43. luku, jossa nautin Lontoosta ja Pisasta

Kun palasin Lontooseen, tulivat Matti, Tiia ja Matilda, Tiian sukulaistyttö avustajana sekä Sari perässäni muutamaksi päiväksi Lontoon kesästä nauttimaan. Meitä oli siinä sitten neljä rämpylää, ja Tiina oli ottanut pyörätuolinkin matkaan mukaan tällä kertaa liikkumista helpottamaan. Busseilla kuljimme ristiin rastiin ja rampitkin toimivat hyvin melkein joka bussissa, rotvallin reunat vaan ovat hyvin eri korkuisia eri pysäkeillä, mikä oli rampin aukeamisen kannalta hiukan haastavaa toisinaan. Natural History museo tuli taas kierrettyä, sekä eläintarha ja St James's Parkissa poikettiin vaihteeksi picnicillä. 

Heinäkuussa ihmettelin, kun Brida ei nukkunut vieressäni, hän oli löytänyt toisen unikaverin London Zoon tiikeristä. 

kasa saukkoja, montako bongaat?

Heinäkuun alussa oli taas luonnollisemman tukan värin vuoro. Oli pakko löytää uusi kampaamo, kun käyttämäni oli yllättäen surukseni sulkenut ovensa. 

Heinäkuussa kävin myös koulutuksen Tibetan/Himalayan singing bowl sound healing. Ajattelin, että Reikin lisäksi on hyvä osata muitakin täydentäviä hoitomuotoja, ja äänimalja-kurssi taisi olla halvin. Maljat taas eivät ole halpoja, mutta hankin tämän Chakra-sarjan ja tingshat, näissäkin monta kiloa kannettavaa. 

Aloin jutella Antin kanssa mesessä ja sähköpostilla enemmän. Antin kanssa oli kiva pohtia niin biisien lyriikoita kuin ihmisenä olemisen erilaisia kokemuksia ja jossitella elämää, muutoksen pelkoa ja onnellisuutta. Etenkin kun olin vihdoin tajunnut, ettei ahdistuneisuuden ja tyytymättömyyden ole pakko olla osa elämää. Antti oli juuri sellainen analyyttinen ja psykologiasta kiinnostunut ystävä, jota olin aina kaivannut, mikä oli tullut Suomessa nähdessämme selväksi. Olin ollut onneton vuosia ja jahdannut ihmisiä, jotka ei olleet hyväksi minulle, kun taas Antin kanssa juttelu piristi ja virkisti ja antoi uutta perspektiiviä. Oli helpottavaa, että Antti tiesi minut jo pitemmältä ajalta, mutta ei vielä oikein tuntenut minua, joten hänelle saatoin kertoa asioita taustastani, joita en välttämättä ollut pohtinut vielä kenenkään muun kanssa kuin terapeutin, ja Antille sanoitinkin nyt monia asiaoita ensimmäistä kertaa suomeksi. 

Muistelin mm. sitä, kuinka vielä pari vuotta aikaisemmin ahdistuneisuuteni oli ollut niin pahaa, että olin varma, että jos lähden kotoa, kuolen; jään auton alle, kun en näe autoa tai horjahdan ajoradan puolelle tai kaadun autotielle sitä ylittäessäni. Ei niin kaukaa haettua, kun olin oikeastikin kaatunut autotielle eämäni aikana useamman kerran. Pelkäsin myös, että minut raiskataan. Olin niin väsynyt, että koin, että kömpelyyteni ja se, etten ollut ihan skarppina koko ajan, saattaa minut ennen pitkää hengen vaaraan. Ennen lääkityksen ja terapian alkua elämä tuntui hyvin hallitsemattomalta. Tiesin, etten ollut ehjä ja koin, että olin ajelehtinyt tuuliajolla kandin jälkeen. Oli jotenkin helpompi ja vähemmän noloa puhua tästä Antille kuin kenellekään muulle. Olin kokenut ihan paniikkia siitä, että en elänyt ns. normaalia elämää, mutta olin kevään 2012 mittaan päässyt rauhaan sen kanssa, ettei normaalius ollut mikään tavoiteltava itseisarvo.

Vammaani ja suhdetta vanhempiini pohdin, kun tuli puheeksi, että ennen luulin, että onnellisuus on sitä, mitä vanhemmillani oli, enkä kyseenalaistanut sitä ennen kuin nyt terapiassa: 

Äitihän ihan lähaikoina paljasti, ettei koskaan halunnut naimisiin tai lapsia...  sekin on ns. yhteiskunnan uhri... Että sinänsä, ei ihme, ettei se ole koskaan tuntunut oikein onnelliselta roolissaan... Kauheetahan sen on meidän lasten kuulla, mutta selittäähän se paljon... 

Ja millanen äiti oikeesti kertoo lapselleen, jolla on jo valmiiks vaikeeta ja huono itsetunto vamman, aknen ja rillien vuoksi, että ei halunnut lasta enää ollenkaan, mutta kun isä halus pojan... Ja sit mä synnyin vammasena, enkä ollu edes poika... Että mieti sitä, hajoo siihen, ja kanna sitä loppu  elämäs mukanas. Kiitos äiti, niin teenkin.

...Ei kai ne vanhemmat ikinä halua nähdä, että lapsessa on jotain vikaa, tai ettei lapsella ole kaikki hyvin. Senhän takia mäkään en tienny, ennen kuin ite otin asioista selvää 23-vuotiaana, että olen CP-vammanen. Ja sen takia olin käyny yli vuoden terapassa, ennen kun äiti vihdoin, tänä keväänä, eka kerran kysy, että mistä mä siellä puhunkaan, ja miten nyt voin. Isä nyt jotain tajuaa, mut ei äiti... Tai sekin tajuaa sen, et olis voinut olla parempi äiti, mut ei tajua pyytää anteeks sitä, miten se on mua koko ikäni kohdellut... Toistellut että; "ajattele jos olisit syntyny normaalina, kuinka paljon parempi ja vielä fiksumpi olisinkaan ollut." Mikään mun saavutus ei ole tarpeeks... Tai kai mä sen oon tuntenu ja tunnen, että äiti ihailee mua mun saavuutuksista, mutta ei se ole samaa kuin pyyteeton rakkaus. Sitä en oo kyllä äidiltä koskaan tuntenut, huolenpitoa kyllä. 

Kaiteita yms. on isä laitellut Isojoellekin vasta vuodesta 2006 eteenpäin, kun rupesin käyttämään keppiä ja muutenkin vaatimaan, että mun vammasta puhutaan ja se nähdään. Isä nyt on asian kanssa suht cool, eikä äitikään itke niin usein... Tosin, niistä on tullut ihan hössöjä sen suhteen, että ne luulee, että en enää jaksa kävellä mihinkään, vaikka oikeestihan en väsy yhtä nopeesti nyt, kun liikun kävelekepin kanssa... Mutta asiasta sentään käydään vihdoin keskustelua, ja se on hyvä se. 

...mulla on myös kotoisampi olo omassa nahassani. Ja mä rakastan Lontoota. Täällä on niin helppo tälläsen kepin kanssa kävelijän olla vaan yks muista. Ja vaikka tää kämppä on melko rähjänen, on se kiva, hiljasella kadulla ja tässä on puita ja puistoja lähellä, Länsi-Lontoo on tosi kaunista seutua. ...Nyt olympialaisten aikaan täällä on paljon kivoja tapahtumia, ilmasiakin, ja tunnen itseni tosi onnekkaaksi, että olen täällä juuri nyt. ...Että hyvää mulle kuuluu, monin tavoin parempaa kuin ehkä ikinä, terapia todella on auttanu. Tykkään elämästäni täällä, ravintoloista, museoista, pubeista, mahdollisuuksista, säästä. Kämppäänikin siedän, kun seutu on kiva ja vuokra tosi alhanen, eikä ole noussu penniäkään parissa vuodessa. Naapurit on kivat, ja ne jotka ei ole, ei oo onneks juuri koskaan kotona. Ainoastaan pomostoni en niin tykkää. Mut ainakin mulla on enemmän rahaa kuin ehkä ikinä, kun laskee yhteen palkan, lisät mitä saan vammaisuuden takia, ja asumistuen. Mulla on varsin mukavasti rahaa varrattuna siihen, että Suomessa mun aina piti käyttää loppukuusta luottokorttia... Et voin tulla Suomeenkin poikkeen joskus, jos siltä tuntuu. Elämä on jännä juttu, kyllä se vaan jännästi järjestyy. 

Mulla on tosi tärkeitä ystäviä täällä, etenkin Milja, ihmisiä, jotka on tutustunut muhun, kun olin jo aikunen, melko valmis itseni. Anna yliopisto ajoilta on toinen, sillä oli kans kamala nigerialainen aviomies, ja siitä asti me ollaan jaettu paljon. Lisäks se on Ruotsista, joten me ymmärretään senkin takia toisianmme aika hyvin. Ei olla small talk-ihmisiä vaan puhutaan aina asiaa. ;)Mulla on aina mukavaa Miljan kanssa. Usein vaan istutaan ja juodaan, välillä kokataat tai tilataan jotain, ja katotaan Ally McBealeja. Meissä on paljon samaa, se on vaan vuoden ja päivän mua vanhempi ja kosolti kyynisempi. Niin, ja se on langenlaiha ja mä oon pullee. 

Oli viimeks taas niin paljon juteltavaa. Mä olin vaihteeks äänessä enemmän, puhuttiin tosiaan lapsuusmuistoista ...itkinkin tosiaan ihan kympillä, kun muistelin Päättymätöntä tarinaa ja sitä, kuinka se hevonen uppoo sinne suohon... :D Ja sitten tosta sound healingistä ja siitä mahdollisuudesta, että voisin kuin voisinkin muuttaa takas Suomeen jonain päivänä. 

Antille, jolla oli myös lähipiirissään kokemusta suomalaisten tavasta juoda liikaa, ensimmäistä kertaa myös ilmaisin huoleni siitä, että Milja joi jopa joka päivä, koska ei kestänyt elämäänsä... Kyllä minäkin tuolloin join, viiniä tai vodka cocktaileja, ainakin kerran viikossa, mutta aina Miljan, Annan tai alakerran naapurini Sandran kanssa iloon en suruun yksin. Viinasta ei lopulta ole seuraksi eikä terapeutiksi. 

Oli myös kiva puhua Nigelista ja muista ihmissuhteita miehen kanssa järkeillen, ei tunteen kautta, niin kuin naispuolisten kavereiden kanssa yleensä, tai kuten terapeutin kanssa haavoja tutkien. Kävimme yhdessä läpi mm. kuinka Nigel tykkäsi huomioista, ja hänestä sai charmantin älykön kuvan, jos hän ei sattunut mököttämään jostain asiasta, jolloin hän vaikutti epäinhimillisen kylmältä. Etenkin sen, jos tiesin jotain Nigelia paremmin, Nigel koki narsismissaan uhkana. Mykkäkoululla hän sai minut hätääntymään, alistumaan ja alkamaan sensuroimaan tekemisiäni ja sanomisiani. Se oli salakavalaa henkistä väkivaltaa.  Selitin Antille mm. kuinka: se oli niin... taitava manipuloimaan... se, että Ola oli mulle ihana aina keväisin, kun olin menossa kesäks Suomeen, kun se oli koko vuoden ollu tosi välinpitämätön, oli tosi läpinäkyvää.... Nigel souti ja huopas paljon taitavammin vihan ja rakkauden kanssa, tuhos mua hitaasti, mutta varmasti. Ja kuinka: kun Nigel hävis mun elämästä, ensin selitiin sille unissa kaikkea, yritin saada sen puhuun ja ymmärtään, etsin sitä hädissäni jne. Myöhemmin tuli ne unet, jossa se tuli mun luo takas 'kaikki oli niin kuin piti,' mut osa musta ei enää halunnutkaan sitä takas, koska se pelko, että kaikki menee taas vituilleen, teen taas jotain väärää jne. tuli takas ja ahdistuin.... No, tarinan opetus on se, että vaikka en täs elämässä saanut sitä loppua, minkä halusin, alitajunta kuitenkin käsitteli asian, ja nyt oon sinut sen kanssa, enimmäkseen. 

Aika tarkka kuva sulla Nicosta :) Sehän siinä oli, et kun se oli niin tunteellinen ja avoin, puhelias ja nauravainen, et aluks luulin, et se on täysin erilainen kuin Nigel. Mut ei, melko samanalainen itsekäs paska se on, manipuloi ja on niin Jekyll ja Hyde että. Alykkäitä kaikki mun rakastamat miehet on ollu, mut kaikilla on ollut myös henkisen puolen ongelmia... se on jännä. 

. 

Heinäkuun puolivälissä oli taas uuden tatuoinnin aika, koska oikea olkapää vaikutti liian paljaalta vasempaan verrattuna. Valitsin DC:n Catwomanin, itsenäisen, sensuellin, salaperäisen, vapaan ja vahvan naisen. Ivan oli niin taitava portrait-kuvissa, että hänellä meni tämän tekemiseen vain kolme tuntia.   Tarkalleen ottaen 60-luvun Batman-televisosarjan lempparini Julie Newmarin. Kun olin pieni, muistan saunan jälkeen katsoneeni sarjaa isäni ja siskoni kanssa. Joskus söimme samalla keitettyjä nakkeja. 

Heinäkuun lopulla uskaltauduin ensimmäistä kertaa Golden jubilee kävelysillalle Embankmentistä South Bankin puolelle. Pelkään kävelysiltoja etenkin veden yli ja henkeni salpautuu. 

Uskalsin juuri ja juuri pysähtyä sen verran, että otin kuvan sillalta Waterloo sillalle ja Cityyn päin vaikka jalkani tärisivätkin. 

Kävin South Bankillä Annan kanssa juhlimassa African Utopia tapahtumassa. Thamesin eteläranta on kiva etenkin kesällä. Tuolloin oli sen verran kylmä, että sain pitkästä aikaa yskän ja nuhan. 

Elokuussa jatkoin Antille Suvin elämän kuvailua: 

Mä en ollut onnellinen Suomessa. Mä toki olin jo masentunut Lontoossa etenkin  yliopistovuosien jälkeen, mutta ei Suomeen muutto piristänyt, pahensi vaan oloa. En mä löytänyt kunnon työpaikkaa, koskaan ei ollut rahaa, eikä mulla ollut Tampereella ketään kavereitakaan enää, paitsi Eve, eikä me silloin oltu vielä  kovin läheisiä. Nyt Eve ymmärtää mua ehkä parhaiten koko maailmassa. Onhan se ärsyttäväkin, pomottava jne., mut meissä on paljon samaa, meillä on elämässämme, etenkin parisuhteissa, paljon samanlaisia kokemuksia ja toki vammaisuuskin yhdistää. No, joka tapauksessa, kavereita tuli lisää, mut paikkaani en enää Suomesta löytänyt. 

Suurin syy tänne muuttoon oli kyllä sää, tai siis tarkemmin sanottuna se,että jää ja lumi tekee mut lähes liikuntakyvyttömäksi. Oli kauheaa, nöyryyttävääkin menettää itsenäisyys, pyytää äidiltä tai isältä apua, käsikynkkää, että pääsin edes lähikauppaan tai kaverille. Ahdisti yksinäisyys, hiljaisuus, vaihtoehtojen puute. Täällä työttömänäkin mulla oli varaa käydä syömässä ulkona jne. nauttia elämästä, koko aikaa ei tarvinnut stressata, ei todellakaan pyytää porukoilta apua niiin kuin Suomessa ollessa. Hävettihän se, olin nolo, että vanhenevat  vanhemmat, isäkin, jonka kunto ei ole mikään loistava, joutu pitään musta huolta. Äiti piti vähän liikaakin, ja tuli käymään turhankin usein, jopa omilla  avaimilla. Lisäksi toki mun oli pakko kattoo Nigel kuvio loppuun. 

11.08.2012 

Iltaa

Ilosesti humalassa. Ja vahvat särkylääkkeet auttaa myös. Piti mennä suomi-discoon tänään Miljan kanssa, mut se on ollu jossain työkavereidensa kanssa etkoilla, eikä ole nyt ilmotellu. Itse asiassa nyt tuli viesti, mut piruako mä tonne pimeeseen lähden yksin seikkaileen, kun en edes tasan tiedä mihin olen menossa. Ei sen väliä, menee se ilta näinkin, tosin turhaan laitoin itteni nätiksi. Nyt oli kyseessä enemmän väärin ymmärrys, ja ajotus, ja Milja ei kattonut välissä puhelintaan... Mutta kyllä muakin ärsyttää jos suunnitelmat muuttuu, kun sen verran harvoin ulos meen. Ja yleensäkin, ahdistun muutoksista, spontaniudesta.

Elokuun puolivälissä seikkailin RLSB:n näkkäreiden kanssa Southend-on-Sea rannikkokaupunkiin. Ehdimme lähinnä syödä ja kävellä maailman pisimmän huvilaiturin päähän, ja tulla laiturilla kulkevalla junalla takaisin, ennen kuin piti lähteä takaisin Lontooseen. Koska olin jo harjoitellut Lontoossa veden päällä kävelyä, kävelin myös tuolla kaukaisuudessa siintävän laiturin päähän, vaikka kipeät jalkali tärisivät, vaikka vettä vihmoi päin näköä ja silmiä kirveli, vaikka näin vettä laiturin laitojen läpi ja vaikka vatsaa kirist, henkeni salpautui ja pulssini oli noin miljoona koko 2158 metriä.

Annan kanssa kävin myös pari päivää myöhemmin elämäni ensimmäistä kertaa Hampstead Heathin suuressa luonnonpuistossa. 

Mä keksin omasta mielestäni hienon vertauksen viime viikolla terapiassa:

ihanne olisi, että ihminen olisi vahva, ns. kuva hänestä olisi teräväpiirteinen. Mutta useassa suhteessa, oli se sitten parisuhde tai ystävyyssuhde, minuuteni reunat katoavat, värit sekoittuvat, saatan muuttua melkein näkymättömäksi. Kiedon minuuteni niin siihen toiseen: vain hänen  onnellisuutensa on tärkeää, hänen minuutensa ja tarpeensa. Haluan tästä lähin olla enemmän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka vahvistaa mun minuutta ja itsenäisyyttä, jonka rinnalla voin olla, joiden kanssa en koe itseäni heikommaksi, tyhmemmäksi, alhaisemmaksi, joilta ei tarvitse hakea hyväksyntää. Tämän tajuaminen helpotti oloa kummasti! Kun vaan tästä pitäisin kiinni!

Terapiapäiväni vaihtui torstaista tiistaiksi, jotta sain pitää saman terapeutin, ihanan Monican. Olin alkanut voimaan paremmin, ja huomasin kuinka yksinäinen olin. Mietin, miten voisin löytää samanhenkisiä ihmisiä, niinpä googletin sanat:  Star Trek ja London. Ja sain yllätyksekseni tietää, että Lontooseen oli lokakuussa tulossa, monen vuoden tauon jälkeen, suuri Star Trek tapahtuma, Destination Star Trek London 2012. Ostin liput oitis ja liityin tapahtuman  keskustelupalstalle ja sitä kautta tapahtumaa silmällä pitäen perustettuun Facebook-ryhmään. Keskustelut kävivät kuumana ja suunnitelmia tehtiin. Ryhmäläisille tilattiin pinssit, joista tapahtumassa voisi tunnistaa toisen ryhmäläisen ja käyntikortteja tilattiin tapahtumassa jaettavaksi.

Tapasin ryhmässä paljon ihania ihmisiä. Jotkut heistä ovat elämässäni edelleen, suurin osa ei, mutta pienen hetken oli ihanaa kokea maailmoja syleilevää yhteisöllisyyttä. Englantilaisten lisäksi ryhmässä oli ihmisiä Uuudesta-Seelannista Indonesiaan ja USAsta Norjaan. 
Tapasin myös yhden elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä, pohjois-Englantilaisen Tomin. Tomkin oli mennyt rikki edellisestä parisuhteestaan ja löysimme toisitamme saman ikäisen ymmärtäjän, scifin jakamisen lisäksi. Jo ennen tapahtumaa tapasimme kotiemme puolessa välissä, Newark-on-Trentissä ja varmistuimme siitä, että voisimme viettää myös Destination Star Trek viikonlopun yhdessä. Tom oli jo varannut twin hotellihuoneen, joten minunkaan ei tarvitsisi matkustaan länsi-Lontoosta itään päivittäin, vaan voisin pysyä paikanpäällä, mikä oli lopulta luojan lykky, olin niin väsynyt ja jalkani olivat niin kipeät päivien jälkeen! 

Taas oli uuden tatuoinnin vuoro muistuttamaan Destination Star Trekistä ja postiivisemmasta elämänasenteesta: I CAN REACH ANY STAR -lause lempi Star Trek sarjani Enterprisen tunnuskappaleesta. Olisin voinut tatuoida ihooni vaikka koko kappaleen, jos se ei olisi niin kallista! Ja Klingon dagger fortilla tietysti! Antille kuvailin kuinka: 

Mulla on jokaisen tatuoinnn jälkeen enempi Suvi olo, että jokainen

tatuointi on kuin pala minua, jonka kuuluukin olla mun iholla, kaikkien nähtävänä. Menee vaan aikansa, ennen kuin tajuan mikä pala kuuluu mihinkin. Sitten kun sen tajuan, ja sitten kun sen iholle saan, se on sanoinkuvaamattoman voimakas, ihana tunne.

Tarvitsin toki myös tilavan laukun tapahtumaan, sekä uniformun ja pari paitaa... Epäilin, että tapahtuma olisi täysin ainutkertainen, joten tein kaikkeni, että siitä tulisi unelmieni täyttymys. 

Syyskuun 24. kävin Annan ja Miljan kanssa O2 Arenalla Darren Hayesin konsertissa. Milja oli rasittava juotuaan liikaa, olisin vain halunnut nauttia musiikista. 

Ennen avaruutta matkustin Nicon ja Rachaelin kanssa 4. kansainväliseen CP-vamma tutkimusseminaariin, joka 2012 pidettiin Italian Pisassa lokakuun alussa.

Lensimme Lontoosta aikaisin aamulla, joten lentomme eivät maksaneet juuri mitään. Ensimmäisenä päivänä oli vaikea pysyä hereillä luonnoilla, muistan kuinka kehooni myös sattui, ja nälkäkiukku sai Nicon tuntumaan tavallistakin ärsyttävämmältä. Hän ei mm. ollut varautunut reissuun nostamalla käteistä etukäteen, mistä oli heti kärkeen ongelmia. 
Mutta seuraavat päivät menivät paremmin verkostoituen ja huikean mielenkiintoisia esitelmiä kuunnellen. Päällekäistä ohjelmaa oli niin paljon, että jaoimme luennot keskenämme mielenkiinnon mukaan.  
Rachael otti kerran jo loparit, mutta onneksi meillä kaikilla oli omat huoneet ja pääsimme pakenemaan niihin. Minä itkin erityisherkkänä niin väsymystä, kipua kuin ylivireystilaakin ja soittelin Tomille. 

Pisa oli aivan ihana pikkukaupunki. 

Hotellimme, pieni ja halpa Pensione Helvetia (nyttemmin nimellä Albergo Helvetia) sijaitsi aivan Pisan kaltevan tornin vieressä, emme heti uskoneet, että siinä se oli, SE torni.  

Rakastin noita ikkunoita! Ihan kuin lego-taloissa!

Huoneet olivat viihtyisiä, yhteiset vessat ja suihkut olivat käytävällä.

Koska olimme italiassa turistikauden ulkopuolella, olimme melkein joka ravintolassa lähes ainoat asiakkaat. Ruoka oli todella hyvää ja niin oli palvelukin. 

Piazza dei Miracoli 

Vitsailin, että kuvissani torni, Torre Pendente, seisoo  tavallista suorempana, koska ceparina seison aina vinossa ja niin on usein horisonttikin kuvissani.

 

Fume Arno- Arno joki 

Espressoa tietysti 

ja viiniä 

Piazza Duomo