30. luku, jossa nautin Suomesta vielä hetken

Kesäkuun alussa tulivat voimaan Tampereen uudet kuljetuspalvelusäännöt, ja meitä käyttäjiä ei etukäteen infottu aiheesta. Huonosti viestiminen kaupungin taholta vammaispalveluista on jatkunut näihin päiviin, ja alla kuvaillut järjestelyt ovat edelleen lähes samanlaisina voimassa nyt 15 vuotta myöhemmin. 

Päivän ensimmäinen matka piti nyt tilata tuntia ennen lähtöä ja paluu puolta tuntia ennen. Pelkällä lähtöajalla tilaaminen sai aikaan sen, että olin töistä myöhässä päivittäin 10-15 minuuttia, kun en koskaan tiennyt kuinka kauan matkaan menisi, kun asiakkaalle ei välity onko matka yhdistely ja millaisella reitillä. Tämän saatoin ratkaista sillä, että varasin menon perilläoloajalla, mutta nyttemmin tätäkin on muutettu niin, ettei asiontimatkaa saa varata perilläoloajalla, paitsi jos pitää ehtiä junaan, teatteriin tms. mihin pitää ehtiä täsmällisesti. Jos hakuaika muuttuu aikaisemmin sovitusta yhdistelyn vuoksi, muuttunut aika ei välity asiakkaalle mutta taksille kyllä, ja taksi saattaa olla odottamassa yli 10 minuuttia ennen sovittua, ja sitten kuski joutuu soittamaan Kuohkeelle, ja Kuohkeesta soitetaan minulle, että missä viivyn. Välineet kuskin ja asiakkaan suoraan yhteydenpitoon ovat olemassa, mutta niitä ei ole vieläkään otettu käyttöön. 

Kesällä matkojen odottelu on siedettävämpää kuin talvella, mutta harvassa ovat istumapaikat missä odottaa, ja olen joutunut seisomaan tuulikaapeissa ja kaduilla useita kertoja 40 minuuttiakin. Aatteleppa ite kuinka kivaa se on ja kuinka siinä ehtii kroppa kipeytyä. Että sellainen lakisääteinen palvelu, joka jo toimimattoomuudellaan asettaa vammaiset eriarvoiseen asemaan yhteiskunnassa ihmisten kanssa, jotkva voivat hypätä julkisen liikennenvälineen kyytiin ihan koska tahansa, missä säässä tahansa. 

Alla valitukseni kesäkuulta 2009. Minua haastateltiin myöhemmin kesällä aiheesta sekä YLEn paikallisuutisiin että Aamulehteen, johon tein matkapäiväkirjan, josta mm. selvisi, että lähes kaikki matkat olivat nyt yhdistelyjä ja vähintään 5 minuuttia normaaleja pidempiä. Jutusta myös ilmeni, että vapaa taksi voi olla 3 minuutin päässä, mutta hänenkin pitää odottaa sen puoli tuntia, ennen kuin voi minut hakea. Ihan älytöntä. Viikossa kyydin odottelua kertyi 2 ja puoli tuntia. Nyt tuotakin aikaa katson jo kaihoiten, nimittäin nykypäivänä taksi on enää vain harvoin paikalla silloin kun on sovittu ja usein sen perään saa soitella, etenkin, koska enää ei voi olla varma, että taksi löytää oikeaan paikkaan, kun taksiyrittäjiä on niin moneen lähtöön ja keskuksella on niin kiire, että vaikka itse kirjoittaisi kuinka tarkat haku- ja paikkaohjeet sähköpostiin, ne eivät yleensä millään tavalla välity kuskille. 

2.6.  Voi KUOHKE - Tampereen vammaispalveluasiaa    Olen 27-vuotias nainen. Minulla on synnynnäinen CP-vamma, spastinen diplegia, tasapainoni on huono ja kävely hidasta, mutta onnistuu kävelykepin avulla. Minulle on myönnetty vammaispalvelulain mukaiset 18 yhdensuuntaista vapaa-ajan matkaa, sekä 44 työmatkaa kuukaudessa.      Uudet matkojenyhdistelysäännöt ovat voimassa nyt toista päivää, ja ne ovat saaneet minut jo itkemään (epäilemättä monet muutkin). Muutoksista on huhuttu paljon ja pitkään, Aamulehdessä oli ilmeisesti joku juttu ja kaupungin sivuilta löytyi vähän tietoa jos jaksoi etsiä, mutta mitään konkreettista ilmoitusta me asiakkaat emme saaneet ennen kuin oli liian myöhäistä valittaa ja vaatia oikeutta. Minä sain kirjeen aiheesta eilen, siis vasta sinä päivänä kun järjestelmä oli jo muuttunut. Kirjeestä puuttui paljon oleellsta tietoa kuten se, kuka vastaa puheluihin iltaisin. Arvatenkin moni ikäihminen hätääntyy ajatellessaan, ettei iltaisin saa enää tilata taksia,jouduin melkein paniikkiin itsekin eilen, mutta onneksi vanha numero toimii edelleen ja Savonlinnan tuttu Pekka Laukkanen minua iloisesti palveli puoli 12 illallakin.Tampereen sivuilta löytyy tieto (jos tietää mitä etsii), että Savonlinnan MPK hoitaa illat ja viikonloput, miksei tätä tietoa ole kirjeissä?      Olen ollut tammikuusta lähtien työharjoittelussa Tampereen kaupungin kulttuuripalveluilla Puutarhakadulla, ja koska katu on yksisuuntainen, on ollut usein helpompaa ja nopeampaa kävellä Puutarhakadun tai keskustorin tolpalle ja ottaa siitä taksi, kun soittaa usein ruuhkaiseen kuljetustenohjauskeskukseen ja odotella kimppakyytiä. Näin tein eilenkin, mutta kun istuin keskustorilla taksiin, minulle selvisi, ettei minulla ole enää oikeutta ottaa tolpalta taksia. Vaikka torilla oli useita takseja vapaana, minun olisi pitänyt odottaa puoli tuntia ennen kuin olisin saanut taksin, koska paluukyytejä ei enää saa heti, vaan nekin pitää tilata puoli tuntia etukäteen!    Vaikka hitaasti kävelenkin, ja uudet kengätkin hiersivät jalat rakoille, kävelin rautatieasemalle alle puolessa tunnissa ja otin sieltä taksin. Näillä säillä tämä oli mahdollista, talven liukkailla en edes kepin kanssa uskalla kävellä montaakaan askelta ilman saattajaa. Entä ne, jotka eivät pysty tälläistä matkaa kävelemään lainkaan? Kun penkkejäkään ei ole missään, että välillä voisi huilata ja terasseilta ajataan pois jos ei mitään osta! Ketä se palvelee, että sote asiakkaat saavat ottaa taksin tolpalta vain rautatieaseman tai linja-autoaseman tolpilta? Harvalla soteasiakkaalla on varsinkaan linja-autoaseman suunnalle mitään asiaa, kun taas esimerkiksi Sokoksen tolppa on kovassa käytössä, koska se on lähellä kauppoja, pankkeja ja kauppahallia. Ja miksi lähikuntalaiset saavat ottaa taksin miltä tahansa tolpalta, mutta tamperelaiset eivät?   Miksi kimppakyytikin maksaa 2,50 nykyisin? Koska aikaa kuluu enemmän kuin yksin kulkiessa, olisi mielestäni reilua että edes hinnassa hyvitettäisiin tämä niin kuin ennenkin. Ymmärrän, että se että matkat tilataan etukäteen mahdollistaa sen, että mahdollisimman moni matka saadaan yhdisteltyä, hienoa jos siitä saadaan säästöä ja onhan se ekologistakin, mutta mahdottoman epäkäytännöllistä! Missään ei ole enää puhelinkoppeja eikä kaikilla ole kännykkää, josta soittaa paluumatkan puoli tuntia etukäteen! Keskukseen soittaessa olen viime viikkoina kohdannut myös useasti sen ongelman, että puhelu yhdistyy, puhelunkesto- laskuri raksuttaa sekuntteja ja minuutteja eteenpäin, mutta kukaan ei pukahdakaan toisessa päässä, mitään ei kuulu. Siinä sitten miettii, että roikkuuko linjalla ja huhuilee ja maksaa tyhjästä, vai soittaako aina uudestaan. Ajan ja rahan hukkaa. Ja miten voi kaupoillakin tietää kuinka kauan siellä menee ja mihin aikaan taksin kannattaisi soittaa? Tänäänkin olisin ehtinyt Hervannan keskustasta myöhästymättä töihin jos olisin voinut ottaa taksin tolpalta, nyt runsaan vartin matkan sijaan keräiltiin ja pudoteltiin matkalla mummoja yli puoli tuntia ennen kuin pääsin töihin. Kaikki muut suuret kaupungit, Vantaa, Espoo, Helsinki, ovat luopuneet näistä typeristä yhdistelyistä kannattamattomina, miksi Tampere tahtoo tehdä asukkailleen tämän lakisääteisen palvelun niin vaikeaksi, sitä ei kukaan enää halua käyttää? Minä ainakin suunnittelen jo Tampereelta pois muuttoa!

Ollaan päästy elämäntarinassani siihen vaiheeseen, että, mahdollisesti viimeisessä, päiväkirjassani on enää 15 sivua jäljellä. Töissä oli kesäkuussa hiljaisempaa, mutta käännöshommia oli aina, mm. hankalaa lakitekstiä. Juhannuksena sentään kesälaidun kutsui hetkeksi.

 

8.7. päiväkirja: 

18.6. torstaina läksin juhannusaaton aatton kunniaksi jo yhdeltä töistä. Kahdelta lähdin Sarin ja Antin kyydillä Isojoelle. Matka oli mukava :) aikamoisia rallikuskeja molemmat, Antti ajoi alkupään, Sari jostain Kankaanpäästä asti. Ne toi mut ihan pihaan :). 

klo 22.24. laitoin Nigelille viestiä: The summer has officially begun. I'm in Isojoki to feel the grass underneath my feet. To breath the air. And I'm relaxed and blissfully happy again. 

ja  19.6. klo 14.55 

Never mind it's cloudy and wet outside, it's juhannusaatto and I've just beaten myself with vihta in sauna. Now enjoying cold beer. Life is good. Happy Midsummer's Eve! 

Ovenpieleen kannetaan aina juhannuskoivut

Nigelille kerroin myös traagisen asiantilan: 23.15 and I'm already in bed alone. Most Finnish babies are conceived around this time of the year.

Luin vielä Me naiset- lehden Ihana Mies -kirjoituskilpailun viisi parasta. Toinen sai mut kyyneliin, muut oli aikaa blaa. Olisinpa kirjottanu sinne musta ja Nigelista niin kuin mun piti! Mut kun meidän tarina ei oo viä saanut onnellista tai onnetonta loppua! :) 

Mun päälle mahtui vielä lappuhaalarit vuodelta 1996! Antti ja Sari tuli mut hakeen Sarin porukoille. Päiväkin oli edellistä nätimpi. Kun meidän naapurit oli meillä samaan aikaan, meille oli kahvilla keittiössä nuorten pöytä :) Näytin niille sit tän meidän markin, ja kyl ne sitä ihasteli, kokoa ainakin. 

Hienot on markit ja rakennukset Sarin vanhemmillakin, sisällä kävi ihan kateeks, nätisti rempattu. Oluen, parin viskinaukun ja kahvin jälkeen mentiin viä Kangasjärvelle.  :) Vedin siä hanpurilaisaterian. Sit tultiin taas tänne. Antin oluet ensin nassuun ja viä parit isän varastosta ennen kuin ne lähti. Siinä sovittiin, että meidän pitää joskus mökkeillä yhdessä. Mikä siinä onkin, etten oo koskaan mökkeilly kavereiden kanssa! 

Varmasti sen takia, ettei juuri kellään tutullani ollut mökkiä, eikä varaa vuokrata sellaista. Ensimmäistä kertaa itseasiassa mökkeilin kavereiden kanssa Englannissa neljä vuotta myöhemmin, en suinkaan Suomessa, mikä oli huvittavaa. 

Porukat oli naapurissa ja Suvi humalassa, niin en viittiny sinnekään mennä. Luukitin siis musaa ja nautin vihdoin piilostaan tulleesta auringosta. 

Satu ja muksut oli Espanjassa, ja sain jo äitin innostuun ajatuksesta, että ne olis talvet Espanjassa lähellä Satua, tai vaikka Madeiralla, mihin äiti oli kevään isän kuororeissulla niin ihastunut,  ja kesät Suomessa. Isä ei niin innostunu ajatuksesta. :) 

Sunnuntaina myöhästyin bussista ja jahdattiin sitä sitten Kankaanpäästä Ikaalisten kylpylälle. Hauskaa oli sitten kun ärsytyksestä ja toistemme syyttelystä päästiin! Tuli sentään bussimatka halvemmaks, ja porukat ajeli siitä sitten äitin siskolle kylään. 

Illalla meses selvis, et Nigel oli eronnu Uuteen-Seelantiin jättämästään tyttöystävästä, ylläri. 

Maanantaina 22.6. näin Ilonan töiden jälkeen ja söin Speak Easyssa taas Al Capone-annoksen. Juttua riitti kolmisen tuntia, olis kiva nähdä useammin! Ei sekään Nigelin ja mun juttua tajunnu, mutta kuka tajuaa. Riittää, et mul itellä on hyvä ja varma olo. Savage Gardenin laulun sanoin: trust is more important than monogamy. 

torstai 9.7. 

Perjantaina Teemu roikku niiden ovella kun tuli töihin. Sano, kun niillä oli muutenkin Haiharaan menoa, ja sää oli mitä loistavin, et ne veis mut sinne piknikille. Paulakin tuli mukaan. Lähdettiin ennen puolta päivää. Ihme naureskelua ja repeilyä koko ajan. Löysin auton ovesta karkin ja lasten kirjan ja ne oli kuulemma mulle... Sit näky yks pilvi taivalla, voi ei! Hyvä kesäfiilis! Mitä nyt pikkusen liikaa puhuttiin kuolemasta... :) hmmm.... Ajettiin Teemu entisen kodin ohi ja käytiin lähikaupasta ostaan evästä. Mun patonki oli kyl tosi jees. Syötiin ne siä Haiharassa sellasella kuistilla ja juotiin oikein viinilaseista omena-kivennäisvettä. Teemu otti musta kuvia, tosin ei ollu tyytyväinen valotukseen. Ja mä otin kuvia pojista. Mikä siinä on, et vaalempi, vaaleisiin pukeutunut Teemu istuu auringon puolella ja  tumma, ainaisiin tummiin pukeutunut Jarno pimeässä nurkassa? No, kivoja kuvia sain silti, 

Paluumatkalla ostettiin viä jätskit. Oli ihan surullista, et senkin retken piti päättyä joskus. Kahden pintaan oltiin takas Kupassa. Ihan rupes itkettään kotimatkalla taksissa ja pyrskähdin itkuun kun kotiin pääsin. Oli niin lopun alun tunnelma. 

Vaikka olin ollut ahdistunut pakkaamisesta jo pari viikkoa, niin en vielä perjantainakaan juuri ehtinyt pakata. Saija kutsu mut ilmaislipuilla Kennonnokkaan katsoon Kumitehtaan Karmen- kappaleen ensi-iltaa. Menin katsoon sitä Aamulehden toimittajan kanssa, kun se teki sitä juttua taksimatkoista. Mä en edes ois halunnu kertoa Evelle koko jutusta, kun en mä jaksa sille kahvia jonottaa, sen kanssa vessassa käydä yms. toimia avustajana sokealle, kun itsekin olen vammanen. Eikä teatterinautintokaan oo sama, kun joutuu niitä juonikuvioita toiselle selittään, minkä jouduin silti tekeen, vaikka se tuli sinne Matin kanssa. 

Alla viimeinen kuva asunnostani, paljon videokasetteja, siskon Tansaniasta tuomat verhot, valmistujaiskuva vanhempieni kanssa Lontoossa 2005 ja pelle-taulu Nigelilta, jonka hän antoi 2005 syntymäpäivänäni. Paljon tärkeitä asioita yhdessä kuvassa. 

Teatterin jälkeen isä tuli auttaan ja pakattiin puol kahteen. Lauantaina alko menkat neljä päivää myöhemmin kun olin odottanu, eli säryt, kauhee vitutus, törkee kuumuus ja muuttosressi sattu kaikki samalle viikonlopulle. :( Ketutti vielä sekin, et omien lisäks piti pakata vielä Nigelinkin kamat. :( Oli kyllä sekä fyysisesti että henkisesti paljon rankempaa laittaa elämä laatikkoihin kuin olin odottanut. Se on se, kun en tiedä koska ja missä, jos ikinä, ne laatikot vielä avaan. Ja kun sitä kamaa on ehtiny kertyyn ihan käsittämättömät määrät. Muutenhan muuttaminen on kivaa. Ärsytys kasvo päivän mittaan ja tulihan ne kyyneleet sieltä. Ei Matti osannut lohduttaa, Nigel osas lähettää halin, siitä olin kiitollinen. Väsykin oli kova. Koko päivän oltiin hommissa, mitä nyt Efesissä käytiin syömässä ja täti-Riitan 60v. synttäreillä kääntymässä. Mietin siellä, et miten sekin porukka on mulle sukua. Mika käski mutisevan poikansa opetella äänenkäyttöä, ja mä vaan mietin, et on vaan hyvä, et joku Kivinen osaa puhua vähän hiljempaa.  

Illalla katottiin Tanssii susien kanssa ja juotiin oluet, mikä rentoutti kivasti. En kyl pystynyt tietenkään kattoon sitä, kun Two Socks ammuttiin. :( Sunnuntaina muutto jatku isän kanssa. Matti oli vieny lainapakulla jo isommat kamat. Mä vielä maanantaina töiden jälkeen luuttusin lattiat ja pyyhin hellan ja tasot jne. Jalkoja särki ja digiboxin päivityksen takia en saanu nauhotettua TOSsin kahta viimeistä jaksoa, mutta kaikesta huolimatta olo koheni kun muutto eteni. Vielä on kamaa, mitä pitää porukoilla käydä läpi, mut muutoin Suomi-osa elämää alkaa olla ohi.   

Tuohon loppuu päiväkirjani, ja vaikka viittaan vielä jatkavani viimeisestä työpäivästäni seuraavaan päiväkirjaan, minulla ei ole kirjasta mitään mielikuvaa. Sen muistan, että virolainen pomoni antoi minulle alla olevan jännän pienen Tarto-taulun ja Tampereen tekijä-t-paidan läksiäislahjaksi. 

Teemu taisi lahjoittaa minulle niitinpoistajan ja Jarno Lasten kulttuurikeskus Rulla -esitteen. Pidin näitä kaikkia kunniapaikalla Lontoossa monta vuotta. 

Päiväkirjan kirjoittamisen lisäksi nautin Isojoen kesästä ottamalla paljon kuvia Lontoossa katseltaviksi. 

Aitan kuisti oli tuon kesän lempipaikkani lukemiseen ja kesästä nauttimiseen. 

Riihitien hiekkapohja oli ehtinyt kasvaa umpeen sitten mamman ja papan aikojen. 

Siskoni otti kesän lopulla kummitädiltäni Elsiltä kissan, jonka lapset ristivät Roniksi Christiano Ronaldon mukaan. Roni tykkäsi mm. nukkua pitkän hameeni sisällä lattialla, kun istuin pirttipöydän ääressä tietokoneella. Minun ja Ronin erityinen suhde jatkuu edelleen. 

Elokuussa järjestin serkkutapaamisen, jossa toivoin saavani jutella mm. vammastani serkkujeni kanssa ja ystävystyväni heidän kanssaan tasavertaisempana kuin koskaan, koska nyt me kaikki olimme aikuisia. Serkkuja ei tullut paikalle kuin kolme (meitä on yhteensä 14) ja Satun eläväiset lapset veivät lähes kaiken huomion, emmekä me mistään minun asioistamme jutelleet taaskaan. Tuohon tajusin lopettaa yrittämisen. Mitä väliä sukulaisuudella on? Ne ihmiset, joiden kanssa on helppoa ja luontevaa olla, ovat perhettäni. 

Elokuussa ehdin selvästi vielä Saaran parturiin vaihtamaan tukanvärini. Tässä olen Naantalin Merisalin terassilla syömässä pizzaa. Lautoilla matkasimme vielä myös Korppooseen ja Nauvoon Tiian ja Matin kanssa fiilistelemään kesää.  

Päätin Suomen ja ystävien kiertueeni Helsinkiin moikkaamaan pikkuveljeäni Olivieria ja tämän ottoperhettä. Kävin myös Hannan kanssa Sea Lifessa, josta Hanna osti minulle kuvan akvamariini-riipuksen jännittynyttä ja ahdistunutta oloani rauhoittamaan. Kävin Keravan yössä myös hämmestelemässä ja nauramassa, kuinka siellä voi olla pubin ovella portsari ja sisäänpääsymaksu.

 

Taitaa olla ainakin melkein viimeinen kuva minusta Suomessa tältä erää. 

Monet olivat luvanneet tulla syksyllä Lontooseen käymään, mutta puheeksi se jäi, kuten elämässä monet asiat. Ensimmäiset vieraat sain vasta helmikuussa, ja sitä ennen olin taas muuttanut yksin asumaan. Mutta ensimmäisistä kuukausistani takaisin Lontoossa lisää seuraavassa luvussa, en tosin yhtään tiedä kuinka kauan sen julkaisemiseen menee. Seuraavaksi joudun lähinnä kahlaamaan Facebook keskusteluja, joiden ylöspäin skrollaaminen on helvetillinen tehtävä, sekä muistelemaan valokuvien perusteella tapahtumia, sillä kalenteritkin seuraavilta vuosilta ovat tallessa jossain muualla kuin kotonani. Jaksattehan kanssani!