Jatkuu edellisestä luvusta!
Nicon äiti oli aivan mielettömän ihana ihminen. Saimme aamupalaa ja menimme nukkumaan hetkeksi, mutta en muistaakseni saanut nukuttua.
Myöhemmin iltapäivällä jalkauduimme Upper West Sidelle ja söimme Nykin isot pizza slaissit, harmi kun en ottanut niistä kuvaa. Sitten hankimme MetroCardit ja ei kun metroon! Tässä vaiheessa olimme olleet New Yorkissa kymmenisen tuntia.
Nicon liikkuminen on niin hidasta, että varmistin, että hän astui metroon edelläni. Hän istui ja alkoi heti juttelemaan jollekin, eikä katsonut minuun päin. Odotin, että hän olisi istumaan päästyään siirtynyt eteenpäin penkillä, että voisin istua hänen viereensä ilman, että minun olisi pitänyt irrottaa otettani tangosta, johon tuin itseni seistessäni. Hän ei siirtynyt, ja sillä hetkellä kun irrotin otteeni, kiertääkseni istumaan hänen toiselle puolelleen, metro nytkähti liikkeelle ja lensin selälleni, lyöden pääni johonkin. Tietenkin juuri tuolloin vaunussa ei ollut paljon ketään, mikä olisi edes hidastanut kaatumistani. Nousin ylös, Nico huusi suoraa huutoa, päästäni vuoti valtoimenaan verta.
Nico huutaa, että soittakaa joku hätänumeroon. Jäämme seuraavalla pysäkillä pois, joku sivullinen auttaa minut laiturille, näen kuinka hänen vitivalkoisille lenkkareilleen tippuu vertani.
Istumme laiturilla, Nico huutaa, itkee ja vaikeroi, ettei halua että kuolen. Minä olen rauhallinen, ei ole ensimmäinen kerta, kun pääni on auki. Kolautin auki mitä ilmeisemmin saman kohdan, mistä olin pulpunnut verta kun olin 8-vuotias.
Ensihoitajat saapuvat, kyselevät vointiani, sitovat päätäni ja kantavat minut portaita maan alta maan pinnalle paarituolilla.
Pääsen elämäni ensimmäistä kertaa ambulanssiin. Ensihoitajat ovat hurmaavia ja huumorintajuisia tyyppejä, meikäläinen hymyilee kuin heikkopäinen ja Nico saa, rauhoituttuaan, soittaa sireenia hetken matkalla sairaalaan.
Sairaalassa kaikki henkiökunnan jäsenet ovat niin kauniita, että epäilen olevani tv-sarjan, kuten ERrin, Third Watchin tai Housen kuvauksissa. Pääni saa kuusi tikkiä.
Nico hölisee lentokoneessa juomastani viinistä, vaikka siitä oli jo 15 tuntia. Tämän seurauksena minun piti kuitenkin pissiä kuppiin, jotta virtsastani voitiin seuloa huumeet. Kiitos Nico. Lopulta laskuni oli noin 9000 dollaria muistaakseni. No, matkavakuutus on toki tätä varten, mutta en kuullut asiasta mitään sen jälkeen, kun jätin sairaalan taakseni, vaikka jätin heille osoitetietoni.
Illalla menimme Nicon lempiravintolaan nimeltä SIP. Se oli meluisa ja niin tupaten täynnä pöytiä, että jos löysit istumapaikan, et päässyt sieltä millään pois. Sama ongelma toki oli monissa muissakin saaren ravintoloissa, koska neliöt ovat järjettömän kalliita ja ihmisiä on paljon. Nico vain höpötti kavereilleen ja minä en ravintolan ja kaupungin meteliltä saanut juuri kenenkään puheesta mitään selvää. Sama toistui melkein joka ilta samassa tai eri ravintolassa.
Seuraavana päivänä söimme Buddy's nimisessä ravintolassa lounasta, teennäistä maalaisuutta keskellä Manhattania, mutta ruoka oli erinomaista ja shottilasit isoja. En muista miksi otimme shotit, ehkä viskiä, ennen kuin lähdimme pois, muistan vain isot lasit!
Lontoolaisen silmään New Yorkin subway oli tuubia paljon ankeampi.
Nicon äidin talon aula.
Busseissa oli sekä kuulutuksia että näitä tarroja:"would you please give this seat to the elderly or disabled", eikä kuski kaasuttanut pysäkiltä, ennen kuin olimme istumassa. Kerran yksi täti marmatti minulle äkäisesti, kun en antanut paikkaani bussiin myöhemmin nousseelle vanhukselle, mutta pyysi kyllä anteeksi kävelykeppini huomattuaan.
Koitapa nopeasti ceparina ylittää näitä leveitä katuja vihreiden valojen aikana. Ihan saatanasta, kun Hervannan valtaväyläkin tuottaa minulle vaikeuksia.
Tapasimme Nicon isoveljen heidän isänsä ensimmäisestä avioliitosta. Aivan ihana silver fox, taisin ihastua häneen vielä enemmän kuin Nicoon. Söimme myös matkan parhaat siivet hänen kanssaan erään pubin terassilla. Meidän piti nähdä uudestaan ja hänen piti näyttää minulle New Yorkia, koska Nicon mielestä hänen kotikaupunkissaan ei ollut mitään näytettävää. Mutta Hurrikaani Irene piti meidät vuorokauden Nicon äidin kämpillä, vaikkei hurrikaanin tuuli ja sateet paljon Upper West Sidella tuntuneetkaan.
Seuraavana iltana tuuli oli jo niin tyyntynyt, että uskaltauduimme jo lähelle italialaiseen syömään erinomaista pastaa ja illaksi Smoke Jazz klubille kuuntelemaan live jazzia.
Drinkin nimi oli Hurricane, vitsikästä.
Seuraavana aamuna söimme aamupalaksi New Yorkin bagelit.
Nicolla oli aika lääkärille, joka oli tehnyt hänelle pari vuotta aikaisemmin Selective Dorsal Rhizotomian. Sitä tehdään enimmäkseen vain lapsille joilla on spastinen CP-vamma, mutta Roye teki näitä leikkauksia myös aikuisille. Lyhyesti sanottuna siinä katkaistaan polttamalla tiettyjä hermoja selkärangasta, jotta lihakset eivät saisi niiltä väärää viestiä, jotka spastisuuden aiheuttavat. Kun spastisuus ja kivun tunne jaloissa vähenee, jopa katoaa, pysyvästi, ihmisen on helpompi mm. korjata asentoaan ja liikkua. Leikkauksen jälkeen pitäisi jatkaa intensiivistä fysioterapiaa, jotta siitä saataisin kaikki hyöty. Tämän Nico oli laiminlyönyt, ja leikkauksen jälkeinen suorempi kävelyasento oli taas painunut aivan kasaan.
Keskustassa
Kävimme kävelyllä Central Parkissa, mutta koska Nico ei paljon jaksanut, otimme hevosen ja kärryt hetkeksi allemme, halpaa se ei ollut. Epäilen, että ajurimme oli irkku.
Se suihkulähde Frendeistä.
Se talo Ghostbustersista.
Hevosia oli pitkä rivi kadun laidassa, eikä niillä kehuttavat olot kyllä ole.
Seuraavaksi ajelimme bussilla Empire State Buildingille.
102. kerros
Alemmassa, halvemmassa turistikerroksessa oli ruuhkaa.
Rakennuksen yhteydessä oli Heartland Brevery panimo ja pubi, joka pani oman oluensa paikanpäällä Manhattanilla, ja ruokakin oli erittäin hyvää.
Kunnon meksikolainen burrito, ravintolassa oli niin pimeää, ettei esillepanolla ollut mitään väliä.
Ilmeisesti kuuluisa, ja jonon perusteella suosittu, hot dog pikaravintola, mutta tykkäsin enemmän hodarista San Franciscossa.
Sinkkuelämää Samantha: "Dirty Martini, dirty bastard."
Eka kertaa ostereita, eivät maistuneet miltään.
Twilight cruise to the Statue of liberty. CP-vammainen, jolla on huono tasapaino ja joka pelkee vettä, otti paljon luokattoman huonoja, tärähtätäneitä valokuvia ulkokannelta. Mutta reggea soi ja hintaan sisältyvä alkoholi nostatti tunnelmaa.
En tietenkään saanut hyviä kuvia, kun tasapainovammainen ei voi pitää vakaana kameraa, jotta kuva pimeässä valottuisi onnistuneesti. Mutta kyllä oikeassa kulmassa Vapauden patsaan tuolta erottaa.
Viimeisenä iltana SIPissä vielä huikean hyvää juustoleipää, jonka sain lähes kokonaan itselleni, kun Nico puhu, puhui, ja puhui.
Irenen jälkeen lentokenttä oli kaaoksessa, ja kun keskiviikkona 31.8. illalla pääsin check in tiskille, oli paikkani lennolle, jonka olin varannut, annettu jollekin, jonka lento oli peruuntunut edellisinä päivinä. Pääsin kuitenkin onnellisesti kotiin vähän myöhemmällä lennolla. Nico lensi Lontooseen toisen lentoyhtiön lennolla, mikä ei haitannut minua yhtään. Lento kesti kuusi tuntia 50 minuuttia. Olin kotona seuraavana aamuna.
Kommentit
Lähetä kommentti