44. luku, jossa kohteena on Star Trek

Torstaina ennen ensimmäistä Destination Star Trek Londonia Facebook ryhmämme jäsenet tapasivat pubissa lähellä tapahtumapaikkaa. Tomia jännitti liikaa ihmisten tapaaminen, joten hän tuli Lontooseen vasta perjantaina. Jännitti tätäkin introverttiä, mutta halusin osallistua. Siellä istui monta muutakin hiljaista tyyppiä, mutta olimme yhtä porukkaa. 

Seuraavana aamuna, kun olin Tomia vastassa King's Crossin asemalla, uusi nahkanilkkurini hajosi, pohja irvisti kärjestä. Jos olisin ollut Hammersmithissa, olisin tiennyt kaksikin suutaria, mutta takaisin en enää ehtinyt. Linkkasin siis rikkinäisellä kengällä kaksi päivää suuressa Excelin näyttelyhallissa. 

Cosplayasin lauantaina Nana Visitorin hahmoa Major Kira Nerysiä Star Trek Deep Space Ninesta. Tässä olen Nana Visitorin kainalossa. Rakkain Star Trek kuvani vieläkin. Olin ostanut jopa rooliasuni väriin sopivan kävelykepin, mutta sitä ei kuvissa näy, eikä nilkkureitani, nekin uniformun väriin sopivat. 

Olin ostanut Silver paketin, johon kuului kantokassi, juliste, yksi valmis nimikirjoitus, kolme nimmaritikettiä ja neljä talk- tilaisuutta, sekä vähän paremmat istumapaikat niissä. Yksi nimikirjoitustiketti sattui olemaan Nanalle. En muistanut yhtään sanoa hänelle, kuinka tärkeä hänen vahva mutta hengellinen naishahmonsa oli minulle, niin tohkeissani olin idolini tapaamisesta. Höpötin vain jotain sopivista hiuksistani. 

Casey Briggs- Cardassian Damar DS9. Ensimmäinen Star Trek fanikuvani. 

                                    Andrew Robinson, Garak, DS9

Marc Alaimo, Dukat, DS9

Rene Auberjonois, Odo, DS9, minä sanoin "Hello lover" Hän sanoi: "Nice to see you again Nerys."

Avery Brooks, Captain Sisko, DS9

Ira Sreven Behr, tuottaja, käsikirjoittaja, DS9, TNG, Outlander.. Hän lupasi tulla häihini ja tuoda kaikki Star Trek kaverinsa, jos menisin joskus naimisiin Las Vegasin Star Trek tapahtumassa. 

Sunnuntaina nilkkurin pohja oli jo melkein kokonaan irti, kävelin korkkareilla, joista niistäkin katkesi nilkkanauha, joten minun piti lähes luistella, että kenkä pysyi jalassa. 

Star Trek tapahtumassa oli hauska sanoa Walter Koeningille: "I loved you in Babylon 5!" 

William Shatner puhui niin pitkään yliaikaa, että missasin valokun Brent Spinerin kanssa, mutta vaihdoin sen alla olevaan ja näin kyllä Mr Datan seuraavassa DSTL tapahtumassa pari vuotta myöhemmin.

Jeffrey Combs, DS9, VOY ENT, jopa Babylon 5, CSI, Criminal Minds, monia hahmoja. 

Dominic Keating, ENT. "Too sexy for your shirt" sanoin, ja hän sanoi, "Damn right I'm too sexy for this shirt". Todellakin, nännit näkyi! Eräässä myöhemmässä tapahtumassa hän pussaili yhden ystäväni kanssa ja harrasti seksiä tuttuni kanssa.... aika limainen tyyppi. Kun hän istui pöydässämme Enterprisen jaksoista juttelemassa, hän ei huomioinut minua ollenkaan, todellista fania, joka muisti jokaisen jakson nimen, vaan jutteli pelkästään kauniille ystävälleni.  

Connor Trinneer oli Enterprisen lempinäyttelijäni. Purskahdin kuvan saamisen jälkeen itkuun. Vuosia myöhemmin hän istui vieressäni tapahtumassa, ja tykkäsi Enterprise tatuoinnistani, jonka vain jotkut tosifanit tajuavat Star Trek tatuoinniksi. 

Vaughn Amstrong, Enterprisen Amiraali Forrest 

Museon puolella oli rooliasuja ja propseja. 

Enterprisen käytännölliset uniformut taskuineen ovat suosikeitani.

Enterprisen kapteeni Archerin koira Porthos oli sairaana jaksossa A night in Sickbay.

Sevenin asu Voyagerista.

Voyagerin kapteeni, Kate Mulgrew, myös tuttu Orange is the New Black -sarjasta. Suosittelen Katen elämänkertaa, Born with Teeth, kaikille.  

Sir Patirck Stewart, Star Trek- Uusi sukupolvi, X-men jne. 

Otatimme vielä Tomin kanssa kuvan NCC-1701 komentosillalla, minä kapteenina, Tom pilottina.  

Tomin kanssa matkasimme taksilla halki Lontoon luokseni länteen vielä yhdeksi yöksi. En olisi selvinnyt rikkinäisillä kengilläni monta metron vaihtoa!

Viime vuosina DSTL kantokassi on toimittanut saunapussin virkaa. 

Töissä tiimiimme oli tullut lokakuun alussa uusi tuottaja edellisen otettua loparit. Peter oli mahtava tyyppi ja projektissa oli tekemisen meininki etenkin Pisan reissumme jälkeen. CP-vammaisia lapsia syntyy koko ajan vähemmän, mutta silti CP-vamman tutkimus ja tutkimusrahoitus on aina keskittynyt lapsiin. Kun 70% kaikista maailman CP-vammaisista on aikuisia, tuntui tärkeältä antaa CP-vammaisille aikuisille ääni ympäri maalilmaa. Tiimiläisemme matkustivatkin Kiinaan ja Intiaan ihmisiä haastattelemaan, USAssa ja Englannissa tekemiemme haastattelujen lisäksi. 

Koin itseni ihan luuseriksi ja turhaksi usein, sillä tein töitä hitaasti koska kroppani kipuili paljon, hermopinteitä ja kramppeja oli siellä täällä ja etenkin selkäni, oikea käsi ja jalka olivat jatkuvassa kiputilassa. Osittain tämä johtui luultavasti siitä, että käyttämiemme yhteistoimistojen nojatuolit ja baarijakkarat eivät olleen mitenkään ergonomisia, eikä ainakaan spastiselle keholleni sopivia, eikä läppärin raahaaminen pitkin Lontoota eri toimistoihin ollut herkkua. Myös toimiston taustamelu, valot ja ilmastointi ärsytti erityisherkkää hermostoani. Muutenkin istuma-asento, tai mikä tahansa asento, jossa pysyin liian pitkään, sai kroppani huutamaan kivusta, keskittymisen herpaantumaan ja ärsytyksen ja fatiikin kasvamaan. Joten tein paljon töitä kotona, jossa sain istua sängyssä, lämpimässä peiton alla, selkä juuri sopivaan kulmaan tuettuna. Sain lääkäriltä unilääkkeitä ja dicloflexiä lihas- ja nivelkipuihin (diklofenaakkia on mm. Voltarenissa ja sen tiedetään myrkyttävän luontoa ja tappavan eläimiä) ja oloni helpottui jonkin verran. En voi tietää, mutta on mahdollista, että fibromyalgia oli puhjennut minulle jo tuolloin. 

Kävin crystal healing, kivihoitajan kurssin marraskuussa, ja hoidin näyttötyössäni kolmea tuttuani kutakin kolme kertaa varsin menestyksekkäästi uusia asioita oppien ja todistuksen ansaiten. Kivissä on se hyvä puoli, että samoilla kivillä voi hoitaa itseään ja muita monia kertoja, toisin kuin vaikka pillereillä. 

Marras- joulukuun taitteessa tein ensimmäisen itsenäisen junamatkani Lontoon ulkopuolelle, kun matkasin Tomin perheen luo Stockton-on-Teesin pohjois-Englantiin. Koska Tomilla ei ole ajokorttia, oli hän isänsä kanssa Eaglescliiffen  asemalla vastassa. Tomin äidille vein lahjaksi Lontoon suomalaiselta kirkolta joulumarkkinoilta ostetun mariskoolin. 

Tom oli ensimmäinen englantilainen, jonka kotona kyläilin. Itseäni hämmensi eniten se, kuinka kylmä sisällä oli! Olohuonetta sentään kaasutakka välillä lämmitti ihan mukavasti. Kaikkia ovia pidetään aina kiinni, ettei lämpö karkaa. Vessassa ei ollut edes patteria ja toisaalta kylpyhuoneen ikkuna oli juuttunut auki, joten suihkussa oli aika kylmä käydä joulukuun alussa! Huoneet olivat pieniä suomalaiseen taloon verrattuna. Kolmanneksi itseäni hämmensi, kuinka paljon Tom vietti aikaa vanhempiensa kanssa olohuoneessa, ja kuinka he katsoivat yhdessä sellaisiakin tv-ohjelmia, kuten scifiä, mitä minun vanhempani eivät katsoisi. Ihana perhe kaiken kaikkiaan.   

Minulla piti olla torstaina 25.10. toinen karsastusleikkaus, mutta sairaalalla paljastui, että minulla oli virtsatulehdus. Sain antibiootit ja jostain syystä ne saivat minut nukkumaan lähes tyystin seuraavat neljä päivää. Koin syyllisyyttä ja häpesin sitä, että olin sairas  ja voimaton, niin, että taas hetken toivoin kuolevani. 

Leikkaus siirtyi hauskasti Suomen itsenäisyyspäivälle. Elämäni kolmannessa karsastusleikkauksessa olin ollut kesällä 2011, 21 vuotta edellisen jälkeen. Ennen leikkausta tilasin Suomesta paperit lapsuuden leikkauksista, joissa kerrottiin, että niissä oli käytetty mm. "tylppiä saksia", "koukkua nasaalisti" ja "tupakan tumppia." Toki ymmärsin, että kyse oli lääkärislangista, mutta oli silti hauska kuvitella, kuinka leikkaussalin nurkassa joku poltti röökiä, jotta sillä voisi sitten kivasti polttaa silmääni oikeassa kohtaa leikkausta. Lääkärinikin vain totesi, että tämän takia ei tavisten kannatakaan epikriisejä juuri lukea. Koska minulla oli lapsuudesta muistoja kuumeen nousemisesta ja oksentamisesta sekä silmä- että korvaleikkauksien jälkeen, tapasin ennen leikkausta nukutuslääkärin, joka rauhoitti minua kertomalla, että itse asiassa on ihan normaalia, että lapset, naiset, ja ne, jotka eivät ole koskaan polttaneet tupakkaa ja vieläpä ne, joilla on punapigmenttiä hiuksissa, reagoivat voimakkaasti nukutusaineisiin. 

Ensimmäinen leikkaus Chelsea and Westminster sairaalassa meni hyvin, mutta minulle haluttiin varmistaa yön yli huonepaikka, koska olin aikaisemmin saanut nukutuksesta voimakkaita reaktioita. Heräämössä kuulin ensimmäiseksi, ilmeisesti radiosta, Joan Osbornen "One of Us" kappaleen, ja aloin muitta mutkitta heti laulaa mukana. Minut kärrättiin nopeasti eteenpäin, ja sattuipa niin, että ainoa vapaa vuodepaikka löytyi yksityiselta puolelta, toivon ettei syy ollut laulunlahjoissani! Ei huono, oma huone ja televisio, ja menusta sain valita haluamani alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan! Hoitajatkin olivat aivan huippuja! Enkä voinut ollenkaan huonosti, eikä kuume noussut. 

Niinpä toinen karsastusleikkaus joulukuussa, missä leikattiin molemmat silmät, uskallettiin hoitaa päiväkirurgiana. Muuten hyvä, mutta olin sairaalalla tietenkin aikaisin aamulla, mutta leikkauksen alku viivästyi, koska potilasmuistiinpanoni olivat hukassa, joten jouduin istumaan ja odottamaan, tylsistyneenä ja nälissäni,  leikkausta kolmisen tuntia ja leikkauksen jälkeen, silmätippoja ja lääkeitäni sairaalan apteekista, toiset kolme tuntia. Milja tuli saattamaan minut kotiin. Olin ollut yli vuorokauden syömättä, muistelisin, että söimme hyvällä ruokahalulla turkkilaista, kun pääsimme kotiin 9 jälkeen illalla. 

12.-26.12. matkasin taas Suomeen. Toinen silmäni oli edelleen aivan punainen ja stressasin siitä, etten nähnyt niin tarkasti kuin ennen leikkausta, mutta myöhemmin tajusin, että tämä johtui siitä, että laitoin silmiini liikaa lääkitsevää rasvaa, joka ei kaikki imeytynyt, jäi ripsiin jne. eikä siis ollut pysyvä tila, eikä johtunut varsinaisesti leikkauksesta. 

Suomi oli kauniin luminen ja ehdin sopivasti juhlimaan Saijan synttäreitä ja joulua, ja ihailemaan aina hymyilevää siskonpoikaani Dahiria. 

Joululahjani. Puhtaat valkeat lakanat katsoin viimeksi viime vuonna. Anna Puun levy oli elämäni musiikkia tuohon aikaan. 

Kylmä oli. Minullakin oli pienenä tuo samainen myssy.

Lunta oli. Kuvassa myös äidin tekemä himmeli. 

Kun palasin tapanina kotiin, meillä ei ollut sähköä vuorokauteen. Joulukuussa. Tervetuloa vaan Englantiin talvella!

Kun Tom tuli luokseni 27. päivä, hän purskahti itkuun, koska oli ensimmäistä kertaa ikinä erossa perheestään joulun aikaan. Jopa silloin, kun hän oli asunut edellisen tyttöystävänsä kanssa, olivat he menneet jouluksi omien perheidensä luokse. Tällainen perhekeskeisyys on tavallista englannissa, mutta vierasta minulle. Tunsin että hän olisi mieluummin ollut muualla kuin kanssani. 

Brida toisaalta oli leimaantunut minuun niin voimakkaasti, että sähisi ja murisi niin Tomille kuin kaikille muillekin vierailleni, joihin ei ollut tottunut ollessaan pentu, ja jotka Bridan mielestä olivat viipyneet liian pitkään. Välillä Brida ei päästänyt ihmisiä  takaisin ylös huoneeseeni, jos he olivat käyneet alhaalla keittiössä tai vessassa, mikä ei tietenkään tehnyt vierailusta kauhean rentouttavaa Tomille eikä muille, joilta Brida halusi minua suojella.