51. luku, jossa tajuan, etten ehkä haluakaan elää loppuelämääni Lontoossa
11. kesäkuuta 2015 oli Elvis at the O2 näyttelyn vuoro.
Crazy cat Lady-mukin olin saanut lahjaksi Hennalta.
Sähköpostista Antille 25. kesäkuuta:
Moi
Aika se vaan kuluu johonkin... En oo vielä kuullut siitä työpaikasta mitään, olis se haastattelu voinu paremminkin mennä, et en kyllä osaa sanoo mitään... Oishan se vakityö kiva, olis sitte helpompi järjestää ja nähdä tulevaisuuskin. Joo, tämä elämä on ollut tähän asti paljon enemmän sitä hakemista, kuin esim. lapsena olis osannut kuvitellakaan. 7-vuotiaana mulla oli jo suunnitelma ihan valmiina, et koska naimisiin ja lapset ja koirat... No, mieluummin hakemista, kuin jämähtämistä johinkin, mikä ei tunnu aidosti omalta, kuten nyt Hervanta ja Suomi yleensä olis ollu. Ehkä jos säkin näkisit mut täällä, niin tajuaisit, et oon lontoolainen enkä hervantalainen. Porukatkin sen tajus, kun täällä poikkes. Oon kuitenkin asunut täällä taas jo kohta kuus vuotta, yhteensä kolmanneksen elämästäni, toki vähemmän kuin Hervannassa, mutta täällä mä olen suurimmat elämänkokemukseni kokenut, ja täksi ihmiseksi kasvanut.
...Elvis. No, osittain fanitus johtuu isän kolmesta Elviksen LPstä, joita lapsena kuuntelin usein mieluummin, kuin lastenlevyjä. Varmaan jos mun onnellisen lapsen mielenmaisemaan ois painunu yhtä vahvasti Jerry Lee Lewis ja Chuck Berry, niin fanittaisin yhtä paljon niitäkin. Niitä taidettiin vaan kuunnella nauhotetulta kasetilta, ja LPt nyt vaan oli niin paljon jännempiä, tuoksuikin jännälle. Ja Elvis oli komeempi. Ja sen biisit on yksinkertaisia, mut edelleen hyviä ja tunteitaherättäviä. Ja sitä nyt on helppo fanittaa, kun kamaa löytyy ja konsertteja ja tapahtumia. Ihana on myös jakaa innostus kaikenikästen kavereiden kanssa.
Täällä on epämukavan kuuma vaikka pilvistä onkin, tuuletin ei auta mitään. Lisäks vituttaa naapurin lapset, jotka on Egyptistä täällä käymässä ja ramppaa rappusissa niin, et Brida on sängyn alla piilossa. Sitä paitsi, ne hetätti mut puol kolmelta yöllä jotain kiljumalla ja paiskomalla ovia. Kivaa. Toivottavasti ne ei oo täällä kauaa.
26. kesäkuuta tuomi kukki kulman takana. Sähköpostista Antille 29. kesäkuuta:
Syitä siihen miksi täällä on mulla parempi kuin siellä:
A. Täällä on helpompi olla vähävarainen, eikä se ole niin nöyryyttävää kuin Suomessa. Siellä tarvi käyttää luottokorttia loppukuusta silloinkin kun olin töissä, ja välillä kerjätä sossusta vuokrarahat. Täällä tuilla pärjää, ja saan esim. enemmän verohelpotuksia ja muita koska oon vammanen, saan korotettua työkkäriä jne. Siellä vammaistuki oli 75 euroa kuussa, silloin kuin sitä vuoden sain, sittenhän sitä ei enää maksettukaan, kun mulla ei ollut vammasta tarpeeksi kuluja. Täällä vammaistuki päälle 300 puntaa kuussa, kuluja ei kysellä, vaan haittaa elämään.
B. CP- vammasta on mulle haittaa elämään. Täällä pystyn elämään lähes täysin itsenäisesti, talvellakin, siellä piti soittaa isälle, että sain kyydin ostarille tai äitiä taluttaan mut lähikauppaan tai kaverille, jos oli liukasta tai voimat ei vaan rittäneet kävelyyn. Se söi naista, uskotkos. Täällä haitan huomaa vähemmän, koska pääsen kaikilla julkisilla ilmaseks, ei oo pakko huonona päivänä yrittää kävellä edes paria pysäkin väliä sen takia, ettei oo rahaa bussiin. Lisäks täällä on oikeasti ilmainen terveydenhuolto, omalääkäri välittää, ja lääkärit haluaa nähdä mut säännöllisesti, ei vaan kirjota reseptejä vuosiksi. Täällä mulla on varaa niihin kuuteen lääkkeeseen, joita mun on pakko ottaa joka päivä, työttömänä saan ne ilmaseks, pienituloisena halvemmalla.
C. Sää. Lämpösemmät säät ympäri vuoden, vammalle parempi, enkä oo kyllä koskaan tykännyt talvesta enkä lumesta. Paitsi jouluna. Ja lumienkeleistä.
D. Ok, mulla on Suomessa perhe, mut Satun porukkaan en juuri nähnyt silloinkaan kun asuin Suomessa, nyt ollaan ehkä enemmänkin yhteydessä ja vietetään sitten yhdessä kerralla pidempiä aikoja. Äitin kanssa tulen loistavasti toimeen, ja jutellaan paljon enemmän ihan vaan puhelimessa, samassa maassa menee nopeasti hankalaksi. Joo, mulla on myös kavereita Suomessa, mut ei muita oikeasti läheisiä kuin Eve. Eve on myös ainoa, joka on kaikki nämä vuodet pitänyt ystävyyttä yllä silloinkin, kun olen täällä. Mun yhteisö, mun rakkaimmat ystävät on nyt täällä. ...Joo, parisuhteet ei oo toimineet, mut tällä hetkellä mun elämässä on hirveen monta ihmistä, jotka arvostaa ja rakastaa mua ihan tällasena kun oon. Ne ihmiset, jotka mut parhaiten nykysin tuntee, on täällä tai ainakin jossain muualla kuin Suomessa, Eveä lukuun ottamatta.
E. Niin paljon kulttuuria, museioita, ja mahdollisuuksia ympärillä, halvalla, ellei ilmaiseksi. Puoleen hintaan pääsen vammaisena vaikka teatteriin tai eläintarhaan, Suomessa en.
F. Mulle nyt vaan sopii tää elämä paremmin, kuin lähiöelämä Suomessa. Siellä on kiva käydä sen pari viikkoa kerrallaan, mut sit jo alkaan ahdistaan niin moni asia. Monet on samoja asioita, jotka ahdisti jo lapsena, ja minkä vuoksi tunsin olevani erilainen ja ystävystyin toisten erilaisten kanssa, koulukiusattujen, mamujen jne. Ei tätä voi selittää sellaselle, joka ei oo koskaan kokenut Suomea samalla tavalla, mä luulen, et sen voi ymmärtää vain toinen ulkosuomalainen.
G. Ihmisiä, ja vammaisiakin ryöstetaan ihan kaikkialla, Suomestakin oon lukenut monet uutiset, joissa mm. pyörätuolinkäyttäjä on ryöstetty. Senkin kerran, kun mut täällä ryöstettiin, mulla ei ollut keppiä, ja olin vaan ihan tavallinen ihminen keskustassa, viikonloppuna, keskellä yötä, kännissä, enkä pitänyt tavaroistani huolta. Ei se nyt juurikaan Lontooseen liity.
Mä en oo tarvinnut lapsia tekemään musta enemmän aikuista. Kuka sitä nyt haluaiskaan aikuinen olla? Innolla taas odottelen kevättä, kun saan pukeutua Star Trek hahmoksi muiden samanlaisten joukossa. Mä oon tyytyväinen elämääni just tälläsenä just nyt. Joo, elämä olis helpompaa, jos olis enemmän rahaa. Mut ei mulla oo lapsuuden jälkeen ollut kunnolla rahaa tilillä kuin pari kertaa, hetken saatoin olla melkein huoleton, kaikkeen tottuu, vaikka ei se aina kivaa olekaan. Sun vinkkelistä mun elämässä on enemmän ehkä voivottelun tai ainakin päivittelyn aihetta kuin ihailun aihetta, eikä siinä mitään, samaa mielta ois varmaan suurin osa suomalaisista.
Ei me varmaan koskaan tulla toisiamme täysin ymmärtään, mut on tää kuitenkin ihan mukavaa, keskustelu.
Lisäsin kuitenkin vielä 30. kesäkuuta:
... Kyllähän mäkin kaipaan jo täältä Lontoosta pikkukaupungin rauhaan, ikä kai tekee sen melkein kaikille. :) Ja suomalainen minussa kaipaa vettä ja puhdasta luontoa lähelle. Mut veikkaan, et mä tuun aina oleen enemmän kaupunkilainen, ihan senkin takia, että vamma rajoittaa, enkä halua opetella itse ajamaan autoa.
Eipä mullakaan ole Hervannassa tai missään juurikaan kavereita, joita haluaisin nähdä enemmän kuin sen pari kertaa vuodessa. Ei meillä vaan oo niin paljoo yhteistä, että se olis mielekästä. Se kai siinä on, et nää vuodet täällä on muuttaneet mua, mut sit kaikki Suomessa ottaa mut vastaan sinä ihmisenä, jonka ne muutaman kuukauden tai vuodenkin takaa muistaa.
Täällä on melkein 30 lämmintä ja kuuntelen suomimusaa. Kesä on, ja ikkunasta näkyy koivu, vaikka en Suomessa olekaan.
Kuulumisiin... Suvi
Sähköpostista Antille 8. heinäkuuta:
kaikki mun kaverit täällä välillä 30 -45v., joilla ei oo lapsia, asuu vanhempiensa kanssa, ei vaan naapurissa. Miksei se vois olla ihan onnellista, täyttä elämää, vaikka meidän mielestä erikoista onkin, ja me ei niin valittais? Tunnistan kyllä tonkin, et palataan lapsuuden ihmissuhteisiin, jos aikusena ihmissuhteissä epäonnistutaan. ...Kaikki ansaitsis toisen lämpöä ja läheisyyttä, vaikka perinteinen parisuhde ei oliskaan se oma juttu. Kaikki nää on valintoja. Ja lähtee itsestä.
Sekin on valinta, että tekee niitä lapsia ja imettää niitä. Mäkin oon tehnyt tietosen valinnan olla hankkimatta lapsia, niin kyllä mua saa vituttaa, et muiden lapset pitää meteliä ja pitää mua hereillä öin ja päivin ties monetta viikkoa, ja ties kuinka pitkään vielä. Ja kyllä, tämä vammanen tarvii päikkärinsäkin pari kertaa viikossa, että selviytyy töistä ja elämästä yleensä.
Ihania on kaikki teidän lapset, oikeastaan mulle samalla viivalla kun mun siskon lapset. Vaikka lapset ei oo mun juttu, enkä osaa niiden kanssa luontevasti olla, kun en oo koskaan ollu, niin rakkaita ovat kaikki.
Sähköpostista Antille 9. heinäkuuta:
Moi
No tällä kertaa sun viesti ei ärsyttänyt eikä kauhistuttanut ollenkaan. :)
Kyllä, miehillä on yhtälailla oikeus kommentoida naisten ulkonäköä. Etenkin julkkisten tai tuntemattomien. Jos kommentoi kavereiden ja tuttujen ulkonäköä, etenkin päin naamaa, se riippuu kaveruuden syvydestä ja hyvyydestä ja kaverin persoonasta, kuinka henkilökohtasuuksiin voi mennä, mutta rehellinen pitää aina olla. Suurimmalle osalle ihmisistä paino on arka asia, joten siitä en itse ikinä kommentoisi, paitsi kysyttäessä, ja sillonkin vain jotain positiivista. Tomille kuittailen sen hiuksista tai parrasta useinkin. Martinillekin joskus. Evelle sanon useinkin mitä sen pitäs tehdä sen hiuksille esim., tietty hiukan eri juttu, kun hän ei itse näe.
Jep, en tykkää Aholan äänestä, etenkään metalliäänestä, poistin puhelimesta kokonaan Teräsbetonin albumit, en kestänyt kuunnella. Siinä raskasta joulua levyllä vetää kyllä ihan kivasti muistaakseni, en skippaa biisiä. En tykkää Loirinkaan äänestä. Enkä Jenni Vartiaisen. Enkä monen muunkaan, joiden lyriikat on kyl kivoja, tai jotka on mielestäni kyllä taitavia laulajia, biisintekijöitä jne. ...Tykkään tällä hetkellä Samuli Edelmannin äänestä, mutta en tykännyt siitä 90-luvulla. Ehkä mun kuulo, ja maku on niistä ajoista muuttunut. Joka tapauksessa makuasioista on huono kiistellä.
Perheellisillä ja perheettömilla on varmaan molemmilla yhtä paljon hyviä syitä toistensa arvosteluun. Kaikessa on puolensa, ihan globaalistakin näkökulmasta. Henkilökohtasesti en valitsis esim. naapuriksi lapsiperhettä, tai vaikka koiranomistajaa, tai vilkasta tietä, jos olis valinnanvaraa. Riippuu tietenkin mm. seinien ja ikkunoiden paksuudesta yms. haittaisko lapset, liikenne tai koirat. Kesäisin täälläkin häiritsee lapset joka päivä noin kello 7 alkaen, kun mun makkarin ikkuna antaa naapureiden puutarhoihin, ja jotkut kivat vanhemmat sulkee lapsensa sinne aamusin kiljumaan, laulamaan ja leikkimään keskenään, sama juttu viime vuonna. Raksahommat lähellä alkaa sit kasin jälkeen. Aikuset sinkut tai lapsettomat pariskunnat on siitä kivoja, et niistä lähtee vähemmän ääntä, tosin kyllä aikusetkin osaa hyvällä säällä puutarhassa laulaa... huonosti... Lady Gagaa... no, onneks sentään illalla, eikä aamulla. Eli, mua häiritsee kaikki ääni, mikä lähtee kaikista ihmisistä ja asioista, ei vaan lapsista. Tuun kaikenlaisesta taustametelistä tai humusta huonolle tuulelle ja väsyneeksi, mutta jatkuva puhe on ehkä kaikkein ärsyttävintä, etenkin jos yritän keskittyä johonkin....No, nytkin, kun noi naapurin muksut tuli tohon mun makkarin oven taa mekastaan, niin laitoin musaa soimaan, ärsyttää vähemmän, vaikka en mä jaksa musaakaan ihan kauheasti mykyisin kuunnella, mieluummin oon ihan hiljasuudessa. Joo, nää on näitä erityisherkkä-ihminen juttuja... Mä koen, et mä tarvin sen 1-3 päivää viikossa yksinäisyyttä ja hiljasuutta, että jaksan, muuten ärsyttää niin paljon, et pää ei toimi, ja alan tarviin niitä päikkäreitä joka päivä, en vaan kerran pari viikossa.
Tämmöstä tänään. Kuulumisiin!
Yläkerran naapurin vaimo ja lapset jäivät itseasiassa Lontooseen pysyvästi, mikä stresssasi niin minua kuin Bridaa. Lapset ja äiti eivät lähteneet talosta ulos lähes koskaan, joten kaksi taaperoa mekastivat 24/7 sisällä, myös yhteisissä rappusissa. Lapset myös rämpyttivät ovikelloja, jolle Brida murisi jo muutenkin, joten laitoin sen toistuvasti pois päältä. Kerran Brida oli jopa kakannut eteiseen Sandran oven lähelle, ilmeisesti koska ei uskaltanut tulla portaita ylös kylpyhuoneessa olevalle vessalleen. Tapaus sai sinänsä tarpeettoman suuret mittasuhteet, koska naapurini epäilivät hajusta päätellen, että Sandra oli kuollut tavaraa täynnä olevaan asuntoonsa. No, onneksi ei ollut.
Tukholman Miljan, Kanadan Hennan ja Even kanssa vaihdoin myös säännöllisesti kuulumisia Skypessä. Viestissä Miljalle purin köyhän ihmisen ahdistusta: vituttaa jatkuva paprujen täyttely ja rahojen odottelu ja pennien laskeminen... eikä sille näy loppua... että märehdin sitä sitten.
Sähköpostista Antille 25. heinäkuuta:
Moi
Pöyristytit aika pahasti ;), mut nyt on menny sen verran aikaa siitä, kun sun viestin eka kerran luin, niin en kyllä muista, miks niin pöyristyin... Oli varmaan paha päivä, mulla on ollu paljon niitä, semmosia turhasta itkeskelyn päiviä viime aikoina... Kun on kerran ollut vaikeasti masentunut, ei se "musta vesi" joksi masennuksen koen, lähde sisuksista kokonaan koskaan pois... Ketuttaa esim. se, et töissä mua kehutaan koko ajan, mut ei niillä oo tarjota mulle vakihommia. Kaikki mun työnantajat on aina rakastanu mua, en voi tajuta miten mulla ei oo koskaan ollu töitä muuta ku pätkissä ja/tai palkatta. :/ Joo, olisin pariakin tyyppiä parempi asiakaspalvelija tuollakin. Ei oo elämä reilua.
Mutta nyt on kaikesta muusta vapaa lauantai ja hyvä fiilis pitkästä aikaa, joten on (melankolisen) suomalaisen musiikin ja Antille kirjottelun aika.
Me väännetään samoista aiheista kuin minä ja Nigel muinoin konsanaan, jokainen mielipide ja sanavalinta pitää tarkemmin selittää. Ei siinä mitään, ihan mielenkiintosta tää on.
Mun käsittääkseni kaikilla on oikeus kommentoida ihan mitä vaan tässä maailmassa. Arvostella ja kritisoidakin, sillee tää maailma toimii, ja asiat muuttuu. Kyllä mä saan sanoa etenkin ihmisille jotka mä tunnen, et nyt on tukka liian pitkä, tai parta huonosti muotoiltu, tai kuten alakerran himohamstraaja Sandralle just äsken, et "nyt kyllä kannattais heittää toi sukka roskiin, kun siinä on reikä ja näyttää siltä, et siinä on kolmeekin väriä, vaikka se on vaan likanen... sitä paitsi, niitä on vaan yks." Kaikki joille mä oon antanut palautetta, on ottaneet sen kiitollisina vastaan. En mä sanois ääneen mun mielipiteitä, ellen tuntis vastaanottajaa niin hyvin, et arvelisin sen ottavan palautteen positiivisessa ja/tai huumorimielessä vastaan. Tuntemattomat taas ei tuu koskaan kuuleen mun mielipidettä, niin miks sillä on väliä, mitä niistä puhun mun lähimmille kavereille? Enkä oo kyllä eläessäni kokenu kenenkään haukkumista tarpeelliseks, kunhan joskus kommentoin, et joku toinen tyyli sopis jollekin paremmin tai että en ymmärrä jonkun käytöstä tai etten tykkää jonkun musiikista tai äänestä. Mut nää on mun mielipiteitä, ja kaikilla on oma makunsa, muissa ihmisissä vaan joskus ärsyttää jotkut asiat, kai sen nyt saa kinnostuneille ääneen sanoa, jos tulee puheeks. Mut näitäkään en ikinä kirjottelis julkisille foorumeille, korkeintaan kavereiden kesken, jotka on paikalla siinä hetkessä. Esim. Bottaksen facebookkiin tai Rosbergille laitain joskus jotain positiivista kannustusta, negatiivinen palaute on sitten tiimin asia. :) En kyllä koskaan olis kenellekään tietoisesti ilkeä.
Huonollakin tekniikalla laulettu biisi voi koskettaa mua omalle kohdalle niin, et tulkinta saa mut kyyneliin. Elastinenkin saa mut Vain elämää -tulkinnoillaan kyyneliin (Naurava kulkuri, Kuuntelen Paulaa), vaikkei se mikään laulaja ole. Ja joo, Samuli melkein puhuu jotkut biisinsä, mut mä tykkään sen pehmeestä, miehekkäästä äänestä ja tulkinnoista, sen biisien sovituksista. Ja sä tykkäät erilaisesta musiikista, ja kiinnität huomios eri asioihin, eri asiat koskettaa sua, semmosia ne on, makuasiat.
Ei meidän vammaisten matkassa jaksais kauaa muut kuin melko epäitsekkäät, avuliaat, joustavat ihmiset, kun se nyt on totuus, et apua me tarvitaan, mä rappusissa, liukkailla ja juttuja kantaan, Eve esim. silmiks ja käsikynkäks kun kuljetaan vieraassa maastossa.
Joopa, tasan vuosi sitten olin teillä eka kertaa yötä. Se oli tunteikasta se. Hitto ku itketti ku teiltä lähdin kummityttöni ristiäisistä kohti Isojokea. Toki hillittin itteeni aika hyvin, kun Sarin porukoiden autossa olin, mutta en täysin.
Jännä kun en oo Suomessa nyt lainkaan kesällä. Toivottavasti ens vuonna pääsen sekä toukokuussa, että juhannuksena, tai sit elokussa tms. Ja tietty toiveissa on päästä nyt jouluks sinne.
Rakastin ihan tavallista kirjastotyötä mutta Church Streetin kirjastolla Edgware Roadilla ja sen ympäristössä tapahtui myös kaikenlaista mukavaa yhteisöllistä. Minäkin kannoin sinne äänimaljat mukanani ja Reikitin halukkaita ihmisiä hyvinvointipäivien aikana. Kiersin maljojeni kanssa soittelemassa ja reikittämässä ihmisiä myös muiden länsi-Lontoon kirjastojen hyvinvointipäivillä. Henna-tatuointi oli aina kiva saada.
Minussa ei ole taiteilijan vikaan, mutta sen verran osaan saksia, liimaa ja paperinpaloja käyttää, että sain Enterpise -NX01 aluksen kaupungin taivaalle.
Heinä-elokuussa vietin pari pitkää viikonloppua Martinin kanssa Gosportissa koiravahteina ja rakastuin täysin. Kun olin haistellut raikasta meri-ilmaa, nauttinut hiljaisuudesta ja kävellyt Martinin äidin kahden rauhallisen vinttikoiran kanssa puhtaassa luonnossa, oli aina järkytys palata Lontooseen. Yhtäkkiä haistoin taas kaupungin saasteet ja kuulin jatkuvan melun, jolle olin ehtinyt tulla jo immuuniksi. Aloin todella ensimmäistä kertaa haaveilla muualla kuin Lontoossa asumisesta, jos tulevaisuuteni olisi Englannissa.
Kun olin kävelemässä metrolta Victorian linja-autoasemalle se pahin tapahtui, mitä olin kuvitellut mielessäni jo vuosia, Nigel käveli minua vastaan. Hän ei katsonut minuun päinkään, yhtä itseriittoiseltä ja ylpeältä hän näytti kuin aina ennenkin. Hän oli toki saattanut nähä minut jo kauempaa, ihmisiä oli liikkeellä paljon. Hämmentävästi, tuskanhiki tms. ei iskenyt päälleni eikä murhanhimokaan, toki hän ohitti minut seinän puolelta, jos hän olisi ollut kadun puolella, olisin saattanut kepilläni kampata. Tai lyödä.
Bussi ylitti aina ankean Thamesin Chelsea Bridgen kautta matkalla Gosportiin. Elokuun alussa oli kuivaa, veden pinta matalalla.
Sisämaassa kasvaneena maakrapuna fiilistelin Gosportissa tietenkin eniten laivoja ja merta.
Mutta toki siellä on myös paljon historiaa.
Gosportista löyty myös kunnon siipipaikka, siis siinä mielessä, että listalta löytyi paljon vaihtoehtoja. Widow maker-ns. lesken tekijä -siivet olivat jopa liian tulisia minulle. Englannin tapaan ei ollut dippiä, ei kasvistikkuja, eikä edes olutta paikassa tarjoitu!
Walpole Parkin Funfair oli ihanan Steampunk
Takasin Lontoossa kävimme Church Streetin naistenryhmän kanssa Wetland Centressä Barnesissa päiväretkellä.
Elokuun 12. on Tomin ja minun ystävyyden vuosipäivä.
ja elokuun puolivälissä olimme taas Tequila Tex Mexissä. Vadelmamargarita oli ihanaa ja niin myös Ensalada tex mex, jossa oli kunnolla halloumia.
 |
| Passionhedelmämargaritasta tuli uusi suosikkini. |
Projekti, joka maksoi palkkani loppui elokuun lopulla, mutta koska nautin työstäni, jäin kirjastolle vapaaehtoiseksi, tosin vapaaehtoisena tein hommia yleensä vain kahtena, en kolmena päivänä viikossa. Sain silti kukkia, minua kovasti kehuvan kortin ja kalliin sarin lahjaksi viimeisenä työpäivänäni.
Työkkärikin arvosti aktiivisuuttani niin, ettei minun tarvinnut käydä työvoimatoimistolla kuin kerran kuussa normaalin, joka toinen viikko toistuvan, tapaamisen sijaan.
Syyskuun 2. kävin pitkästä aikaa parturissa. Parturivärjäyksiin ei ollut varaa, onneksi Martin tai Sandra auttoivat siinä. Taustalla näkyy Destination Star Trek julistetta ja laminoituna RLSBn näkkäriporukalta saatu lista ominaisuuksistani kuten wild card- villikortti ja enigmatic- arvoituksellinen.
Välillä piti käyttää nettiä puhelimella, kun Brida käytti läppäriä.
Sähköpostista Antille 19. syyskuuta:
Olo on astetta parempi taas täälläkin, kuin taannoin. Mä näen masennuksen mustana vetenä, jota tuun aina kantaan sisälläni, joskus sitä on vähemmän, joskus enemmän... En tiedä sinänsä, mistä vaihtelu johtuu. Mä kyllä tykkään syksystä vuodenajoista eniten. Se on aina ollu mulle muutoksen, uusien alkujen aikaa. Isot ja pienet muutokset piristää. Ostin taannoin tosi kivan tekonahkarotsin, ja oon onnellinen, kun alkaa olla tarpeeks vilposta sitä joskus käyttääkin...
Kirjastolla pusken töitä varmaan enemmän kuin kukaan, vaikka nyt siis ilman palkkaa ja vaan pari päivää viikossa. Mut musta tykätään siellä kamalasti, ja mun panosta arvostetaan, ja kaikki pomot ja asiakkaat ja muut muistaa sen myös sanoo usein. Siitä tulee pakosti aina tosi hyvälle mielelle, vaikka ei sinne aina huvittais ilmaseks mennä huhkimaan, etenkin kun työmatkaan menee vajaa tunti, ja se on välillä vähän ärsyttävää, vaikka mukavasti se kuluukin lukiessa. Siellä mä opetan uudelle harjoittelijalle kirjojen hyllytystä ja oma-aloitteisuutta. Se on sellanen nuori kloppi, johon kaikilla on jo muutamassa viikossa menny hermot, se ei oikein kuuntele ohjeita eikä noudata niitä, vänkää monessa vastaan ja tulee lounaalta takas miten sattuu... Mut se sit saa vuoden harjoittelupaikan, kun on nuori... Meikäläinen kun ei enää oo, niin en voi sellasia paikkoja hakea.... No, ehkä tästä mullekin vielä poikii jotain. Toivossa on hyvä elää.
Ehdottomasti kaikkien ei kannattais avata suutaan minkäänlaisiin arvosteluihin, mut sitähän me koko ajan tehdään, verrataan asioita ja ihmisiä toisiin, arvotetaan ja arvostellaan, tahtomattaankin, se on kai ihmisen luonto. Ja toki kritiikki voi olla vahingollista siinä missä kannustavaakin, ja joskus ihmiset luulee olevansa kannustavia, mut vahingoittaakin tietämättään ja tahtomattaan kohdetta. Joskus olis sanomatta paras, ja parhaillakin ihmistuntijoilla välillä pelisilmä pettää.
Me yrittettiin tässä Even kanssa saada Mattia innostuun lähteen tänne käymään, mut ei se innostu, ei oo Matti ulkomaanmatkailija. Eikä mun kanssa hengailu tarpeeks inspiroi. Mua kyllä masentaa, ettei oo moni muukaan mun Suomen kavereista tänne haluamassa. Tiian porukka oli maaliskuussa, mut nyt Tiia on taas raskaana, niille on tulossa kolmas, et varmaan menee taas ainakin pari vuotta, ennen kuin ne tänne taas tulee. Se on muuten kumma, että lapsiperhe jossa molemmat vanhemmat on vammasia, on käynyt täällä mun kavereista eniten. Täällä voin rauhassa keskittyä niihin kavereihin, jotka tänne tulee, Suomessa kun pakosti pitää jakaa ne harvat päivät niin monelle. Mut joo, ei oo pakko jos ei halua. Mä melkein päivittäin lasken täällä päiviä, et kuinka monta päivää mun pitää ainakin olla Suomessa jouluna ja kuinka monta keväällä, et koska ja kuinka monta ihmistä näen milloinkin. Tulee tunne, et mulla on liikaa rakkaita ihmisiä Suomessa, ja nekin ikävästi hajallaan. Jos mulla oliskin vakityö, lomien suunnittelu olis helpompaa eikä ajais budjettia ja elämää kaaokseen kuukausiks joka kerta.
Mitäs, Martin on britti, ja perusbritin tavoin on matkustellut vain Ranskaan ja inhoo sitä maata. :). Pari vuotta mua nuorempi (sama syntympäpäivä kun Evellä ja yhdellä toisella mun parhaista ystävistä, Hennalla.... melkein kaikki mun parhaat kaverit paitsi teikäläiset on syntyneet syksyllä, jännä). Ihmisinä me ollaan aika samanlaisia, se on vaan rennompi siinä missä mä tykkään suunnitella. Se ei puhu sanaakaan suomee, et joo, tankeroenglanti on tarpeen, tai meikäläisen käännökset, mut tokihan Suomessa melkein kaikki englannilla pärjää, sinäkin. Siis jos ja kun sen nyt saan Suomeen... loka-marraskuun vaihteessa varailen yhdelle tai kahdelle lippuja toivottavasti sekä jouluks että kevääks, tänään just katoin, et nyt olis maaliskuun alun liput halvimmillaan, et huhtikuun lopun on sitten toivottavasti marraskuussa. Sit on sellanenkin vaihtoehto, et tullaan isommalla porukalla juhannukseks, mut kattoo nyt. Mä toivon, et Martin vähä enemmän innostuu Suomesta ja suomalaisuudesta sitten, kun pääsee Suomessa käymään, ja tapaa muita suomalaisia, kuin meikäläisen. Oon mä tehnyt sille lihapullia ja syöttänyt juustokabanossia ja Fazerin suklaata, mistä kaikista se on kyllä kovasti tykännyt, mut salmiakista ei, :) mikä on ihan hyvä asia, ei tartte mun harvoja samiakkilähetyksiä sille jakaa. :)
Emmää ny tähän väliin muuta keksi. Kerro sää taas kuulumisia, kun siltä tuntuu.
Halauksin, Suvi
Miljallekin kuvailin, melankolista meikäläistä riipivät taas muustat vedet, eivätkä paikalliset oikein ymmärtäneet. Työkavereiden silmissä olin vain ihmeellinen, karismaattinen ja positiivisuutta sädehtivä vaikka elän jatkuvien kipujen kanssa ja elämässäkin olin kokenut kaikenlaista. Toisaalta: syksystä tulee vaan... no, on jotenkin helpompi ja omampi olla, kun meikäläinenkin hikoilija saa vihdoin laittaa enempi päälle ja mennä semmoseen talviunen tapaseen...
1. marraskuuta Royal Albert Hallissa kävimme Star Trek matkalla sinfoniaorkesterin säestyksellä.
Kommentit
Lähetä kommentti