9. luku, jossa en kelpaa
Vappuaattona 2020 olin koko päivän haalareissa. Vain 8 opiskelijaa oli lääketieteen antropologian luennolla. Ihme lusmut, nuo luennot olivat aivan äärettömän mielenkiintoisia! Eve tuli syömään kanssani nakkeja ja perunasalaattia, ja juomaan pullon uutta lempikuohuviiniäni Pinkiä parvekkeella ysäriä kuunnellen.
2. toukokuuta katsoimme Englannin Trekkereiden kanssa Voyage home- elokuvan samaan aikaan ja kommentoiden online. Säännöllinen Star Trekin yhdessä katsominen oli tapa Facebookin Star Trek-ryhmässä, jota ystäväni Matt isännöi.
5. toukokuuta parvekkeellani oli jo helteistä, vaikkei ulkona ollutkaan kuin +14. Seuraavana päivänä otin torkut aurinkotuolissa parvekkeella fysioterapian jälkeen. Miksi haluaisin lähteä kotoa koskaan mihinkään?
Äitienpäivänä tilasin vanhemmilleni pizzat Il Postosta, äiti sai ilmaisen jälkiruoan, mainoksessa luvatut ruusut olivat jo loppuneet!
11.5. satoikin sitten aamulla räntää. Anu kävi jäsenkorjaamassa minut, olihan minulla sopiva pöytä kotona.
Isä antoi minulle brandya nimeltä Corona syntymäpäivälahjaksi. Hehheh. Sitäkin sitten Miljan kanssa maistelimme colan kanssa, Pinkin ohessa, kun hän tuli luokseni juhlimaan sitä, että olimme syntyneet vuoden ja päivän erolla. Toki myös Eve tuli paikalle, ja nauroimme Miljan tahattomalle komiikalle: "se oli joko peuras tai kauri..."
Puhuimme Miljan kanssa mm. siitä, kuinka ei ole ihmekään, että meidän sukupolvessamme kaikki tarvitsevat terapiaa. Vanhempiemme sukupolvi olivat meitä kasvattaessaan aika pihalla, maailma heidän ympärillään kun oli muuttunut niin ennennäkemättömän nopeasti. Emme useinkaan puhu vanhempiemme kanssa samaa kieltä, kun havainnoimme maailmaa ja itseämme siinä. Toisaalta, kun tein isästäni haastattelua lääketieteen antropologian kurssille, sain tietää, että isällä oli ollut infarkti jo 39-vuotiaana. Miljalle vitsailin, että kun minulla on jo isän likinäköisyys, pysyvät verenpainelääkkeet sain 23-vuotiaana niin kuin isäkin, "et mitäs, rytmihäiriöitä odotellessa ja hautaan".
Tomilta sain syntymäpäivälahjaksi Picard-kirjan, uusimman Star Trek: Discovery- kirjan sekä Babylon 5 Encyclopedian. Miljan kanssa katsoimme Siskoni on noitaa ja kävimme kävelyillä, kunnes hän maanantaina lähti ja minun piti palata gradun pariin.
21. toukokuuta avustaja kävi pesemässä ikkunat, sain sillä välin tsempattua itseni pitkästä aikaa talon kuntosalille tunniksi. Kävinkin siellä monta viikkoa taas 20-30 minuutin pätkissä vähintään juoksemassa crosstrainerilla, jos ei muuta.
22. toukokuuta eteenpäin parvekkeen ovi saattoi olla taas aina auki, yölämpötila ei enää pudonnut alle +7.
24. toukokuuta kirjoittelin fysioterapeutilleni otsikolla "omia ajatuksia projektistamme Kivisen Suvin kroppa", kun kuntoutusta piti taas hakea KELAlta lisää:
Luotan kehooni ja tasapainooni tällä hetkellä paljon enemmän verrattuna siihen, kun aloitin fysioterapian kolme vuotta sitten, 8 vuoden tauon jälkeen. En kulje enkä seiso enää niin etukenossa ja hahmotan kehoni eri osia paremmin, mikä tekee liikkumisesta helpompaa ja mielekkäämpää. Kengätkin kuluvat symmetrisemmin. Voiman ja oikeiden liikeratojen ja asentojen etsintä jatkuu, mutta näen, että tässä edistytään koko ajan. Viime keväästä syksyyn olo oli hutera ja kaatuilin, koska asento oli muuttunut niin paljon. Talvisin liukkaalla edelleen kaadun melko helposti.
Paikallaan seisominen ja etukumara alkaa tehdä kipeää etenkin oikeaan issiakseen ja/tai jalkapohjiin alle 10 minuutin jälkeen, tehden esim. kotitöistä ja sotetaksin odottelusta kivuliaita. Kävellä voin alkukankeuden jälkeen paljon pidempään kuin ennen, vaikka erityisesti pohkeet, etureidet ja nilkat kiristävät, jalkapohjia vihloo ja etenkin ylämäissä hengästyn. Runsaan puoli tuntia jaksan kävellä hyvin omaan tahtiin.
Jatkoin vielä Kelalle näin: Olen saanut neurologista fysioterapiaa 3 vuotta. Liikun varmemmin ja hahmotan kehoni, sen virheasentoja, niiden syitä ja seurauksia ja osaan korjata niitä paremmin, kuin koskaan uskoin mahdolliseksi, mutta vielä on työtä. Tasapaino ja asennon korjaus on edelleen heikkoa liikkeessä, etenkin mäissä ja liukkaalla. Voimistuva kipu lantion alueella, jalkapohjissa, pohkeissa ja reisissä tekee muutamaa minuuttia pidemmästä seisomisesta vaikeaa. Tavoitteena kivuttomampi, vähemmän väsynyt olo, etenkin kun pitäisi jaksaa valmistua maisteriksi Tampereen yliopistosta ensi vuonna. Tavoitteena myös, että kroppaan voisi luottaa myös vieraissa paikoissa, eikä se jännittyisi niin, että esim. yliopiston ruokalassa voisin huoletta kantaa itse tarjottimen. Psykologisesti myös oman vamman ja kehon ja jaksaminen rajojen vielä syvempi hyväksyminen.
Toukokuun lopussa kävin juhlimassa kummitytön synttäreitä.
Minulla ei ole koskaan tätä ennen ollut minkäänlaista kruunua päässäni, oli pakko ottaa kuva. Sain myös elämäni ensimmäistä kertaa leikkiä kampauspäällä, isommat tytöt omivat serkkuni kampauspään kun olin pieni. Ja sitten leikimme leikkimökissä, mitä olen aina rakastanut. Joskus lasten seura on parempaa kuin aikuisten!
Sain gradun teoreettisen viitekehyksen valmiiksi 1. kesäkuuta kolmen aikaan yöllä. Miljalle kuvailin mesessä kuinka päivällä usein väsytti ja ajatus katkeili koko ajan, teki mieli nukkua, syödä tai tehdä jotain muuta, mutta illalla saatoin päästä hyvään zoneen ja tehdä opiskeluhommia vaikka aamuun, niin kauan, että tuli valmista.
4. päivä kesäkuuta Milja tuli taas luokseni, hän oli saanut asuntotarjouksen Hervannasta ja kävimme yhdessä innoissamme asuntoa katsomassa.
7.6. oli Suvin päivä ja koronakin oli hellittänyt hetkeksi, niin että saatoimme nähdä isommalla porukalla ystävieni kanssa. Aloitimme 6.6. kello kuudelta etkoilla Arjuskassa. Matti ja Saijakin poikkesivat paikalla, sekä yllättäen myös siskoni! Ruokaa viiniä, cocktaileja ja hyviä keskusteluja kymmeneen asti, sitten kävelimme luokseni. Voi, mikä ihmeellinen yö siitä tulikaan! itse asiassa viimeinen vieras saapui viideltä aamulla ja lähti seitsemältä. Enimmäkseen istuimme keittiössä, valitsimme biisejä Youtubesta ja lauloimme. Jossain välissä tilasimme naapurista Deluxesta pizzat ja joku putosi menosta nukkumaan. Eve kuvaili, että tunnelma oli kuin olisimme ulkomailla. 13 tuntia juhlimme, olimme elossa ja yhdessä.
Kuvista näkee alkuillan hillityn poseerauksen ja aamuyön vähemmän hillityn ilon!
12. kesäkuuta Milja tuli taas Tampereelle olemaan Santran kanssa sillä välin, kun minä olin käymässä Tiialla ja Matilla. Seuraavalla viikolla Milja myös muuttaisi virallisesti Tampereelle ja Hervantaan.
Kaarinaan päästyäni grillasimme ja illalla poikkesimme Aurajoen rannassa pehmiksillä, voi kesä!
Seuraavana päivänä kävimme Liedon Nautelankoskella, ei juuri kuohunut. Museo oli hieno, suosittelen.
Seuraavana päivänä teimme retken Naantaliin ja seikkailimme kirkon hautausmaan kautta hiekkarannalle, mikä on hyvin harvinaista minulle. +25 helteet eivät vaarsinaisesti kannusta minua ikinä ulkoiluun tai rantaelämään, eikä kyllä punakka hipiänikään, joka palaa hetkessä, tässä tapauksessa toinen sääreni! Ikinä aurinkovoide ei levity tasaisesti kaikkialle!
Kun palasin kotiin, selvisi että Milja oli juonut syntymäpäiväahjaviinini, eikä ollut jatkuvalta humalaltaan ruokkinut Santraa kunnolla. Olin sekä surullinen että vihainen. Toki, joimme yhdessä alkoholia, mutta minulle riitti yksi ilta silloin tällöin, Miljalle juominen oli nyt jokapäiväistä ja viina vei naista, ei toisinpäin. Ennen mitä kiltein ihminen ei pyytänyt anteeksi tai pahoitellut. Milja ei myöntänyt käytöksensä holtittomuutta, tai että siitä oli jo haittaa, hän ei muistanut tekemiään tai puhumiaan asioita.
Muuttopäivänäänkin hän oli hiukan humalassa. Tämä ihminen ei ollut se, joka oli ollut yksi parhaimmista ystävistäni viimeiset kymmenen vuotta! Kun toukokuun alussa olin lähettänyt Miljalle linkin AUDIT- alkoholin käytön kyselyyn, hän oli siitä vielä kiitollinen, nyt, kuukautta myöhemmin, hän vain nauroi minulle kirjaimellisesti päin naamaa, kun sanoitin huoleni hänestä.
Annoin Miljalle patjan, astioita ja huonekaluja uuteen kotiinsa ja järkkäsin lisää Facebook-ryhmien kautta, sekä autoin järkkäämällä autoilevan muuttomiehen paikalle. Oli lopulta ihanaa olla yksin kotona.
16. kesäkuuta oli kevään viimeinen graduseminaari ja 17. päivä illalla auton nokka suuntasi kohti Isojokea. Voi jälleennäkemisen riemua pienten kanssa! Voi hyttysiä!
+26-28 helteiden välissä oli mukavaa, että aatonaatto oli pilvinen +20 päivä, oli helpompi fiilistellä kesän tuoksuja! Safiyan kanssa leikin onnessani leikkimökissä. Voisula, uudet perunat ja savulohi, jälkiruoaksi raparperikiisseliä!
Juhannusaattona televisiosta tuli klassikoita kuten Nyhjää tyhjästä, Itse valtiaat ja Tammerkosken sillalla. Puusaunassa vihdoin kunnolla ja sitten söimme makkaraa uudella hienolla nuotiopaikalla, jonka siskoni meille rakensi.
Perheen kanssa oleilu ja hyvän ruoan syöminen jatkui maanantaihin. Välillä alkoi introverttiä melu ja jatkuva ihmisten seura väsyttää, mutta onneksi saattoi siirtyä ulkoa sisälle tai toiseen mökkiin lataamaan yksinäisyyteen hetkeksi. Kävimme läpi mm. vintistä löytyvät kasetit ja otin niistä muutaman hyvän mukaan Tampereellekin. Siskoni vanha Madonnan True Blue, josta heti jouluna -87 jäi nauha sisälle mankkaan, soi edelleen. Hyvistä iskelmäkokoelmista nautin myös, ne tuovat aina kesän ja lapsuudesta tutut tanssilavat mieleen.
Sain varattua jopa näöntarkastuksen, jota olin miettinyt syksystä asti, kun huomasin, etten nähnyt kunnolla luentosalin perältä valkokankaalle.
28.6. asti jatkuivat helteet käyden parhaimmillaan +32 asteessa, mutta sitten sateiden mukana lämpötila putosi kuuteentoista.
6.7. kävelin Miljalle ensimmäistä kertaa kunnolla kylään Kalevalaisen jäsenkorjauksen jälkeen, joka irrotti jumien lisäksi myös kyyneleitä. Oli ihanaa, että Milja oli lähellä ja aloimme taas laittaa ruokaa yhdessä viikottain niin kuin Lontoossa vuosia aikaisemmin. Itse tehdyt lohkoperunat olivat jumalaisia, niin myös Miljan tekemä kuskus. Ajattelin, että kallis kaksio auttaisi hallitsemaan juomista, eihän siihen ollut millään varaa, etenkään jos töitä ei löytyisi.
Heinakuussa ajelin suoraan mökiltä Turkuun Onnibussilla. Mökillä olin ollut muutaman päivän lähinnä saunassa ja herkuttelemassa kesän ensimmäiset mustikat ja vadelmat, sekä ternimaitopannaria.
Teimme Tiian ja Matin perheen kanssa päiväretken rannikolle 15. päivä. Kello 8.15 lähtö ja takaisin olimme 22.25. Matkalla musiikkina mm. Antti Tuiskun Valittu kansa, hyvin mielenkiintoinen lyriikoiltaan, vaikkei faneja ollakaan, sekä Mikko Alatalo. Naurua ja keskustelua riitti.
Ensimmäinen pysähdys oli Mathildedalin ruukkitehtaat, jossa oli myös paljon alpakoita.
Seuraavaksi poikkesimme Fiskarsissa, missä lapset leikkivät leikkipuistossa ja aikuiset söivät penkillä eväitä, prioriteettinsa kullakin.
Sitten kävimme Raaseporin linnalla.
Päivän tärkeimpänä etappina kiersimme Hangon kirkossa ja jonotimme päästäksemme hissillä Hangon vesitorniin. Maisema oli kyllä sen arvoinen, vaikka jalkani ja selkäni ehtivät taas todella kipeytyä seisomisesta ja minua, korkean paikan kammoista, hirvitti tornissa, mutta sainpas ihan hyvän kuvan.
Kävelimme myös itäsataman puolella, siellä oli tori ja paljon myyntikojuja. Lapset pääsivät vielä uimaan Karusellirannassa, tosin siellä haisi, ilmeisesti levä, niin ettemme viipyneet pitkään.
Päivän päätteeksi söimme vielä herkullista grilliruokaa ja lapset leikkivät leikkipuistossa Tammisaaressa. Upeat 14 tuntia Suomen kauneinta kesää!
Seuraavana päivänä ehdimme vielä testata Turun uuden kreikkalaisen ravintolan, Afrodite tavernan, ennen kuin suuntasin Tampereelle. Loistava palvelu ja herkullinen ruoka.
Linja-autoasemalta kävelin Cafe Europaan lukupiiriin antrotyttöjen kanssa.
Etsin kesällä myös uusia tuttavuuksia Facebookin ystävä-ryhmästä jakamaan ne kiinnostuksenkohteet, joita vanhat ystäväni eivät kanssani jakaneet. Aloin jutella Teemun kanssa, jonka ilves-aiheisesta postauksesta tykkäsin. Päädyimme yhdessä Ratinaan Ilves-Kups peliin, joka päättyi 0-0.
Ja sitten kävimme ns. maakuntakierroksella. Ensin Vehoniemen automuseon aamukahvien jälkeen Syrjäsen strutsitilalle katsomaan eläimiä, pupuja, lampaita, kanoja, kilejä ja metsäkauriita, ja toki niitä hiukan pelottavia Strutsejakin.
Sitten Pälkäneen rauniokirkkoa ihastelemaan.
Rönnvikin viinitilan juusto- ja viiniostosten jälkeen kävimme vielä Niitty-Seppälässä kahvilla.
Ilta jatkui vielä Arjuskan terassilla mm. Unoa ja Kimbleä pelatan Teemun kaverin kanssa, en edelleenkään välitä pelaamisesta, mutta kivaahan se oli, kun voitin!
Oli se hyvä, että edellisviikolla harjoittelin taas fysioterapiassa kävelemistä, se oli sekä palkitsevaa että tarpeellista lähiseutumatkailuakin silmälläpitäen. Maanantaina tein päiväretken Sarin kanssa Juupajoelle. Kävimme Juupajoen rotkossa tunnelmoimassa ja liikuntavammaisesti kävelemään haasteellisessa maastossa, mutta kyllä kannatti! Kävimme myös poimimassa mustikoita, mutta ei paljon löytynyt ja poikkesimme vielä Amorinrannassa. Paluumatkalla Orivedeltä löytyi pitkästä aikaa hyvät siivet.
Seuraavana viikonloppuna selvisi, ettei kolmekymppisen Teemun äiti ei halunnut pojalleen liikuntavammaista tyttöystävää, joka ei tykännyt poimia mustikoita. Ei olisi pitänyt yllättyä, äiti sanoitti myös poikansa nepsy-piirteitä ainoastaan negatiivisena asiana, jotka estivät häntä tekemästä asioita. Kun kuulin tästä, meidän piti lähteä Teemun kanssa Isojoelle, mutta äiti ei antanut Teemun käyttää yhteistä autoa ja sitten uhkasi jo jättää pojan perinnöttömäksi. Tämä uhkaus toistui myös myöhemmin syksyllä, mm. kun Teemulle olisi ollut lippu jalkapallopeliin isäni ja minun kanssani.
Olin niin raivoissani että liikutin vammaista kehoani oikein kunnolla ensin taloni kuntosalilla...
...ja, kun sekään ei riittänyt purkamaan kaikkea negatiivista energiaani ja tunnetta vääränlaisuudestani, raahasin Miljan puolivahingossa Särkijärven kautta Suolijärven ympäri. Hervantalaiset tietävät, että maasto on mäkistä, eikä ihan helppoa, eikä minulla ollut kävelykeppiä mukana, mutta silti puskin ns. keppikäsi edellä ja sain oikean rintalihaksen todella kipeäksi. Jalkani huusivat niin äänekkäästi vastalauseita reissun jälkeen, että en enää kuullut ainakaan sydänsärkyä. Ainoan kerran kaaduin vasta Suolijärven kierrettyämme, kun vasen jalka ei noussut rotvallin reunan yli Suolijärven parkkipaikan laidalla. Oikean käden peukalon juuri taas mustui tottakai, otan yleensä oikealla kädellä vastaan kun kaadun. Pisimmältä pätkältä tuntui kävellä kotiin, yhteensä kilometrejä tuli varmaan noin kuusi.
Kuva alkumetreiltä Särkijärven rannasta.
Sattuneesta syystä otimme vähän rauhallisemmin fysioterapiassa seuraavana päivänä, mutta perjantaina kävelin taas 4 ja puoli kilometriä Ideaparkissa Hannan ja Marjon kanssa Hannalle vaatteita etsien. Ostin itsekin Gina Tricot-mekon, en olisi muuten ostanut, mutta se oli 70 prosentin alennuksessa vain 14.40€ ja lila.
Sanalla sanoen kaiken tuon kävelyn jälkeen kroppaani sattui, mutta parempi sekin kuin henkisesti huonossa olossa märehtiminen. Seuraavalla viikolla vaihtarit ja saunan Even kanssa sekä Anun Kalevalanen auttoi fyysisiä että henkisiä kolhuja paranemaan.
Jatkoimme Teemun kanssa pitkiä puheluita lähes joka arkipäivä. Viikonloput hän oli äidillään, joten emme puhuneet. Yritin valaa Teemuun itseluottamusta, että hän ei ollut äidilleen mitään velkaa, ja että he ovat tasavertaisesti aikuisia ihmisiä, että Teemu ei ollut mikään ohjailua tarvitseva luuseri, niin kuin hän itsestään puhui. Teemu ei ollut ensimmäinen ihminen, jolle olen paasannut, että elämän päätökset ja valinnat ovat ihan ihmisen omissa käsissä. Ystävyys säilyi, vaikka emme nähneet toisiamme muuta kuin kaksi kertaa myöhemmin syksyllä kirppareilla.
Milja oli saanut huostaansa kaksi kissanpentua, joiden piti tottua ihmisiin. Hän päätti myöhemmin pitää kisut itsellään. Kun kävin niitä katsomassa Milja myös kertoi, että oli veljensä avustamana saanut kotikatkon, ja myönsi, ettei olisi varmaan omin voimin saanut lopetettua juomista. Olin iloinen, että nyt Miljalla oli kaksi syytä lisää pitää huolta myös itsestään, kissanpojat Nipsu ja My.
Niin sitä uskoi tulevaisuuteen, että osti lipun 2021 keväälle, mutta ei, William Shatner ei tullut ensimmäistä kertaa Suomeen kolme päivää 90-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen, eikä ole tullut vieläkään.
7. elokuuta ajelin taas Isän kyydissä Isojoelle nauttimaan saunasta, vihdasta, kiuasmakkaroista ja kummallista kyllä, Viru Valgesta Kattimatti- metsämansikkamehulla. Jopa äiti nautti hiukan, ja tanssimme radion tahtiin iskelmiä.
9. elokuuta olin vanhempieni kanssa ensimmäistä kertaa Isojoen kotiseututalolla ja museossa, äitikään ei ollut tiennyt paikan olemassaolosta, mutta kiitos Museokortin, tämäkin museo löytyi!
Metsätielle, jota olen juossutkin joskus, oli tuotu terävää, isoa soraa. Minulla ei ollut kävelykeppi matkassa, ja olin kaatunut jo heinään riihitiellä aikaisemmin, mutta sinnikkäästi jatkoin matkaa. Minulla oli puhelin kädessä, koska naisten housuissa ei ole taskuja, ja totesin, että nyt en voi kaatua, sillä puhelin menisi varmasti rikki. Enkä kaatunut! Palkkioksi lenkin jälkeen oli mökillä odottomassa oman maan perunoita, voikastetta ja silliä, ihanaa!
Tampereelle palattuani tartuin vanhoihin lukion ruotsin kirjoihin, joita olin mökiltä tuonut. Syksyllä minun piti suorittaa virkamiesruotsin kurssi. Olsinhan voinut suorittaa sen jo Alkio-opistolla keväällä 2002, mutta en mennyt kokeeseen, vaikka kurssin kävinkin, koska inhoan kokeita ja ajattelin, että tulevaisuuteni oli Britanniassa. No, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, vannomatta paras jne. Piti suorittaa koe, että olisiko tasoni kyllin hyvä kurssille, vai pitäisikö suorittaa kertauskurssi. Pisteitä sain 30/40, tyhmiä virheitä, mutta jopa kolme pistettä yli vaaditun rajan. Pyysin päästä Erilaiset oppijat- ryhmään, joka oli tarkoitettu niille, joiden ruotsin opinnoista oli kauan tai opiskelussa oli muita haasteita, ja pääsin. Kenelläkään ryhmäläisistä ei tietenkään ollut yhtä kauan ruotsin opiskelusta kuin minulla.
Kun Prince Alfredin ja muutkin keikat olivat koronatauolla, Steve Young striimasi Sunday Servicen Facebook watchissa joka sunnuntai. Oli kotoisaa kuulla tuttuja biisejä ja tunnelmoida. Steve lähetti meille Suomen faneilleen pari levyä musiikkia, toinen covereita, toinen omaa tuotantoa.
18. elokuuta puhelimeni usb-portti lopetti toimintansa, ei mikään ihme, siinä oli ollut kosketushäiriö jo vuoden. Ei kun Ratinaan ostamaan uutta puhelinta, vaikka siinä sitten tyhjenikin tili, koska en ollut löytänyt kiireessä passia, enkä siis voinut saada osamaksusopimusta. Kaksi viikkoa myöhemmin olisi ollut opintolaina tilillä, mutta nyt oli sentään puhelimessa parempi akku ja kamera.
21. elokuuta, kävimme Miljan kanssa Suolijarven rannassa ottamassa toisistamme kuvia. Sain syyn ulkoiluttaa uutta Gina tricot -mekkoani ja jostain syystä päätin kerrankin olla ilman silmälaseja. +24 eikä meko hengittänyt ollenkaan, ja varmaan ainoa kerta kesässä, kun en muistanut ottaa edes vesipulloa mukaan, mutta muuten oli kivaa. Toisaalla, minun piti istua rantaan sievästi kivelle, mutta lensin selälleni vähemmän viehkeästi ja se vasta hauskaa oli, kun Milja yritti vetää minua ylös ilman että päädymme molemmat järveen. Mutta saimme paljon ihania kuvia muistoksi, tässä muutama:
Sunnuntaiseksi rutiiniksi meille muodostui, että laitoimme ruokaa Miljalla ja katsomme Tähdet, tähdet -ohjelman. Hanna Pakarinen, Tommi Läntinen ja Suvi Teräsniska olivat tuttuja ja tykättyjä ennestään, mutta innostuimme todella Konsta Hietasesta ja lopulta äänestimmekin häntä monesti. Hanna olisi saanut tulla toiseksi, hän oli paljon monipuolisempi kuin Suvi.
Elokuun lopulla aloin myös käydä sunnuntasin pakolaistytön luona, joka tarvitsi tukea Suomeen sopeutumisessa ja tietenkin kielen oppimisessa. Kävimme kaupassa, opiskelimme suomea, sekä mm. kelloa ja hän näytti minulle tekemiään tiktok-videoita, niitä kun voi tehdä osaamatta kirjoittaa. Syksymmällä tapaamisiamme haittasi taas milloin koronakaranteeni tai muuten koronarajoitukset.
Amnestyn kanssa kokoustimme pitkästä aikaa livenä 31.8. ensimmäistä kertaa sitten hemikuun. Olipas ihana parantaa maailmaa ja puhua fiksuja! Yrityksistäni huolimatta en ollut yliopistolta löytänyt ystäviä, mutta Amnestyn porukalla oli kaikilla akateeminen tausta, ja vertaistuki tuntui tässäkin asiassa hyvältä, ei vain maailmantuskan jakamisessa. Vaikka tapahtumat olivat edelleen paljolti online, kävimme sentään ottamassa Pride-tukikuvan syyskuussa patosillalla.
Opiskelut alkoivat ja ensimmäisellä ruotsin tunneilla sain helpotuksekseni huomata, että kyllä muutkin olivat pihalla, en vain minä! Toisaalta teknologia ei ollut ystäväni, ja esseestäni oli kadonnut 1400 sanaa. Siinä oli vielä paljon työtä syyskuun lopulle asti, kun piti panostaa muihinkin kursseihin. Olisi vaan pitänyt kirjoittaa essee kesällä, niin kuin suunnitelmissa oli, ja gradua myös.
Antin ja Sarin yhteissyntymäpäivillä parasta oli taas alkuillan prinsessa- ja kauppaleikit kummitytön kanssa. Mutta oli kyllä hyvää ruokaakin, myös lemppariani voileipäkakkua, ja oli mukava istua terassilla aikuisseurassa pitkälle aamuyöhön, vielä oli vähän kesää jäljellä! Kolmelta aamulla olin taksilla kotona.
Milja oli tehnyt Evelle ja minulle oharit edellisen viikon lauantaina, kuuden aikaan hän oli vielä tulossa luokseni, sitten hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin seuraavana aamuna 11 aikaan. Ainoa selitys oli: "et oo itekään täydellinen." Maanantaina hän oli taas vielä puoli viiden aikaan tulossa kanssani Amnestyn kokoukseen, mutta tuntia myöhemmin oli mentävä ilman häntä, kun ei neitiä näkynyt, eikä kyllä näkynyt parina muunakaan kertana, kun hän oli "ihan varmasti" tulossa mukaan. Laitoin Miljalle toistuvasti tiedot Hervannan AA-kerhosta, jolla oli livetapaamisiin taas, ja kokoontui aivan Miljan naapurissa. Milja ei reagoinut viesteihin mitenkään.
Sunnuntaina Miljan asunto oli sotkuisessa kunnossa, Milja nukkui ja kissat olivat nälkäisiä, kun menin sinne omilla avaimillani. Tuntemani Milja oli siisti ihminen, ja oli todella huolestuttavaa, ettei hän selvästikään pystynyt enää edes skarppaamaan kerran viikossa kun tulin hänen luokseen ja feikkaamaan, että kaikki oli ok. Otin ensimmäistä kertaa yhteyttä Miljan veljeen, kun en enää jaksanut kantaa huoltani yksin. Milja heräsi, ja meillä oli mukava ilta, vaikka emme ruokaa laittaneetkaan. Konsta Hietanen veti Pulpin Disco 2000 hyvin mieleenpainuvasti. Onneksi seuraavina sunnuntaina Miljalla oli siistimpää, laitoimme ruokaa ja kissatkin olivat rauhallisempia, Nipsun viereen sai istua ja sitä sai silittää. Otinkin tavakseni istua lattialla ja leikittää kissoja aina Miljalla ollessani. My seuraili jopa kissapeliä kännykästäni, olin se täti, joka opetti lapsille kännykän käyttöä!
Maanantaina tein antropologian teorian esseetä, gradun aikataulun sekä How to Teach Multicultural Groups- kurssin tehtävän, oikaenpuolinen migreeni iski pitkästä aikaa tietenkin juuri siksi päiväksi, kun oli pakko tehdä eniten pitkään aikaan. Migreenin aikaan minua ei okseta, mutta suolisto menee sekaisin ja tulen vielä tavallistakin valoherkemmäksi.
Fysioterapiassa syksyn aikana hioimme kävelyä, seisomaan nousua ja etenkin lantion asentoa. Oli hienoa oppia omasta kropasta lisää ja siitä, miksi ceparina liikun niin kuin liikun, seison niin kuin seison. Osa ongelmaa on se, että kehossa ei tietenkään yleensä tunnu, että liikkuu jotenkin väärin, asento on vino, kumara ja mutkalla, kun kehossa on ollut niitä kireyksiä aina, jotka ovat vetäneet luurangon vinoon, ihan syntymästä asti. Sitä silti luulee, että painaa tuolla kadulla menemään samassa suorassa ryhdissä kuin kaikki muutkin, ja yhtäkkiä näkee itsensä jossain ikkunassa jalka vääränä ja lantio vinossa vaappumassa. Keho yrittää välttää kivun tunnetta ja spastisten lihasten ja faskioiden kiristystä, sekä toisaalta kaatumista, joten polvet ovat koukussa, jalat leveämmässä haarassa kuin mikä on normaalia, slkä mutkalla ja asento etukeno, koska se on ceparin turva-asento.
Perjantaina syyskuun 25. ajelimme Miljan kanssa taksilla ideaparkkiin, jossa kohtasimme Teemun, ja hän vei meitä Lempäälän ja Viialan kirpputoreille. Ostin Gipsy Kingsin CD:n, kasettina olin kuunnellut sitä teininä paljon. Palasimme vielä syömään Ideaparkin Pancho Villassa ja takseilimme Miljan kanssa Hervantaan.
Happy Mabon, hyvää syyspäiväntasausta! Lauantaina juhlimme taas lähimpien ystävien kesken, Teemu ei taaskaan lupauksestaan huolimatta, tullut paikalle. Milja ja Eve lauloivat kahteen, kolmelta pääsimme Miljan kanssa nukkumaan. Enpä olisi millään arvannut, että tuo oli viimeinen kerta, kun sain Miljan osallistumaan mihinkään, missä meitä oli isompi porukka.
Jostain syystä Miljan puhelin kirjaimellisesti kiekui herätytyksen seitsemältä aamulla. Hän oli hyvin kovaääninen ja edelleen humalassa, kun lähti kotiin. Avustajani taas tuli auttamaan siivouksessa 9.30. Sain sentään seuraavana yönä nukuttua rästit pois, nukuin hyvin puoli kymmeneen, mikä on hyvin epätavallista minulle.
Syyskuussa alon tehdä haastatteuja graduani varten, oli huikeaa tavata vuosien jälkeen ihmisiä, jotka olivat olleet elämässäni paljonkin 20 vuotta sitten, ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Toisaalta haastattelin myös paria entistä oppilastani Japasta, ja heitäkin oli ihana nähdä pitkästä aikaa.
Isän kanssa kävin syyskuussa katsomassa paikallisen derbyn Ilves-Haka.
Peli päättyi 1-1 mutta Ilveksellä on paremmat kannattajat ja laulut! Kätevästi vihreä on myös CP-vamman väri.
Ressu Redford oli Vain elämää -kaudella ja olihan minun pakko laittaa hänelle Facebookissa faniviesti:
mä just kaverille kerroin, että sä oot ollut sieltä Bogart Co ajoista lähtien mulle tärkein suomalainen artisti, ja selitin miksi. Tajusin, että sinua pitää ihan kiittää! Lapsena Bogart soi Barbien missikisojen taustalla, Ikävä mun on sua on ehkä elämäni teemabiisi. Asuin 12 vuotta Lontoossa ja sun biisit oli mun turvariepu, joita hoilotin siellä kaduilla ja busseissakin, kun ikävä riipi, ja teki kipeää. Näin sut ainoan kerran livenä vuosi sitten pääsiäisenä Tampereen Ilonassa. Sun energia ja onnellisuus lavalla sai mut itkemään, ja lauloin mukana jokaisen biisin, Viimeisen päivänkin, joka oli pari päivää aikaisemmin tullut ulos! Näitä keikkoja lisää. Kiitos!
Ressu vastasi: " ❤️ Ja hyvää syssyä Suvi"
Kun laitoin alla olevan kuvan "Minäkin olen käynyt trapiassa"-kehyksellä Facebookkiin, sain paljon tykkäyksiä, mutta myös kommentin, että "onpa rohkeaa, mutta eihän sen pitäisi olla." Pohdinta, miten se vaikuttaisi esimerkiksi työpaikan dynamiikkaan tai asiakkaisiin, jos moisen myöntäisi julkisesti, on kuitenkin meidän yhteiskuntamme todellisuutta. Miksi mielenterveydestä huolehtiminen on noloa, hävettävää, jotain mitä pitää salata? Olen täysin sitä mieltä, että ihan jokainen ihminen hyötyisi terapeutille juttelusta joskus.
Kuvassa olen korona-ajalle harvinaisen laitettuna, koska olin menossa äidin ja isän syntymäpäiville Coussiccaan.
Lokakuun puolessa välissä matkustin Helsinkiin tekemään gradun haastatteluja, tosin vain kaksi viidestä sovitusta lopulta toteutui, mutta erittäin hyviä kohtaamisia nekin olivat. Ja oli kiva lomailla hiukan siskollani.
Kävin myös maskit naamalla Sarin kanssa katsomassa Pienen Merenneidon Helsingin kaupungin teatterissa. Sanna Saarijärvi oli Ursulana aivan upea, muuten esitys oli hiukan pettymys, ehkä siinä näkyi koronaväsymys.
Tampereen taidemuseossa kävin 31. lokakuuta Sarin kanssa katsomassa Space Works -näyttelyn, lahjoitin Sarille punaisen Star Trek -mekkoni, ja pääsimme uniformuissa ilmaiseksi museoon. Miljankin piti tulla, sekä museoon että tyttöjen iltaa viettämään, mutta eipä tullut. Iihanien naisten kesken saunaa, pizzaa ja Pasilaa, Even kanssa paransimme maailmaa yli yhteen yöllä.
Ennen kuin menimme saunaan Miljan kanssa vielä viestin, sitten hänestä ei kuulunut taas mitään yli vuorokauteen. Laitoin viestin: Sä voit valita ihan joka päivä olla juomatta. Mulla on ikävä sitä Milliä joka ei toistanut samoja juttuja, vaan jonka kanssa pysty puhuun pitkään ja perusteellisesti monista asioista . Ja joka oli valmis aina näkemään ja menemään ja tekemään asioita! Mä tiedän kuinka tuttu ja turvallinen se oma kolo on. Mutta siellä ei ole hyvä kenenkään olla viikko tolkulla yksin oman pään kanssa!! Haliruts, olet rakas!
Sunnuntaina Milja oli taas sammuneena kun sinne menin ja kissat nälässä. Mutta mikä ihmistä auttaisi, joka hän ei halua puhua juomisestaan eikä missään tapauksessa halua luopua siitä? Hän uskoi, että elämä oli mitä oli, ettei hän voinut onnellisuuteensa vaikuttaa, vain turruttaa pahaa oloa alkoholilla. Milja oli myös jumissa siinä ajatuksessa, että Suomi on paska maa ja hän halusi takaisin Ruotsiin. Hän olisi saanut Suomessa terapiaakin, mutta ei halunnut sitoutua siihen, koska haaveili Ruotsiin paluusta. Hänellä oli ollut jo vuosia siellä suhde varattuun mieheen, ja vaikka se aiheutti enemmän itkua, ikävää ja hampaiden kiristystä kuin onnea, hän ei halunnut päästää miehestä irti, vaikka kuinka tolkutin hänelle, että hän ansaitsisi parempaa, me molemmat ansaitsisimme. Jos rakastaa, mies haluaa olla kanssasi, ei vain mesessä tai puhelimessa silloin kuin hänelle sopii.
Maanantainen Kalevalainen jäsenkorjaus irrotti taas niin jäseniä kuin lisää edellä mainittuja ajatuksiakin. Keksin käyttää äidin vanhaa, edelleen mukavasti hierovaa jalkakylpylaiteitta, lämmin vesi merisuolalla ryydytettynä, jalkaterieni kireitä faskioita hoitamaan. Vanhassa vara parempi!
5. päivä marraskuuta, gradua ja muuta opiskelua vältellessäni liityin Facebook datingiin. Olipas siellä paljon kivanoloisia miehiä, huh! Seuraavana päivänä jo viestittelin ja sovin treffeistä yhden kanssa ja videopuhelin toisen kanssa aamuyöhön. Voi miehet! Gradun kenttäraportti kuitenkin valmistui ajallaan.
10.11. minun piti mennä Miljan kanssa katsomaan kauan odotettu Tove-elokuva, mutta eipä neitiä näkynyt, ei vastannut puhelmeen eikä lukuisiin viesteihin. Niinpä äiti tuli kanssani. Kävin elokuvan jälkeen Miljalla katsomassa, ettei hän ollut vielä hukkunut pulloon.
12.11. poikkesin päiväseltään treffeillä Jyväskylässä. Oli mukava ajella bussilla Korpilahden halki ja muistella vanhoja hyviä aikoja. Hyvää chilikastikkeista ruokaa, mukavan miehen kainalo ja sauna! Ei huono ollenkaan! Nauratti, kun itsekin olin vienyt yhden miehen 11 vuotta aikaisemmin ensitreffeillä saunaan, en siis ole ainoa ihminen Suomessa, joka ei näe siinä mitään kummallista.
Seraavana päivänä luonani poikkesi toinen mies, keskustelu oli hyvää ja Inceptionin katsomiseen ei ihan hirveästi keskitytty. Harmillista oli, että kumpikin näistä miehistä puhui hiukan liikaa existään. On toki hyvä, että menneistä suhteista voi puhua, muttei niiden pitäisi olla ekojen treffejen tärkeimpiä aiheita mielestäni.
Lauantaina Sari ja Eve tulivat luokseni saunaan, jonka jälkeen söimme Sarin tekemään ihanaa kinkkupiirakkaa ja sitten Reikitimme toisiamme sohvalla kasassa. Voi sitä hyvän energian määrää! Kyselin Sarilta eräästä Juhosta, jonka olin bongannut Facebook datingissa. Siellä ei siis näkynyt ihmisten Facebook profiili tai sukunimi, mutta se näkyi, jos meillä oli yhteisiä ystäviä, ja Sarin kumppani oli tämän Juhon kavereissa, niin kuin minunkin. Sari ei kuitenkaan miestä tiennyt.
Lauantaina opiskelin ja Milja tuli vaihteeksi luokseni ja laitoimme ruokaa, ennen kuin takseilimme keskustaan Semaforiin tuttuni Saaran keikkaa kuuntelemaan. Tervetullutta vaihtelua korona-aikaan! Oli kiva nähdä myös Mr Efes, Semaforin omistaja, joka oli vuosia pitänyt Efes pizzeriaa Hervannassa ja tunsi myös isäni ja siskoni.
26.11. sain taas uuden tatuoinnin, kauan haaveilemani lehtipuun vasempaan hartiaani. Puu on kuin minä, kasvaa kivisessä maastossa, pari oksaa jo kuolleita, mutta muuten luja ja elävä. Ensimmäistä kertaa ikinä tatuoinnin ottaminen sattui. Piti odottaa sen paranemista ennen kuin siihen lisättiin värit.
Lauantaina Eve ja Sari olivat luonani taas parantamassa maailmaa, Miljakin oli tulossa vielä puolen päivän aikaan, mutta sitten hänestä ei kuulunut taas mitään. Sari taiteili meille tonnikalapiirakkaa ja mutakakkua. Alottelimme joulunaikaa nauttimalla glögiä. Illalla Sarin kanssa katsoimme Hei me lennetään! - Airplane!- elokuvat. Aivot narikkaan!
Muuten lähinnä stressasin gradua, ruotsin läpi menemistä, ajan puutetta, omaa saamattomuutta, koronaa ja rahanpuutetta.
2.12. Ruotsin puhuttukoe meni kuitenkin todella hyvin. Opettajamme oli kannustavin ja paras koko aikanani yliopistossa kohtaamistani lehtoreista. Ryhmämme oli kiva, ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin jopa alkanut nauttimaan ruotsin kielestä, oli ihan harmi, kun kurssi päättyi!
Isä- ja äiti-tontut tulivat taas laittamaan luokseni joulun.
Menin taas käymään Jyväskylässä. Vuorossa oli nagasiivet paikallisessa ja olutta. Kämpillä katsoimme ensin Kurjat kuppilat-sarjaa, kävimme taas saunassa ja sitten hän näytti minulle hauskaa Thimbelweed Park-videopeliä, jonka sankaritar Delores Edmund näytti aika tavalla minulta.
Facebook kommenttini Bitter Brexit ale- kuvan alla:
And I laughed (and cried) all the way to Finland. 😂 Tastes great too.
Miljan kanssa teimme pizzaa ja Evekin taas liittyi joukkoon, oli ihana nauraa ja myöhemmin illalla katsoa pitkästä aikaa Gilmoren tyttöjä Miljan kanssa.
8. joulukuuta olin viemässä ilmoituksia ilmoitustauluille, kotivaatteissani t-paidassa, joogahousuissa ja crocseissa, kun tajusin, etten ollut ottanut avainta mukaan. No, ulkokautta soittelemaan naapureiden summereita, paitsi eivät naapurit avaa ovea nykypäivänä, jos eivät odota ketään. Ulkona oli siis raikas -4. Lopulta joku naapuri tuli ulos b-rapusta, niin että pääsin Irmelin oven taa, sain soitettua isälle, jonka puhelinnumeron onneksi muistan ulkoa omani lisäksi, ja isä tuli päästämään minut sisälle vara-avaimellani, eikä ruokakaan ehtinyt uunissa palaa. Sen siitä saa, kun stressaa kaikki yöt eikä nuku!
11. joulukuuta pidin taas tauon gradusta ja matkasin Tiian ja Matin luo. Jyväskylän mies lopetti yhtäkkiä viesteihinini vastaamisen, joten oli hyvä, että oli muualla kuin kotona asiaa miettimässä. Heillä oli huomioita viemässä myös uusi pieni ja suloinen Aapo-mäyräkoira yllättäen kuolleen Oilin jälkeen. Lauloimme joululauluja Facebook live-striimin tahtiin, kävimme funikulaarilla Kakolanmäellä ja nautimme siellä hyvää omenaglögiä ja joulutortut. Funikulaari toimi vielä alaspäinkin mentäessä, totta kai kun oli tamperelaine kyyris! Turun keskustassa ei ollut lunta, mutta joulutunnelmaa siellä oli.
Kommentit
Lähetä kommentti