Uuden vuoden 2011 otin Nigelin kanssa vastaan Torture Garden bileissä. Ihan tavallinen clubi useassa kerroksessa se lähes oli, eri huoneissa eri musiikkeja, jengi oli vaan kinkymmin pukeutunutta ja pari aluetta oli verhoilla eristettyjä. Oli itse asiassa tosi tylsää. Musiikki ei ollut hyvää eikä missään taaskaan voinut istua, joten kroppaani särki nopeasti jaloista ylöspäin. Nigel ei viihtynyt seurassani ja kun menin ulos haukkaamaan happea, eräs vartija kävi käsiksi aivan liian innokkaasti. Onneksi pääsin tilanteesta pois takaisin sisälle. No, sentään sain kokea uudenvuoden countdownin ja paperisilppusateen, millaisia olen muuten nähnyt vain telkkarissa.
Tammikuussa alkoi taas uusi työllisyysprojekti, joka yritti auttaa minut töihin. Ainakin ohjaajani oli hauska tyyppi, joka sai minut nauramaan ihan hulluna, ja valoi uskoa siihen, että olen ihan mahtava tällaisena kuin olen.
Serkkuni Sina poikkesi kaverinsa kanssa Lontoossa. Tutustuin tämän kaverin kautta Hennaan, joka hihkaisi heti Camdenin baarissa tavattuamme: "meistä tulee parhaat kaverit!" tämä on pitänyt näihin päiviin asti. Vuosia nuorempana ja virkistävän erilaisena ihmisenä Henna esitteli minulle niin punk musiikkia ja bändejä, Jeff Buckleyn kuin Paavo Pesusienenkin. Henna piti minulle seuraa ja muutenkin piti pinnalla, kun masennuksen mustat vedet lähes hukuttivat. Oli vapauttavaa lähteä kotoa ja ajella 27 bussilla Lontoon halki Hennan luo Camdeniin. Joimme usein vain cokista yhdessä tietyssä pubissa, jossa oli söpöjä baarimikkoja. Joskus, tiukan paikan tullen, join omani viskillä tai rommilla.
Minun ja Nigelin tammikuisella Suomen lomalla luntakin oli riittämiin.
Antilla ja Sarilla vierailuista muodostui melkein bileet, kun sinne tuli muitakin tuttuja istumaan, juomaan ja Lontoon vieraita ihmettelemään. Olihan se mukavaa.
Jouluaattoa vietimme perheeni kanssa Suomessa 17.1.2011. Paistoimme Nigelin kanssa kalkkunan, teimme raakamakkaratäytteen taas ja pekoniakin oli tarjolla.
Suomalaiset joululaatikot sopivat kalkkunan kylkeen hyvin, vierailevana tähtenä bataattilaatikko.
Christmas Crackerit saatiin hyvin tuotua mukanamme ja hauskaahan niitä on vetää. Ja kruunut päähän kaikille.
Joulupäivänä kävimme alarannassa lounaalla Ilonan kanssa ja ihastelimme mm. upouutta Laukonsiltaa. IIlasta jatkoimme Evelle joulusaunaan Efesin Tex Mex lautasen kanssa.
Tapaninpäivää vietimme Satulla ja illalla menimme taas Evelle, tällä kertaa hierontaan ja Efesin pizzojen kanssa.
Pikku-Ronista oli parissa vuodessa kasvanut komea herra.
22. päivä juhlimme entisten Hervannan hurjien ja muiden entisten ja nykyisten hervantalaisten kanssa uutta vuotta, ihan hyvä on vuosi välillä käynnistää uudestaan!
Kotona piti ottaa vielä hetkeksi kuusi uudestaan esiin (ns. loppiaiseen asti tietysti), koska se sai Suomesta uudet, suklaiset pallot.
Tammikuun lopulla pyörähdimme vielä Bathissa tapaamassa Nigelin sukulaisia. Olihan se omituista, että Nigel halusi minut vielä sinnekin mukaan, vaikka emme enää seurustelleet. Pidin Nigelin sukulaisista toisaalta kyllä enemmän kuin narsisti Nigelista itsestään, oli kiva nähdä heitä.
9. helmikuuta oli oikeudenistunto vammaistuestani. Olin siis saanut kielteisen päätöksen sen jälkeen, kun lääkäri tapasi minut kotonani, ja haastoin sen päätöksen oikeuteen. Muistaakseni kolme asiantuntijaa ja tuomari tenttasivat minua pöydän toiselta puolelta. Nigel suuttui minulle, koska halusin hänet vain matkoille tueksi mukaani, en saliin. Vammaistuki oli tuolloin Briteissä jaettu kahteen osaan, mobility ja care osiin, ja piti olla todistettavasti niin vammainen, että oli oikeutettu molempiin osiin, jotta sai vammaistukea. Kun puhuttiin vammastani: kivuistani, jaksamisestani, jäykkyydestäni, avun tarpeestani ja mm. virtsankarkailusta, tiesin, ettei Nigel olisi ollut empaattinen tukija rinnallani. Ei minulla ollut koko maailmassa ketään, jonka edessä olisin kokenut voivani puhua vammastani ja kaikkeen siihen liittyvästä tarpeellisen avoimesti.
Sain jo perjantaina vastauksen. Päätöksen mukaan olin oikeutettu ja tulisin saamaan takautuvasti helmikuusta lähtien vammaistuen korkeampaa mobility osaa ja alempaa care osaa, muistaakseni yli 70 puntaa viikossa. Tämän lisäksi minä sain nyt hakea paikalliselta councililtani myös Freedom passin, älykortin, jolla saatoin kulkea ilmaiseksi kaikilla Lontoon sisäisillä julkisillakulkuvälineillä.
Mesessä kuvailin kuulumisia 13.2. Saijalle näin:
Joo, no ahistaa ku Nigel lähtee, oon niin tottunu, että sitä koko ajan näkee. Mut päivä kerrallaan. Ja on se ihan kivakin taas asua yksin, ja saada netin yksinhuoltajuus takas jne..
Mun uus fyssari on ihqu aussi poju, että sekin on kivaa, siis että se ei ole mikään boring vanha täti. Mulla alkaa terapia tos ens tiistaina, lähden sit purkaan kaikkee Olasta ja oman vamman 'löytämisestä' ja kivuista, työttömyyden tuomaan arvottomuuden tunteeseen ja tähän epänormaaliin suhteeseen Nigelin kanssa... 12 istuntoa saa ilmaseks, et pari istuntoa per vuosi, jos laskis että tässä on ainakin 6 vuoden ahdistukset purettavana... no, jos avioliiton laskee, niin 9 vuoden, mut anyway. Etin töitä, iloitsen keväästä, rupeen hengaan taas enempi tyttökavereiden kanssa ja joogaan yms., kun sillä päälle satun. Että semmosia muuten.
[Aussi pojua näin vain kahdesti, yleensäkin joka fyssarikerralla oli vastassa uusi tyyppi, mikä oli ahdistavaa. Nämä fysioterapeutit työskentelivät terveyskeskuksien tai sairaaloiden yhteydessä ja niitä oli paljon, joten vaihtuvuus ainakin länsi-Lontoon sisällä oli suurta. Kun poju kysyi, mikä muu, kuin jo mainitsemani hieronta ja venyttely, auttaa kipuihin, sanoin, että seksi. Poju myönsi, että se auttaa kaikkeen, mutta että nyt kyllä sain hänet unohtamaan, mitä oli sanomassa. Minussa on jonkin verran Sinkkuelämän Samanthaa, ja tykkään järkyttää ihmisiä.]
13.2. oli siis viimeinen ilta ennen Nigelin merijalkaväen commando-joukkoihin lähtöä. Kävimme illalla syömässä keskustassa ja annoin Nigelille yläasteen luokkasormukseni, missä luki sisällä Suvi -95 ja sormuksessa itsessään; love is in hate is out (me luokan tytöt otimme tuon sormuksen seiskalla, pojat eivät tietenkään). Sopivan ironinen viesti sekä meidän viharakkaussuhteestamme, että Nigelin väkeen menoon nähden. Nigel laittoi sen oikeaan pikkurilliinsä.
Alla kuva viimeiseltä illalta. Kävin kampaajalla Suomessa ja tukkani oli hetken vaaleanruskea, mutta se ei tuntunut omalta ollenkaan.
Seuraavana päivänä saattelin hänet junalle. Sen jälkeen join yksin kotona vodkaa suoraan pullosta yhdeksän tuntia. Sen verran suomalaista on minussakin, että tällaisessa suuressa elämänkäännekohdassa se tuntui ainoalta oikealta tavalta toimia. Mutta kun sen tekee hitaasti ja hartaasti, ei tule edes krapulaa.
 |
Kirsikkapuut kukassa 15.2. lähikadullani
|
Elämäni toiseksi tärkein äiti, Hannan äiti kuoli sairauden uuvuttama Suomessa helmikuun lopussa. En päässyt hautajaisiin, mutta näimme, juttelimme ja nauroimme onneksi vielä tammikuussa. Lähetin adressin ja kirjoitin meidän kaikkien Hannan lapsuuden ystävien puolesta siihen runon, ensimmäiseni kymmeneen vuoteen:
Oli sulla sydän niin lämmin hellä,
oli siellä paikka meillä jokaisella.
Mitään ei pyytänyt, kaikkesi annoit,
meitä muistit ja huolta kannoit.
Muistosi kaunis voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.
Eivät katoa he,
jotka sydämissämme elävät.
Halki varjojen, unien, vuosien
he hiljaa säilyvät meissä.
Pois pyyhkäisi enkeli siivellään,
tuskan varjot sun kasvoiltas.
niin tyynnä ja hiljaisna nukut nyt,
olet rauhan rannan saavuttanut.
Rakastin uusia henkseleitäni, jotka ostin Camdenista Hennan kanssa. Paita oli Even vanha, housut Tiian.
Henkselien lisäksi ostin vihdoin Camdenista myös haaveideni fiftarimekon. Kunnon cepari etukeno ja pyrstö pystyssä tässä kuvassa, mutta on mulla tuolla lyhyt tyllihamekin alla.
Nigel soitteli minulle aluksi aina kun ehti, ja oli kiva olla jossain muualla, kuin aina yksin kotona, kun hän soitti. Hän ei ikinä halunnut kuulla huonoista fiiliksistäni, kun ei ollut enää poikaystävän velvollisuuksia. Mielestäni ystävienkin kuuluisi olla ystäviä niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Onneksi elämässäni oli muitakin kuin Nigel.
Kuvailin meseen Saijalle kuinka: Mä koitan olla kaikkee muuta kuin ahdistunut, mut aina se välillä vaan totuus iskee päälle. Mulla oli kiva työhaastis eilen ja tänään ei niin kiva rekryfirmahaastis, on se kiva kun elämässä on jotain muuta, mihin keskittyä. Hitto, kun ihan kaikki muistuttaa Nigelista... Etenkin musiikki ... ja ku musta ois niin KIVA kuunnella musiikkia... ja tarvinkin sitä kuulokkeista, että jaksan kävellä... Niin sit aina kun kävelen, en muuta ajattelekaan kuin sydänsärkyä, niin jalkasärky unohtuu sit kivasti. No, onko se sit kiva.
Nigel oli tutustuttanut minut Korneliaan, naiseen, jonka kanssa hän oli minua pettänyt, ennen väkeen lähtöään, koska halusi että me tulisimme yhdessä häntä tapaamaan perheiden päivänä 4.3.. Vakuuttelin itselleni, että avoinsuhde sopii minulle, mutta oikeasti minun oli pakko vain sopeutua siihen, niin kuin kaikkeen muuhunkin, mitä Nigel halusi. En ollut koskaan kyseenalaistunut sitä ajatusta, että minunlaiseni piti aina ansaita rakkaus muita miellyttämällä, vaikka sitten itsensä kustannuksella.
Kornelia oli kuitenkin ihana ja tulimme heti hyvin juttuun varsinkin kun pääsimme ilman Nigelia tutustumaan toisiimme. Lähennyimme nopeasti ja viestit kulkivat jatkuvasti, yhteisestä miehestämme totta kai, mutta kaikesta muustakin.
Me Nigelin naiset matkasimme siis yli kolme tuntia junalla lounais-rannikolle. Meidän oli pakko olla lähellä kasarmia yötä, koska Perheiden päivä alkoi kahdeksalta aamulla. Hinnaltaan matka vei minut kirjaimellisesti vararikkoon, mutta pakkohan sinne oli mennä.
Nelli oli tehnyt meille vegequiche-piirakkaa matkaevääksi ja joimme mehulla lantrattua vodkaa koko matkan ja illan. Perillä Extonissa haeskelimme B&Btä jonkin aikaa, mutta hyvä niin, muuten olisi jäänyt koko kylä ja aurinko näkemättä. Toisaalta jalkojani ja kroppaani särki jo. Illalla huoneessa juttu luisti Alanis Morissetten tahdittamana. Juttelimme kahteen, herätys oli 6.15, jotta ehdimme aamupalalle.
Tämä perheiden päivä oli jotain, josta olimmme Nigelin kanssa puhuneet ja haaveilleet vuosia. Osittain sen takia ostin fiftarimekonkin. Nyt menin sinne Nigelin toisen naisen kanssa. Nigelin kehonkielestä ja mikroilmeistä näin, että hän halusi nähdä vain Kornelian, vain hänen siellä olollaan oli merkitystä.
Marille mesessä 6.3. kuvailin, kuinka kaikki oli mennyt:
...ja sit marssittiin parikyt minsaa kasarmille, ylämäkeä tuulessa ja auringonpaisteessa, mä kuolin siinä mäessä jo about kolmesti.
Sit oli luentoja, mitä meidän miehet tekee, mitä ne on oppineet (silittään, ja tekeen vekit housuihin, marssiin vähän ja kiipeileen köysiä ylös ja muuten kuntoileen), miks ne on siellä ja miks meidän pitää auttaa siinä, et ku tulee epäuskonhetkiä, et ne on oikeella alalla ja kannattaa jatkaa loppuun asti. Sata kertaa mentiin rappusia alas ja ylös, käveltiin ympäriinsä...Tuntu meinaan kropassa illalla ja etenkin eilen, vaikutti sit muutenkin tunnelmiin, kun mä olin särkyineni hiukan muissa maailmoissa ja alakuloinen...
Ruoka oli pahaa (vetistä kanakastiketta, oli siellä muitakin vaihtoehtoja, mut toi näytti parhaalta). Mut kaikki rakennukset ja huonekalut oli kyllä uudempia kuin suomen armeijalla, mut toi Commando on vähän eri asia muutenkin, eliittiä. Miehet oli enimmäkseen liian nuoria, mutta hyvässä kunnossa nuorimmasta vanhimpaan. 😉 Paraati oli ihan huippujärjetön, ei sitä voi sanoin kuvailla, 50 jätkää vaan pyöri paikallaan vasempaan ja oikeaan, puolikäännöstä, koko käännös, sitten miniaskeleita vasempaan, sitten oikeaan... ihan paras. 😃 Nigel on laihtunut ja parratonna näyttää ainakin 5 vuotta nuoremmalta. Toivottavasti ei enää paljon laihdu...
Kyl me tultiin kolmestaan ihan kivasti toimeen, autto että juotiin vodkaa taas junassa. 🙂 Keskusteltiin tuntikausia siitä, minne mennään, kun Nigel halus, et me ollaan koko viikonloppu kaikki yhdessä, kun aikaa oli niin vähän (ja se oli täysin rahaton, niin ei ois ollu rahaa kulkea tätä väliäkään). No, oltiin sitten mulla. Mikä kyllä toimi. Eikä siinä mitään, muuten paitsi et mulla oli väsy... Ja toki olisin mieluummin ollu enemmän Nigelin kanssa kahdestaan, kuin muutaman minuutin siellä täällä, mut tää viikonloppu oli nyt tasan sellasta, mitä se halus. Ja kyl se meitä tasapuolisesti kohteli. Vakuutti kyllä, että oon mä silti erityinen, sen paras ystävä, mut en mä ole ihan niin vakuuttunut. No, Kornelia on kiva. Ja mä tajuan miks Nigel siitä tykkää, se on tasasen rauhallinen, toisin kuin meikäläinen.
Mut tietty kun ei tunneta, niin se luuli, et mun hetkittäinen huonotuulisuus johtu sen läsnäolosta, vaikka se oikeesti 80 prosenttisesti johtu säryistä, väsystä, nälästä jne., 15 prosenttia Nigelista (kun se taas ymmärsi jonkun mun sanomisen väärin) ja 5 prosenttia siitä, et musta oli noloa jakaa Kornelian kanssa mun vamma, masennus, lääkkeiden käyttö jne., ei siis yhtään siitä, et se oli täällä, jakamassa Nigelin mun kanssa. Musta oli kiva et ne oli täällä, että sain emännöidä. Tosin nolotti mun kämpän epäsiisteyskin, en ollu muistanu/jaksanu tässä harjata lattioita, kun on ollu muuta tekemistä, ja sitä paitti aina väsy. Mut jännästi ei kyllä toi Nigelin jakaminen haitannu, se vaan harmitti, ettei aikaa ollu enemmän, eikä juurikaan yksityisyyttä. Mut pääsiäisenä Nigel on lomalla pari viikkoa, et on sit enempi aikaa molemmille, en sit tiedä miten se on ajatellu aikansa jakaa. Sen näkee sitten.
Eilen kokkailin, katottiin leffa, oltiin. Käytiin leffassa, me käytiin Nigelin kanssa kattoon Paul, Nelliä ei scifi niin kiinnosta, niin se meni kattoon King Speechin. Onneks oli alussa puol tuntia mainoksia, niin ehdittiin privasti Nigelin kanssa vähän puhuakin.
Sit mentiin pubiin, mut mulla oli vielä parin edellisen päivän vodkailusta, liikunnasta ja vähästä ruokailusta (multa on pudonnu 2kg) niin heikko olo, niin join vaan vettä. Sit olin unohtanu ottaa särkylääkkeen, niin en voinu edes nojata eteenpäin pöytään, ja yrittää kuulla, liian kovan musan seasta, mitä Nigel ja Kornelia puhu, kun hartioihin sattu (koko perjantai ja torstai tuli roudattua viikonloppulaukkua ympäriinsä), mikä säteili niskan kautta koko päähän... Et joo, mua alko väsyttää. Kotona kaikki nukahti kesken leffan, katottiin tänään loppuun. Käytiin aamulla syömään aamupala kahvilassa, mutta mä join vaan laten, aina kaikki lähtemiset jännittää mua niin (muiden ja omat), etten saa syötyä ja ruoka vaan muuttuu liimaks suussa, enkä saa nieltyä...
En sitte saattanu Nigelia asemalle kolmeks, menköön Kornelian kanssa. Oisin voinu mennä sinne, mutta se ois tarkottanu yksin kotiin tulemista, ja mieluummin itkin kotona kuin metrosssa... Ja viikonloppusin metroissa on aina niin paljon väkeä, et ne portaat ja käytävät ahdistaa mua viä tavallistakin enemmän... Tekstailtiin ja soiteltiin tässä kyllä jo molempien kanssa. Avauduin Kornelialle ehkä vähän liikaa, mut musta sillä on oikeus tietää koko kuvio, kun me kerta ollaan 'tasavertasia' Nigelin mielestä. Mun mielestä meidän historia merkitsee enemmän, mut kun ei se merkitse samaa Nigelille, niin.... no, kerrottu, mitä kerrottu.
Marille jäi tuossa siistissä versiossa sanomatta, että harrastimme seksiäkin, mutta he enimmäkseen, vieressäni tai kaksin kylpyhuoneessa rikkoen vessanpyttyni istuimenkin. Muistan kuinka mm. kokkasin nakkimunakasta meille ja yritin koko ajan olla itkemättä.
Nigel lähes lakkasi puhumasta minulle tuon jälkeen, koska oli vihainen, että en ollut pelkästään iloinen hänen lomansa aikana. Olin ollut joulukuun alusta diatsapamilla keskivaikean masennuksen vuoksi, mutta hänen mielestään minun olisi pitänyt hallita itseni paremmin. Eikä hän todellakaan halunnut ottaa yhtään vastuuta mielenterveydestäni. Kirjoitin hänelle, että halusin hänen tietävän, että se, kuinka hän oli kuusi vuotta vetänyt minua lähelleen vain työntääkseen toistuvasti kauemmas, särkenyt sydämeni ainakin neljästi jättämällä minut, sitten taas muuttanut luokseni vain kritisoidakseen ja loukatakseen minua pian uudelleen joka käänteessä, vaikuttaisi negatiivisesti kehen tahansa, myös minuun. Tammikuussa olin itkenyt, kuinka soutamisessa ja huopaamisessa olemme kuin Sinkkuelämän Carrie ja Mr Big, ja luulin, että Nigelkin oli silloin jaksoa katsoessa tajunnut jotain siitä, kuinka hän minua satutti. Mutta ei.
Olin vasta terapiassa alkanut tajuta, kuinka hän ei kunnioittanut minua, eikä varsinkaan niitä puolia minussa, mistä itse pidän eniten: lämpöä, tunteellisuutta, auttavaisuutta, rehellisyyttä, avoimuutta, puheliaisuutta, havainnointi- ja analysointikykyä ja älykkyyttä.
Muistan, kuin hän oli pitänyt minua vielä yliopistossa yhtä älykkäänä kuin itseään, ja vitsaili ennen loppukokeita, kuinka saisimme huikeat tulokset vaikka kädet sidottuna selän taakse. Nyt hän oli vuosia pienentänyt minua ja yrittänyt saada minut tuntemaan itseni heikoksi ja tyhmäksi, jotta olisin täysin hänen armoillaan. Muistan yhden kuvaavan tapauksen, kun tulimme 2010 syksyllä Annan synttäreitä julhlimasta keskustasta yöbussilla kotiin. Hän ei edes luottanut, että osaan omaan kotiini pysäkiltä vaan väkisin pakotti minut kävelemään paljon pidemmän matkan kiertotietä, minkä hän osasi. Aamuyöllä. Kun olin ollut tanssimassa ja seissyt jo ikuisuuden odottamassa bussia ja sitten täpötäydessä yöbussissa koko matkan kotiin. Ja hän ei myöntänyt virhettään tai ollut pahoillaan, vaikka myöhemmin tajusi, että olin ollut oikeassa.
Jo kuuden viikon jälkeen Nigel mietti väestä lähtemistä, siis sen unelman hylkäämistä, mikä hänellä oli ollut 20 vuotta. Nigelin tuntien tämä ei yllättänyt minua ollenkaan. Sotaväessä pilkataan ja simputetaan, ja herkkänahkaisena tosikkona, paljon muita alokkaita vanhempana, lyhimpänä, ja vielä yhtänä harvoista mustista, ei Nigelilla tietenkään ollut siellä helppoa. Ei kai hän oikeasti ollut odottanut, että olisi kaikessa paras ja pidetty? Eihän hänellä ollut kavereita siviilissäkään. Laitoin hänelle viestin: "in Finland we have this thing called sisu."
Pääsiäisenä Nigel oli vielä luonani neljä päivää, viimeistä kertaa, näin olin päättänyt. Minulla oli tietenkin enimmäkseen alakuloinen olo, ja vaikka seksiä oli ja kävimme puistossa picnicillä, tietenkin myös riitelimme, koska en ollut tarpeeksi iloinen hänen makuunsa. Vaikka se vaikeutti taloudellista tilannettani taas, en halunnut olla hänelle enää penniäkään velkaa ja hän vei kaikki tavaransakin pois. Lopulta tunsin enimmäkseen helpotusta. Olimme asuneet yhdessä ainakin kymmenen eri kertaa, ei koskaan enää.
Toukokuussa Nigel lähti väestä ja muutti Kornelialle.
Tuona keväänä, masennuksen mustissa vesissä räpiköidessä, olin välillä niin syvällä, että mietin jäähyväiskirjeiden kirjoittamista rakkaille ja lentolippujen varaamista Suomeen ihan vain, jotta vanhempani välttyisivät ruumiini hakemiselta ulkomailta. Tukien tulo tilille takkuili ja toimeentulonkin epävarmuus teki minut kirjaimellisesti hulluksi. Se ei auttanut nukkumiseen eikä siihen, että päässä pyöri liikaa asioita. Oman pään kanssa oli vaarallista olla kaksin. Itkin paljon. Ahdistavinta oli ihan vain kokemus omasta vääränlaisuudesta ja elämäni turhuudesta, girl lost in space (mikä oli skype nimeni) fiilarit. Etsin koko ajan töitä, kävin haastatteluissakin, mutta mihinkään en kalvannut. Kun kävin anomassa kriisilainaa, eli omia työkkäreitäni ennakkoon, koska minulla ei kirjaimellisesti ollut yhtään rahaa, viranomainen kysyi, mitä tekisin, jos hän ei antaisi lainaa. "Varmaan tappaisin itseni," totesin totuudenmukaisesti. Sain suurimman mahdollisen summan. Työkkärini oli taas katkolla, koska joku oli käyttänyt nimeäni työntekoon, ilmeisesti Ola oli taas, jo kolmannen kerran, myynyt identiteettini jollekin.
Myös fyysisesti minuun sattui enemmän kuin luultavasti koskaan. Nyt ymmärrän, että ihminen on psykofyysinen olento, joten totta kai kipuilin elämänmuutosta. Marille mesessä selitin spastisuudesta ja kivusta: No sanotaan, et on ne vuosien varrella pahentunut. Aina ne on ollu olemassa, mut nyt kun hyväksyn vammani paremmin, niin valitan niistä myös ääneen enemmän ja yritän tehdä niille jotain, enkä vaan kärsi hiljaisuudessa. Liikkuminen ja oikeestaan kaikki liikkeet sattuu, mut paikallaan oleminen samassa paikassa (vaikka ny se junassa istuminen) sattuu myös. Yöllä en heräämättä kääntyile ja herään siihen, kun kädet puutuu jos on liian kauan toisella kyljellä. Fyssaria ja hierontaa pitäs olla lisää. Mut mikään ei auta kuin hetken. Sit jos on ollu paljon kävelyä tms., niin tosiaan menee kolmisen päivää että siitä toivun... ja 500mg paracetamolia kuluu.
Jos en olisi ollut terapiassa ja lääkityksellä tuolloin, ja jos elämässäni ei olisi ollut ihania naisia, en olisi selvinnyt keväästä hengissä. Suomen ystävistä Saijan, Marin ja Marjon kanssa juttelin suurimman hädän hetkellä Facebookin mesessä ja sinnittelin päivän kerrallaan eteenpäin.
Lontoossa oli onneksi myös naisia, jotka saivat minut hetkeksi pois oman pääni sisältä. Henna värjäsi ja kiharsi tukkani 12.3. ja otti minusta kauniita kuvia. Facebookkiin kuvia julkaistessani kommentoin: arvatkaa montako kertaa katoin ite itteeni peilistä, että kuka piru toi (hyvännökönen ihminen) on? Mä näytän ihan, no, naiselta. Jännä.
Huhtikuussa taas kolmen ihanan naisen kopla juhli Monikan synttäreitä.
.... ja Miljan kanssa kävin Steveä ja Owenia kuuntelemassa Prince Alfredissa
24.4. Camdenissa meillä oli koko päivän tyttöjen juttuja Hennan kanssa, jäätelöbaari, istumista kanavan varrella, tuoretta minttuteetä ja illalla vielä italialaisessa pizzat.
Noita Mary Jane-tyylin tarrasoljellisia kenkiä rupesin ostamaan säännöllisesti kesäksi Shoe Zonesta. Niissä oli vähän korkoa eikä ihan mummokengät, mutta toimivat vammaisissa jaloissani, no, muuttamasta viikosta pariin kuukauteen, riippuen siitä kuinka paljon kävelin.
25.4. istuimme Miljan kanssa Richmondissa Thamesin rannalla. Jos sää salli, ajelimme usein bussilla Hammersmithista Richmondiin, istuimme rannassa, kävimme Côtessa syömässä, ja jos oli sunnuntai ja Steve oli esiintymässä, ajelimme bussilla vielä illaksi Prince Alfrediin.
Richmondin Côteen pyysin myös tytöt juhlimaan synttäreitäni etukäteen lauantaina 14.5.
Suvi ja crème brûlée-synttärijälkkäri
Suvi ja ihanat naiseni, Kornelia vieressäni
Miljan ja Annan kanssa jatkoin tuolta pubiin katsomaan euroviisuja.
2002 kesällä Lewishamin Shopping centteriltä löytämäni farkkusandaalit olivat lempparini edelleen. Vaikka platformeilla pitikin kävellä tavallista varovaisemmin, oli pohja sentään tasainen ja korko leveä. En muista mistä tilasin mekon, ja se oli lyhyempi kun olin luullut, mutta olinhan vielä 29, en 30! Kekseliäästi sain sandaalin mukaan kuvaan.
15. toukokuuta kävin tuttavani Tuulan kanssa syömässä London Bridgen Côtessa Muistan tästä kuvasta aina sen kiireen, joka meille tuli, kun tajusin, että Suomi voisi pitkästä aikaa voittaa mastaruuden, ja kiirehdimme merimieskirkolle sitä todistamaan. Ehdimme nähdä Suomen kolme viimeistä maalia, kuin Suomi voitti Ruotsin jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa 6-1. Lauloin "Suomi on uusi maailmanmestari" yms. koko matkan kotiin, lounaasta länteen. Hämmentävästi Lontoo ei juhlinut kanssani.
Oikeana syntymäpäivänäni uuden egyptiläisen yläkerran naapurini kaveri osti minulle kakun, koska kuuli, että oli syntymäpäiväni. Hän myös vei minut yksille läheiseen pubiin. En usko, että minulla oli ollut kynttilää kakussa sen jälkeen, kun täytin viisi. Kakkuakaan ei kyllä vuosiin.
Kävimme myöhemmin Adamin kanssa treffeillä, ja ihmisenä hän oli todella lämmin, puhelias, tykkäsi halata ja pussata ja hassutella, kehua ja lahjoa, antoi mm. Hennalle kauttani rahaa, kun pankkiautomaatti nielaisi Hennan pankkikortin. Mutta vaikka Adam asui lähellä, emme syystä tai toisesta nähneet toisiamme paljon, eikä tunnettakaan ollut tarpeeksi. Ei tietenkään ollut, olinhan ihan rikki Nigelin jäljiltä, mutta oli hyvä saada muistutus juuri tuolloin, että hyviäkin ihmisiä on olemassa.
Saijalle päivitin mesessä kuulumisia 20.5.: Lyhyesti: kaatuilen niin että polvet on paskana, muisti menny, niin että välillä lähden sisäkenkissä ulos, jätän uunin päälle, ja muutenkin sekoilen. Diazepam vaihdettiin normi masennuslääkkeis. Lievänä masennuksena tää nyt on diagnosoitu, oli keskivaikea pari viikkoa sitten, eli terapia on taas auttanut. Tapasin ihanan miehen, joka on siis aika päinvastanen mitä Nigel. mut ajotus on ihan paska, kun en mä mitenkään ole vielä Nigelista yli, ja muutenkin on päässä liikaa kaikkee. Viime yön taas valvoin ja mietin asioita, nukuin vajaan 4 tuntia.
Ja sit lopetin noitten minipillereiden syönnin, kun enhän mä ikinä enää harrasta seksiä. Just. Paitsi, et menkat ei ole alkanut, mikä nyt on sinänsä ihan normaalia, kun on kauan pillereitä napsinu. Paitsi, että aina ennen kun on ollu taukoa, niin menkat alko jotain seuraavana päivänä. Mut joo, viimenen asia, mitä haluan, ois olla Nigelille raskaana. Ostin testinkin, mut en mä nyt raskaana ole. Hiukan vaan huonovointinen, mut se nyt johtuu unenpuutteesta ja lääkkeen vaihdosta ja ties mistä.
ja sit mulla on eri tyypin kanssa treffit lauantaina. Ku tää eka on mua 15 vuotta vanhempi ja tää toka ois samaa ikää. vähän vaan vertailen. Että tuota.
Tämä itseni ikäinen tyyppi kertoi Facebook seinälläni, treffiemme jälkeen, että oli jo löytänyt toisen, paremman. Että tuota.
Toukokuun lopulla keksimme Annan kanssa italialaisen ASK ravintolan, siellä oli hyvä diili kahdelle, jolla sai kivaan hintaan taatusti hyvät pääruoat ja jälkkärit. Lisäksi ketjulla oli ravintola sopivasti Holbornissa, mihin molempien oli helppo tulla tahoiltamme. Siellä sitten kohtasimme aina kun ehdimme, päivitimme kuulumiset ja joimme pullon viiniä hyvän ruoan ohessa.
Kevätmyrsky sai makuuhuoneeni katon vuotamaan, mutta onneksi yläsänkyni yläpuolelta, joten sinne oli kätevä laittaa vati alle. Posliinimuki tippui lavuaariini, jossa oli kyllä jo halkeama valmiiksi. Kumpikaan ei selvinnyt ehjänä. Sain painostettua sekä lavuaarille että katolle nopean korjauksen, koska Suomesta oli tulossa myöhemmin kesäkuussa vieraita.
Keskiviikkona 1.6. sähköposti Hannalle:
Hei!
Vihdoinkin on aikaa ja energiaa samaan aikaan! Siitä on nyt runsas pari kuukautta, kun kirjoitit. Emailisi tuli kyllä jännään rakoon, sun vahvuus, mikä toista mailista paisto, vahvisti muakin. Ehkä roolit on vähän vaihtunut, nuorena mä olin sulle (ja muille) vahva, ja nyt sulla on voimaa, kun mä en jaksa. Tai no, nyt jo jaksan taas ihan hyvin, ilmeisesti masennuslääkkeet auttaa, en enää päivittäin itke, eikä ole enää itsetuhoajatuksia, niin kuin sillon pari kuukautta sitten kun kirjottelit. Sillon olin niin syvällä vielä siellä mustassa paikassa, itsetuhon partaalla, että ei siitä voinut vielä kirjoittaa, eikä muutenkaan jaksanut, enkä halunnut sua huolestuttaakaan. Ja nyt en oo vaan muistanut. Mun muisti on nykysin aivan kamala, en tiedä onko syynä sitten lääkkeet, vai se, että on liikaa ajatuksia päässä. Kun vaihdoin diazepamit masennuslääkkeisiin pari viikkoa sitten, en saanut unta runsaaseen viikkoon, nyt oon nukkunut hyvin pari viimesintä yötä. Vissiin unettomuus oli vaan diazepamin vierotusoire. Sun aikanen tekstari tuli siihen väliin, ettei juuri tahtia haitannut! :) Ei sitä aina jaksa laittaa puhelinta äänettömälle. Mutta parempaa kohti oon nyt menossa!
Pitkä juttu lyhyesti: Oon ollu masentunut jo vuosikaudet (sanotaan, että en olis nyt tässä tilanteessa, jos olisin teininä (13-18v.) saanut tarvittavaa apua masennukseen. Huomasin taannoin, et mun runovihko noilta vuosilta on täynnä runoja yksinäisyydestä ja siitä että oon muille vahva ja tuki, mut mä en kokenut, et olisin oikeesti voinut olla kenenkään seurassa heikko. Kun mun piti olla kunnollinen, reipas, hauska ja vahva. No, masis on menny viime aikoina tosi pahaks, käsittelemättömiä asioita on paljon, lapsuudesta asti, vamma ja ihmissuhteet nyt päällimmäisenä, ja sit tietenkin omakuva ja huono itsetunto, jota ei oo auttanut ikuinen työttömyys, ero Nigelista jne..
Siis oon käyny nyt terapiassa, oisko 6 kertaa. Kolmen kerran jälkeen oli kolmen viikon tauko terapiassa pyhien takia, ja sain sitten kolme viikkoa pohtia kaikkea terapian pintaan tuonutta keskenäni. Joten tietty sitten kävin ihan pohjalla, mustimmassa paikassa. En olis täällä, jos en olis mennyt Facebookkiin vielä, ja puhunut Saijan ja parin muun kaverin kanssa, joilla on mustasta paikasta ulos löytämisestä kokemusta, että heille oon nyt elämäni velkaa.
Nyt mulla on kunnon masennuslääkitys, ja terapia on taas jatkunut ja mulla on parempi olo ja nautin taas enimmän osan ajasta elämästä, aurinko toki auttaa! Oon mukavan miehenkin tavannut, ei siitä sen enempää, mutta on mukava, että elämä muistuttaa, että maailma on täynnä ihania ihmisiä, jotka arvostaa mua tälläsenä kuin olen. Ja hellyydenosoitukset piristää, vaikka en todellakaan ole tässä mitään suhdetta rakentamassa, olen vielä Nigelista ihan rikki ja muutenkin ihan hullu. :) Yritän päästä itteni kanssa tasapainoon, ennen kuin päästän ketään miestä liian lähelle.
Kiva että adressista tykkäsit(te), mulle oli isoasia tehdä siitä henkilökohtanen, Ritva oli tärkeä ihminen mullekin yli 20 vuotta! Ihanaa, että sulla on Henkka tukena.
Hauska kuulla teidän autosta, kilppareista jne.- :) Te elätte kyllä niin erilaista elämää, kuin minä täällä. Anna nyt on naimisissa, mut kaikki muut kaverit on sinkkuja ja asuu ties missä murjuissa jne.. Mun vapaa-aika on tyttöjen kanssa hengailua ja leffojen kattomista, ihan niin kuin teininä, paitsi et kaduilta ollaan siirrytty pubeihin pojista ja elämästä jutteleen. :) Teillä tuntuu olevan elämän palaset ihan erilailla hallussa, kuin aikuisilla ihmisillä! Sehän tässä vaikeaa onkin, tasapainoilla tän 29 ikävuoden tuoman paineen kanssa, ja elää silti itsensänäköistä elämää. Mä juhlinkin 14.5. sitä, tyttöporukassa, että en ollut vielä 29. :) Ihan vaan syötiin hyvin ja sit vielä juotiin hyvin, ja vähä kuunneltiin viisuja.
Vappuna kävin juomaan simaa Suomalaisella kirkolla Miljan kanssa ja sit päädyttiin yhteen pubiin kuunteleen (ja laulaan) ysärihittejä. :) Mulla on nyt puhelin täynnä ysärimusaa, se piristää, kun siitä tulee niin hauskoja muistoja! :)
Mitäs muuta? Tukka on tällä hetkellä taas viininpunanen, välillä ollu vähä pinkimpi, on hauska kun ihmiset kommentoi kadulla, että "ihan mahtavaa, ootpa sä rohkea!!"
Kevätmyrskyn aikaan mun makkarin katto ja ovenkarmi vuos vettä, ja eilen tiputin kylppärin valmiiks halkeilleeseen lavuaarin mukin, ja lavuaarin pohjasta lähti iso pala! :D korjaajasetä tulee huomenna :) Oon täällä jännä, mutta ihan mukava asua! :) En haluis asua missään muualla!
Töitä etin, mut mielen terveyttäminen on nyt mun elämässä etusijalla. Mä oon vuosia ollu siitä piittaamatta, laittanut aina muut etusijalle, nyt yritän arvostaa itseäni enemmän. Ystävät on tässä tärkeässä osassa. Kiitos tuesta!
Ja kuulumisiin, toivottavasti sinne kuuluu hyvää ja kesäistä!
Kesäkuun alussa vammaistuet rysähtivät tilille. Heittelin vanhoja vaatteita kierrätykseen ja roskiin ja ostin käytännöllistä uutta, kuten alusvaatteita ja parin euron paitoja Primarkista sekä kauan himoitsemaani uutta, kuten nämä kengät.
Camdenin energia oli tarttunut minuun ainakin laukun ja ruutupaidan verran.
8.6. kävin uusissa vaatteissani leffassa Nigelin kanssa katsomassa X-Men: First Class. Olin vahva, en antanut hänen lääppiä tissejä enkä pussailla.
Kommentit
Lähetä kommentti