41. luku, jossa saan vieraita Suomesta ja oikeita töitä
Parin viikon San Franciscon ja New Yorkin lomalla tämä erityisherkkä oli imenyt itsensä täyteen tunteita, tunnelmia ja energioita kuin pesusieni, ja tarvitsin nyt aikaa yksin kaiken prosessointiin ja latautumiseen. Oli ihana olla kotona omassa rauhassa, Bridan kanssa, eikä ollut kiire nähdä Nicoa moneen päivään.
Uusi tukka 15.9.2011. Hammersmith Broadwayn ostoskeskuksessa oli kampaamo, jossa parturoinnin ja värin ohessa sai mm. kahvia suklaamuruilla, ei huono.
Nico halusi tehdä dokumenttielokuvan Selective Dorsal Rhizotomian toimivuudesta hoitomuotona etenkin niille, joilla on spastinen dpilegia cp-vamma sekä aikuisista cp-vammaisista yleensä, koska paljon keskitytään cp-vammaisiin lapsiin. Uusi työni projektissa alkoi 20.9.2011. Työkkärissä Disability advisorini Dannyn kanssa laskimme, että 30 tuntia viikossa osa-aikaisena ja minimipalkalla (£6/tunti), saisin palkan päälle vammisena niin hyvin tax credittejä, että kokonaistuloni olisivat yhtä hyvät, kuin jos tekisin 40 tuntia töitä viikossa. Olin toimiston jokapaikanhöylänä ja Nicon oikeana kätenä sekä etsimässä rahoittajia ja esiintyjiä filmille ja tekemässä muuta taustatutkimusta. Päiväni täyttyivät pian sähköposteista ja tutkimusten lukemisesta, mutta ennen kaikkea ihmisten lepyttelystä ja Nicon tarkoitusperien selittämisestä. Hän oli usein viesteissään joko liian monisanainen tai taustoitti liian vähän, jolloin viesti oli turhauttava tai sekava.
Työllisyysprojekti, joka oli etsinyt minulle töitä, osti minulle uudet vaatteet ensimmäistä työpäivää varten. Kauluspaita on normi Britetissä, noin lyhyt hame ihan siitä ilosta, että olin poikakaverillani töissä, ja olihan minulla sääressä hieno tatuointikin.
28.9. kävin ensimmäistä kertaa Lontoon eläintarhassa RLSBn eli näkövammaisten porukan kanssa, söimme siellä picnicinkin.
Nigelilla oli periaate, ettei hän tykännyt eläintarhoista, mutta hän perusteli sen vanhentuneilla tiedoilla. Täällä apinat kulkivat talossaan vapaina ja kaikilla muillakin eläimillä oli paljon mukavan näköistä tilaa. Siellä on toki paljon ihan tavallisiakin eläintarhojen asukkeja, mutta London Zoo tekee paljon harvinaisempienkin eläinlajien ja niiden säilymisen hyväksi, ja aloinkin käydä siellä säännöllisesti lippujen hinnalla toimintaa tukien.
Tiikeri leikki säkillä ihan alueensa lasiseinän vieressä, tiedä sitten mitä tuoksua säkissä oli.
Leijona herralla oli pari naarasta seuranaan myös.
5.-12. lokakuuta vanhempani kävivät luonani Lontoossa juhlimassa äitini 70-vuotis syntymäpäivää.
Sitä ennen suunnittelin heidän reissuaan tädilleni 30.9. sähköpostissa, hän kun auttoi vanhempani, jotka eivät olleet vielä koskaan kaksin lentäneet, matkaan Tampereen päässä.
Yritän olla lentokentälä ajoissa vanhuksia vastassa, että päätyvät oikeaan bussiin ja oikealle paikkakunnalle. ;) Ostan nekin menopaluuliput etukäteen, ja sitten paikallisliikenteen älykortit viikoksi jne. Ostin lentoliput tosiaan itse, ja jos haluatte jonkun euron mun suomen tilille laittaa, niin en vastusta!
Ehdottomasti tullaan käymään joulun aikaan, Nicolle olen jo kertonut, et mä oon ihan Leena-tätini, kun Nico on taas ihan 15-vuotta vanhemman veljensä näköinen, mitä nyt toinen on jo harmaantunut!
Täällä on tällä hetkellä tosiaan intiaanikesä, +28 on lämpömittari näyttänyt nyt pari päivää. Puutarhoja ja museoita olen ainakin miettinyt että kierrettäisiin, sellaiset kuin on kaikki ilmasia, paljon jäi vielä edelliskerralla näkemättä! Ja muutenkin he näkevät nyt ihan erilaisen Lontoon, kun tämä länsi on paljon vihreämpää ja kauniimpaa kuin itä, missä viimeksi asuin. Eikä onneksi ole niin kiirekään kuin viimeksi, voidaan olla vaan välillä, että isän polvet jaksaa!
Kuulumisiin ja mukavaa syksyä! Suvi
En ollut ajoissa kentällä vastassa, matkalla oli joku liikenneonnettomuus, mikä hidasti liikennettä, ja toki olin tottunut yöllisiin kulkemisiin kentälle ja kentältä, koska silloin halvimmat lennot lensivät, ja silloin oli paljon vähemmän liikennettä. Onneksi vanhempani eivät olleet kadonneet maailmalle, vaan odottivat minua kiltisti kentällä. Sää oli edelleen kiva, joskaan ei helteinen. Vein heidät esimerkiksi Holland Parkin japanilaiseen zen-puutarhaan, Kyoto Gardeniin.
Kensingtonin Palatsin portin takana kävimme, eivät tainneet William ja Kate olla kotona.
Kensingtonin Côtessa juhlimme äidin syntymäpäivää ja siitä jatkoimme Prince Alfrediin, jossa Steve lauloi äidille Elviksen Suspicous Minds. Nicokin oli kanssamme syömässä ja Milja oli kanssamme Prince Alfredissa.
Sitten Mari tulikin juhlimaan myös synttäreitään Lontooseen. Ensin Abbey Road, sitten maailma!
Kaslikissa poikettiin tällä kertaa teellä.
Afrikkasiskoni kanssa söimme pitkästä aikaa afrikkalaista ruokaa yhdessä. Käsin tietysti fufusta kupera pala, joka kastetaan kastikkeeseen.
Mari otti kuvaan olennaisen. Tampereen tekijä Forever.
British Museumissa taas ihmeteltiin.
Madam Jojo's Burleski iltaan pukeuduimme asiaankuuluvasti yleisöönkin. ¨
Maanantaina 17.10. sähköposti Hannalle:
Hei!
Kerrankin on aikaa ja energiaa samaan aikaan! Jos nyt VIHDOIN saisin aikaseks mailata, ei tästä koneen äärestä pääse liikkumaankaan, kun kissa röhnöttää sylissä! :D Bridalle annataan tänään ekat rokotukset, niin en viitsi nyt vauvaa häiritä.
Mitä sinne kuuluu muuten? Teidän työt? Henkan, sun ja konnienkin terveys? Mitäs sun isä ja Satun avio-onni? 
Tossa pari söpöö kuvaa Bridasta, on se kyllä tostakin jo kasvanut, kun jotain kuukauden vanhoja kuvia. Tossa yhdessä se leikkii Nicon San Franciscosta mulle ostamalla merileijonalla (nimeltään Low gear meidän ekan minibussikuskin mukaan) ja yhdessä se on omassa riippumatossa, muuten kiva, mut käy kohta pieneksi, ja hankala, kun ei pääse kiipeämään sinne itse! En ymmärrä miten olen tähän asti pärjännyt ilman kissaa. Hengissä ja jotakuinkin järjissään se nyt mut pitää, pakottaa käymään kaupassa jne. kun ei muuten aina huvittais lähteä kämpästä ulos. Kyljessä nukkuu, tai sylissä tai jotenkin päällä aina kun mahdollista. Eikä herätä ennen kuin seittemältä, mikä on ihan hyvä aika, ja jos väsyttää, otetaan yhdessä päikkärit päivällä. Kovaa vauhtia Brida kasvaa, kiipeilee jo ite mun yläsänkyyn jne. oikein mukava karvanen vauva, ei pidä liikaa meteliä ja raapii vain omaa raapimispuutaan.
Nico. Mitä mä siitä kerroin? No, kirjotetaan nyt vielä: se on tunteellinen (vielä tunteellisempi, ja herkempi kyynelehtiin kuin minä), huolehtivainen, fiksu, puhelias (liiankin), sosiaalinen, sellanen, että puhuu kaikille, niin kuin isä. Äiti ja isä oli täällä viikon, kun juhlittiin äitin 70v synttäreitä, ja Nicokin huomas, että onhan ne isän kanssa kovin samanlaisia, toimeen tuli ja toisiaan kovasti halaili. :) Nicon kävely on aika paljon huonompaa kuin mun, mut kyl se kävelykepin kanssa pärjää, rappusia pääsee jne. On se kyllä hienoa että jaetaan sama vamma, kokemukset ja kivut. Tosin on jännää, kun olen eka kertaa se, joka on fyysisesti pystyvämpi. Nicolla on tosiaan kans kisu, kohta 19v. Furry-poika. Nyt ne jo tulee Bridan kanssa toimeen, kun välillä asun Bridan kanssa Nicolla muutaman päivän.
Miten mä olen jaksellut. No, olin ihan pohjamudissa, itsemurhakuilun partaalla heinäkuussa taas. Mut terapia, ja masennuslääkkeet on auttanut ja tietenkin Brida ja Nico. Sillä on kans masennuksesta yms. kokemusta, niin se jaksaa mun mielialan- ja energiatasonvaihteluiden kanssa. Ja ystävät auttaa, Facebookissa ja Skypessä ja Milja ja Anna täällä nenätystenkin. Nyt oon Nicon dokumenttifilmiprojektissa myös töissä, niin sekin antaa sisältöä ja tarkotusta elämään.
Tullaan varmaan jouluksi Suomeen, ja luultavasti niin, että helsingistä lennettäsiin sitten Lontooseen, että teilläkin voitais sit ennen kotiin lähtöä hetkeks piipahtaa. Uudeks vuodeks mennään ehkä taas New Yorkiin, mut kattoo nyt, saadaanko liput varattua.
En mä nyt sanois, että sä ja mä ollaan etäännytty varsinaisesti, ei tahallaan ainakaan, me vaan ollaan eletty erilaiset elämät etenkin yhdessä asumisen jälkeen. Me ollaan vaan kasvettu erilaisiks ihmisiks, tai ainahan me ollaan erilaisia oltu, ja meillä on ollut hiukan eri arvot ja vapaa-ajan huvit, mutta ei se sitä muuta, ettetkö olis ja tulis aina olemaan mulle tärkeä ystävä. Tottahan se ystävyyttä muuttaa, kun ollaan asuttu pitkään jo eri kaupungeissa ja maissakin, mut elämä menee! Mielessä olet ja paljon, eikä sun todellakaan mitään vanhoja tarvi anteeksipyydellä, munhan tässä pitäis anteeks pyytää, nyt kun itekin painin masennuksen kanssa, toivon, että olisin ite osannut olla sulle parempi ystävä, kun sulla oli vaikeaa!! Haliruts!
Kuulumsiin, toivottavasti joulun välipäivinä tms. myös nähdään!
19. lokakuuta näin Miljan kanssa Darren Hayesin livenä Shepherd's Bush Empire - keikkapaikassa. Oli niin kiva, kun useampi kuuluisa keikkapaikka oli kotoa kävelymatkan päässä! Darren esitteli upeaa uutta soololevyään Secret Codes And Battleships. Tuntui kuin koko levy kertoisi suhteistani ja elämästäni. Pelkästään jotkut levyn biisien nimet kuvaavat elämäntapahtumiani ja tunnelmiani aivan hämmentävän hyvin: "Taken by the Sea," "Don't Give Up," "Nearly Love," "Black Out the Sun," "Talk Talk Talk," "Bloodstained Heart," "Hurt," "Stupid Mistake" ja "Cruel Cruel World" jonka sanoista laitan osan tähän:
I don't know how I'm supposed to feel
Without my tiny little pills
Sudden emotions I have awoken
I'm wet behind the ears
To find myself in such a cruel cruel world
And nobody gets me
Nobody gets me
Nobody gets me...
And everyone left me everyone left me....
And when my hope is gone
I'm feeling numb...
It's been a battle for too long
And all my happiness has gone...
Nämä fillikset vain kasvoivat, kun olin syksyn mittaan saanut vahvistusta sille, ettei minun ja Nicon parisuhteesta tullut mitään. Nico oli elänyt liiankin suojattua vammaisen elämää, ja käyttäytyi välillä kovin keskenkasvuisesti ja itsekeskeisesti. En halunnut enkä voinut olla hänen terapeuttinsa ja äitinsä, joka katsoo hänen peräänsä arjessa, kun tein sitä jo kuusi tuntia päivässä töissä. Hän on tähän mennessä ainoa ihminen, joka on saanut minut huutamaan raivosta. Nico kirjotti paljon nopeammin kuin minä, enkä kirjaimellisesti saanut suun vuoroa, kun kirjoittelimme skypessä. Siispä soitin hänelle ja ihan vaan huusin hertken niin, että pohjakerroksen naapuri juoksi katsomaan, olinko ok. Nicon kanssa oli muillakin raskasta. Kävin itse kerran viikossa terapiassa (työssäkäyvänä £20 kerta) ja yritin töissä estää kaikkien Nicon työntekijöiden ottamasta lopareita ja/tai tulemasta hulluiksi. Nico mikromanageroi kaikkea, eikä antanut filmialan ammattilaisten, jotka hän oli itse palkannut sekä Amerikan että Euroopan tiimeihin, tehdä rauhassa työtään. Hän oli myös erittäin ehdoton visiostaan, eikä halunnut muuttaa sitä oikeastaan yhtään, vaikka se esti meitä toistuvasti saamasta ulkuopuolista rahoitusta.
Marraskuussa otin tatuoinnin, josssa oli Marvelin White Phoenix inspiraationa, mutta joka kuvasi tietysti minua, tuhkastakin noustaan aina uudestaan, vahvana. Istuin tuolissa viisi tuntia, Ivan, latvialainen tatuoijani oli minua päivän nuorempi hiljainen kaveri. Hän kävi viiden minuutin röökitauollla kerran. Aina kun luulin, ettei hienommksi voi enää mennä, niin aina löytyi yksityiskohta, jota hioa.
Onneksi oli Brida, jota oli ihana hemmotella pilalle, ja joka lokakuun lopulla täytti puoli vuotta. Tämä ruokakulho ostettiin Notting Hillistä äidin ja isän kanssa.
Bridan kohtu ei ollut siellä missä piti, joten kisu-polo ajeltiin sekä kyljestä että mahasta striloinnin yhteydessä. Vähän vääränlaisina syntyneitä siis me molemmat, äiti ja karvalapsi.
Brida lempipaikallaan.
Milja-täti oli yksi harvoista ihmisistä, jonka Brida hyväksyi. Milja istui uudessa futon tuolissani usein, ja katsoimme mm. Ally McBeal boxsettiä läpi.
Hyvää joulua!
Lentoliput Suomeen jouluksi oli jo ostettu, enkä halunnut Nicon viettävän kuitenkaan joulua yksin Lontoossa, joten pyysin hänet kaikesta huolimatta Suomeen kanssani. Se oli virhe. Päivät menivät varsinkin aluksi ihan kivasti, mutta viimeistään illalla Nico alkoi haukkua minua ja itkeä vollottaa suureen ääneen sitä, etten halunnut seurustella hänen kanssaan. Lopulta hän haukkui minua jo julkisesti kaikille, kun vierailimme tädilläni, siskollani ja ystävilläni.
Sää ei myöskään ollut paras mahdollinen, oli jäistä ja liukasta, eikä minusta ollut Nicon avuksi, joten emme voineet mennä minnekään itsenäisesti. Lisäksi hän ei ollut ottanut mukaan esim. hammasharjaa eikä alushousuja, pitkistä kalsareista puhumattakaan, kuka niitä nyt viikon lomalla talvella Suomessa tarvisi. Ja ei kun Tokmannille.
21.12.2011 Hervannassa
Vesitornissa kävimme 23.12. ihailemassa harmaita maisemia ja syömässä loistavat kebabit.
Aukusti
Hermanni
Lahjani. Nuo tumput on edelleen käytössä. Reinoja olin toivonutkin Lontoon kylmien lattioiden takia.
Tytöt tapanina.
27.12. Aurinkoa, mutta melko mustaa maisemaa.
En voinut kuvitellakaan matkustavani Nykiin Nicon kanssa uudeksi vuodeksi. Olin loman jälkeen aivan lopussa.
Kommentit
Lähetä kommentti