38.luku, jossa yksi unelma toteutuu
Näin olin läppärillä kunnes Brida kasvoi liian isoksi. Sitten neiti roikkui jalassani kunnes ymmärsi tulla pöydän äärestä istumaan sänkyyni, niin että Brida ja läppäri molemmat mahtuivat syliini.
19.7. ilmoitin Siljalle mesessä:
Tänään on ihan mahtifiilis! Eilen terapian jälkeenkin harvinaisen hyvä, päätin, etten enää anna Ngelin vaikuttaa mun mielialaan, ja piristyin heti. Laitoin sit viimesen tekstarin Nigelille. Jotain siitä, et kuinka paska se mulle oli, jos en käyttäytyny niin, ku se halus. Et lapset on sitten vielä epätäydellisempiä, et onnee vaan sille. Ei sillä tule mitenkään kärsivällisyys riittään...
Sit juttelin Skypessä uuden tuttavuuden kanssa, ja päädyin sen kanssa treffeille, jotka jatku puol ysistä illalla kuuteen aamulla. Fyysisesti ei mun tyyppinen mies, muuten aika täydellinen, mut kattoo ny. 🙂
23.7. kerroin Siljalle lisää:
Mä oon onnellinen, sekasin, ei tällästä voi olla. Ihana mies tuli elämääni, oikeestaan lauantaina, mut nähtiin maanantaina ja ollaan nähty joka päivä sen jälkeen. Toi Nico joka mun juttuja Fobossa ny kovasti kommentoi. Ceeppari, kävelee huonommin kuin minä. Nykistä kotosin mut asuu tossa lähellä, ei aioi ikinä muuttaa USAan takas, ettei huolta. 🙂 Meillä on hirveesti yhteistä, ollaan käyty läpi vamman kieltämiset, masennukset, kepin käyttöönotto, ja se ymmärtää senkin, et olen viel rikki Nigelista. Me tykätään samoista asioista, se on söpö ja höpö ja kova puhuun, ja puhuu avoimesti tunteistaan ja kaikesta... Jännä, et se on laihempi ja pienempi kuin minä, et tunnen itseni vähän hipoksi sen rinnalla, mut sit Nico kehuu koko ajan mun kroppaa... Sillä on kissakin! ♥
Se perusti Facebookkiin cp-ryhmän, mun kaveri liitty siihen, ja mä liityin perässä. Sit Nico laitto mulle viestiä, et welcome to the ministry of silly walks,
ja mä vastasin jotain, et 'Monty Python fani?' Ja sit se pyys mua kaveriks, mä menin sen sivulle ja huomasin, et sen lisäks, et se asuu Lontoossa ja on ceeppari, meillä on muutakin yhteistä... Sit maanantaina puhuttiin eka 4 ja puol tuntia Skypessä. Sit nähtiin pubissa, menin sille, ja juteltiin kuuteen aamulla... Se halus eka, et mul olis web kamera, mut sit ku selvis, et mä asun ihan vieressä, niin parempi se nyt oli livenä nähdä. Nyt jo lopetetaan toistemme lauseet... Mut joo. on ihana olla jonkun kassa, joka on kosketuksissa tunteisiinsa, ja uskaltaa olla niistä rehellinen. Silläkin on ollu tollanen Nigelin kaltanen suuri rakkaus, jolta ei saanu vastakaikua... Ja sekin on ollu masis, et se ei vaadi multa mitään, mitä en vielä pysty antaan.
Se on asunut Earl's Courtissa puol vuotta. Sillä on muuten ihana yksiö, voisin muuttaa sinne heti.
Ihan järjetön vuokra siinä asunnossa kyllä oli neliöihin nähden, siis vain tupakeittiö ja kylpyhuone. Hän oli itse maksanut kylppärirempan, että siellä oli ceparille sopiva suihku, mutta silti, kyllä nykiläistä huijattiin vuokrassa. Asunto sijaitsi vanhassa Council Estate- kerrostalossa, jossa kaikki asunnot olivat nyt yksityisten ihmisten omistuksessa. Alaovet olivat aina lukossa, kokolattiamatot käytävissä oiivat siistit, hieno hissi jne. Puolessa tunnissa kävelin sinne kotoa, mutta se oli isoa tietä enimmäkseen, joten ei niin miellyttävää, en kuullut edes kuulokkeista musiikkia liikenteen jylinältä, joten yleensä menin hänen luokseen metrolla pari pysäkkiä, aikaa meni yhtä kauan kävelyineen. Bridan kanssa matkustin yleensä taksilla.
Mä tykkäään ku sil o korvis, 🙂 niin, ja vaihteeks tukka, johon voi oikeesti pujottaa sormensa. 🙂 Kyl mä olen aina teoriassa tykänny pitkätukkasista vasemmistoradikaaleista, mut nyt vasta löyty yks mulle. 🙂 Aika jännältä aluks tuntu, mua nauratti, ku käytiin syömässä tiistaina, ja siinä naapuripöydässä istu musta mies, et onpa jännä, et oon ton valkosen kanssa ulkona, enkä ton mustan! 😃
Oli ihanaa, että saatoin ottaa Bridan Nicolle mukaan. Brida tykkäsi kantokopastaan ja käveli sinne aina itse sisälle, kun sen laittoi lattialle. Nicon vanha iso oranssi Furry-kissa otti lapsen rauhallisesti vastaan.
Pyyhkeellä on paras nukkua.
Brida tietokoneella. Ostin vammaistuella uuden Toshiban läppärin, sillä 2004 ostamani, 7,5kg läppärini oli alkanut kesähelteillä kaatuilla koko ajan.
Nico oli varannut kolmen viikon Amerikan loman ennen kuin tapasimme. Rakastin lapsena Uppo-Nalle eksyksissä kirjaa, joka minulla on vieläkin kasettikirjana. Tarinassa Uppis, Reetta, Laulava ja isoäiti seikkailevat New Yorkista San Franciscon kautta punapuumetsiin ja Kaliforniaan Tyynen valtameren rannalle. Päätin tarttua tilaisuuteen ja liittyä Nicon seuraan San Franciscossa, josta jatkaisimme yhdessä vielä viikoksi New Yorkiin, Uppiksen matka siis toiseen suuntaan. Ei reissu halpa ollut, mutta tiesin, että jos en nyt tekisi unelmista totta, toista tilaisuutta ei ehkä koskaan tulisi.
Nico lähti viikko ennen minua lomalleen, ensin Portlandiin. Asuin kissojen kanssa luonnollisesti hänen asunnossaan, ennen kuin Brida muutti Miljalle Amerikan reissuni ajaksi ja Nicon vuokraisäntä taas piti huolen Furrystä.
Nicolta olin saanut tietää, että vammaisena saisin pyörätuoliavustuksen joka kentällä ilmaiseksi, mikä teki matkustamisesta myös vähemmän stressaavaa, hikistä, väsyttävää ja kivuliasta, kun ei tarvinnut huolehtia yksin mistään eikä kävellä. Mestaripakkaajana lähdin myös matkaan pelkällä käsimatkatavaralla, Espanjasta ostetun pienen oranssin matkalaukun kanssa.
Maanantaina 15. elokuuta lensin siis Lontoon Heathrowlta ensin Los Angelesiin, josta vaihdolla lensin San Franciscoon. Ensimmäinen lento lähti 11.05 paikallista aikaa ja oli perille 14.30 paikallista aikaa, mutta lento kesti 11 tuntia 15 minuuttia. Istuin keskirivissä niin että edessä ei ollut penkkiriviä, eikä lento tuntunut niin pitkältä, ehkä siksi että tilaa oli ja pääsin sukkasillaan käveleskelemään koska tahansa helposti. En muista miten aikani vietin. Luin luultavasti kirjaa, nukuin, söin. LAX- SFO lento oli vain tunti viistoista minuuttia. Perillä olin 18.15 paikallista aikaa.
Jo Lontoossa olin pian tajunnut, että Nicon rahankäyttö oli holtitonta. Hän osti joka viikko jääkaapin täyteen ruokaa, mm. kasviksia ja kalaa, joka seuraavalla viikolla meni roskiin, koska hän pääasiallisesti söi ulkona. Hän ei juurikaan vertaillut hintoja mistään, vaan osti spontaanisti mitä halusi. Hän oli saanut miljoonakorvaukset sairaalalta, missä oli syntynyt cp-vammaisena, ja oli aikuisikänsä elänyt niillä rahoilla. Hän oli itseasiassa täysin vieraantunut todellisuudesta, väitti olevansa heikompia puolustava kommunisti, mutta käytti rahaa täysin itseensä ja eli rikkaan valkoisen länsimaalaisen tuhlailevaa elämää. Hän ei ottanut neuvojani tai kiritiikkiäni kuuleviin korviinsa, hänen mielestään universumi oli hänelle velkaa, koska hän oli syntynyt cp-vammaisena. Ensimmäiset pari viikkoa olin liian ihastunut ajatukseen meistä, kahdesta cp-vammaisesta kävelykeppeineen, tamperelelaisesta ja nykiläisestä, jotka kohtasivat Lontoossa, tajuamaan, että olin vain vaihtanut piittamattoman narsistin huomionhakuiseen narsistiin.
Kun näin Nicon San Franciscon lentokentällä, tajusin, etten ollut häneen rakastunut. Edessä oli kuitenkin kaksi viikkoa yhdessä lomailua hänen kotimaassaan.
Asetuimme hostelliin aivan keskustaan. Tenderloin ei ole maineeltaan paras San Franciscon alue, mutta kodittomatkin vain kysyivät, saavatko rukoilla meidän, poloisten keppien kanssa kulkevien, vammaisten puolesta. Meidän, jotka olivat maksaneet satoja puntia lomastaan.
Meillä oli aluksi yläkerran kahden hengen hotellihuone. Viimeisiksi pariksi yöksi, Yosemite yon jälkeen siirryimme hostellihuoneeseen alakertaan, mutta saimme sielläkin olla kaksin.
Katukuvassa etenkin isot autot pistivät silmään.
Kun astuimme ratikkaan, kuljettaja kuulutti, että kahdelle vammaiselle pitää löytyä istumapaikka, ja varmisti, että istuimme, ennen kuin lähti liikkeelle. Kuulutuksia vammaisille kuuluvista istumapaikoista ovien lähellä tuli myös matkan varrella säännöllisesti espanjaksi ja englanniksi. Samoin myöhemmin New Yorkin busseissa.
In-N-Out Burger, paikallinen ketju, hyvää oli!
Twilight tour- bussiajelulla kävimme ensimmäisenä iltana. Näitä mäkiä en kävelisi alas... luultavasti kierisin ja kuolisin. ...enkä varsinkaan kävelisi ylös. Keskustan kortteleissa ei onneksi ole tällaisia nousuja eikä laskuja. Saimme myös yllätykseksemme tietää, että kesäkuukausina Golden Gate Bridge ja koko kaupunki katoaa usein sumuun. Paras aika nähdä silta on syksyllä.
Seuraavana aamuna lähdimme päivän kestävälle retkelle minibussilla Muir Woodsiin ja Sonomaan, Wine Countryn viinitiloille.
Tuolla reissulla minulla alkoi mennä Nicoon hermot, ja häpesin häntä ja ehkä myös sitä kuvaa, minkä hän vammaisista antoi muille. Vaikka hän tiesi, että meillä oli vain rajoitetusti aikaa ja retkellä monta kohdetta, hän jutteli kaikille koko ajan ja jäi suustaan kiinni, sen lisäksi, että käveli minuunkin verrattuna hyvin hitaasti. Suomalaisena minusta oli äärettömän noloa aina odotella häntä muun minibussin porukan kanssa, eikä hän ikinä pyydellyt anteeksi tai ollut edes nöyränä aikataulun venymisestä.
Maisema muuttui kun matka eteni. Viiniä siellä kasvaa.
Kiersimme neljällä eri viinitilalla maistelemassa viinejä, sekä välissä lounaalla kivassa ravintolassa. Onneksi Nicolla oli huono viinapää ja hän sammui paluumatkaksi niin, että me muutkin saimme välillä suun vuoron, tai ihan vain saatoimme olla hiljaa.
Ainoa kerta, kun Karl, the San Francisco Fog, ei halaillut Golden Gate siltaa.
Seuraavana päivänä kävelimme puistossa vain vähän, mutta söimme kojusta koko reissun parhaat hodarit. Kun seisoimme kartan kanssa puiston ulkopuolella, luoksemme juoksi kadun yli nainen, joka tuli juuri autolla töistä sairaalasta. Koska julkisten pysäkkejä ei ollut lähellä, hän vei meidät autollaan Castroon, alueelle, jonka seuraavaksi halusimme nähdä. San Francisco oli täynnä mitä ystävällisempiä ihmisiä!
Ihania taloja oli joka kadulla.
Cafe Mystique, Castro, SF. Hummusta tietysti. ravintola on edelleen voimissaan.
Women's Building
Ihan vahingossa, väsyneinä ja paljosta kävelystä särkyisinä, päädyimme päivälliselle Rebel homobaariin. Täyttävää ruokaa, mm. brisket ja corn bread ja mahtavia tyyppejä.
Seuraavana päivänä oli Cheese Cake Factoryn vuoro Macy's tavaratalon yläkerrassa. Istuimme parvekkeella Union Squaren yläpuolella. Lohi oli todella hyvää, valitsemani juustokakku liian makea, valinnanvaraa toki oli ehkä liikaakin.
Coit Tower on Lillian Coitin kunniaksi pystytetty palomiehen letkun pään muotoinen näköalatorni. Coit auttoi lapsena tulipalon sammuttamisessa ja oli siitä asti palomiesten maskotti ja myöhemmin kunniapalomies. Coit pukeutui aikuisena housuihin, poltti tupakkaa ja pelasi uhkapelejä mieheksi pukeutuneena.
Tornissa ei ole kattoa, ja maisemia ei ainakaan ikkunat haittaa, Karl kyllä.
Suvilla on pakkomielle myös tuohon Transamerica pyramidiin, 48 kerroksiseen pilvenpiirtäjään taustalla. Molemmat tornit näkyvät usein mm. Siskoni on noita ja Monk-sarjoissa.
Yhtenä iltana kävimme syömässä kalliissa, mutta loistavassa slow food teeman-ravintossa, jossa päiväretkemme kuski oli tarjoilijana. Söin jambalayaa ja tämän jälkiruoan.
China Town
California ja cop car
Loistava ruoka tuollakin. Pier 39. Ravintoloita, putiikkeja, mutta ennen kaikkea merileijonat!!
Seuraavassa luvussa Yosemite
Kommentit
Lähetä kommentti