CP-vamma ei ainakaan jäänyt Spitaalijärveen, kun kastoin talviturkin ensimmäistä kertaa yli 30 vuoteen. En tiedä parantaako vesi ainoastaan spitaalin.
Toinen päivä elokuuta matkasin taas mökille. Seuraavana päivänä kohteena oli Kristiinankaupungin museokorttimuseo Carlsro. Ihana kummitustalon ja Huvikummun risteytys! Tavaraa on sisällä hurjan paljon ja niin myös erilaisia portaita, mutta ehdottomasti matkan arvoinen. Ei mitenkään olisi arvannut, mitä metsän keskeltä löytyy! Ja mustikkapiirakka oli jumalaista.
 |
Lauantaina aamupäiväälä kävimme Lauhan metsässä Spitaalijärvessä kastautumassa. Äidillenikin kerta oli ensimmäinen vuosikymmeniin. Tyynessä järvessä oli ihana lillua! +25 ja vähän pilviä, kuten edellisenäkin päivänä. Neljän aikaan, kun olin saunassa, tuli taivaalta vettä kuin saavista kaatamalla.
Seuraavana päivänä olin maarjapuskilla, istuin jakkaralla ja poimin karviaisia ja mustia viinimarjoja. Maanantaina tuuli oli puuskainen ja lämpötilä putosi päivällä viiteentoista ja yöllä kymmeneen. Vettä tuli kuuroissa. Sähkö katkesi kahdesti päivällä ja yöksi kokonaan kymmenestä eteenpäin. Tiistaina sain vielä muusia, kalapuikkoja ja valkokastiketta, ihanaa lapsuuden suosikkia, ennen kuin pääsin kummieni kyydillä takaisin Tampereelle. Perjantaina oli vielä +29 sunnuntaina enää +14. |
11. elokuuta kävin Antin sekä Antin ja Matin siskon kanssa katsomassa Sokkelo näkövammaisteatterin Spoon river Antologian. Sekä Eve että Matti olivat näyttelijöiden joukossa. Näytöksen jälkeen kävin vielä Antin perheen kanssa syömässä, niin että näin kummityttöäkin.
13. elokuuta minulla alkoivat taas työt. Vielä maanantaina 27. päivä minun piti kysellä työmatkojeni perään vammaispalvelusta ja mennä töihin asiointimatkalla. Olin kiitollinen, että minulla oli töitä, mutta palkka oli niin pieni, että sain myös mukautettua työkkäriä. Sen seurauksena sitten asumistukeni tippui pari sataa syyskuusta lähtien. Köyhyyden stressi ei vähentynyt juuri yhtään. Kiitos Sipilän hallitus. Lokakuusta aloin tilaamaan taksimatkani sähköpostilla, jotta minulla olisi mustaa valkoisella, mitä minä olin sanonut, kun virheitä tilauksissa tuli niin usein. Olin myös lopen kyllästynyt odotusmusiikkiin, mitä ei oltu vaihdettu vuosiin, olen melko varma, että ihan siksi, ettäivät ihmiset soittaisi heille.
Vielä yksi museokortti-museo kesälle, isän kanssa poikkesin 21. elokuuta Sara Hildénissä, "Apina ja vesiputous - Tämän ilmaston kuvia" oli aivan huikea.
23. elokuuta kävin ensimmäistä kertaa Suomessa osteopaatilla, ja varasin heti muutaman kerran lisää, parin viikon välein taas niin kuin Lontoossakin. Tuntui niin hyvältä, ja ikuinen hermopinne yläselästäkin aukesi. Yhdellä kertaa issiakset käsiteltiin kunnolla ja toisella taas lonkkien nivelsiteet. Kalenterin mukaan: auts, mut tosi jees.
24. päivä matkasin Helsinkiin, ja Satu vei minut Siipiweikoille siiville pienten kanssa vähän niin kuin synttärilahjaksi. Lauantaina kiersimme Korkeasaaren. Edellisen kerran olin ollut 1992. Jalkani ja selkäni kipeytyivät siellä kävellessä hurjasti, eikä alueella ollut juurikaan penkkejä. Asfaltti ja korkeuserot olivat jaloilleni aika hirveä yhdistelmä, saari on todellakin nimensä veroinen, en ollut muistanut sitä. Pesukarhuja olisi voinut seurailla ikuisesti ja leijonauros karjahteli komeasti. Lounas oli todella hyvä, ja niin oli seura ja sääkin, +18, ei liian kuuma.
Olin niin uupunut päivän päätteeksi, että oli ihana päästä Tiinalle yöksi, etenkin koska Tiina oli juuri kouluttautunut hierojaksi ja antoi minulle hieronnan! Aivan täydellistä!
1. syyskuuta lauantaina Antti tuli Hervantaan hengailemaan. Minun ymmärrykseni oli, että kun pääsisin saunasta, näkisin Antin ja Matin Speakeasyssä noin puoli kuusi, niin kuin olin nähnyt Mattia melko usein muutenkin siipien, oluen ja hyvän keskustelun merkeissä. No, pojista ei kuulunut mitään, ja sitten kuulin Eveltä, että paikalla oli myös pari muuta yhteistä tuttua vuosilta 2007-9. Mutta minua ei oltu Matille kutsuttu. Kun soitin Matille, Matti sanoi, että ilmoittaisi, kun he lähtisivät kohti Hervannan keskustaa, mutta mitään ei kuulunut. Olin pettynyt, online tuntui, että Antti oli läheinen ystäväni, ja nyt näytti siltä, ettei hän halunnut viettää aikaa kanssani, kun kerrankin oli mahdollisuus. Join pahaan mieleen tyhjään mahaan viiniä, kuuntelin surullisia biisejä ja itkin ulkopuolisuuttani ja vääränlaisuuttani Miljalle mesessä ja puhelimessa tyyliin: Eve soitti, huusin sille ja löin luurin korvaan, eve soitti Matille, Matti mulle. Ei edelleenkään tunnu siltä, et kukaan oikeesti kaipais mua. 💔 x ziljoona
Vihdoin puoli yhdeksän aikaan kävelin Matille, olin humalassa ja hangry, nälkäkiukku potenssiin 2 vähintään. En ollut hyvää seuraa, eikä kukaan varsinaisesti halunnut puhua kanssani, kun vihdoin kävelimme Spiikille. Loppuilta sentään oli vähän parempi, kun ruoka ja alkoholi oli helpottanut ja rentouttanut oloa. Jatkoimme Seppään ja oli melkein kesäistä, +17. Jopa kävelin välillä ilman kenkiä, mikä ei kaupungissa ole hirveän miellyttävää, kun pikkukivet tuntuvat kamalilta ceparin herkissä jalkapohjassa, mutta mitäs, kesällä kerran. Viideltä olin nukkumassa.
Seuraavana viikonloppuna matkasin Tiialle ja Matille, ja nautimme mm. uudesta Vain elämää- kaudesta, jossa Pepe lauloi muut suohon sekä Palefacen biiseistä Varissuon Vakke Love tapahtumassa edelleen kesäisessä +24 säässä. Sunnuntaina syksy sitten sateena tulikin.
13. syyskuuta oli pakko vaihtaa kesäkengät nilkkureihin ja laittaa sukat jalkaan! 14. päivä otin kaulahuivin käyttöön ja oli pakko laittaa parvekkeen ovi ensimmäistä kertaa kiinni monen kuukauden jälkeen.
16. syyskuuta minä pidin ensimmäiset Tupperware-kutsuni. Lapsena ihailin Leena-tätiäni, joka oli hetken aikaa Tupperware-esittelijä. Kutsut olivat jotenkin hieno naisten juttu. Hämmästyksekseni paikalle todella tuli 10 naista ja sain niin hyvät myynnyt, että sain sekä ilmaiseksi että halvemmalla kotiini kaikenlaista kätevää ja tarpeellista tavaraa, mm. kalliin ja hienon paistinpannun. Kun sain sen käsiini, muistan huokaisseeni "vittu tää on ihana." Ehkä olin vihdoin aikuinen tosi nainen.
Nukuin edelleen hyvn huonosti, korkeintaan viisi tuntia yössä, yleensä vain pari, kolme, ja valvoin aamuyön. Olin enenevässä määrin ahdistunut, kehoon sattui, vatsaan sattui ja aloin epäillä että kuolisin pian, mutta en kehdannut kertoa ahdistuksestani kenellekään, vaivata muita. Kuukausien huonosti nukkuminen johti myös siihen, että otin eräänä perjantaiaamuna lähes tupla-annoksen baklofenia. Kun tarkistin asian, mm. hallusinaatiot, kooma ja jopa kuolema olisivat mahdollisia reaktioita kyseisen lääkkeen yliannostuksesta. Myrkytystietokeskus kehotti minua menemään päivystykseen päiväksi, ja niin vietin 6 tuntia Acutassa töiden sijaan. Harmikseni en saanut edes nukuttua mistään mielenkiintoisista tai mukavista hallusinaatioista puhumattakaan. Olin kuitenkin käyttänyt kyseistä lääkettä jo noin 7 vuotta, joten kehoni oli siihen tottunut, arveli lääkäri päästäessään minut lähtemään. Pyysin Matin hakemaan minut pois. Illalla hoitovaihtaroin normaalisti Even kanssa.
22. syyskuuta ystäviä tuli luokseni Viinin- ja siiderinkorjuujuhlaan, eli juhlimaan syyspäiväntasausta ja pakanallista mabonia. Vielä valo ja pimeys olivat tasapainossa, kohta oli pimeyden aika. Rakastan syksyä ainakin yhtä paljon kuin kevättä. Kynttilät, villasukat, pimenevät illat ja sateen tuoksu!
Syysmyrsky pudottikin lämpötilan auringon laskettua lähelle nollaa.
24. syyskuuta olin isän kanssa Tuomiokirkossa katsomassa vaikuttavaa Rauhan ilta 1918 -esitystä.
Seuraavana päivänä kiersin oppilaiden kanssa Werstaan. Suomen sisällissodan käsittely ja keskustelu oppilaiden kanssa oli antoisaa, koska lähes joka maasta löytyy vastaavia ajanjaksoja, jossa veljet ovat saattaneet olla eri puolilla.
Santra ei välittänyt kissanmintusta lainkaan, mutta valerianalta eli virmajuurelta tuoksuva lelu oli ihana.
29. syyskuuta lauantaina kävin ostamassa taas uudet lenkkarit Koskarissa, ja kävelimme siitä sitten Laukonsillan kautta äidin kanssa Kalamarkkinoille, kun äiti ei ollut koskaan siltaa ylittänyt. Herkuttelimme muikuilla valkosipulikastikkeessa ja jatkoimme kauppahallin ja Tampere-seuran kautta, jossa äiti ei ollut koskaan myöskään käynyt, Tallipihalle. Oli hämmentävää, kun äiti törmäsi tuttuunsa, ja oli puhelias ja avoin asoistaan naisen kanssa jutellessaan, mitä hän harvoin on. Olisi kiva nähdä sellainen äiti useammin.
6.10. ajelimme Helsinkiin juhlimaan Safiyan prinsessasynttäreitä ja sopivasti, kun CP-vamman väri on vihreä, minulla oli kaapissa ihana vihreä mekko ja polero. Kaulassa minulla on Päättymätön tarina-elokuvan Auryn-koru. 10 ihanaa prinsessaa ja 10 aikuista oli taas vähän liikaa tälle erityisherkälle.
13. lokakuuta Nokian näyttelijäyhdistys juhli 50-vuotista taivaltaan, ja siellä oli Evekin esiintymässä tietysti Saija. Maksoin isälle ja äidillekin liput juhlaan syksyisten syntymäpäivien kunniaksi ja Mattikin tuli kanssamme. Show oli upea ja ruoka hyvää ja sain taas ulkoiluttaa vihreää mekkoani.
Seuraavat pari päivää oli kymmenisen astetta lämpimämpää kuin vuodenajan normaali +8 ja saatoin taas lukea kirjaa parvekkeella. Maanantaina kävin myös Evejen kanssa Spiikissä syömässä. Mattikin oli siellä ja sitten siinä poikkesivat myös yllättäen Sari ja Antti. Speakeasyssa ystävien ympäröimänä oleminen muistutti minua siitä, kuinka riipivää oli aina lähteä Suomesta, ja minun oli pakko käydä vesssassa vähän itkemässä, tunne oli niin voimakas. Olin nimittäin taas lähdössä Englantiin, tosin lomalle. Kuitenkin minulla oli ahdistava olo, että tämä oli viimeinen kerta kun näkisin ystäväni, jos ei Suomen, niin sitten Englannin.
Satu ja pienet poikkesivat viikon lopulla Tampereella ja katsoimme Madagaskar 2- elokuvan. Suvi -täti itkeä vollotti jo elokuvan aluksi, kun näytettiin takauma, miten leijonan pentu otettiin kiinni. Lapset vähän kummastelivat herkkää tätiä.
Vaikka rahaa ei olisi ollut, minum oli pakko ostaa uusi puhelin, vanhan akku oli lopussa, lataukseen meni 12 tuntia ja akku kesti ehkä 8, ei todellakaan kätevää. Ositin Nokia 5 puhelimen, koska se oli halpa, mutta siinä oli sentään vähän parempi kamera kuin edellisessä puhelimessani. Ja sitten, vain muutama tunti ennen reissuun lähtöä, tajusin, että piti saada vielä uusi mikrosimkortti. Mutta onneksi se järjestyi.
20. lokakuuta kello 2.50 lähdin taksilla Hervannasta ja 3.20 lähti bussi linja-autoasemalta kohti lentoasemaa. Olen tottunut kulkemaan yöbusseilla ja nukkumaankin niissä, mutta nyt pelkäsin koko matkan ajan, että kuski nukahtaa tai tapahtuu onnettomuus muusta syystä. Pääsimme kuitenkin onnellisesti perille.
Paitsi, että kone lähti Suomesta kaksi tuntia aikataulusta myöhässä koska "Gatwickillä oli sumua." Tosin, säätiedotuksen mukaan Gatwickillä ei ollut sumua ja muut koneet nousivat ja laskivat kentällä normaalisti. Sen sijaan koneesssa saattoi olla vikaa. Kun minua kärrättiin pyörätuolilla ensimmäisenä koneelle, oli konetta tutkimassa useampi ihminen taskulamppujen kanssa. Pääsimme kuitenkin lähtemään, eikä taaskaan sattunut odottamaani onnettomuutta. Ellei sitä lasketa, että leipä ja muu järkevä syötävä oli tietenkin loppunut siihen mennessä, kun myyntikärryt saapuivat kohdalle.
Myöhempi Gatwickille saapuminen tarkoitti, että myöhästyin junasta, johon minulla oli liput. Ensimmäinen junaan pääsin kuitenkin lippuja vaihtamatta. Lontoon keskusta lauantaina iltapäivällä oli tietenkin paljon kiireisempi kuin se olisi ollut alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja ahdistuin matkatessani Victorialta Kings Crossille, josta jatkoin Birminghamiin toistaiseksi viimeiseen Destination Star Trekkiin, johon olen osallistunut. Otin aamulääkkeet tuntikausia tavallista myöhemmin, kun ostin Bootsista kolmioleivän ja vettä ja odottelin junan lähtöä.
Oli meinaan hiukan nälkä, kun 14 tuntia kotoa lähdettäni vihdoin saavuin Birminghamiin, vajaa kolme tuntia myöhemmin kuin olin laskenut. Onneksi siellä oli Frankie and Benny's ravintola, jossa on ruoalla hyvä hinta-laatusuhde, eivätkä annokset ole pieniä. Juustokakku-jälkkärikin mahtui mahaani hyvin. Ruoan jälkeen Tom saatteli minut hotellille ja jatkoi itse vielä päivää Destination Star Trekissa, minulla oli lippu vain sunnuntaille. Oli ihana päästä suihkuun, vaikka en Britannian yleisesti olematonta vedenpainetta ollutkaan ikävöinyt.
Otin myös kunnon aamiaisen ennen päivää NECissä Destination Star Trekissä pyörien. Oli ihana viettää aikaa Tomin kanssa, ja nähdä mm. sielunsiskoani Hannahia.
Cirroc Lofton, Jake Sisko, Star Trek: Deep Space Nine. Sanoin:"nice to meet you, nice beard" hän sanoi: "I love your glasses."
Kate Mulgrew, Kathryn Janeway, Star Trek: Voyager. Kuvaaja käski minun kallistaa päätä, jotta silmälaseissani ei näkynyt heijastusta, ehkä se olisi ollut parempi.
Fred Haise, NASAn astronautti. Taustalla oikea Enterprise.
Välistä puuttuu kuva TGI Fridays ribseistä ja iltapalapizzasta. Ulkona syömistä en toki Suomessa juuri harrasta, mutta on se vaan hauskaa, kun koko matkalta on lähinnä kuvia ruoka-annoksista.
All Day Breakfast vielä aamulla ennen kolmea junaa Tomille kolmeksi yöksi. Illalla mahaani mahtui taas intialainen tulinen vindaloo.
Tämä annos alla on parmo, Middlesbrough'n oma juttu, juustolla kuorrutettua kanaa. Tässä kyljessä sinihomejuustoa ja briskettiä, eli naudan rintaa. Tapasin tämän äärellä myös Tomin tyttöystävän ensimmäistä kertaa. He olivat alkaneet seurustella heti Tomin Suomesta kotiin paluun jälkeen. Bestiksen tehtävä on kannustaa ystävää hyviin ratkaisuihin!
Keskiviikkona söin pubissa lounaan Tomin vanhempien ja veljen perheen kanssa. He syövät yhdessä yleensä kahdesti viikossa. Minusta moinen on hyvin erikoista, mutta Englannissa aika tavallista.
Seuraavaksi palasin Lontooseen ja näin Trekkie tyyppejä Hammersmithin Hop Polesissa. Olin aivan järkyttynyt siitä, kuinka täynnä pubi oli torstaina!
Perjantai-aamuksi menin taas Church Streetin kirjastolle ja vedin lukupiirin. Kolme entistä työkaveriakin oli töissä. Päivällä näin Sandran Hammersmithissa ja illaksi jatkoin Victoria & Albert museoon Debran kanssa Frida Kahlo: Making Her Self Up huikeaan näyttelyyn.
Lauantaina sää muutui talviseksi kylmän tuulen noustua ja lämpötila laski puolella + 7:n. Olin Debrahilla yötä, ja olohuoneen ikkuna oli ollut vähän auki koko yön kun nukuin sohvalla, ja tunsin itseni aamulla kipeäksi. Nyt tiedän että se oli fibrosärkyä. Eikä minulla ollut tietenkään tarpeeksi vaatteita Debrahilla mukana, matkalaukku oli Kings Crossilla säilytyksessä, minkäs teet, en olisi mitenkään voinut raahata sitä ympäriinsä, kroppa oli kipeä jo pelkän olkalaukunkin kantamisesta.
Kun lauantai-aamupäivällä matkustin taas Lontoon halki takaisin länsi-Lontooseen, kuljin myös läpi kahdella muistojen bussilla, ensin 188 Greenwichistä Elephanttiin, jolla kuljin ensimmäisen ja toisen vuoden yliopistoon, ja sitten vielä 45 Kings Crossiin. Voi tuttu mutta vieras Lontoo, joka ei näyttänyt niin rähjäiseltä kuin ennen, paljon oli rakennettu uutta ja kiiltävää.
Hain matkalaukun, kaivoin sieltä villatakin ja ajelin vielä yhdellä bussilla Tequila Tex Mexiin, jonne Anna tuli kanssani iltaa viettämään. Hyvä kun sain tuosta burgerista puolet syötyä.
Sunnuntaina kävimme lounaalla Annan ja pikku-Sofian kanssa Ealing Broadwayn Côtessa, kyllä, söin suklaamoussen. Ja mitä shoppailin Englannissa? No halpoja, muutaman pennin maksavia särkylääkkeitä tietenkin, vain niitä oli ollut enää ikävä.
Maanantaina ajoimme Annan kanssa Cambridgeen päiväksi. Kaunis kaupunki ja Botanical Garden. Jalkani ja selkäni toki huusivat aivan hulluna ja särkylääkettä kului seuraavat päivät.
Tiistain 30. lokakuuta vietin taas sielunsiskoni Teresan luona. Istuimme hänen isossa sängyssään, katsoimme telkkaa, joimme, söimme ja juttelimme ja kroppani sai huilata. Pääsin myös kylpyyn. Keskiviikkona ehdimme vielä poiketa paikallisessa meksikolaisessa ja sain ruoan lisäksi World's best margaritan ennen kuin Teresa kyyditsi minut Gatwickille.
Kone lähti tietenkin myöhässä, ja lopulta olin kotona vasta neljältä aamulla. Reissu nosti pintaan hirveästi kaikkea ja tulin tietysti kipeäksi, mutta mieluummin menin töihin kuin olin yksin kotona pääni kanssa, viikonloput riittivät siihen. Myöhemmin paljastui, että minulla oli keuhkoputkentulehdus, mutta eihän sille voi mitään tehdä, potea vaan. Kun muutenkin oli surkea olo, niin itkeskelin jopa mamman kuoleman vuosipäivänä, mitä en ollut juurikaan tehnyt 23 vuoteen. Miljan kanssa puhuin siitä, kuinka molemmilla oli elämänhalu hukassa, mutta toisaalta emme tehneet mitään kuolemaan jouduttaaksemme, ei vaan menty lääkäriin vaivoinemme.
12. marraskuuta sain kaikki Star Trekit, siis siihen mennessä julkaistut sarjat ja elokuvat katsottua, olin aloittanut maratonin helmikuun 26. päivä. 15. marraskuuta poikkesin Nokialla äidin ja isän kanssa katsomassa Kunnon komedian, ei juuri naurattanut. Miljalle pohdin kuinka en ollut nähnyt muita läheisiäni kuin vanhempani niinä kahtena viikkona, kun olin ollut taas kotona. Ja:
Mul ei oo tällä hetkellä mitään uskoa tulevaisuuteen, et mä saisin elämästä tän enempää hyvää ja onnea ja rakkautta irti, kun oon jo saanu. Aika paljon paskaa on ollu. Et ihan hyvä täs kohtaa vaan irrottaa.
Kävin myös Antin kanssa mesessä läpi biisejä, joiden pitäisi soida hautajaisissani. Antti lupasi laulaa Olavi Virran Punatukkaiselle tytölleni.
18. päivä etsin lopulta jotain netistä helpottamaan oloani ja tein mielenterveystalon masennustestin, josta sain pisteitä 35, minulla oli siis vakava masennus. 19. päivä jaksoin tai uskalsin soittaa aikaa lääkärille, ja testipisteet kerrottuani sain peruutusajan heti seuraavaksi päiväksi. Lääkäri oli ihanan kiireetön ja perusteellinen, puhuimme 45 minuuttia. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen diagnosoinnin lisäksi hän huomasi mm. että Acutan testeissä minulla näkyi olleen virtsatulehdus, mutta ei minulle siellä oltu siitä sanottu mitään. Hän tilasi myös verikokeita sekä röntgenin oikeasta jalkaterästäni, joka oli ollut kipeä pitkin syksyä, ja ärtynyt vielä enemmän Englannissa.
Kun kerroin äidilleni masennuksesta, olohuoneen pöydällä kun oli rauhoittavia- ja mielialalääkkeitä, kun äiti poikkesi luonani, äidin reaktio oli: "älä tuommosia puhu! Kauniit ja rohkeat alkaa," ja niin hän lähti. En kyllä yllättynyt.
Sain apuvälinepalvelusta lainaksi suihkutuolin, vaikka röntgenissä ei näkynytkään jalassani mitään erikoista. Jalkani vaan rasittuvat kun kävelen eri tavalla kuin ihmisen rakenteelle olisi optimaalista. Verikokeista taas ilmeni, että minulla oli kalium-puutos, ja piti alkaa ottaa kaliumia reseptillä purkista. Paitsi, että kun itse googletin, että mistä puutos saattoi johtua, niin ilmeni, että syy oli luultavasti indapamidi lääkkeessä, jota söin. Olin vuosia syönyt tuota diureettiä, koska toinen verenpainelääkkeistäni, amlodipine, kerrytti nestettä. Kun kysyin lääkäriltä, voisiko vain verenpainelääkkeeni vaihtaa, niin tehtiin. Nyt siis otin yhden verenpainelääkkeen kahden sijaan, eikä kaliumia tarvinnut ottaa purkista, yksinkertaista. Mutta uskomatonta, että minun piti itse ehdottaa tätä lääkärille. Tämä on juuri se ongelma, kun hoidetaan vain oiretta, etsimättä sen syitä.
Kommentit
Lähetä kommentti