42. luku, jossa juhlin sitä, että olen selvinnyt hengissä jo 30 vuotta

Kuvissa the boss kitty Brida vahtimassa valtakuntaansa. Enimmäkseen olimme kyllä aina jotenkin sylitysten, kun molemmilla oli krooninen halipula, mutta siitä oli vaikeampi ellei mahdoton ottaa hyviä kuvia. Etenkin kun painajaiset vaivasivat tai kun terapiasta oli jostain syystä taukoa, mikä myös vaikutti unen laatuun ja määrään heti, oli ihanaa kun oli Brida seurana. 

Uuden vuoden 2012 piti alkaa iloisesti Miljan ja hänen kavereidensa kanssa, mutta se alkoi masennukseen juomisella ja kaatumisella vieraissa portaissa, onneksi väänsin vain vasemman peukaloni, en niskaani. 

Tammikuun alkupuolella kuulin, että Nigel ja Kornelia olivat saaneet lapsensa. Itkin ja nauroin, leikkasin Nigelin kylpytakin silpuksi ja näin painajaisia, jossa huusin mm. kolmatta lastaan odottavalle siskolleni: "miksi sä sait sen elämän, mitä olin itselleni suunnitellut?" Onneksi aloin vähitellen tuntea surun, itsesäälin ja ikävän lisäksi myös tervettä vihaa. En todellakaan ollut tunteeton ice queen, niin kuin Nico väitti. 

Milja oli tuona keväänä suurena apuna. Usein viikonloppuisin kokkailimme, yleensä pizzaa tai suolaista pannaria, katsoimme  striiminä hyviä sarjoja, sekä kuuntelimme musaa, lauloimme ja tanssimme ja paransimme maailmaa. 

Kirsikkapuut kukkivat Lontoossa usein jo tammikuun puolenvälin paikkeilla, kuten 2012.  

Ja sitten 4. helmikuuta 2012 satoi lunta. Makuuhuoneeni viihtyvyyttä ei lisännyt, että vettä tuli taas sisälle oven karmin kautta. 

9. helmikuuta lumesta oli jäljellä enää lumiukko naapuritalon pihassa. 

...ja kotikatuni Auriol Road näytti jo keväiseltä. 

2012 kevään tein enimmäkseen töitä kotoa kello 9-17.30 paitsi torstaisin, kun tein vain aamun töitä ja kävin itapäivällä terapiassa 14-15 ja illat sitten toivuin siitä. Työskentelimme myös Regus yhteiskäyttötoimistoissa, jollainen sattui olemaan Hammersmith Roadin toisella puolella naapurissani. Käytimme joskus myös Gunnersburyn Regusia lähellä metroasemaa.  

Tähän väliin kuvailua siitä, millaista Nicon kanssa oli tuona keväänä, ja kuinka toksista ja epäammattimaista hänen käytöksensä oli. Nico saattoi puhua työasioista ja yhtäkkiä alkaa nälviä, solvata ja haukkua minua. Hän kutsui minua usein hulluksi ja nartuksi ja kertoi kuinka hän vihaa minua siksi, etten rakasta häntä. Oloni alkoi olla sama kuin Nigelin kanssa, samaa näissä narsisteissa oli, että molemmat olivat hyvää seuraa hyvällä tuulella, muttei koskaan tiennyt milloin ja mistä he reagoisivat vihalla. Nigel hyökkäsi mykkäkoululla, Nico sanoilla. Puheitaan hän ei pahoitellut, koska hänen mielestään hän oli oikeutettu, kun häneen sattui. Nico tuntui olevan vihainen maailmalle ja sitä mieltä, että maailma oli juuri hänelle velkaa ja hän itse oli maailman napa.    

Välillä kuitenkin yritimme tulla vapaa-ajallakin toimeen. Kerran tuona keväänä olimme menossa kuuntelemaan työkaverin tutun bändiä. Ajatus oli, että söisimme ensin, ja matkaisimme sitten halki Lontoon keikkapaikalle. Nico oli myöhässä, kuten aina. Olin jo hangry, eli nälkäkiukkua pukkasi. Emme kuitenkaan ehtineet enää odottaa ruokaa ja syödä, jotta ehtisimme keikalle ajoissa. Tämän lisäksi Nico toi, minun kannettavakseni, minulle ostamansa ison laatikollisen meikkiä ja meikkivälineitä. En juuri koskaan ole käyttänyt muuta kuin ripsiväriä ja meikkivoidetta, erityistapauksessa huulipunaa, joten koin massiivisen meikkiboxin minulle antamisen loikkauksena, tai ainakin, ettei hän tuntenut minua tai halusi muuttaa minua. Hän taas ei voinut ymmärtää, miksi loukkaannuin, eikä tajunnut  edes sitä, että hän olisi voinut tuoda boxin vaikka töihin, niin että minun ei olisi tarvinnut kantaa sitä koko iltaa metrojen ja ravintolan väenpaljoudessa. Viimeksi viime vuonna, 11 vuotta myöhemmin, Nico nosti taas esille tuon tapauksen esimerkikkinä siitä, kuinka outo ja mahdoton nainen minä olen.   

Jos menin RLSB näkkäreiden kanssa johonkin koko päiväksi, tein sen päivän työtunnit sisään kun ehdin ja jaksoin. Nico ei ollut siinä kovinkaan tarkka, koska ihmiset työnsä tekivät. Joustavuus sai minut pysymään Nicon projektissa.

Olin käynyt syksyllä näkkäreiden kanssa mm. Natural History museossa, joulukuussa Rock of Ages musikaalia katsomassa sekä Tate Modernissa tammikuussa. Kerran kävimme keilaamassa ja olin huonompi kuin kaikki sokeat ja heikkonäköiset. Monella heistä ei olekaan samoja tasapaino ja koordinaatio-ongelmia kuin minulla, hajataiton ja huonon näön lisäksi! 

Maaliskuussa retkeilin heidän kanssaan junalla Canterburyyn. Kiva historiallinen  pikkukaupunki, mietin, että siellä voisi jopa asua. 

Tässä kävelemme kaupungin muurilla. 

Audiokierros Canterburyn tarinoiden maailmaan oli mielenkiintoinen. 

Canterburyn katedraali vuodelta 1834 oli vaikuttava ulkoa ja sisältä. 

Canterburyn piispan istuimella viihtyy kuulemma enimmäkseen hänen kissansa, harmi kun ei nähty.

Tiinan kanssa Prince Alfredissa Steveä katsomassa keksimme alla olevan tatuoinnin, ja otin sen vihdoin huhtikuussa kuukautta ennen 30. syntymäpäivääni. Viestinä ranteessa, kellon paikalla "Forever Young and Foolish" muistuttaa, ettei tarvitse murehtia ajan kulumista, ikääntymistä tai sitä ettei elä sellaista elämää kuin muut saman ikäiset. Itse esim. haaveilin tuolloin sinkkujen kimppakämpästä Miljan ja Hennan kanssa, tosin elämä ei sitten mennyt niinkään. 

Tekstinä tatuointiin sisältyy Steve Young ja Koop Arposen biisi Young and Foolish. Ja sitten vielä loistava Alphavillen 1984 biisi Forever Young. Täydellistä! Tiina otti myöhemmin Lontoossa käydessään samanlaisen ranteeseensa.  

Otin samalla toisenkin tatuoinnin. Koska vasemmassa pohkeessani oli jo tatuointi, halusin jotain okeaankin pohkeeseen. Pyydyin Ouroborokseen, käärmeeseen joka syö häntäänsä, koska siinä on samaa symboliikkaa kuin vasemman olkapään Phoenixissa: uudelleen syntyminen, itsensä uudelleen luominen, ikuinen elämä ja kiertokulku. Etsin itseäni ja rakensin minuuttani ensimmäistä kertaa itsenäisenä, vapaana naisena, kun olin vuosia nähnyt arvoni vertaamalla itseäni muihin ja siihen, mitä he minusta halusivat. 

Olen myös aina pitänyt käärmeistä, suomalaisessakin traditossa käärmeet ovat vahvoja suojelijoita ja mm. viisauden symboli. Olin saanut rakastamani vaskikäärme- Kalevala korusarjan vanhemmiltani ylioppilaslahjaksi. 

Ivan piirsi käärmeen vapaala kädellä. Harmikseni violetti väri ei oikein pysynyt, joten käärme sai pinkimmän nahan Suomessa 2021. 

 Olen lapsesta asti rakastanut punaisia kenkiä, nuo olivat tosi kivat, vaikkeivat minun kävelytavallani kauaa ehjänä pysyneetkään. 

    Kävin tuossa välissä, noilla kenkillä, myös parilla tosi kivalla eHarmony treffeillä. Toisen nuoren miehen kanssa höpöttelin pubin sukemiseen, hän vannotti minua vielä viestillä, etten koskaan saisi muuttua, ja sitten blokkasi minut. Toisen kanssa juttu luisti myös, mutta ei hänestäkään enää mitään kuulunut.  Kolmannen miehen, mukavan irkun kanssa päädyin kesällä jopa toisille treffeille, ja hän yöksi luokseni, koska treffasimme pubissa kävelymatkan päässä kotoani. Sen jälkeen hän ei vastannut viesteihini, sitten selitteli, että oli vahingossa jättänyt puhelimensa töihin, mutta sitten taas hiljeni. Poistin eHarmony profiilini. 

Olin jo kolme vuotta etsinyt itselleni täydellistä punaista mekkoa, ennen kuin tämän löysin. Mekko on edelleen rakkain vaatteeni, ja siihen liittyy paljon elämäni parhaita muistoja. Tukankin värjäytin punaisemmaksi kolmenkympin saavuttamisen kunniaksi, ja malli lyhenikin taas. 

Sohossa Kaslikissa, tietysti taas, juhlittiin synttäreitäni. 

Rachael oli työkaverini ja kameranainen. Tuimme toisiamme Nicon hulluksi tekevää vaikutusta vastaan. 

Jatkoimme juhlimista 12 Bar Clubissa, jonka olin löytänyt belgialaisen Janin kautta aikaisemmin keväällä. Janin tapasin Badoo deittisivuston kautta, ja jutellessamme online melkein non-stop pari viikkoa. Meillä oli aivan mahtavaa. Mutta hän ei sitten tykännytkään minusta livenä, vaikka minä olisin kyllä tykännyt hänestä, pitkästä ja parrakkaasta nallekarhusta. Hän ghostasi minut ja oli todella kylmä, kun Annan kanssa näimme hänet 12 Bar Clubissa viikkoa tai kahta myöhemmin. Tähän regoin, minulle  luonnollisesti, pussailemalla ainakin kolmen eri tyypin kanssa, juomalla ja tanssimalla aamuun, niin, että kun menin etsimään violettia kukikasta kävelykeppiäni, jonka olin jättänyt seinän viereen, se olikin varastettu. Siitä se itku vasta sitten repesi. Ei siinä mitään, pärjään kyllä ilmankin keppiä, mutta Oxford Streetillä bussipysäkillä minulta varastettiin vielä lompakko ja alle puoli vuotta minulla ollut Nokian E72 amethyst puhelin. Olen melko varma, että jos en olisi itkenyt ja ollut harmituspäissäni muissa maailmoissa, tai jos minulla olisi ollut keppini, ei minua olisi ryöstetty. No, toivottavasti kerta oli ensimmäinen ja viimeinen. 

Joka tapauksessa, tämänkin jälkeen tykkäsin käydä 12 Bar clubissa, koska se oli halvempi ja mukavan rähjäinen eikä niin täynnä kuin monet muut keskustan clubit, musiikkikin oli enimmäkseen hyvää ja pitkästä aikaa sain nauttia tanssimisesta jalkani kipeiksi ja turvoksiin. 

 

Milja ja Anna

En kyllä yhtään muista kenen hattu, mutta hauskaa oli. Vaskikäärme-koruni näkyy kauniisti.  

Näkkäreiden kanssa joogasin toukokuun alussa ja kuun lopulla kävimme Westminster Abbeyssa, mukaan lukien sen yksityinen puutarha... 

        ...sekä St James's parkin kahviossa, jonka terassilta tämä kuva on otettu. 

Mutta se, että paluumatkalla kävelykeppini luisti metron sateesta märällä lattialla, kun olin astumassa metroon, on jäänyt parhaiten mieleeni. Horjahdin ja jalkani luiskahti laiturin ja metron väliin. Sivullinen nosti minut nopeasti kainaloista ylös, eikä muita seurauksia ollut, kuin mustelmia ja kipua sääriluussa ja että välttelin Westminsterin laiturin ns. mutkakohtaa siitä lähtien, missä siis oli tavallista enemmän tilaa junan ja laiturin välissä. Mainiota, ettei metro lähtenyt liikkeelle ja jalkani repeytynyt irti tms..  

30.5.- 27.6. olin ensimmäisellä oikealla, palkallisella, kesälomallani töistä. Tosin otin puolet palkatonta, jotta ehdin olla kunnolla Suomessa. Loman kunniaksi söin jopa aamiasta lentokentällä, kun aikaa oli. Pannukakkuja voilla, vaahterasiirapilla ja pekonilla ja mustikkasmoothie. 

Minun piti ehtiä Suomeen ennen siskoni kolmannen lapsen syntymää, mutta poika syntyi 31-viikkoisena keskosena hätäsektiolla jo huhtikuun lopulla siskoni raskausmyrkytyksen takia. Ilmeisestihän itse synnyn 32-viikkoisena samasta syystä. Äitimme ei pystynyt tukemaan siskoani hänen jouduttua sairaalaan, vaan hänen oli "pakko" mennä silloin maalle keväthommiin, vaikka kaikkina muina vuosina tarve pihahommille alkaa vasta toukokuun puolella. 

Koen, että minulla ja Dahirilla on aina ollut erityinen yhteys, vaikkei hänellä vammaa olekaan, on hänkin herkkä ja tunteva, ja keskostrauma varmasti oireilee hänelläkin. Keskosten hoito oli toki 30 vuodessa kehittynyt ja siskoni oli saanut esim. hoivata pientä paljon nopeammin kuin oma äitini. Halipula on meillä keskosilla ehkä kuitenkin ikuinen. Me olemme Dahirin kanssa myös sattumoisin molemmat tarkkailevia ja pohtiva, joku sanoisi liikaa ajattelevia, härkiä. Nyttemmin olemme jakaneet innostuksen Marveliin. 

Suomessa asuvien kavereiden kanssa juhlin 30-vuotissynttäreitäni heti loman alussa 2. kesäkuuta. Ensin Hookkiin siiville, johon Marjo ja Hennakin ehti. Sitten juhlimme ysäri-teemalla Herwoodissa loppuilta, tosin Nyykkäreiden videoitakin muistan, että katsoimme, MTVltä nauhoittamieni musiikkivideoiden lisäksi. 

En ole varsinaisesti koskaan Spice Girlsseistä tykännyt, paitsi Wannabesta, mutta Herwoodin hurjat muuntuivat Spaissareiksi niin helposti, että olihan se nyt ihan ilmiselvää kuka oli kuka. 

                        Ilona oli ihan vahingossa Posh2. 

                                                             

Herwoodin spaissarit. Entiset kämppikset Scary ja Ginger lauloivat eniten. 

Siljakin ehti paikalle. Osalla porukasta siirryimme jaltkamaan iltaa karaokeilemaan Peytoniin.    

Olin ostanut lyhyemmänkin Union Jack-paljettimekon, mutta näillä kurveilla se oli ihan paita. Hammersmith Roadilla, kulman takana kotoani, oli tosiaan kätevä Carneval Store näihin tarpeisiin. 

Olin laihtunut Lontooseen muutettuani, mutta masennuslääkkeet ja se, että  pääsin nyt kulkemaan Freedom Passilla julkisilla ilmaiseksi, joten en kävellyt yhtä paljon kuin ennen, oli saanut painoni nousemaan. Yrin kevällä joogata ja jumpata kotona videoiden avulla synttäreireitäni silmällä pitäen, mutta ei se kyllä laihtumaan auttanut. Olin kuitenkin enemmän sinut oman kehoni kanssa kuin koskaan aikaisemmin, vaikka toki pyöristyminen välillä harmitti.

Seuraavaksi matkasin Turkuun Hennalle yöksi ja päivittämään kuulumiset oluen äärellä Alvarissa. Seuraavina päivinä Tiian, Matin ja Matildan kanssa ehdin mm. leikkipuistoon, Skanssiin, Suvin päivää juhlistamaan Siipiravintolaan, Kupittaan puistoon (jossa joku mummeli tuhahti minulle ohi kävellessään: "kamala tatska", mikä on ainoa negatiivinen kommentti, minkä olen ikinä tatuoinneistani saanut) katsomaan lintuja, sekä Paraisten päiville ja vieläpä picnic-risteilylle Amorellalla Maarianhaminaan ja Isabellalla takaisin. Heillä kotona ehdimme kääntyä sen verran, että ehdin ikuistaa kameraani Matildan huoneen puun. 

Seuraavaksi suuntasin Helsinkiin näkemään Flute of Shamea ja sielunsiskoani Tiinaa Mummotunneliin. 

 Toista Tiinaa näin Suutarilassa, missä nautin, Facebook postauksen mukaan, salmiakkia, spaghettia, sangriaa, sipsejä.... ja bongasimme sotapoikia.  

Juhannuksen vietin taas Isojoella. Siskoni perheellä oli mukana omat ja lainalapset. Olihan se erilaista ja ihanaa. 

Ladolla joimme juhannuskahvit

Ukki ja lapset pelasivat jalkapalloa.

Aukusti

Hermanni

Äiti pakotti! Riippukeinu ei ole tälle ceparille rentouttava, ja voi kuinka hankala tuolta oli päästä pois! Shortsin sukkahousujen päällä oli tuon kevään ja kesän juttu ainakin Lontoossa.