6. luku, jossa musiikki vie
2018 isä laittoi kuusen pystyyn ja siihen valot 24. marraskuuta. Koristelin kuusen 2. joulukuuta ja avustajani Mikko laittoi kuuseen tähden 4. päivä. Hän myös laittoi tonttukapan olohuoneeseen ja auttoi muidenkin jouluvalojen kansa.
Oppilailta yritin töissä kysellä, että: "kenellä on tällainen lakki?" "Sinulla" "Vain sinulla." Niinpä. Joka joulu.
24. marraskuuta Petra Gargano esiintyi Hervannan joulunavauksessa Duossa. Hän oli minulle tuttumpi Vain elämää-ohjelmasta kuin Tiktakista, mutta kyllä vaan lauloin mukana, kun hän veti Lopeta-biisin. Riisipuuro oli todella hyvää.
Ja illalla oli vuorossa Iskelmän pikkujoulut Tähti areenalla, minä taas Even avustajana. Eve itki ainakin kuusi kertaa, minä en kertaakaan, mutta mietin kyllä biisejä hautajaisiini, kuten Lauri Tähkän Mä en pelkää. Mieliala- ja rauhoittavat lääkkeet selvästi tekivät tehtävänsä. Onneksi settien välissä oli aikaa istua lattialla, kun muita istumapaikkoija ei ollut. Siinä missä Laura Voutilainen, Neljän suora ja Anna Puu lauleskelivat settinsä läpi, Lauri Tähkän lavaenergia oli aivan huikea ja tarinat vakuuttavia, hän hyppi ja kiipeili ja hikiset vaatteetkin vaihtuivat. Hän tuntui olevan yhtä onnellinen lavalla kuin Olli Lindholm oli ollut kesällä.
Sain energiolta nukahdettua vasta puoli kolme, mutta olin taas jo seitsemältä hereillä. Jalat kipuilivat kovalla hallin lattialla seisomisesta koko päivän, ja käveleminen oli tavallista vaikeampaa, mutta silti kävin Sarin kanssa Vesilahden kirkossa Elvis Gospel - Aron & Cool Companyn konsertissa. Pakkasta oli 9 mutta lunta ei ollut.
Seuraavan päivän musiikista vastasi Eve, kävin Tahmelassa kuuntelemassa, kun hän esitti pari biisiä. Teemana oli Pidä ilosta kii. Jos vain tuntisin sitä! En ainakaan tuntenut, kun odotin taas taksia iänkaiken pakkasessa. Seuraavana päivänä untuvatakki ei ollut yhtään liikaa, kun odotin purevassa tuulessa taksia töissä ja vaikka mittari näytti vain -6. Taksi oli tuolla viikolla kaikkina päivinä myöhässä, jopa 40 minuuttia, paitsi keskiviikkona. Yritin päästä joulutunnelmaan kirjoittamalla 31 joulukorttia. Perjantaina näin Evet Hookissa. Hyvä seura ja minttukaakao auttoivat piristymään.
1. joulukuuta olin joulutorin avajaisissa isän kanssa. Siellä esiintyi Anne Mattila. Ihmeiden aika ei ole ohi, nukuin seuraavana yönä 8 tuntia ensimmäisen kerran kuukausiin.
Seuraavana päivänä näin joulutorilla Anttia ja Saria perheineen, seurasimme joulupukin paraatin, näimme Kikattavan kakkiaisen ja esittelin heille Lasten kulttuurikeskus Rullan sekä Tallipihan ja kävimme syömässä American Dinerissa.
3. joulukuuta satoi hiukan lunta. Jouduin TAAS odottamaan taksia töissä 40 minuuttia, koska Kuohke oli TAAS unohtanut laittaa järjestelmään työstäpaluumatkat, ei, pelkät menomatkat eivät riitä. Keskiviikkona olin työpäivän ja fysioterapian jälkeen niin väsynyt, että nukahdin kahdeksalta sohvalle, heräsin yhdeltätoista, valvoin pari tuntia ja nukuin seitsemään. Käy se näinkin, nukuttujen tuntien tankkaus.
Itsenäisyyspäivänä kävin äidin kanssa Frenckellin aukion kansanjuhlassa, jossa esiintyi suosikkini Samuli Edelmann. Itsenäisyyspäivän aterialla oli vanhemmillani kalkkunaa, perunalaatikkoa ja peuranlihapullia, ihanaa.
Viikonloppuna kävin Tiialla ja Matilla. Turun seudulla oli vastassa hirveä kylmä tuuli, +4, vesisadetta ja mustaa. Joulumieltä en löytänyt, vaikka kävimme Suomen suurimmilla joulutorilla, ei siellä saanut kuin jalkansa kipeiksi. Seuraavana päivänä kotoilimme ja luin kirjoja kummipojalle. Tiian kanssa kävimme laulamassa kauneimmat joululaulut Pyhän Katariinan kirkossa, ennen kuin lähdin bussilla kotiin, ja luntakin alkoi vähän sadella.
Koska olin koko ajan väsynyt ja tarvitsin päiväunet nykyisin lähes joka päivä, ostin Naapurista unisiepparin, kun kävin siellä syömässä entisen työkaverini Ilonan kanssa. Ei se varsinaisesti auttanut, mutta on se nätti. Nukuin edelleen usein vain neljä tuntia yössä, heräten usein aamulla neljältä tai videltä. Joskus sain nukuttua yhdeksänkin tunnin unet, kun keksin välillä vaihtaa nukkumaan pää toiseen suuntaan tai olohuoneeseen sohvalle, mutta ei sekään taika aina tepsinyt.
14. joulukuuta Tullikamarilla esiintyi Mikael Gabriel. Me täti-ikäiset tanssimme seinustalla, kun nuoremmat kerääntyivät lavan eteen. Pastori Pike muistutti meitä siitä, että me kaikki olemme täydellisiä. Tunsin aitoa onnea ja nauroin kunnolla.
15. joulukuuta kävin vanhempieni kanssa Kalevan kirkossa katsomassa vaikuttavan Tulen ja valon joulu-esityksen, jossa tulishowryhmä Flammakin esiintyi.
20. joulukuuta näin Hannaa ja Marjoa pitkästä aikaa. Sticky Wingers, Cafe Europa, glögiä ja sympatiaa syvissä vesissä.
21.12. kävimme Matin kanssa katsomassa Saiturin joulun Tampereen teatterissa, siis me ja ilmeisesti kaikki Tampereen lapset. Tunsin itseni ms Scroogeksi, sen verran äkäiseksi varsinkin yksi edessäni istuva, jutteleva ja jatkuvasti räkää sisäänpäin hengittävä tyttö minut teki.
Seuraavana päivänä ensin saunoin Saijan kanssa ja illalla juhlin Matin ja Even kanssa yulea juustoja makustellen. Pääsin 3 aikaan nukkumaan ja heräsin taas seitsemältä. Joulusiivosimme avustajan kanssa, mitäs muutakaan.
Joulutraditioni on, että aattona menen vanhemmilleni Lumiukon ja joulurauhan julistuksen jälkeen. Niin tein nytkin, vaikkei sinne ollut tulossa siskoni perhettä. Oli kiva käydä äidin kanssa saunassa ja katsoa Samu Sirkan joulutervehdys ilman että siskoni valitti vieressä siitä, kuinka television pitäisi olla jouluna kiinni. Kalevankankaan kynttilämeri oli tänäkin vuonna vaikuttava etenkin muualle haudattujen muistomerkillä, minne viemme aina kynttilät mammalle ja papalle. Muuten sain vain pyytämiäni tarpeellisia lahjoja, mutta Tomilta Star Trek-kirjoja.
Kalenterini mukaan joulupäivään heräsin painajaisesta, jossa olin päättänyt tappaa itseni, ja mietin paljonko ja mitä lääkkeitä se vaatisi. Toki olin sitten ahdistunut koko päivän. Onneksi Miljan kanssa saattoi näistä, vakavistakin fiiliksistä puhua, hän oli aina aidosti läsnä, moni muu vaihtoi mieluummin nopeasti aihetta. Oli helpottavaa puhua siitäkin, ettei enää itkettänyt, oli vaan paha olla. Milja oli ainoa ihminen elämässäni, jonka seurassa tunsin voivani olla täysin itseni aina, oli fiilis mikä tahansa, ja muutenkin hän näki minut kokonaan, ei unohtanut antaa tukea portaissa kun sitä tarvitsen tms.. Vaikka esimerkiksi Antti oli minulle läheinen, väänsimme toistuvasti esimerkiksi siitä, ettei hän nähnyt tai halunnut nähdä minua vammaisena. Mutta kun se on lähtemätön osa identiteettiäni ja joskus se vaikuttaa paljonkin esimerkiksi siihen, millainen suhde minulla on ympäristööni. Esimerkiksi heille kylään mennessä vammaisuuteni aina korostuu, kun heidän etuovellaan ei ole portaissa kaidetta, ja aina pitää odottaa joko, että joku ihminen tukee minua portaissa tai avaa oven, niin että saan ovesta tukea portaita noustessani. En voi vaan itsenäisesti marssia ovesta sisään.
Tapaniin heräsin viideltä ja paska olo jatkui. Vuosittainen Babylon 5-sarjan katsominen oli sentään kuin kääriytymistä turvariepuun. 27. päivä kävin taas verikokeessa, ja nyt kalium-arvot olivat hyvät.
28. päivä reikitin ja kivihoidin Even ja Eve hieroi puolestaan käsivarteni, niskan, selkäni ja pääni. Seuraavana päivänä kävin vielä Even kanssa saunassa ja Hannakin poikkesi kylässä poikansa kanssa.
Tiia ja Matti tulivat luokseni kaksin ottamaan uutta vuotta vastaan. Kävimme Zarillossa syömässä, mutta minun piti poiketa UFFista hakemassa hakaneula, jolla sain vedettyä takkini vetoketjun alas. Takki oli siis se 1998 vuoden untuvatakki, ja nyt jo vedin hajosi, kepeät 20 vuotta myöhemmin!
Voitin havainnointipelissä ja hauskaa oli, Tiialla ja Matilla on muistoja siitä, etten ota pelaamista kauhean kevyesti! Eve poikkesi, rupattelimme ja katsoimme Pasiloita. Yöllä en taas nukkunut oikeastaan ollenkaan, joten vuosi ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta oli mukavaa, että aamupalalla oli seuraa, ennen kuin pariskunta lähti kotiin. 2. päivä taas 60km/h pohjatuuli herätti kahdelta ulvomalla makuuhuoneen puolella, mutta sain vielä nukuttua olohuoneen sohvalla. Kuohke ei ollut tietenkään laittanut tilaamiani työmatkoja järjestelmään, vaikka tilaussähköposti oli kuitattu.
Viikonloppuna poikkesin Tiialla ja Matilla heidän yhteisillä synttäreillään. Lapset ovat kivoja ja etenkin kummipoika on ihana mutta huhhuh, etenkin kun en juuri nukkunut. Lapsien seuraa oli lisää myös Tampereella kun pienet olivat mummalla ja ukilla hoidossa. Mutta legot ovat Suvi-tädistäkin kivoja!
10. tammikuuta 2019 juttelin ensimmäistä kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja kävimme läpi mukanani tuoman A-nelosen asioita, noin alkuun. Se ei auttanut nukkumaan, heräsin 2.20 ja niillä silmillä mentiin vuorokausi, kun illalla vielä istuimme iltaa asukastoimikunnan voimin kerhohuoneella.
Lauantaina meillä oli taas sauna ja vaihtarit Even kanssa ja Hannakin taas poikkesi. Nukuin paremmin! Joten maanantaina poikkesin Evellä taas vaihtaroimassa, on sillä yleensä ainakin rentouttava vaikutus. Melenterveystalon asennustestin pisteet olivat nousseet neljäänkymmeneen.
Tiina tuli Tampereella viikonloppuksi. Double Trouble joi tonkan chardonnayta, keskusteli viisaita, katsoi Big bang Theorya, ja happihyppeli Zarilllon syömään ja Ahvenisjärvelle keväiseen aurinkoon. Evekin kävi kylässä. Sunnuntaina menimme keskustaan, sillä teltassa Laikun vieressä oli jääpatsaita otsikolla Näsijärven haltiat. Laikussa oli myös sopivasti mielenkiintoinen valokuvanäyttely Etelä-Afrikasta, jossa Tiina on asunut. Vanhempieni kanssa poikkesimme vielä Pyynikin näkötornilla munkeilla.
Kirjoitin tuolloin tuntojani tammi-maaliskuussa vanhaan blogiini, jos kiinnostaa, tässä linkki postaukseen vammaisuudesta ja kivusta: https://kivistaelamaa.blogspot.com/2019/01/keho-kipua.html
ja ihmissuhteiden vaikeudesta: https://kivistaelamaa.blogspot.com/2019/03/
28. tammikuuta terapiassa puitiin ihmissuhteitani. Tarvitsin sen jälkeen kahden tunnin päiväunet. Onneksi oli Milja, jonka kanssa saattoi soitella, kun puitavaa tuli usein enemmän mieleen terapian jälkeen kuin terapeutin tuolissa.
Kroppani myös kipuili enemmän vaikka en osannut sitä liittää niin unettomuuteen kuin masennukseenkaan. Selkä, polvi, issias, lonkka, kyynertaipeet jne. kipu liikkui. Oikea lonkka myös aina välillä lunksahtaa paikaltaan ja takaisin paikalleen, kyseessä siis subluksaatio. Tunnen oikeastaan jatkuvaa poltetta oikeassa lonkassa, mutta ei minulla ole hajuakaan, kuinka monta vuotta sitä on jatkunut.
Toisaalta tuona keväänä myös ylitin itseni monta kertaa fysioterapiassa, opin ja oivalsin. Toki usein tarvitsin myös sen jälkeen myös yhden tai vaikka kolmen tunnin päiväunet.
Iloa elämääni toivat ensinnäkin kirjat. Luin Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä- ja Bikinirajatapaus -kirjat tammikuussa. Ensin mainittua lukiessa nauroin niin, että kerran tipuin sohvalta.
Toisekseen musiikki. 9. helmikuuta Tampere-talon Sorsaklubin ysäribileissä oli Movetron, Oku Luukkainen ja Pandora. Eve tuli ensin luokseni saunaan ja etkoille. Tanssin istumatta ja join liikaa alkoholia. Selkääni alkoi vihloa aivan hulluna ja sitten kroppani meni hälytystilaan. Onneksi myös Milla ja Sari olivat paikalle ja pitivät meistä huolta. Alkuilta oli kuitenkin erittäin hauska!
Leena-täti kävi kylässä ystävänpäivänä, teimme ja söimme kanasalaattia, joimme viiniä ja juttelimmme kuusi tuntia!
Seuraavana päivänä riitti kyllä asiaa taas terapeutillekin. Illalla ajelimme Tiialle ja Matille Sarin kanssa Urjalan makeistukun kautta. Keväinen auringonlasku oli kaunis, ja nukuin jopa hyvin seuraavan yön! Seuraavana päivänä juhlimme 8-vuotiaan synttäreitä, ja oli kyllä hulinaa, mutta myös herkullista ruokaa! Ja taas nukuin hyvin!
Museokorttiani ulkoilutin tällä kertaa Apteekkimuseossa ja Qwenselin talossa. Nukuin vielä yhden yön hyvin, siihen se taas sitten jäikin. Ulkona oli niin liukasta, että Mikko-avustajani heitti minut autolla fyssariin.
21. helmikuuta aloitin elämäni ensimmäistä kertaa sellaisen harrastuksen, mikä vaati kotoa lähtemistä, menin Tampereen Amnesty Internationalin paikallisryhmään ensimmäistä kertaa. Olin ollut kuukausilahjoittaja jo vuosia, ja olin tutustunut Heliin, joka silloin veti Tampereen ryhmää. Ihmisoikeudet, ihmisten yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja oikeus turvalliseen elämään ovat olleet minulle tärkeitä asioita niin kauan kuin muistan. Ensimmäisessä kokouksessani puhuimme siitä, kuinka vaikeaa perheiden yhdistäminen nykyään Suomessa oli. Oli ihana olla ihmisten parissa, joita kiinnosti parantaa epäreilusti kohdeltujen ihmisten asemaa niin Suomessa kuin maailmalla. Olin omieni joukossa.
22. helmikuuta heräsin 3.20 painajaisesta, jossa oli pilkkaa ja nöyryytystä ja 10 hammastakin tippui suusta. Miljalle mesessä kuvailin, että se "nosti niin paljon kaikkee hirveetä pintaan, että piti napata diapam, etten hypännyt parveekkelta." Nigel sai tyttärensä kevättalvella 2012, ja tämä aika vuodesta oli aina vaikeaa, muistin sen kuinka lapsi sai alkunsa kirjaimellisesti vieressäni, kotonani, sängyssäni. Ja sitten Nigel antoi tytölle vielä nimen, mitä olimme suunnitelleet meidän tyttärelle. "Ja jumiudun viikoiksi mielessäni sinne metrolaiturille, mistä olisin hypännyt, ellen ois viime hetkellä ajatellut Bridaa." Onneksi seuraava päivä oli taas sauna- ja vaihtaripäivä Even kanssa.
Sunnuntaina kävimme vanhempieni kanssa Tampere-talossa katsomassa maketti-ratikkaa, ja annoin palautettakin penkeistä, yhdet oven lähellä olevat olivat liian korkeat, niillä oli minunkin vaikea istua, vaikka olen 163com, äitini on yli 10 senttiä lyhyempi ja molempien jalat roikkuivat ilmassa. Minulle ehdotettiin käännettäviä penkkejä ovea vastapäätä. Ne ovat ihan ok, mutta koska se pitää itse kääntää alas, en ehdi sille tukevasti istumaan ennen kuin ratikka nytkähtää liikkeeseen pysäkiltä, varsinkaan, jos pitäisi vielä korttikin leimata. Tätä en toki vielä maketissa tiennyt, mutta nyttemmin kuljen ratikalla vain avustajan kanssa, joka leimaa lipun.
Koska Tampere-talossa olimme, kävimme vielä Muumimuseossa museokorteillamme.
Maaliskuun kolmas järjestin taas tupperit ja paikalle tuli 12 naista. Selvästi Tupperwarelle oli nyt juuri minun lähipiirissäni tilausta. Olin tehnyt tupperin kipoillani lohilevitettä ruisnappien päälle laitettavaksi sekä suklaakakkua, hyvin maistuivat.
Sitten olikin taas masispäiviä, kun olin nukkunut huonosti, mitään ei jaksanut, lähinnä nukuin ja podin esimerkiksi kipeää iskiasta tai lonkkaa.
Pienet olivat olleen mummalla ja ukilla taas hoidossa, ja mumman kanssa lähdimme perjantaina, terapiani jälkeen, heidän kanssaan Helsinkiin viikonlopuksi. Ohjelmassa oli paljon sylittelyä, mutta myös liikaa energiaa, jota purettiin museoissa.
Alla olevassa Safiyan 3v., piirustuksessa on kiteytetty oleellinen: tuo, jolla on punaista huulipunaa, on Suvi-täti, tuo toinen on vessanpytty. En tiedä miksi olemme ulkona nurmikolla.
9.3. kiersimme äitimme, siskoni ja pienten kanssa sekä Helsingin kaupunginmuseon että Kiasman, joissa emme olleet äidin kanssa koskaan olleet.
Seuraavana päivänä seikkailimme samalla porukalla luonnontieteelliseen museoon. Äiti oli käynyt siellä palkinto-matkalla ollessaan itse kansakoulussa, Dahirkin oli käynyt koulun kanssa, mutta meille muille museo oli uusi, upea tuttavuus. On hienoa, että eläimet toimivat vitriineissä, eivät vain seiso, ja itse rakennuskin on kaunis, tosin ei täysin esteetön.
Matkalta tuli myös muisto mukaan, kuten Facebookkiin kuvailin:
Kädessä on semihyvä mustelma kepin päälle kaatumisen jäljiltä (väsyneenä ihminen näemmä edelleen kompastuu mihin tahansa), jalkoihin sattuu helvetisti, samoin selkään, mut olipas varsin kiva viikonloppu! Kiitos rakkaat! ❤️
14. maalikuuta sain ensimmäistä kertaa elämässäni kalevalaisen jäsenkorjauksen. Siis aivan mahtavaa! Voin suositella kaikille! Anu oli siskoni vanha luokkakaveri ja tuo ensimmäinen kerta taisi olla joululahja siskoltani, mutta rupesin heti käymään Anulla säännöllisesti. Hänkin innostui, spastisessa cp-vammaisen kehossa oli hänellekin erityistä haastetta ja olin mielelelläni koekaniinina kun hän harjoitteli otteita, käänteli ja mysöi minua kolmekin tuntia kerralla.
Viikonlopuksi menin taas Tiialle ja Matille. On ihanaa, että on rakkaita ihmisiä ympärillä silloinkin kun masentaa ja on paikalla, muttei joka hetki hirveän läsnä. Kävimme syömässä huikean hyvässä hampurilaisbuffetissa, ja poikkesimme Kaarinan uudessa hienossa kirjastossa, muuten vain olimme. Oili-koira oli lähes koko ajan minussa kiinni makoillen jalkojani vasten, en tiedä kumpi hoivasi kumpaa enemmän, mutta olin kiitollinen, että kuudesta ihmisestä se valitsi minut. Korva ja kurkku kipeytyivät reissussa, ja podin niitä koko seuraavan viikon.
Antille kuvailin sähköpostissa kuinka vaikeaa oli ollut tuohonkin reissuun masentuneen ja ahdistuneen introvertin lähteä: Mäkin tykkään olla vaan kotona, ja sieltä lähteminen stressaa hirveästi, vaikka ois kuinka mukavaa vaihtelua tarjolla. Mut aina myös yritän mennä, jos joku mua johonkin kutsuu, pakotan itseni vastaamaan aina kyllä, jos kalenteri antaa myöten. Perjantainakin ahdisti Kaarinaan meno niin paljon, et kävin vessassa viis kertaa ennen kuin lähdin ja olin kirjaimellisesti tuskanhiessä. Vaikka käyn siellä usein eikä me tehdä siellä mitään ahdistavaa.
20. maaaliskuuta hain sosiaalinatropologian maisteriohjelmaan Tampereen yliopistoon sekä taas sosionomiksi. Minun piti siis keskittyä pääsykokeisiin lukuun, niin kuin edellisvuonna. Seuraavana päivänä terapia sai mahan sekaisin ja olon muutenkin ikäväksi, mutta näin silti Evet Haraldissa hyvän ruoan äärellä, se kun piristää aina.
Perjantai-aamun fyssari oli kalenterin mukaan ihan tappava, en kuollut siihen, mutta hartiasäryn migreenin seuraavana päivänä kyllä sain. Onneksi lääkkeet ja lepo tepsivät, ja sauna ja vaihtarit illalla auttoivat lisää.
Antille kuvailin: muistelen tän päivästä rääkkifyssaria ihan innolla. Se on hienoa tehdä sarjoja, yrittää hallita kroppaansa ja antaa kaikkensa joka lihaksella niin, et on ihan tuskanhiessä, mut ei pirulauta vaan anna periksi, vaikka kuinka reidet kramppais tms. Et vaikka painan edelleen enemmän kuin haluaisin, niin sentään mulla on kroppani kanssa parempi olo ja luotto kuin ikinä aikasemmin. Vasen kantapääkin on alkanut painuun maahan ihan ajattelematta eka kertaa koskaan! No, silti kaatuilen ja tarvin jomman kumman vanhemmistani käsikynkkää, et pääsen tuolla vaihtelevan jäisillä teillä tähän aikaan vuodesta kulkemaan, mut senkin osaan ottaa nykyisin ihan vaan kivana yhteisenä hetkenä vanhempien kanssa. Silloin 2006-9 se ahdisti mua ihan vietävästi, et tarvin joskus extra tukea, ja osittain sen takia muutin takas jäättömään Lontooseen.
28. maaliskuuta Anu taas jäsenkorjaili minua, mutta sitten samana päivänä kaaduin metrossa mennesssäni siskolleni, ja varmaan aikalailla nollasin hoidon annit, kun kroppa tietysti meni spastiseen paniikkiin. Astuin sisälle metroon, oven vieressä seissyt mies tönäisi minua laukullaan ja lensin selälleni, onneksi en saanut päätäni sulkeutuvien ovien väliin. Reipas nainen nosti minut kainaloista ylös muiden vain töllistellessä, ja sitten melkein menetin tasapainoni taas, kun minun piti kääntyä istuakseni. Yksin julkisilla kulkeminen on pelottavaa ja välttelen sitä niin paljon kuin mahdollista. Ahdistavinta tietenkin on, kun ihmiset seisovat ovilla ja tankojen ja kaiteiden edessä niin, ettei saa otettua tukea mistään.
Helsingissä täteilin pienten kanssa, Safiyalle kelpasin yölläkin kainaloksi. Oli kiva myös nähdä ystäväni Silja pitkästä aikaa keväisessä Itiksessä lounaalla, ja tapasin eka kertaa myös hänen poikansa.
31.3. Teiskon mieslaulajat esitti lähinnä romanttisia elokuvasävelmiä vuosien varrelta otsikolla: Hetkiä pimeässä. Isäni ja hänen Ari-Mikko veljensä lauloivat myös soolonsa hyvin. Olin mielissäni, että tulin Helsingistä ajoissa kevätkonsertin katomaan.
3. huhtikuuta oli se päivä, kun sai vaihtaa lenkkareihin ja kevättakkiin, kun poikkesin fyssarissa ja Amnestyn kokouksessa.
Kolme tuntia taas vaan nukuin yöllä, mutta ei haitannut mitään, +12 ja aurinko paistoi, kun lähdimme Tampereelta kohti Helsinkiä. Nimittäin Even kanssa Hitmixin Parasta jälkeen! -risteilylle Tallinnaan ja takaisin MS Silja Europalla Reetta avustajanamme.
Laivalla esiintyivät mm. Movetron (taas) Partamatti Airaksinen, Vengaboys ja Haddaway, jälkimmäinen näistä toki itselle tärkeimpänä. Buffetruokailu illalla ja aamulla oli tietysti meille herkkuperseille ihan yhtä tärkä kuin ysärimusiikkikin.
Tampereen kevät ei tietenkään ollut lämmin kun palasimme, ja taksia piti tietenkin palellen odottaa, vaikka linja-autoaseman tolpalla seisoi sellaisiakin takseja, joiden lasissa oli Tuomi-logistiikan tarra. Mutta kun matkan saa valikoida niin...
Viikonloppu meni suurelta osin toipumiseen, tosin sunnuntaina Evellä oli tällä kertaa Tupperit. Maanantain terapian jälkeen tarvitsin taas kahdet päiväunet.
9. huhtikuuta satoi vielä lunta koko päivän, mutta sentään ei ollut liukasta kävellä fyssariin seuraavana päivänä. Sosiaaliantropologiaa lukemaan päästäkseni minun piti kirjoittaa motivaatiokirje, jota työstinkin nuo pari päivää, ja sellaisenaan se oli jo melkein valmis gradun ideapaperi.
12. huhtikuuta oli vielä 6 pakkasta, mutta lömpötila alkoi nousta ja 15. päivä sai parvekkeen ovi olla melkein koko päivän auki, kun lämpötila nousi jo + kymmeneen ja saatoin taas lukea kirjaa parvekkeella, siellä kun on iltapäivän auringossa paljon lämpimämpi. Santra olikin jo oleillut parvekkeella siitä lähtien, kun ulkona oli vain muutama aste plussaa.
16. huhtikuuta ulkona oli +12.
Milja tuli taas luokseni pääsiäislomaksi. Zarillossa kävimme syömässä, sitten kotona kahvia, kuulimisia ja Game of Thronesin uusimpia jaksoja, joita Milja ei ollut vielä nähnyt. Ilonassa oli torstaina Jysäribileet DJ:nä Ice K. Milja lauloi ensin karaokea ja jaksoimme tanssia kolmeen. Tanssin ihan rakon varpaaseeni. Teki mielelle niin hyvää!
Perjantaina kävelimme keväisessä Hervannassa ja illalla Ilonassa esiintyi suosikkimme Ressu Redford. Oli ihana laulaa mukana kaikki biisit, juuri julkaistu upea "Viimeinen päivä" mukaan lukien, sekä fiilistellä laulajaa, josta olin tykännyt jo Bogart co:n ajoista lähtien. Ja jälleen, mikä lavaenergia vanhalla miehellä!
Lankalauantaina pyörähdimme Tallipihalla päivällä ennen saunaa, ja sitten Eve tuli kanssamme iltaa viettämään ja Pasiloita pizzan äärellä katsomaan. Tuona iltana meistä kolmesta muodostui toisiamme tsemppaava Ensimmäiset naiset-Whatsapp-ryhmä.
Sunnuntaina Milja lähti kotiin ja minä kävin vanhemmillani näkemässä Satua ja pieniä ja leikkimässä sotaleikkejä Dahirin kanssa.
Painajaisista huolimatta, joissa nukuin kokeen ohi, 24. huhtikuuta SOTELI-koe meni paremmin kuin edellisenä vuonna. Jännitti tulos silti, oikeasta vastauksesta sai pisteen, väärästä -3. Kokeen jälkeen nautiskelin kirjasta parvekkeella ilta kymmeneen näki jo lukea luonnonvalossa, ulkona +19. Seuraavana päivänä poikkkesin kosken rantaan näkemään Helsingistä Tampereelle kokoukseen poikennutta Tiinaa, istuimme limsapullojen kanssa penkillä, kun muuhun ei ollut varaa ja sää salli, hyvä näinkin.
Lauantain 27. hutikuuta oli asukastoimijoiden seminaari Ilveksessä. Muuten oli varsin kiva päivä hyvän ruoan äärella asukastoimintaa ideoiden, mutta kahvilla onnistuin menettämään tasapainoni ja jotenkin heittämään oman kakkupalani ilmaan niin, että kaaduin sen päälle ja heitin kahvit päälleni. hyvin harvoin edes yritän kantaa lautasta ja juomaa samaan aikaan, en tiedä mikä sai minut nyt yrittämään, ei se vaan onnistu.
Ilmeisesti Anun kalevalaisen jäsenkorjauksen ja Helin fysioterapian ihmeiden yhdistelmä oli saanut aikaan sen, että menetettyäni tasapainoni kaaduin nyt taaksepäin, kun tähän asti olin singonnut lähes aina eteenpäin. Sama jatkui vielä syksylläkin, koko ajan oli hutera olo, että voisin kaatua mihin suutaan tahansa koska tahansa, mutta kehoni alkoi lopulta tottua suorempaan asentoon.
Kävimme vanhempieni kanssa Vehoniemen automuseossa sunnuntaina museokorteillamme.
Kommentit
Lähetä kommentti