31. luku, jossa muutan Lontooseen ja lomailen Espanjassa

Elämäni ensimmäisellä aurinkorantalomalla lokakuussa 2009 

Ehdin nähdä Antin ja Sarin vauvan ja Jarnon seuraavan näyttelyn Suomessa, ennen kuin Lontooseen lähdön ilta koitti. Oli aika raastavaa lähteä, etenkin, kun vihdoin minulla oli taas enemmän ystäviä Tampereella. Mutta muiden elämät menivät eteenpäin, niin oli minunkin mentävä, ihan omaan suuntaani. Kuten joskus sanon itsestäni, vierivä Kivi ei sammaloidu. 

Sähköposti Hannalle 20.8.2009

Moi!   Oli kyl eri hauskaa teidän kanssa! :) Mentiin vaan yhteen pubiin istuun, mut siä oli ihan kivaa, kun musa ei soinu liian kovalla ja oli kiva vaan jutella. Joskus 3 pintaan oltiin nukkumassa kai.   Lauantai mulla meni Olivierin, Tontonin ja niiden perheiden kanssa. Harmikseni pastoria ei näkynyt, se oli jossain työmatkalla. Mukavaa oli, mua kohdeltiin perheenjäsenenä ja Fabrice ja Olivier vei mut autolla viimeselle junalle. Olivier on ihan tohkeissaan tyttöystävästään... niin ne mun pojatkin aikuistuu...   Tampereella olikin yhtä hösseliä ja pakkaamista loppuaika. Mut rinkassa oli sentään vaan viis kiloo yli, eli yhteensä 20 kiloo, enimmäkseen vaan vaatteita. Nigel sitä rinkkaa on täällä kanniskellut, en mä ois mitenkään saanu sitä edes selkääni :)   Lento meni hyvin, mut laukkuja piti täällä odottaa. Nigel löyty ja bussilla päästiin hyvin keskustaan ja taksilla hotellille. Nigelin kanssa oli tosi luonnollista nähdä, ei mitään ilotulituksia, vaan hirveen hyvä ja onnellinen olo. Kaks ekaa yötä siis vietettiin keskustassa hotellissa. Se anto mulle hirveen säkin synttärilahjojakin, parit dvd boxit Star Trekia, kirjan ja seksijuttuja ;) Mun sormet muisti sen ihon, se tuoksu ja maistu tutulta, kaikki oli niin kuin olla pitää.   Mä oon täällä muistellu ja tajunnu, kuinka oon ikävöiny täältä vähän kaikkee, tuoksuja, kauppoja, katukylttejä :) nyt mä oon siellä, missä mun olla pitää!   Käytiin tiistaina Nigelin kanssa leffassa ja romanttisessa italialaisessa ravintolassa syömässä. Eilen oltiin vaan ja katottiin Trekkeja sen kämpillä. Illalla tulin tänne Annalle. Sillä ei oo kämppiksiä nyt ollenkaan ja paljon isompi huone ja sänky kuin Nigelilla, niin et mulle ja mun kamoille on täällä paljon enempi tilaa, ja tietty on aivan mahtavaa viettää aikaa Annan kanssa ennen kuin se lähtee.   Pitäs tästä lähtee ettiin jotain ruokaa ja sitten hankkia sim-kortti jne. laitan uuden numeron heti kun sen tiedän. Mut palataan! Niin vaan taas kaunistelin kuulumisia Suomeen päin, niin kuin tavallista. Kyllä, Nigel oli lentokentällä vastassa, mutta kuvaavaa on, että tuossa sähköpostissakin "Nigel löyty", eli minun piti hänet jostain etsiä istumasta, ei niin, että olisi ollut intopiukassa vaikka kukkapuskan kanssa odottamassa ovilla. Hotelli keskustassa oli ankea ja huoneemme pimeä koppi. Nigelilla oli omat juoksulenkkirytminsä yms., eikä jälleennäkeminen ollut lainkaan niin ruusuinen, kuin annan ymmärtää. Romanttisessa italialaisessa tietenkin toivoin kuulevani kauniita rakkauden ja sitoutumisen sanoja, ehkä saavani sormuksen, mutta en tietenkään saanut kumpaakaan. Sen sijaan Nigel taisi taas kiukkuilla ja minun piti arvailla miksi.  Nigel asui Bermondseyn puolella, Anna Surrey Quasyssa, sillä suunnalla missä ystäväni Yinka oli asunut ja minäkin hänen luonaan, kun olin koditon. Aloitin toisen Lontoon tarinani, minusta riippumattomista syistä, taas juuri sillä alueella, mistä olin aloittanut Lontoon elämäni ensimmäiselläkin kerralla, kahdeksan vuotta aikaisemmin.  Anna asui kerrostalon kuudennessa, ylimmässä kerroksessa, asunto oli juuri sitä ankeaa tasoa, johon olin jo aikaisemmin Lontoossa tottunut ennen Catfordin asuntoa. Pääsin onneksi toiseen huoneeseen pakoon, kun Nigel ja Anna harrastivat seksiä Annan sängyssä. Nigel oli ilmeisesti toivonut, että olisin valmiimpi kimppakivaan ja avoimeen suhteeseen, mutta se ei vieläkään tuntunut minusta hyvältä. Nyt onnittelen itseäni siitä, että aina välillä kunnioitin omia rajojani, enkä ylittänyt niitä vain muita miellyttääkseni. Mutta tuolloin olin niin surullinen ja ahdistunut, että olisin mahdollisesti hypännyt ikkunasta kuolemaani, ellei ikkunoita olisi suunniteltu niin, etteivät ne auenneet kuin raolleen, eikä aikuinen olisi mahtunut kiipeämään ulos, ehkä juuri tässä tarkoituksessa. Sellainen oli uuden elämäni alku Lontoossa. Annalla pääsin nettiin ja oli taas minun tehtäväni etsiä minulle ja Nigelille asunto, koska Nigel kävi töissä ja reenasi merijalkaväkeen pääsyä varten. Päädyimme Nigelin kanssa etsimään kaksiota sillä ajatuksella, että jos tarve vaati, toinen meistä voisi asua olohuoneessa, ja pienempi asunto tarkoittaisi, että sijainti voisi olla parempi isompaan verrattuna. Anna lähti vapaaehtoistyöhön Afrikkaan syyskuun alussa ja minä asuin Nigelin pikkuruisessa huoneessa viimeiset päivät ennen oman asuntomme saannin varmistumista. Voin vannoa, ettei itkulta ja hampaiden kiristelyltä säästytty. Etsimme ensin asuntoa kaakkois-Lontoosta, tutuista Lewishamista ja Greenwichista, mutta sopivan kokoista ja hintaista oli vaikea löytää hyvällä sijainnilla. Laajensimme hakua itään ja lounaaseen, mutta päädyimme lopulta aivan toiselle puolen Lontoota, länteen, Hammersmithin ja Fulhamin rajalle, 14 Delorme Street W6. Anna takaajanamme pääsimme muuttamaan syyskuun puolenvälin paikkailla. En muista, miksi emme saaneet ketään auttamaan muutossa, voi olla ettei Nigel edes kysynyt veljiltään, eikä meillä oikein ollut muita, joita pyytää. Muutimme siis mincabilla, ensin Shepherd's Bushiin hakemaan asunnon avaimet asunnonvälitystoimistolta, ja yllättäen piti vielä maksaa jotain, sieltä sitten ruuhkassa matelimme Hammersmithiin, uuteen kotiimme.  Asunto tuntui aluksi, etenkin intiaanikesän helteillä, aivan unelmalta takapihoineen, pyykkinaruineen ja erkkeri-ikkunoineen. Se oli myös kalustettu kivasti ja siellä oli jopa ihan oikea suihku kylpyammeen päällä! Nigel ymmärsi, että yhden kerroksen asunto oli myös minulle helpompi, joten sellaisia kävimme katsomassa. Tosin tässä asunnossa oli eteisestä keittiöön pari porrasta, eikä kaidetta, mutta seinät toimivat tukenani. Olohuone oli heti asuntomme etuovea vastapäätä vasemmalla puolella eteiskäytävää, sen vieressä makuuhuone, jossa oli kunnon vaatekaapit, mikä on harvinaista Briteissä. Sitten portaat keittiöön. Keittiöstä pääsi takapihalle, jota käytimme lähes ainoastaan pyykin kuivattamiseen. Keittiön perällä oli kylpyhuone ja keittiöstä pääsi myös matalakattoiseen kellariin, joka toimi varastona.  Lähellä kotiamme oli Tescon lähikauppa, josta ostin ruoat itselleni noin 20 punnalla viikossa. Hammersmithin pääostoskadulta King Streetilta, kävelymatkan päästä, sain kengät, yleensä Shoe Zonesta, ja vaatteet, useimmiten halvalla Primarkista. Bootsista, joka on  apteekki - ja kemikalioketju, sain kaiken muun.     10.10.-17.10. lomailimme Saloussa, Espanjassa, jossa siskoni oli käynyt jo useita vuosia ja hän lensi Suomesta seuraamme nytkin. Olin kesästä asti kysellyt tyttökavereitani Espanjaan myös, olisin voinut jatkaa lomaa heidän kanssaan vielä vaikka toisen viikon, mutta ei se syystä tai toisesta sopinut kenellekään.  Muistan kuinka vielä Lontoon päässä myöhästyimme Nigelin takia taas sekä paikallis- että lentokenttäbusseista, joihin olin suunnitellut meidän ehtivän. Ehdimme silti tälläkin kertaa onneksi koneeseen. Nigelin matkalaukku oli mennyt ruumassa rikki. Minä matkasin pelkillä käsimatkatavaroilla, ja sekös Nigelia vitutti.  Nautin ensimmäisestä resort-lomastani, vaikka en välitä biletyksestä enkä auringonotosta, mitä tällaisessa paikassa on lähinnä tarjolla. Se saattoi olla syynä myös siihen, ettei ruoka paikallsissa ravintoloissa ollut erityisen maukasta. Kaupat olivat väärällään englantilaisia tuotteita, olihan Saloun lomakyläkin etenkin englantilaisten suosima. Tuotteet olivat toki vaihtelua siskolleni, minulle ei niinkään. Sangria oli yksi erilainen asia, mitä kaupoista sai, mutta siitä en pitänyt. Sää oli kesäinen, vaikka olitiinkin jo lomasesongin ulkopuolella. Ihastelin myös kuinka esteetöntä kaikkialla oli, joka paikassa oli ramppeja tai muuten esteettömiä rarkaisuja.

Nigel kiukkuili ja piti mykkäkoulua ties mistä asioista, jätti minut ulos yksin itkemään, eikä clubeilla suostunut tanssimaan minun kanssani, siskoni kanssa kyllä. Hän myös suuttui siitä, että yhdessä baarissa sattui esiintymään Elvis- imitaattori eikä Nigel pidä imitaattoreista, joten hän lähti vain menemään, jättäen minut ja siskoni hämmentyneinä baariin kaksin. Sydämeni särkyi, kun baarista kotiin meitä seurasi kissanpoika. Espanjassa oli aivan liikaa kulkukissoja. 

Matkasimme paikallisbussilla päiväksi Tarragonaan. Se on lempimuistoni reissusta, koska pidän kulttuurista ja historiasta ja kiersimme pari museota, kävimme roomalaisen amfiteatterin raunioilla ja kaupunki oli muutenkin kaunis. Se taas ei ole kiva muisto, että siskoni löysi pizzastaan lasinsiruja, eikä se, että Nigel piti mykkäkoulua lähes koko päivän. 

Maisema Mediterranean Balconyltä, joka on Rambla Novan päässä

Maisema kaupungille katolta 

Baixada Misericordia - (Misery slope)

Rannalla ei ollut juuri muita. Olimme siskon kanssa pari tuntia kaksin, mikä teki hyvää. Muistan hävenneeni kalpeaa ihoani ja sääriäni niin, että en ottanut edes hametta pois, vaikka minulla oli päälläni uimapuku. 

Baarikierroksen jälkeen ei varsinaisesti ollut mikään paras päivä lähteä turistibussilla Barcelonaan, mutta näin teimme. Päätäni särki, koska en ollut muistanut juoda tarpeeksi vettä ja jalkoja särki, etenkin koska olin kävellyt ja seissyt paljon korkkareilla edellisiltana. Istumapaikat olivat harvassa baareissa Saloussakin, niin kuin kaikkialla muuallakin. Ja tietenkin Nigel oli huonolla tuulella koko päivän, ja enimmäkseen piti mykkäkoulua. 

Kävimme Barcelonan keskustan La Ramblaalla ihmettelemässä eläviä patsaita, mutta muuten maisema ei paljon eronnut vaikka Lontoosta. 

Gaudi puisto tai Park Güell oli niin täynnä turisteja, etten halunnut ottaa paljon kuvia. 

Sagrada familian ulkopuolella pyörähtämisen jälkeen päätimme kävellä keskustaan ja löytää tiemme paikallisbussilla takaisin Salouhun, koska Satua ja Nigelia ei kiinnostanut Camp Nou, jossa turistibussi olisi viimeiseksi käynyt. Minua olisi kyllä kiinnostanut tämä jalkapalloilun pyhöttö, ja bussissa istuminen kävelyn sijaan vielä enemmän, mutta enemmistön äänet voittivat. Opas antoi meille ohjeita espanjaksi, ja luulin, että Satu, enemmän Espanjassa käyneenä, ymmärsi, mutta ei hänkään ymmärtänyt. Matkalla hukkasimme Nigelin, hän käveli muutaman metrin edellämme ja sitten vain katosi. Alkoi sataa. Löysimme kyllä oikealle pysäkille ja Nigelinkin, mutta olipa reissu.   

'

Viimeisenä iltana löysimme vihdoin todella hyvää ruokaa, brittipubista, kuinkas muuten. Nigel ihastui siellä tarjoilijaan, eikä huomioinut enää minua. Lämmin ja sateinen sää sai luonnonkiharan tukkani voluumin varmaan kolminkertaistumaan. Olisin mieluummin lähtenyt seuraavana päivänä vaikka raketilla kuuhun Lontoon ja arjen sijaan.  

....Mutta minulla oli sentään uusi, hieno oranssi matkalaukku muistona, ja tuon kanssa matkasinkin paljon seuraavat 10 vuotta. Kuvassa myös asuntoa, missä asuimme.