahjaksi 20 punnan lahjakortin Marks & Spencerille, taisin sijoittaa sen rintsikoihin. |
Itsenäisyyspäivänä tietenkin katsoin linnanjuhlat Areenassa, join Finlandia vodkaa ja itkeä vollotin (kuten aina sen kuullessani) kun Lauri Tähkä lauloi jatkoilla Minun Suomeni. Toivottavasti laulu soitetaan jonain päivänä myös hautajaisissani tai häissäni. Minulle tärkeimmät osat lyriikoista:
Minun Suomeni on
Lause lausumaton
Se on metsässä puut
Taivaalla kuu
Yllä hankien
Minä ymmärrän sen
Olen liiankin suomalainen
Minun Suomeni
On tähtitaivaan alla
Minun Suomeni
On auki kokonaan
Ja sen löysin kun mä kuljeskelin
Tuolla maailmalla
Minun Suomeni on
Kaunein päällä maan
Ja kun täällä kahlaan pientä elämääni
Se on suonissani villi, kuohuva
Minun Suomeni on sydämeni
Minun Suomeni on pääni
Minun Suomeni on taivas, se on maa
Tuon syksyn Vain elämää- kaudella oli juuri Lauri Tähkä, Chisu, Mikael Gabriel, Hector, Mikko Kuustonen, Anna Puu ja Suvi Teräsniska. Tähkä ja Puu olivat minulle etenkin rakkaita ennestään, mutta myös Miklu ja vanhemmat herrat saivat minut usein kyyneliin ja ainakin kerran Suvikin. Nimittäin Miklun Päästä mut pois oli sellainen Nigel biisi, että kuuntelin sen monta kertaa ja huutoitkin: "vaihdan maata ja sekään ei riitä, kanssas sydämeni kasvoi vinoon, melkein kuolioon", en voi muuten kuunnella itkemättä vieläkään, näemmä.
Minulla oli itseni kanssa diili, että jos itkin, otin shotin Finlandiaa, yleensä päädyin neljään shottiin per jakso. Destination Star Trekin vuoki katsoin sitä seuraavana perjantaina kaksi jaksoa peräkkäin, join yhdeksän shottia ja kirjoitin Miklulle faniviestin mesessä... Jota en olisi aamulla muistanut, mutta kappas, MG oli jo vastannut siihen. Voi Facebook.
Miljalle kuvailin mesessä: tän vuoden Vain elämää osuu kyl niiiiiin omalle kohdalle... kuolemaa, itsaria, kaipausta, mustan veden äärellä on ollut näemmä moni muukin... joskus mäkin sain sen sanoiks... nyt otan vaan viiniä ja viinaa... tulipas itkettyä.
Marraskuussa jaoin Miljalle vielä Tähkän version Annan Ota minut tällaisena kuin oon biisistä, Chisun version Kuustosen Kaktusviinaa biisistä ja sitten Anna Puun version Hectorin Kuunnellaan vaan taivasta biisistä. Suosittelen edelleen noita kaikkia kaikille sekä ihan kaikkia tuon kauden biisejä. Huh lyriikoita ja tunteita!
Kommentit
Lähetä kommentti